Aika rohkea tuo MOT nainen

http://trasek.fi/2019/12/09/trasek-ryn-kannanotto-ylen-mot-ohjelmaan-9-…

Vierailija kirjoitti:

Nykyään moni nainen ilmoittautuu muunsukupuolisena vain sen takia, että harrasti lapsena jääkiekkoa ja tappoi hämähäkin, kun ei kaveripojat uskaltaneet. Muutaman vuoden takaiselta muistan tuon tapauksen. Olin vain silleen, että mitä ihmettä horiset, nainen olet edelleen kromosomiesi perusteella.

Varmaan minäkin olen kahden sukupuolen välimaastossa, kun en tykkää vaaleanpunaisesta, vaan haluan pukea vihreää. Lapsena kävelin talvet sinisissä Kuomissa ja en leikkinyt prinsessaa, vaan tykkäsin lelujousipyssystä. Tykkäsin tosin hevosista ja eläintenhoitajan roolista. Sukkahousuja ja mekkoja sekä farkkuja käytän, muutama miesten puolelta ostettu paita löytyy. Kait sitä tämän kuvauksen perusteella ollaan muunsukupuolisia ja täyttäisin transdiagnoosin kriteerit.

Jossain dokkarissa muuan testosteronihoitoa saanut (alunperin naiskehollinen henkilö), parrakas ja lähinnä mieheltä näyttävä henkilö kuvaili muunsukupuolisuuskokemustaan jotenkin näin: "Kun siis musta on aina tuntunu siltä, että mä en sovi naisten joukkoon. Sit mä menin hoitoihin. Nykyään mut luetaan useimmiten mieheks, mutta miesten seksistisiä juttuja kuunnellessa mulle tulee olo, että en mä ole oikein mieskään. Olen siis muunsukupuolinen."

Ajattelin, että herranjumala! Eihän ulkopuolisuuden tunne ole mikään uniikki asia tässä maailmassa. Useimmat ihmiset varmaankin tuntevat jossain vaiheessa ulkopuolisuutta suhteessa muihin biologisen sukupuolensa edustajiin. Onko tuo sitten sellainen asia, että siitä pitäisi vetää suuria johtopäätöksiä esim. oman identiteetin tai päänsisäisen sukupuolen suhteen? En tietenkään voi tietää, miten joku muu kokee asiat. Mutta itsestäni vaikuttaa usein siltä, että ns. muunsukupuoliset määrittelevät oman kokemuksensa hyvin heppoisin ja pinnallisin perustein.

Ohiksena totean, että kyseinen muunsukupuolinen tuntui olevan ihan tyytyväinen siihen, että hänet tulkitaan useimmiten mieheksi. Sen sijaan naiseksi olettaminen oli jotain ihan kammottavan loukkaavaa ja iljettävää. Luulen, että tämä kertoo enemmänkin naiskehollisten muunsukupuolisten ajatusmaailmasta.

Mäkin olen kuullut tätä muunsukupuoliseksi itsensä kokevalta naiselta (?), että on rankkaa kun ei tykkää pinkistä ja meikeistä puhumisesta. Siksi siis kokee olevansa ei-nainen. Hieman pinnallista kenties... varmaan valtaosa olisi "muusuja" tämänkaltaisilla määritelmillä.

Sinänsä transsukupuolisuus on ihan todellinen ilmiö ja varmasti suurin osa transition läpikäyvistä hyötyy prosessista selvästi. Hyvä kuitenkin jos katujienkin tilannetta selvitetään.

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olen kuullut tätä muunsukupuoliseksi itsensä kokevalta naiselta (?), että on rankkaa kun ei tykkää pinkistä ja meikeistä puhumisesta. Siksi siis kokee olevansa ei-nainen. Hieman pinnallista kenties... varmaan valtaosa olisi "muusuja" tämänkaltaisilla määritelmillä.

Sinänsä transsukupuolisuus on ihan todellinen ilmiö ja varmasti suurin osa transition läpikäyvistä hyötyy prosessista selvästi. Hyvä kuitenkin jos katujienkin tilannetta selvitetään.

Mehän voisimme luokitella muunsukupuolisiksi vaikkapa maaseutuyhteiskunnassa asuvat naiset, jotka teki fyysistä ulkotyötäkin kodin- ja lastenhoidon ohella. Joskus luin suomalaisnaisten aseman historiasta, niin siellä oli mainittu housujen ja tupakoinnin olevan sallittuja naisilla maaseutuyhteiskunnassa, mikä oli minulle yllättävä tieto.

Oma siskopuolenikaan ei menisi varmaan naisesta, koska hänellä on pitkät hiukset ja meikkaa paljon, mutta silti haaveilee jostakin armeijan urasta. Ennen yhteishakuakin puhui turvallisuusalalle hakeutumisesta hiusalan lisäksi. Hän on siis kiinnostunut mies- että naisvaltaisesta alasta.

