Aika rohkea tuo MOT nainen

Vierailija kirjoitti:

Sukupuoli-identiteetin pohdinta on yksi yleistynyt tapa oireilla tässä ajassa. Sillä on oikeasti vähän tekemistä todellisen transsukupuolisuuden kanssa.

On tärkeää, että transsukupuoliset saavat tarvitsemansa avun ja hoidot. On myös tärkeää, ettei identiteetiltään epävarmoihin ja muunsukupuolisiin suhtauduta kuten transsukupuolisiin.

On surullista, että jotkut hankkivat tieten tahtoen itselleen diagnoosin, vaikka tarvitsivat psyykkistä tukea ja aikaa kasvaa rauhassa henkisesti.

Kyllä. Koska olen itsekin oireillut nuorena sukupuoli-identiteettini kanssa (johtui autismikirjon oireista, nykyään olen sinut sukupuoleni kanssa), olen seurannut mielenkiinnolla tätä trendiä. Nimenomaan trendiä, koska tämä oikeasti on trendi, tai kultti, tai yhteneväinen keino oireilla. Nuoret saavat Tumblr-, Instagram- ja YouTube-maailmasta tiiviin yhteisön, jossa saavat hyväksyntää ja yhteenkuuluvuutta. Sitten kuvitellaan, että ollaan "trans", vaikka oikeasti taustalla on mielialaongelmia tai neuropsykiatrisia ongelmia tai seksuaalista hyväksikäyttöä tai muita traumoja tai yksinäisyyttä tai puhtaasti tarvetta olla erikoinen, niin kuin monesti teineillä on. Monikaan "muunsukupuolisista" ei edes kykene sanomaan MIKSI kokee olevansa muunsukupuolinen, hokee vain joitain tiukoista sukupuolirooleista ja kuinka ei koe kuuluvansa niiden sisälle. No, ei moni muukaan kuulu, mutta se ei tee kenestäkään muunsukupuolista. Toinen suosittu ajatus on se, että ei muka tarvitse kokea sukupuolidysforiaa ollakseen trans. Siis mitä?! Minkä vuoksi "aidot" transsukupuoliset sitten tekevät raskaat ja jopa terveyden päälle käyvät elinikäiset hoidot - no siksi että kokevat sukupuolidysforiaa, se on ihan diagnostinen kriteeri. Paljon somemaailmassa näkee esimerkiksi tyttöjä, jotka ovat tyytyväisiä omiin kehoihinsa, pukeutuvat ja käyttäytyvät naiselliseen sukupuolirooliin sopien, eivät koe minkään maailman sukupuolidysforiaa MUTTA kuitenkin haluavat että heitä kutsutaan maskuliinisilla pronomineilla ja selostavat olevansa maskuliinisia muunsukupuolisia. Mitä muuta tällainen voi olla, kuin halua kuulua tällä hetkellä suosittuun alakulttuuriin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisin yhtenä mahdollisena syynä (huom yhtenä, enkä todellakaan jokaisen kohdalla) seks uaalista ahdistelua ja hyväks ikäyttöä. Se on kuitenkin sellainen asia jota moni tyttö joutuu kokemaan jo todella nuorena, jopa siinä kohdassa elämäänsä kun ne teini-iän muutokset ei ole alkaneet.

Minulla oli ennen teini-ikää pitkä viestittely/soittelu suhde pe dofiilin kanssa, olin silloin muistaakseni 11-vuotias. Minun kohdallani kyse ei ollut kasvokkain tapahtuvista asioista ja se jätti silti todella pahat traumat. Aloin inhoamaan omaa naiseuttani ja se vain paheni mitä lähemmäs teini-ikää mentiin, kun kuukautiset alkoi jne. Koulussa pojat alkoi kommentoida tyttöjen rintoja ja läpsiä takapuolelle. Tuntui että olet kaikille pojille ja miehille vapaata riistaa ja kuka vaan voi haluta ahdistella. Aloin pelätä miehiä mutta samalla tahdoin itse muuttua mieheksi. Leikkasin hiukset lyhyiksi, aloin käyttämään poikien vaatteita ja osa ystävistä alkoi kutsua minua pojan nimellä. Sain etäisyyttä siihen muuttuvaan kroppaani ja turvan siltä ettei pojat halunneet enää lähestyä koska olin joko poika tai lesbo heille.

Nykyään aikuisena olen uudestaan löytänyt naisellisuuteni ja elän täysin tyytyväisenä naisen elämää. Olen edelleen vähän poikamainen mutta iloinen siitä etten missään vaiheessa lähtenyt mihinkään trans prosessiin. Aika ja terapia auttoi inhoon omaa kroppaa kohtaan ja luottamus miehiinkin palasi, että kaikki eivät todellakaan ole pahoja ja tahdo minulle pahaa.

Myös yksi sukulaiseni jota on käytetty lapsena jatkuvasti seks uaalisesti hyväksi on nykyään mies, oli siis ennen nainen.

Voisiko tällainen ilmiö tosiaan joissakin tapauksissa aiheuttaa niin suuren inhon omaa (rikottua ja satutettua) kroppaa kohtaan että mieli luulee että kyse on väärästä sukupuolesta? Se naisen kroppa muistuttaa tapahtuneesta traumasta eikä mieli pysty käsittelemään sitä joten tahtoo muuttaa kehoa ja unohtaa asian?

Tämä on tosiaan vain yksi näkökulma asiaan, en edelleenkään väitä että tämä pätee jokaisen kohdalla.

Voi olla. Itselleni korostettu maskuliinisuus on ihan opeteltu keino, jolla vältän häirintää ja ahdistelua. Voin meikata ja söpöstellä tutussa ympäristössä ja tuttujen ihmisten keskellä, mutta julkisesti olen erittäin virallinen ja särmä. Minulle on sanottu suoraan, että vaikutan julkisilla paikoilla jopa miestäni maskuliinisemmalta (tämä ei ole vitsi!). Vaikka olen ollut poikatyttö, niin itselleni naiseus yhdistyy vahvasti seksuaaliseen väkivaltaan. Onneksi pystyn olemaan yksityisesti oma itseni. Julkisesti viihdyn paremmin ahdistelulta vapaassa maskuliinisessa roolissa.

Jännä juttu. Kyllähän sitä häirintää ja ahdistelua on joutunut itsekin kokemaan, mutta harvemmin. Pääasiassa yöelämässä, alkoholin vaikutuksen alaisena. En ole ikinä yleistänyt näitä tapauksia koskemaan kaikkia miehiä, vaan pitänyt ahdistelijaa yksittäisenä idioottina ja jättänyt asian siihen. En siis mitätöi kokemustasi, ihmettelen vaan miten eri tavalla asioita voi ajatella. Itselleni naiseus ja naisellisuus näyttäytyvät korkeintaan keinona houkutella huomiota niiltä miehiltä, joista olen itse kiinnostunut, mutta pääasiassa suhtaudun molempiin yhtä neutraalisti kuin vaikkapa hengittämiseen.

N30

Minä olin "late bloomer" ja kiinnostuin miehistä vasta parikymppisenä. Tykkäsin leikkiä leluillakin pidempään kuin "olisi saanut" :'D Yläasteella olinkin maalitaulu lumipalloille ja perässäni kulki lihava 45-vuotias mies, joka halusi kihlata minut ja salakuvasi, kun töiltään ehti. Kun pääsin ensimmäisiä kertoja töihin luontoalalle, pomo ei ollut varannut muita nukkumapaikkoja kuin parisängyn, jossa nukkui itsekin (nukuin makuupussissa lattialle). Hän ehdotti myös yhteistä saunavuoroa "oman maun mukaan bikineillä tai ilman".

Ainoat hallinnan tuntemukset noissa tilanteissa ja niiden ehkäisemisessä tulivat maskuliinisesta vaatetuksesta, aggressiivisuudesta jne. Murrosikä olisi varmaan ollut helpompi, jos se olisi ollut omien riiaustaitojen treenaamista samalla, kun kokee muiden enemmän ja vähemmän onnistunutta flirttailua. Minun piti rakentaa torjuntakeinohimmeleitä, jotta sain olla rauhassa vielä 10 vuotta. Kiinnostuin vastakkaisesta sukupuolesta vasta reilu parikymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen huolissani eniten siitä ilmiöstä, että normaalia teini-iän epävarmuutta ja inhoa oman kehon muutoksia/omaa kehoa kohtaan pidetään nykyään välittömästi sukupuolidysforiana. On ihan normaalia inhota sitä, että karvat alkavat kasvamaan. On ihan normaalia inhota sitä, että muutut sukukypsäksi ihmiseksi. Se kaikki on uutta ja sinulla ei ole asiaan päätösvaltaa ja juuri siksi se tuntuu lähes kaikista murrosikäisistä tai murrosikää lähestyvistä epämukavalta ja inhottavalta. Ihmiselle on vaikeaa hyväksyä sellaista, mihin itsellä ei ole sanavaltaa, mutta siihen jostain syystä nykyisin tarjotaan ja suorastaan tunnutaan työntävän tätä ideaa, että olet väärässä kehossa, koska se tuntuu vieraalta. Totta kai se tuntuu vieraalta, koska et ole siihen tottunut vielä.

En ole viemässä keneltäkään oikeutta korjata sukupuoltaan, mutta voisiko tämän tyrkyttämisen lopettaa. Nuoret ovat olleet epävarmoja itsestään aina ja tulevat olemaan jatkossakin, eikä asiaa paranna vastakkaisen sukupuolen hormoneiden syöttäminen kesken kehityksen. Minäkin olin epävarma nuori, enkä antaisi vanhemmilleni anteeksi, jos olisivat lähteneet sukupuolen korjausta tarjoamaan hoitona siihen, että en vain pitänyt muutoksistani. Nykyisin olen erittäin sinut itseni kanssa ja rakastan kehoani, enkä muuttaisi siitä mitään muuta kuin kipusairaudet pois. Uskoisin mielipiteeni olevan enemmistöllä yhtenevä kanssani tästä asiasta.

Ja tuli mieleen, että sellaisissa yhteiskunnissa, missä naisellisuutta ja äitiyttä pidetään itsestäänselvyytenä

ja vaikka olisit miten naisellinen niin tuskin esim. huoritellaan sen takia, ei varmaan ole tässä määrin oireilevia nuoria, vai olenko väärässä? . Vai onko tämä muka yleistä jossain etelä-Amerikassa, Puolassa, Venäjällä. Siellä ongelmat ovat isommassa mittakaavassa, ei varmaan edes edes ole mahdollista keskittyä kovin voimakkaasti oman napansa kaiveluun. Tuntuu jotenkin oudolta tämä sukupuolivouhotuksen laajeneminen näinkin isolleen,ikänkuin tämä olisi ideologia joka nimenomaan halutaan tuoda tänne. Ja uhreja itsensä kanssa hukassa olevat nuoret.

Vierailija kirjoitti:

Pari huomiota ketjun kahlauksen jälkeen...

-suomessa on yksi termi "sukupuoli", englannissa taas kaksi "gender" (=kokemus t. pään sisäinen sukupuoli) ja "sex" (=haarojen välissä sijaitsevat värkit). Tämä tuntuu osaa keskustelijoista hämmentävän.

-ihmisen aivot ovat kehittyneet valmiiksi vasta noin 25 v. iässä, josta viimeinen usean vuoden osuus menee tärkeimpien osien kehittymiseen, joten joku 18v. päätös näinkin suurista asioista on huomattavan riskialtis ja mitä nuorempana, sen riskialttiimpi

Tätähän feministit ja transaktivistit tarkoituksella hämmentävät konstruktiokiihkossaan. Että ainoastaan se päänsisäinen sukupuoli-identiteetti määrittää sukupuolen, riippumatta kehollisista piirteistä. Kaikki muu on heidän mukaansa binäärifasismia ja bioessentialismia, vaikka yli 99 prosenttia ihmisistä on binäärisukupuolisia. Että sanojen merkityksiä muuttamalla voidaan muokata todellisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisin yhtenä mahdollisena syynä (huom yhtenä, enkä todellakaan jokaisen kohdalla) seks uaalista ahdistelua ja hyväks ikäyttöä. Se on kuitenkin sellainen asia jota moni tyttö joutuu kokemaan jo todella nuorena, jopa siinä kohdassa elämäänsä kun ne teini-iän muutokset ei ole alkaneet.

Minulla oli ennen teini-ikää pitkä viestittely/soittelu suhde pe dofiilin kanssa, olin silloin muistaakseni 11-vuotias. Minun kohdallani kyse ei ollut kasvokkain tapahtuvista asioista ja se jätti silti todella pahat traumat. Aloin inhoamaan omaa naiseuttani ja se vain paheni mitä lähemmäs teini-ikää mentiin, kun kuukautiset alkoi jne. Koulussa pojat alkoi kommentoida tyttöjen rintoja ja läpsiä takapuolelle. Tuntui että olet kaikille pojille ja miehille vapaata riistaa ja kuka vaan voi haluta ahdistella. Aloin pelätä miehiä mutta samalla tahdoin itse muuttua mieheksi. Leikkasin hiukset lyhyiksi, aloin käyttämään poikien vaatteita ja osa ystävistä alkoi kutsua minua pojan nimellä. Sain etäisyyttä siihen muuttuvaan kroppaani ja turvan siltä ettei pojat halunneet enää lähestyä koska olin joko poika tai lesbo heille.

Nykyään aikuisena olen uudestaan löytänyt naisellisuuteni ja elän täysin tyytyväisenä naisen elämää. Olen edelleen vähän poikamainen mutta iloinen siitä etten missään vaiheessa lähtenyt mihinkään trans prosessiin. Aika ja terapia auttoi inhoon omaa kroppaa kohtaan ja luottamus miehiinkin palasi, että kaikki eivät todellakaan ole pahoja ja tahdo minulle pahaa.

Myös yksi sukulaiseni jota on käytetty lapsena jatkuvasti seks uaalisesti hyväksi on nykyään mies, oli siis ennen nainen.

Voisiko tällainen ilmiö tosiaan joissakin tapauksissa aiheuttaa niin suuren inhon omaa (rikottua ja satutettua) kroppaa kohtaan että mieli luulee että kyse on väärästä sukupuolesta? Se naisen kroppa muistuttaa tapahtuneesta traumasta eikä mieli pysty käsittelemään sitä joten tahtoo muuttaa kehoa ja unohtaa asian?

Tämä on tosiaan vain yksi näkökulma asiaan, en edelleenkään väitä että tämä pätee jokaisen kohdalla.

Voi olla. Itselleni korostettu maskuliinisuus on ihan opeteltu keino, jolla vältän häirintää ja ahdistelua. Voin meikata ja söpöstellä tutussa ympäristössä ja tuttujen ihmisten keskellä, mutta julkisesti olen erittäin virallinen ja särmä. Minulle on sanottu suoraan, että vaikutan julkisilla paikoilla jopa miestäni maskuliinisemmalta (tämä ei ole vitsi!). Vaikka olen ollut poikatyttö, niin itselleni naiseus yhdistyy vahvasti seksuaaliseen väkivaltaan. Onneksi pystyn olemaan yksityisesti oma itseni. Julkisesti viihdyn paremmin ahdistelulta vapaassa maskuliinisessa roolissa.