Kissapelton lapsi voi, voi, mutta nkä virheen tekee lapsens kansa.

Asiahan on niin, että jotkut naiset ovat luonnostaan miesmäisempiä ja jotkut miehet alunperin naismaisempia kuin muut sukupuolensa edustajat.

Se ei ketään haittaa! Saavat olla sellaisia kuin ovat.

En ihan oikeasti tajua miksi näissä hoetaan samaa "Transsukupuolisuus on lisääntynyt nuorten tyttöjen keskuudessa ja syytä ei tiedetä", mutta heti perään listataan kaikki syyt. Netissä somevaikuttajat hehkuttavat transsukupuolisuutta, kaveripiiristä löytyy transaktivisteja, tyttö kokee riittämättömyyttä sekä inhoa sukupuolensa seksualisointia ja "heikkoutta" kohtaan, ei samaistu naisellisiin stereotypioihin, taustalla on seksuaalitraumoja, autismia, syömishäiriöitä sekä mielenterveyden ongelmia. Tuossa ohjelmassa ollut Mesi Kissaniittykin jossain aikaisemmassa haastattelussa selitti transsukupuolisuuttaan niin että tajusi ollevansa poika kun 9-vuotiaana koulukaverit totesivat ettei tämä ole tarpeeksi tyttömäinen. Ei kyllä suoraansanoen anna vanhemmista täysipäistä kuvaa kun on lastaan 13-vuotiaasta lähtien tyrkyttäneet julkisuuteen puhumaan todella henkilökohtaisista asioista.

Toivottavasti tähänkin tulisi jotain tolkkua ja pian. Hirvittää katsella tätä farssia. Mikähän mahtaa olla tilanne kun 10 vuoden päästä rintansa leikkauttaneet ja hormoneilla kehonsa sekoittaneet nuoret tajuavat virheensä?

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni tämä johtuu kahden asian yhteisvaikutuksesta. Ensinnäkin, feministit aivopesevät tyttöjä luulemaan, että naiset ovat läpi historian olleet heikkoja uhreja ja miehillä on aina mennyt paremmin. Toisekseen, nykyaikaiset mainostajat luovat tytöille ja naisille huonon itsetunnon, jota käyttävät hyväkseen kun myydään tuotteita. Eli itsetunto vedetään alas käyttämällä harvinaisen kauniita meikattuja naisia, ja ratkaisuna huonoon itsetuntoon annetaan tuotteiden käyttö - "Osta näitä meikkejä ja vaatteita niin olet kaunis ja hyväksytty". Näiden kahden asian yhteisvaikutuksena nuoret tytöt alkavat turvautumaan trans-ajatuksiin, sillä ovathan miehet heidän silmissään, feministien aivopesusta johtuen, paremmassa asemassa yhteiskunnassa, ja pienempien ulkonäköpaineiden alaisia.

Transaatteella ei kyllä ole yhtään mitään tekemistä feminismin kanssa. Sylttytehtaan jäljet vievät Amerikkaan, jossa translobbausta ovat rahoittaneet lääkeyhtiöiden johdossa istuvat republikaanimiehet. Hyväuskoiset hölmöt ovat vain uskoneet tuon "feminismin" nimissä toteutettavan puoskaroinnin. Todella moni feministi sekä homoseksuaali ei kannata transhoitoja alaikäisille, jos kannattavat ollenkaan. Sitä ei vain uskalla sanoa ääneen, kun tulee (pitkälti miehistä koostuva) lynkkausjoukko kimppuun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti entistä useammat oikeasti transsukupuoliset hakeutuvat hoitoihin jo nuorina, kun asiasta on enemmän tietoa ja esimerkkejä. Mutta uskon, että kohonneiden lähetemäärien takana on kyllä muutakin. Ihmiset hakevat selitystä pahaan oloonsa tai elämänsä ongelmiin eri asioista. Olen lähipiirissäni seurannut ihmistä, joka on syyttänyt niin amalgaamipaikkoja, lapsuuden traumoja, hivenainepuutoksia kuin kokeillut erilaisia ruokavalioita, eikä ne ongelmat siitä ole väistyneet. Eikä tuossa varmasti kaikki ollut, nuo tulivat äkkiseltään mieleen. On ollut masentunut yms.