Jännä juttu. Kyllähän sitä häirintää ja ahdistelua on joutunut itsekin kokemaan, mutta harvemmin. Pääasiassa yöelämässä, alkoholin vaikutuksen alaisena. En ole ikinä yleistänyt näitä tapauksia koskemaan kaikkia miehiä, vaan pitänyt ahdistelijaa yksittäisenä idioottina ja jättänyt asian siihen. En siis mitätöi kokemustasi, ihmettelen vaan miten eri tavalla asioita voi ajatella. Itselleni naiseus ja naisellisuus näyttäytyvät korkeintaan keinona houkutella huomiota niiltä miehiltä, joista olen itse kiinnostunut, mutta pääasiassa suhtaudun molempiin yhtä neutraalisti kuin vaikkapa hengittämiseen.

N30

Niin no, ehkä asiaan suhtautuu eri tavalla yöelämä ikäisenä kuin lapsena. Molemmissa tapauksissa ahdistelu on yhtä väärin mutta lapsen ei kuulu tutustua seksiin ja seksuaalisuuteen pe dofiilin opastuksella. 11-vuotiaan ei kuulu oppia niin rajuja juttuja seksistä sen ikäisenä itseään monta kymmentä vuotta vanhemmalta mieheltä. Kun aikuisena olen tätä asiaa käsitellyt olen pystynyt ajattelemaan myös noin, se oli yhden yksittäisen idiootin teko eikä sitä voi yleistää kaikkiin miehiin. Varsinkaan kun ahdistelija voi olla myös nainen. Ihmisillä on eri tavat ja kyvyt käsitellä asioita, riippuen esim iästä ja aiemmista kokemuksista. Jotkut selviää olankohautuksella, toisille se aiheuttaa traumoja ja ehkä jopa sitten inhon omaa kroppaansa ja sukupuoltaan kohtaan.

Miten monta Nitan ja  Sametin kaltaista tulee julkisuuteen lähivuosina? Veikkaan, että monta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen huolissani eniten siitä ilmiöstä, että normaalia teini-iän epävarmuutta ja inhoa oman kehon muutoksia/omaa kehoa kohtaan pidetään nykyään välittömästi sukupuolidysforiana. On ihan normaalia inhota sitä, että karvat alkavat kasvamaan. On ihan normaalia inhota sitä, että muutut sukukypsäksi ihmiseksi. Se kaikki on uutta ja sinulla ei ole asiaan päätösvaltaa ja juuri siksi se tuntuu lähes kaikista murrosikäisistä tai murrosikää lähestyvistä epämukavalta ja inhottavalta. Ihmiselle on vaikeaa hyväksyä sellaista, mihin itsellä ei ole sanavaltaa, mutta siihen jostain syystä nykyisin tarjotaan ja suorastaan tunnutaan työntävän tätä ideaa, että olet väärässä kehossa, koska se tuntuu vieraalta. Totta kai se tuntuu vieraalta, koska et ole siihen tottunut vielä.

En ole viemässä keneltäkään oikeutta korjata sukupuoltaan, mutta voisiko tämän tyrkyttämisen lopettaa. Nuoret ovat olleet epävarmoja itsestään aina ja tulevat olemaan jatkossakin, eikä asiaa paranna vastakkaisen sukupuolen hormoneiden syöttäminen kesken kehityksen. Minäkin olin epävarma nuori, enkä antaisi vanhemmilleni anteeksi, jos olisivat lähteneet sukupuolen korjausta tarjoamaan hoitona siihen, että en vain pitänyt muutoksistani. Nykyisin olen erittäin sinut itseni kanssa ja rakastan kehoani, enkä muuttaisi siitä mitään muuta kuin kipusairaudet pois. Uskoisin mielipiteeni olevan enemmistöllä yhtenevä kanssani tästä asiasta.

En sitten varmaan ole normaali, koska en kokenut murrosiässä tapahtunutta kehitystä mitenkään vastenmieliseksi? Tosin 80-luvulla maailma varmaan oli tältäkin osin hieman erilainen kuin nyt.

M49

Minä koin oloni epämukavaksi, kun en alkanutkaan tykkäämään naisista samoin kuin muut pojat ja karvani alkoivat kasvamaan muita aiemmin, mikä sitten tuotti häpeää. Eivät nämä asiat enää tuota minkäänlaista häpeää. Muuten miehillä on varmasti paljon vähemmän ahdistusta murrosiästä, kuin naisilla. Luultavasti juurikin siitä syystä, että tyttöjä seksualisoidaan jo nuoresta pitäen. Poikien taas annetaan kasvaa usein rauhassa, ilman, että meille kommentoidaan p*rsettä tai sanotaan, että kun saisi tuota etumusta vähän hieroa. Vasta aikuisiällä minulle ovat tulleet jotkut naiset läähättämään, mutta niin ovat miehetkin. Teininä moinen olisi ahdistanut varmasti, vaikka nykyään lähinnä pyörittelen silmiäni.

Jännästi täällä vakuutellaan sivukaupalla, että kyllä transsukupuolisten pitää saada hoitoa, mutta että transsukupuolisia lapsia tai nuoria ei voi olla tai ei saa ainakaan kuunnella eikä hoitoja saa antaa, kauheeta feministien mädätystä moinen. Mistä ne transihmiset sitten täysi-ikäisinä ilmestyy? 

Miksi ette vaan myönnä suoraan, että ette joko usko transsukupuolisten olemassa oloon tai sitten ette vain halua, että transsukupuolisia hoidetaan. Ihan kansainvälisten hoitosuositusten mukaisesti tulisi sukupuolidysforiasta kärsiviä nuoria auttaa blokkerihoidoilla (auttaa hei niitä cis-nuoria kans, ettei tule hätäisiä päätöksiä!), mitä Suomessa ei tehdä, koska jos se nuori onkin cis, niin sitten se on ihan turhaan saanut (täysin peruttavissa olevaa) hoitoa.

Monilla on joo mielenterveysongelmia myös, koska sitä se kehodysforia ja tässä ketjussakin näkyvä omaan olemassa oloon yhteiskunnasta kohdistuva halveksunta ja epäusko tuottaa. Ja kun ei apua saa, tai työnnetään Nordinien eheytyshoitoihin tai sanotaan, että olisit sellainen ettei kiusattais, niin onko kumma, että itsemurhariski on todella korkea ja melkein puolet kokee henkistä tai fyysistä väkivaltaa kotona??

Juridinen sukupuolenkorjaus ei oo keltään pois ja on täysin peruttavissa myös, joten jos vastustatte sitä ja vastustatte mitään hoitoja, niin sanoisitte vain suoraan, että toivoisitte, että transihmisiä ei olisi lainkaan. 

Toivon, ettei kukaan sukupuoltaan pohtiva nuori lue näitä keskusteluja täällä, mutta jos lukee, niin: 1) ei kannata, tulee vaan kamalampi olo ja 2) kaikki ei suhtaudu suhun näin vihamielisesti ja 3) sulla on oikeasti aikaa vielä rauhassa miettiä, kuka oot, ei hätää. It gets better.

Miehekäs ääni ei katoa eikä poistettuja rintoja saa takaisin kuin leikkauksella . Ja siltikään naisesta ei tule enää täyttä naista, vaan  henkilö jonka sukupuolta ihmetellään vaikka miten laittasi mekkoa ja meikkiä "Oot sä mies vai nainen?"  Hyvänä esimerkkinä tuo YouTubessa puhuva "Sametti" joka ei uskalla julkisissa vessoissa puhua  mitään,  kun ihmiset luulee jonkun äijän  mörisevän siellä kopissa...

On hyvä että ahdistuneita trans-nuoria autetaan ja suurin osa varmasti elää loppuelämänsä onnellisena kokien tehneensä oikean ratkaisun. Mutta entä ne, joille ei tässä sadussa ole onnellista loppua? Seta ampuu itseään jalkaan koettaessaan lakaista nämä katujat näkymättömiin ja kiistää heidän olemassaolonsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen huolissani eniten siitä ilmiöstä, että normaalia teini-iän epävarmuutta ja inhoa oman kehon muutoksia/omaa kehoa kohtaan pidetään nykyään välittömästi sukupuolidysforiana. On ihan normaalia inhota sitä, että karvat alkavat kasvamaan. On ihan normaalia inhota sitä, että muutut sukukypsäksi ihmiseksi. Se kaikki on uutta ja sinulla ei ole asiaan päätösvaltaa ja juuri siksi se tuntuu lähes kaikista murrosikäisistä tai murrosikää lähestyvistä epämukavalta ja inhottavalta. Ihmiselle on vaikeaa hyväksyä sellaista, mihin itsellä ei ole sanavaltaa, mutta siihen jostain syystä nykyisin tarjotaan ja suorastaan tunnutaan työntävän tätä ideaa, että olet väärässä kehossa, koska se tuntuu vieraalta. Totta kai se tuntuu vieraalta, koska et ole siihen tottunut vielä.

En ole viemässä keneltäkään oikeutta korjata sukupuoltaan, mutta voisiko tämän tyrkyttämisen lopettaa. Nuoret ovat olleet epävarmoja itsestään aina ja tulevat olemaan jatkossakin, eikä asiaa paranna vastakkaisen sukupuolen hormoneiden syöttäminen kesken kehityksen. Minäkin olin epävarma nuori, enkä antaisi vanhemmilleni anteeksi, jos olisivat lähteneet sukupuolen korjausta tarjoamaan hoitona siihen, että en vain pitänyt muutoksistani. Nykyisin olen erittäin sinut itseni kanssa ja rakastan kehoani, enkä muuttaisi siitä mitään muuta kuin kipusairaudet pois. Uskoisin mielipiteeni olevan enemmistöllä yhtenevä kanssani tästä asiasta.

En sitten varmaan ole normaali, koska en kokenut murrosiässä tapahtunutta kehitystä mitenkään vastenmieliseksi? Tosin 80-luvulla maailma varmaan oli tältäkin osin hieman erilainen kuin nyt.

M49

Minä koin oloni epämukavaksi, kun en alkanutkaan tykkäämään naisista samoin kuin muut pojat ja karvani alkoivat kasvamaan muita aiemmin, mikä sitten tuotti häpeää. Eivät nämä asiat enää tuota minkäänlaista häpeää. Muuten miehillä on varmasti paljon vähemmän ahdistusta murrosiästä, kuin naisilla. Luultavasti juurikin siitä syystä, että tyttöjä seksualisoidaan jo nuoresta pitäen. Poikien taas annetaan kasvaa usein rauhassa, ilman, että meille kommentoidaan p*rsettä tai sanotaan, että kun saisi tuota etumusta vähän hieroa. Vasta aikuisiällä minulle ovat tulleet jotkut naiset läähättämään, mutta niin ovat miehetkin. Teininä moinen olisi ahdistanut varmasti, vaikka nykyään lähinnä pyörittelen silmiäni.

Se avuttomuuden tunne 46-kiloisena pikkutyttönä 120-kiloisen aikuisen miehen jahdatessa perässä on niin sanoinkuvaamaton, että sen jälkeen käyttää kaiken liikenevän energian vastaavat tilanteet välttääkseen. En pidä yhtään mahdottomana, että leikittelee sukupuolesta, mahdollisesta perheellistymisestä ja yleisestä hyväksynnästä luopumisella, jotta sama ei toistuisi. Traumatisoitunut mieli operoi juuri tuolla tavalla.

Varmasti entistä useammat oikeasti transsukupuoliset hakeutuvat hoitoihin jo nuorina, kun asiasta on enemmän tietoa ja esimerkkejä. Mutta uskon, että kohonneiden lähetemäärien takana on kyllä muutakin. Ihmiset hakevat selitystä pahaan oloonsa tai elämänsä ongelmiin eri asioista. Olen lähipiirissäni seurannut ihmistä, joka on syyttänyt niin amalgaamipaikkoja, lapsuuden traumoja, hivenainepuutoksia kuin kokeillut erilaisia ruokavalioita, eikä ne ongelmat siitä ole väistyneet. Eikä tuossa varmasti kaikki ollut, nuo tulivat äkkiseltään mieleen. On ollut masentunut yms.

Voisin hyvin kuvitella itseni noiden biologisten tyttöjen joukkoon, jotka etsivät selitystä ongelmiinsa väärästä sukupuolesta, jos olisin nyt teini-iässä. Minun nuoruudessani transsukupuolisuudesta oli vielä tosi vähän tietoa, jos lainkaan, joten se ei noussut asiaksi, josta olisin hakenut selitystä tai ratkaisua ongelmiini. Ja se mitä tuotiin esiin oli niitä kirurgisia operaatioita, jotka jo itsessään kuulostavat pelottavilta. En kokenut nuorena olevani erityisemmin tyttö, kuten en nyt koe olevani erityisemmin nainen. Joka tapauksessa olen jotenkin tottunut elämään tällaisena kuin olen ja senkin kanssa, että minut luokitellaan naiseksi. Minulle on ollut tärkeää hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, vaikka ei aina helppoa hyväksyä - eikä tietää millainen oikeasti olen. Olen pyrkinyt hyväksymään sen, että olen nainen, myöntämään, että olen joissain asioissa perin kaukana tyypillisestä tai ihanteellisena pidetystä naisesta ja silti nainen, ja myöntämään, että joissain asioissa olen varsin tyypillinen nainen. Niin ulkoisesti kuin henkisestikin. Jos joskus olenkin miettinyt, olisinko oikeasti mies, ajatus kehon muokkaamisesta jotenkin tuntuu väärältä, koska tuntuu, että minun tehtäväni on hyväksyä tämä keho. Tämä kuulostaa varmasti sekavalta, mutta ehkä tästä saa vähän käsitystä, miksi ei ole kaukaa haettua, että olisin etsinyt ratkaisua esim. ahdistukseeni sukupuolen korjaamisesta. Jos muunsukupuolisista olisi puhuttu minun nuoruudessani, olisin ehkä identifioitunut sellaiseksi. Minulla ainakin oli vahva tarve olla erityinen yksilö ja ehkä sellainen pieneltä osaltaan vaikuttaa myös tämän nykyisen trendin takana. Identifioitumalla trans- tai muunsukupuoliseksi on erityinen eikä mikään massan mukana kulkeva, ympäristön odotuksia kyseenalaistamaton tyypillinen tyttö/poika. Tarve tulla nähdyksi yksilönä.

Sarava kirjoitti:

Jännästi täällä vakuutellaan sivukaupalla, että kyllä transsukupuolisten pitää saada hoitoa, mutta että transsukupuolisia lapsia tai nuoria ei voi olla tai ei saa ainakaan kuunnella eikä hoitoja saa antaa, kauheeta feministien mädätystä moinen. Mistä ne transihmiset sitten täysi-ikäisinä ilmestyy? 

Miksi ette vaan myönnä suoraan, että ette joko usko transsukupuolisten olemassa oloon tai sitten ette vain halua, että transsukupuolisia hoidetaan. Ihan kansainvälisten hoitosuositusten mukaisesti tulisi sukupuolidysforiasta kärsiviä nuoria auttaa blokkerihoidoilla (auttaa hei niitä cis-nuoria kans, ettei tule hätäisiä päätöksiä!), mitä Suomessa ei tehdä, koska jos se nuori onkin cis, niin sitten se on ihan turhaan saanut (täysin peruttavissa olevaa) hoitoa.

Monilla on joo mielenterveysongelmia myös, koska sitä se kehodysforia ja tässä ketjussakin näkyvä omaan olemassa oloon yhteiskunnasta kohdistuva halveksunta ja epäusko tuottaa. Ja kun ei apua saa, tai työnnetään Nordinien eheytyshoitoihin tai sanotaan, että olisit sellainen ettei kiusattais, niin onko kumma, että itsemurhariski on todella korkea ja melkein puolet kokee henkistä tai fyysistä väkivaltaa kotona??

Juridinen sukupuolenkorjaus ei oo keltään pois ja on täysin peruttavissa myös, joten jos vastustatte sitä ja vastustatte mitään hoitoja, niin sanoisitte vain suoraan, että toivoisitte, että transihmisiä ei olisi lainkaan. 

Toivon, ettei kukaan sukupuoltaan pohtiva nuori lue näitä keskusteluja täällä, mutta jos lukee, niin: 1) ei kannata, tulee vaan kamalampi olo ja 2) kaikki ei suhtaudu suhun näin vihamielisesti ja 3) sulla on oikeasti aikaa vielä rauhassa miettiä, kuka oot, ei hätää. It gets better.

Peruutettavissa? Ihminen kuulostaa koko ikänsä siltä kuin hänellä olisi äänenmurros, ei ääntä saa enää puhtaan miehekkääksi tai naiselliseksi. Pois leikatun kikkelin tilalle rakennettua vaginaa on hankala  tehdä taas  miehen ulokkeeksi ja sama toisinpäin.  

Vierailija kirjoitti:

Sarava kirjoitti:

Juridinen sukupuolenkorjaus ei oo keltään pois ja on täysin peruttavissa myös, joten jos vastustatte sitä ja vastustatte mitään hoitoja, niin sanoisitte vain suoraan, että toivoisitte, että transihmisiä ei olisi lainkaan. 

Toivon, ettei kukaan sukupuoltaan pohtiva nuori lue näitä keskusteluja täällä, mutta jos lukee, niin: 1) ei kannata, tulee vaan kamalampi olo ja 2) kaikki ei suhtaudu suhun näin vihamielisesti ja 3) sulla on oikeasti aikaa vielä rauhassa miettiä, kuka oot, ei hätää. It gets better.

Peruutettavissa? Ihminen kuulostaa koko ikänsä siltä kuin hänellä olisi äänenmurros, ei ääntä saa enää puhtaan miehekkääksi tai naiselliseksi. Pois leikatun kikkelin tilalle rakennettua vaginaa on hankala  tehdä taas  miehen ulokkeeksi ja sama toisinpäin.  

Juridinen. JURIDINEN. Juridinen sukupuolenkorjaus ei kyllä muuta kenenkään ääntä, nyt hei valot päälle.

Sarava kirjoitti:

Jännästi täällä vakuutellaan sivukaupalla, että kyllä transsukupuolisten pitää saada hoitoa, mutta että transsukupuolisia lapsia tai nuoria ei voi olla tai ei saa ainakaan kuunnella eikä hoitoja saa antaa, kauheeta feministien mädätystä moinen. Mistä ne transihmiset sitten täysi-ikäisinä ilmestyy? 

Miksi ette vaan myönnä suoraan, että ette joko usko transsukupuolisten olemassa oloon tai sitten ette vain halua, että transsukupuolisia hoidetaan. Ihan kansainvälisten hoitosuositusten mukaisesti tulisi sukupuolidysforiasta kärsiviä nuoria auttaa blokkerihoidoilla (auttaa hei niitä cis-nuoria kans, ettei tule hätäisiä päätöksiä!), mitä Suomessa ei tehdä, koska jos se nuori onkin cis, niin sitten se on ihan turhaan saanut (täysin peruttavissa olevaa) hoitoa.

Monilla on joo mielenterveysongelmia myös, koska sitä se kehodysforia ja tässä ketjussakin näkyvä omaan olemassa oloon yhteiskunnasta kohdistuva halveksunta ja epäusko tuottaa. Ja kun ei apua saa, tai työnnetään Nordinien eheytyshoitoihin tai sanotaan, että olisit sellainen ettei kiusattais, niin onko kumma, että itsemurhariski on todella korkea ja melkein puolet kokee henkistä tai fyysistä väkivaltaa kotona??

Juridinen sukupuolenkorjaus ei oo keltään pois ja on täysin peruttavissa myös, joten jos vastustatte sitä ja vastustatte mitään hoitoja, niin sanoisitte vain suoraan, että toivoisitte, että transihmisiä ei olisi lainkaan. 

Toivon, ettei kukaan sukupuoltaan pohtiva nuori lue näitä keskusteluja täällä, mutta jos lukee, niin: 1) ei kannata, tulee vaan kamalampi olo ja 2) kaikki ei suhtaudu suhun näin vihamielisesti ja 3) sulla on oikeasti aikaa vielä rauhassa miettiä, kuka oot, ei hätää. It gets better.

Sinulta meni nyt selkeästi agenda-lasiesi vuoksi koko keskustelun pointti ohi. Toistaiseksi koko keskustelu on ollut todella asiallista. Me lähinnä vain pohdimme, olisiko tässä kyseessä jokin muu, kuin aito keho-/sukupuolidysforia, joka myös on oikea ilmiö. Emme kyseenalaista sitä, etteikö kukaan saisi hoidoista apua, vaan kyseenalaistamme sen, onko mitään järkeä tällaisessa suorastaan järjestäytyneessä tuputuksessa, kun on kyse ihan normaalista nuoren epävarmuudesta. On huolestuttavaa, että nuoret ihmiset "hoitavat" itseää hormoneilla ja leikkauksilla ihan normaalia ahdistusta kokiessaan ja sitten huomaavatkin tehneensä peruuttamattoman ja väärän valinnan. Tähän ei todellakaan tule kannustaa, kuten nykyään tehdään. Hoitopolkua täytyy ohjata siihen suuntaan, että se karsii juuri näitä hutilyöntejä mielellään kokonaan pois. Palkokasvien vetäminen ventilaatioaukkoihin ei muuta asiaa. Tumblrissa on hyvä loukkaantujien olla kaikukammiossa. Siellä mikään mielipide ei teitä satuta.

Vierailija kirjoitti:

Varmasti entistä useammat oikeasti transsukupuoliset hakeutuvat hoitoihin jo nuorina, kun asiasta on enemmän tietoa ja esimerkkejä. Mutta uskon, että kohonneiden lähetemäärien takana on kyllä muutakin. Ihmiset hakevat selitystä pahaan oloonsa tai elämänsä ongelmiin eri asioista. Olen lähipiirissäni seurannut ihmistä, joka on syyttänyt niin amalgaamipaikkoja, lapsuuden traumoja, hivenainepuutoksia kuin kokeillut erilaisia ruokavalioita, eikä ne ongelmat siitä ole väistyneet. Eikä tuossa varmasti kaikki ollut, nuo tulivat äkkiseltään mieleen. On ollut masentunut yms.

Voisin hyvin kuvitella itseni noiden biologisten tyttöjen joukkoon, jotka etsivät selitystä ongelmiinsa väärästä sukupuolesta, jos olisin nyt teini-iässä. Minun nuoruudessani transsukupuolisuudesta oli vielä tosi vähän tietoa, jos lainkaan, joten se ei noussut asiaksi, josta olisin hakenut selitystä tai ratkaisua ongelmiini. Ja se mitä tuotiin esiin oli niitä kirurgisia operaatioita, jotka jo itsessään kuulostavat pelottavilta. En kokenut nuorena olevani erityisemmin tyttö, kuten en nyt koe olevani erityisemmin nainen. Joka tapauksessa olen jotenkin tottunut elämään tällaisena kuin olen ja senkin kanssa, että minut luokitellaan naiseksi. Minulle on ollut tärkeää hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, vaikka ei aina helppoa hyväksyä - eikä tietää millainen oikeasti olen. Olen pyrkinyt hyväksymään sen, että olen nainen, myöntämään, että olen joissain asioissa perin kaukana tyypillisestä tai ihanteellisena pidetystä naisesta ja silti nainen, ja myöntämään, että joissain asioissa olen varsin tyypillinen nainen. Niin ulkoisesti kuin henkisestikin. Jos joskus olenkin miettinyt, olisinko oikeasti mies, ajatus kehon muokkaamisesta jotenkin tuntuu väärältä, koska tuntuu, että minun tehtäväni on hyväksyä tämä keho. Tämä kuulostaa varmasti sekavalta, mutta ehkä tästä saa vähän käsitystä, miksi ei ole kaukaa haettua, että olisin etsinyt ratkaisua esim. ahdistukseeni sukupuolen korjaamisesta. Jos muunsukupuolisista olisi puhuttu minun nuoruudessani, olisin ehkä identifioitunut sellaiseksi. Minulla ainakin oli vahva tarve olla erityinen yksilö ja ehkä sellainen pieneltä osaltaan vaikuttaa myös tämän nykyisen trendin takana. Identifioitumalla trans- tai muunsukupuoliseksi on erityinen eikä mikään massan mukana kulkeva, ympäristön odotuksia kyseenalaistamaton tyypillinen tyttö/poika. Tarve tulla nähdyksi yksilönä.

Olen miettinyt itsekseni samantyyppisiä asioita. Olen itse pitänyt itseäni poikatyttönä ja myöhemmin maskuliinisena naisena. Silti mm. puolisoni on väläytellyt minulle mahdollisuutta siitä, että olen trans. Ymmärrän keskustelun sosiaalisesta sukupuolesta ja sen, että kehoaan inhoavalle on hyväksi saada korjata joitain osia vartalossaan - jossain määrin myös veronmaksajien piikkiin.

En kuitenkaan ymmärrä sitä, että oikeanlaista suhtautumistapaa itseä kohtaan haetaan kirurgin veitsen alta. Sitä muutostyötä ei pitäisi tehdä pinnallisesti, vaan työstää vuosien ajan kypsymisen ja kasvamisen myötä. Nainen saa olla maskuliininen ja penätä kunnioittavaa käytöstä - ei hänen pitäisi joutua leikellyksi tullakseen hyväksytyksi. Mies saa olla feminiininen ilman, että hänellä on jokin diagnoosi. Oman ulkonäkönsä muokkaaminen ei ole oikotie onneen, jos haluaa tulla kohdelluksi tietyllä tavalla. Sen matkan tulisi olla ensisijaisesti henkinen.

Ja inhoan sitä, etten muka voisi olla sosiaalisesti dominoiva ja määrätietoinen, riuska nainen, vaan että olisin jotenkin salaperäisesti ja itse tietämättäni mies :'D Rajoittunutta ajattelua niiltä, jotka itse penäävät moninaisuutta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisin yhtenä mahdollisena syynä (huom yhtenä, enkä todellakaan jokaisen kohdalla) seks uaalista ahdistelua ja hyväks ikäyttöä. Se on kuitenkin sellainen asia jota moni tyttö joutuu kokemaan jo todella nuorena, jopa siinä kohdassa elämäänsä kun ne teini-iän muutokset ei ole alkaneet.

Minulla oli ennen teini-ikää pitkä viestittely/soittelu suhde pe dofiilin kanssa, olin silloin muistaakseni 11-vuotias. Minun kohdallani kyse ei ollut kasvokkain tapahtuvista asioista ja se jätti silti todella pahat traumat. Aloin inhoamaan omaa naiseuttani ja se vain paheni mitä lähemmäs teini-ikää mentiin, kun kuukautiset alkoi jne. Koulussa pojat alkoi kommentoida tyttöjen rintoja ja läpsiä takapuolelle. Tuntui että olet kaikille pojille ja miehille vapaata riistaa ja kuka vaan voi haluta ahdistella. Aloin pelätä miehiä mutta samalla tahdoin itse muuttua mieheksi. Leikkasin hiukset lyhyiksi, aloin käyttämään poikien vaatteita ja osa ystävistä alkoi kutsua minua pojan nimellä. Sain etäisyyttä siihen muuttuvaan kroppaani ja turvan siltä ettei pojat halunneet enää lähestyä koska olin joko poika tai lesbo heille.

Nykyään aikuisena olen uudestaan löytänyt naisellisuuteni ja elän täysin tyytyväisenä naisen elämää. Olen edelleen vähän poikamainen mutta iloinen siitä etten missään vaiheessa lähtenyt mihinkään trans prosessiin. Aika ja terapia auttoi inhoon omaa kroppaa kohtaan ja luottamus miehiinkin palasi, että kaikki eivät todellakaan ole pahoja ja tahdo minulle pahaa.

Myös yksi sukulaiseni jota on käytetty lapsena jatkuvasti seks uaalisesti hyväksi on nykyään mies, oli siis ennen nainen.

Voisiko tällainen ilmiö tosiaan joissakin tapauksissa aiheuttaa niin suuren inhon omaa (rikottua ja satutettua) kroppaa kohtaan että mieli luulee että kyse on väärästä sukupuolesta? Se naisen kroppa muistuttaa tapahtuneesta traumasta eikä mieli pysty käsittelemään sitä joten tahtoo muuttaa kehoa ja unohtaa asian?

Tämä on tosiaan vain yksi näkökulma asiaan, en edelleenkään väitä että tämä pätee jokaisen kohdalla.

Voi olla. Itselleni korostettu maskuliinisuus on ihan opeteltu keino, jolla vältän häirintää ja ahdistelua. Voin meikata ja söpöstellä tutussa ympäristössä ja tuttujen ihmisten keskellä, mutta julkisesti olen erittäin virallinen ja särmä. Minulle on sanottu suoraan, että vaikutan julkisilla paikoilla jopa miestäni maskuliinisemmalta (tämä ei ole vitsi!). Vaikka olen ollut poikatyttö, niin itselleni naiseus yhdistyy vahvasti seksuaaliseen väkivaltaan. Onneksi pystyn olemaan yksityisesti oma itseni. Julkisesti viihdyn paremmin ahdistelulta vapaassa maskuliinisessa roolissa.

Jännä juttu. Kyllähän sitä häirintää ja ahdistelua on joutunut itsekin kokemaan, mutta harvemmin. Pääasiassa yöelämässä, alkoholin vaikutuksen alaisena. En ole ikinä yleistänyt näitä tapauksia koskemaan kaikkia miehiä, vaan pitänyt ahdistelijaa yksittäisenä idioottina ja jättänyt asian siihen. En siis mitätöi kokemustasi, ihmettelen vaan miten eri tavalla asioita voi ajatella. Itselleni naiseus ja naisellisuus näyttäytyvät korkeintaan keinona houkutella huomiota niiltä miehiltä, joista olen itse kiinnostunut, mutta pääasiassa suhtaudun molempiin yhtä neutraalisti kuin vaikkapa hengittämiseen.

N30

Niin no, ehkä asiaan suhtautuu eri tavalla yöelämä ikäisenä kuin lapsena. Molemmissa tapauksissa ahdistelu on yhtä väärin mutta lapsen ei kuulu tutustua seksiin ja seksuaalisuuteen pe dofiilin opastuksella. 11-vuotiaan ei kuulu oppia niin rajuja juttuja seksistä sen ikäisenä itseään monta kymmentä vuotta vanhemmalta mieheltä. Kun aikuisena olen tätä asiaa käsitellyt olen pystynyt ajattelemaan myös noin, se oli yhden yksittäisen idiootin teko eikä sitä voi yleistää kaikkiin miehiin. Varsinkaan kun ahdistelija voi olla myös nainen. Ihmisillä on eri tavat ja kyvyt käsitellä asioita, riippuen esim iästä ja aiemmista kokemuksista. Jotkut selviää olankohautuksella, toisille se aiheuttaa traumoja ja ehkä jopa sitten inhon omaa kroppaansa ja sukupuoltaan kohtaan.

Siis totta kai, olen aivan samaa mieltä. Pointtini oli, että enemmistöllä ei tuollaisia hirveitä kokemuksia varmaankaan ole. Että suurimmassa osassa lapsia ja nuoria kehossa murrosiän myötä tapahtuvat muutokset eivät varmaankaan aiheuta niin voimakkaita ahdistusreaktioita kuin osa täällä näyttää olettavan. Kyllä tämä nykyinen trendi selittyy jollakin muulla.

N30

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisin yhtenä mahdollisena syynä (huom yhtenä, enkä todellakaan jokaisen kohdalla) seks uaalista ahdistelua ja hyväks ikäyttöä. Se on kuitenkin sellainen asia jota moni tyttö joutuu kokemaan jo todella nuorena, jopa siinä kohdassa elämäänsä kun ne teini-iän muutokset ei ole alkaneet.

Minulla oli ennen teini-ikää pitkä viestittely/soittelu suhde pe dofiilin kanssa, olin silloin muistaakseni 11-vuotias. Minun kohdallani kyse ei ollut kasvokkain tapahtuvista asioista ja se jätti silti todella pahat traumat. Aloin inhoamaan omaa naiseuttani ja se vain paheni mitä lähemmäs teini-ikää mentiin, kun kuukautiset alkoi jne. Koulussa pojat alkoi kommentoida tyttöjen rintoja ja läpsiä takapuolelle. Tuntui että olet kaikille pojille ja miehille vapaata riistaa ja kuka vaan voi haluta ahdistella. Aloin pelätä miehiä mutta samalla tahdoin itse muuttua mieheksi. Leikkasin hiukset lyhyiksi, aloin käyttämään poikien vaatteita ja osa ystävistä alkoi kutsua minua pojan nimellä. Sain etäisyyttä siihen muuttuvaan kroppaani ja turvan siltä ettei pojat halunneet enää lähestyä koska olin joko poika tai lesbo heille.

Nykyään aikuisena olen uudestaan löytänyt naisellisuuteni ja elän täysin tyytyväisenä naisen elämää. Olen edelleen vähän poikamainen mutta iloinen siitä etten missään vaiheessa lähtenyt mihinkään trans prosessiin. Aika ja terapia auttoi inhoon omaa kroppaa kohtaan ja luottamus miehiinkin palasi, että kaikki eivät todellakaan ole pahoja ja tahdo minulle pahaa.

Myös yksi sukulaiseni jota on käytetty lapsena jatkuvasti seks uaalisesti hyväksi on nykyään mies, oli siis ennen nainen.

Voisiko tällainen ilmiö tosiaan joissakin tapauksissa aiheuttaa niin suuren inhon omaa (rikottua ja satutettua) kroppaa kohtaan että mieli luulee että kyse on väärästä sukupuolesta? Se naisen kroppa muistuttaa tapahtuneesta traumasta eikä mieli pysty käsittelemään sitä joten tahtoo muuttaa kehoa ja unohtaa asian?

Tämä on tosiaan vain yksi näkökulma asiaan, en edelleenkään väitä että tämä pätee jokaisen kohdalla.

Voi olla. Itselleni korostettu maskuliinisuus on ihan opeteltu keino, jolla vältän häirintää ja ahdistelua. Voin meikata ja söpöstellä tutussa ympäristössä ja tuttujen ihmisten keskellä, mutta julkisesti olen erittäin virallinen ja särmä. Minulle on sanottu suoraan, että vaikutan julkisilla paikoilla jopa miestäni maskuliinisemmalta (tämä ei ole vitsi!). Vaikka olen ollut poikatyttö, niin itselleni naiseus yhdistyy vahvasti seksuaaliseen väkivaltaan. Onneksi pystyn olemaan yksityisesti oma itseni. Julkisesti viihdyn paremmin ahdistelulta vapaassa maskuliinisessa roolissa.

Jännä juttu. Kyllähän sitä häirintää ja ahdistelua on joutunut itsekin kokemaan, mutta harvemmin. Pääasiassa yöelämässä, alkoholin vaikutuksen alaisena. En ole ikinä yleistänyt näitä tapauksia koskemaan kaikkia miehiä, vaan pitänyt ahdistelijaa yksittäisenä idioottina ja jättänyt asian siihen. En siis mitätöi kokemustasi, ihmettelen vaan miten eri tavalla asioita voi ajatella. Itselleni naiseus ja naisellisuus näyttäytyvät korkeintaan keinona houkutella huomiota niiltä miehiltä, joista olen itse kiinnostunut, mutta pääasiassa suhtaudun molempiin yhtä neutraalisti kuin vaikkapa hengittämiseen.

N30

Minä olin "late bloomer" ja kiinnostuin miehistä vasta parikymppisenä. Tykkäsin leikkiä leluillakin pidempään kuin "olisi saanut" :'D Yläasteella olinkin maalitaulu lumipalloille ja perässäni kulki lihava 45-vuotias mies, joka halusi kihlata minut ja salakuvasi, kun töiltään ehti. Kun pääsin ensimmäisiä kertoja töihin luontoalalle, pomo ei ollut varannut muita nukkumapaikkoja kuin parisängyn, jossa nukkui itsekin (nukuin makuupussissa lattialle). Hän ehdotti myös yhteistä saunavuoroa "oman maun mukaan bikineillä tai ilman".

Ainoat hallinnan tuntemukset noissa tilanteissa ja niiden ehkäisemisessä tulivat maskuliinisesta vaatetuksesta, aggressiivisuudesta jne. Murrosikä olisi varmaan ollut helpompi, jos se olisi ollut omien riiaustaitojen treenaamista samalla, kun kokee muiden enemmän ja vähemmän onnistunutta flirttailua. Minun piti rakentaa torjuntakeinohimmeleitä, jotta sain olla rauhassa vielä 10 vuotta. Kiinnostuin vastakkaisesta sukupuolesta vasta reilu parikymppisenä.

Järjestetty seurustelu/avioliitto olisi ollut ratkaisu sinullekin. Soisin palattavan tuohon ihmisten elämää helpottavaan käytäntöön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen huolissani eniten siitä ilmiöstä, että normaalia teini-iän epävarmuutta ja inhoa oman kehon muutoksia/omaa kehoa kohtaan pidetään nykyään välittömästi sukupuolidysforiana. On ihan normaalia inhota sitä, että karvat alkavat kasvamaan. On ihan normaalia inhota sitä, että muutut sukukypsäksi ihmiseksi. Se kaikki on uutta ja sinulla ei ole asiaan päätösvaltaa ja juuri siksi se tuntuu lähes kaikista murrosikäisistä tai murrosikää lähestyvistä epämukavalta ja inhottavalta. Ihmiselle on vaikeaa hyväksyä sellaista, mihin itsellä ei ole sanavaltaa, mutta siihen jostain syystä nykyisin tarjotaan ja suorastaan tunnutaan työntävän tätä ideaa, että olet väärässä kehossa, koska se tuntuu vieraalta. Totta kai se tuntuu vieraalta, koska et ole siihen tottunut vielä.

En ole viemässä keneltäkään oikeutta korjata sukupuoltaan, mutta voisiko tämän tyrkyttämisen lopettaa. Nuoret ovat olleet epävarmoja itsestään aina ja tulevat olemaan jatkossakin, eikä asiaa paranna vastakkaisen sukupuolen hormoneiden syöttäminen kesken kehityksen. Minäkin olin epävarma nuori, enkä antaisi vanhemmilleni anteeksi, jos olisivat lähteneet sukupuolen korjausta tarjoamaan hoitona siihen, että en vain pitänyt muutoksistani. Nykyisin olen erittäin sinut itseni kanssa ja rakastan kehoani, enkä muuttaisi siitä mitään muuta kuin kipusairaudet pois. Uskoisin mielipiteeni olevan enemmistöllä yhtenevä kanssani tästä asiasta.

En sitten varmaan ole normaali, koska en kokenut murrosiässä tapahtunutta kehitystä mitenkään vastenmieliseksi? Tosin 80-luvulla maailma varmaan oli tältäkin osin hieman erilainen kuin nyt.

M49

Minä koin oloni epämukavaksi, kun en alkanutkaan tykkäämään naisista samoin kuin muut pojat ja karvani alkoivat kasvamaan muita aiemmin, mikä sitten tuotti häpeää. Eivät nämä asiat enää tuota minkäänlaista häpeää. Muuten miehillä on varmasti paljon vähemmän ahdistusta murrosiästä, kuin naisilla. Luultavasti juurikin siitä syystä, että tyttöjä seksualisoidaan jo nuoresta pitäen. Poikien taas annetaan kasvaa usein rauhassa, ilman, että meille kommentoidaan p*rsettä tai sanotaan, että kun saisi tuota etumusta vähän hieroa. Vasta aikuisiällä minulle ovat tulleet jotkut naiset läähättämään, mutta niin ovat miehetkin. Teininä moinen olisi ahdistanut varmasti, vaikka nykyään lähinnä pyörittelen silmiäni.

Se avuttomuuden tunne 46-kiloisena pikkutyttönä 120-kiloisen aikuisen miehen jahdatessa perässä on niin sanoinkuvaamaton, että sen jälkeen käyttää kaiken liikenevän energian vastaavat tilanteet välttääkseen. En pidä yhtään mahdottomana, että leikittelee sukupuolesta, mahdollisesta perheellistymisestä ja yleisestä hyväksynnästä luopumisella, jotta sama ei toistuisi. Traumatisoitunut mieli operoi juuri tuolla tavalla.

46 kilonen pikkutyttö? Mitä vittua nyt taas. Kolmekymppinen vaimonikaan ei paina noin paljoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisin yhtenä mahdollisena syynä (huom yhtenä, enkä todellakaan jokaisen kohdalla) seks uaalista ahdistelua ja hyväks ikäyttöä. Se on kuitenkin sellainen asia jota moni tyttö joutuu kokemaan jo todella nuorena, jopa siinä kohdassa elämäänsä kun ne teini-iän muutokset ei ole alkaneet.

Minulla oli ennen teini-ikää pitkä viestittely/soittelu suhde pe dofiilin kanssa, olin silloin muistaakseni 11-vuotias. Minun kohdallani kyse ei ollut kasvokkain tapahtuvista asioista ja se jätti silti todella pahat traumat. Aloin inhoamaan omaa naiseuttani ja se vain paheni mitä lähemmäs teini-ikää mentiin, kun kuukautiset alkoi jne. Koulussa pojat alkoi kommentoida tyttöjen rintoja ja läpsiä takapuolelle. Tuntui että olet kaikille pojille ja miehille vapaata riistaa ja kuka vaan voi haluta ahdistella. Aloin pelätä miehiä mutta samalla tahdoin itse muuttua mieheksi. Leikkasin hiukset lyhyiksi, aloin käyttämään poikien vaatteita ja osa ystävistä alkoi kutsua minua pojan nimellä. Sain etäisyyttä siihen muuttuvaan kroppaani ja turvan siltä ettei pojat halunneet enää lähestyä koska olin joko poika tai lesbo heille.

Nykyään aikuisena olen uudestaan löytänyt naisellisuuteni ja elän täysin tyytyväisenä naisen elämää. Olen edelleen vähän poikamainen mutta iloinen siitä etten missään vaiheessa lähtenyt mihinkään trans prosessiin. Aika ja terapia auttoi inhoon omaa kroppaa kohtaan ja luottamus miehiinkin palasi, että kaikki eivät todellakaan ole pahoja ja tahdo minulle pahaa.

Myös yksi sukulaiseni jota on käytetty lapsena jatkuvasti seks uaalisesti hyväksi on nykyään mies, oli siis ennen nainen.

Voisiko tällainen ilmiö tosiaan joissakin tapauksissa aiheuttaa niin suuren inhon omaa (rikottua ja satutettua) kroppaa kohtaan että mieli luulee että kyse on väärästä sukupuolesta? Se naisen kroppa muistuttaa tapahtuneesta traumasta eikä mieli pysty käsittelemään sitä joten tahtoo muuttaa kehoa ja unohtaa asian?

Tämä on tosiaan vain yksi näkökulma asiaan, en edelleenkään väitä että tämä pätee jokaisen kohdalla.

Voi olla. Itselleni korostettu maskuliinisuus on ihan opeteltu keino, jolla vältän häirintää ja ahdistelua. Voin meikata ja söpöstellä tutussa ympäristössä ja tuttujen ihmisten keskellä, mutta julkisesti olen erittäin virallinen ja särmä. Minulle on sanottu suoraan, että vaikutan julkisilla paikoilla jopa miestäni maskuliinisemmalta (tämä ei ole vitsi!). Vaikka olen ollut poikatyttö, niin itselleni naiseus yhdistyy vahvasti seksuaaliseen väkivaltaan. Onneksi pystyn olemaan yksityisesti oma itseni. Julkisesti viihdyn paremmin ahdistelulta vapaassa maskuliinisessa roolissa.

Jännä juttu. Kyllähän sitä häirintää ja ahdistelua on joutunut itsekin kokemaan, mutta harvemmin. Pääasiassa yöelämässä, alkoholin vaikutuksen alaisena. En ole ikinä yleistänyt näitä tapauksia koskemaan kaikkia miehiä, vaan pitänyt ahdistelijaa yksittäisenä idioottina ja jättänyt asian siihen. En siis mitätöi kokemustasi, ihmettelen vaan miten eri tavalla asioita voi ajatella. Itselleni naiseus ja naisellisuus näyttäytyvät korkeintaan keinona houkutella huomiota niiltä miehiltä, joista olen itse kiinnostunut, mutta pääasiassa suhtaudun molempiin yhtä neutraalisti kuin vaikkapa hengittämiseen.

N30

Minä olin "late bloomer" ja kiinnostuin miehistä vasta parikymppisenä. Tykkäsin leikkiä leluillakin pidempään kuin "olisi saanut" :'D Yläasteella olinkin maalitaulu lumipalloille ja perässäni kulki lihava 45-vuotias mies, joka halusi kihlata minut ja salakuvasi, kun töiltään ehti. Kun pääsin ensimmäisiä kertoja töihin luontoalalle, pomo ei ollut varannut muita nukkumapaikkoja kuin parisängyn, jossa nukkui itsekin (nukuin makuupussissa lattialle). Hän ehdotti myös yhteistä saunavuoroa "oman maun mukaan bikineillä tai ilman".

Ainoat hallinnan tuntemukset noissa tilanteissa ja niiden ehkäisemisessä tulivat maskuliinisesta vaatetuksesta, aggressiivisuudesta jne. Murrosikä olisi varmaan ollut helpompi, jos se olisi ollut omien riiaustaitojen treenaamista samalla, kun kokee muiden enemmän ja vähemmän onnistunutta flirttailua. Minun piti rakentaa torjuntakeinohimmeleitä, jotta sain olla rauhassa vielä 10 vuotta. Kiinnostuin vastakkaisesta sukupuolesta vasta reilu parikymppisenä.

Järjestetty seurustelu/avioliitto olisi ollut ratkaisu sinullekin. Soisin palattavan tuohon ihmisten elämää helpottavaan käytäntöön.

Ei. Löysin itselleni miehen, kun vihdoin kiinnostuin seurustelusta. Olisi ollut katastrofi, jos minulle olisi valittu "ahdistelijaksi" jälleen uusi ja vieras pillunkiiltosilmäinen mies, jota en olisi päässyt pakenemaan edes kotiini sulkeutumalla!

Noi blokkerihoidot (eli murrosikää estävät/jarruttavat lääkkeet) tuodaan esiin kovin huolettomassa valossa. Ei sekään mikään pikkujuttu ole.