Voisin hyvin kuvitella itseni noiden biologisten tyttöjen joukkoon, jotka etsivät selitystä ongelmiinsa väärästä sukupuolesta, jos olisin nyt teini-iässä. Minun nuoruudessani transsukupuolisuudesta oli vielä tosi vähän tietoa, jos lainkaan, joten se ei noussut asiaksi, josta olisin hakenut selitystä tai ratkaisua ongelmiini. Ja se mitä tuotiin esiin oli niitä kirurgisia operaatioita, jotka jo itsessään kuulostavat pelottavilta. En kokenut nuorena olevani erityisemmin tyttö, kuten en nyt koe olevani erityisemmin nainen. Joka tapauksessa olen jotenkin tottunut elämään tällaisena kuin olen ja senkin kanssa, että minut luokitellaan naiseksi. Minulle on ollut tärkeää hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, vaikka ei aina helppoa hyväksyä - eikä tietää millainen oikeasti olen. Olen pyrkinyt hyväksymään sen, että olen nainen, myöntämään, että olen joissain asioissa perin kaukana tyypillisestä tai ihanteellisena pidetystä naisesta ja silti nainen, ja myöntämään, että joissain asioissa olen varsin tyypillinen nainen. Niin ulkoisesti kuin henkisestikin. Jos joskus olenkin miettinyt, olisinko oikeasti mies, ajatus kehon muokkaamisesta jotenkin tuntuu väärältä, koska tuntuu, että minun tehtäväni on hyväksyä tämä keho. Tämä kuulostaa varmasti sekavalta, mutta ehkä tästä saa vähän käsitystä, miksi ei ole kaukaa haettua, että olisin etsinyt ratkaisua esim. ahdistukseeni sukupuolen korjaamisesta. Jos muunsukupuolisista olisi puhuttu minun nuoruudessani, olisin ehkä identifioitunut sellaiseksi. Minulla ainakin oli vahva tarve olla erityinen yksilö ja ehkä sellainen pieneltä osaltaan vaikuttaa myös tämän nykyisen trendin takana. Identifioitumalla trans- tai muunsukupuoliseksi on erityinen eikä mikään massan mukana kulkeva, ympäristön odotuksia kyseenalaistamaton tyypillinen tyttö/poika. Tarve tulla nähdyksi yksilönä.

Olen miettinyt itsekseni samantyyppisiä asioita. Olen itse pitänyt itseäni poikatyttönä ja myöhemmin maskuliinisena naisena. Silti mm. puolisoni on väläytellyt minulle mahdollisuutta siitä, että olen trans. Ymmärrän keskustelun sosiaalisesta sukupuolesta ja sen, että kehoaan inhoavalle on hyväksi saada korjata joitain osia vartalossaan - jossain määrin myös veronmaksajien piikkiin.

En kuitenkaan ymmärrä sitä, että oikeanlaista suhtautumistapaa itseä kohtaan haetaan kirurgin veitsen alta. Sitä muutostyötä ei pitäisi tehdä pinnallisesti, vaan työstää vuosien ajan kypsymisen ja kasvamisen myötä. Nainen saa olla maskuliininen ja penätä kunnioittavaa käytöstä - ei hänen pitäisi joutua leikellyksi tullakseen hyväksytyksi. Mies saa olla feminiininen ilman, että hänellä on jokin diagnoosi. Oman ulkonäkönsä muokkaaminen ei ole oikotie onneen, jos haluaa tulla kohdelluksi tietyllä tavalla. Sen matkan tulisi olla ensisijaisesti henkinen.

Ja inhoan sitä, etten muka voisi olla sosiaalisesti dominoiva ja määrätietoinen, riuska nainen, vaan että olisin jotenkin salaperäisesti ja itse tietämättäni mies :'D Rajoittunutta ajattelua niiltä, jotka itse penäävät moninaisuutta!

Minäkin määrätietoisena ja maskuliinisena naisena olen moneen otteeseen saanut kuunnella sitä "Oletko koskaan miettinyt olevasi trans"-ihmettelyä. Kun tuota olisin kohdannut masentuneena 13-vuotiaana, niin varmasti olisinkin alkanut kyseenalaistamaan sukupuoltani ja hakeutunut hoitoihin. Nyt aikuisena lähinnä v*tuttaa, että minun tapaani elää värkkieni kanssa arvostellaan tuolla tavoin. Hittoako sitä pitäisi alkaa pukemaan korkokenkiä ja kikatella miehille ollakseni nainen? Siihen pitäisi riittää vain ja tasan se että olen naaraaksi biologisesti syntynyt. Muuta ei tarvita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisin yhtenä mahdollisena syynä (huom yhtenä, enkä todellakaan jokaisen kohdalla) seks uaalista ahdistelua ja hyväks ikäyttöä. Se on kuitenkin sellainen asia jota moni tyttö joutuu kokemaan jo todella nuorena, jopa siinä kohdassa elämäänsä kun ne teini-iän muutokset ei ole alkaneet.

Minulla oli ennen teini-ikää pitkä viestittely/soittelu suhde pe dofiilin kanssa, olin silloin muistaakseni 11-vuotias. Minun kohdallani kyse ei ollut kasvokkain tapahtuvista asioista ja se jätti silti todella pahat traumat. Aloin inhoamaan omaa naiseuttani ja se vain paheni mitä lähemmäs teini-ikää mentiin, kun kuukautiset alkoi jne. Koulussa pojat alkoi kommentoida tyttöjen rintoja ja läpsiä takapuolelle. Tuntui että olet kaikille pojille ja miehille vapaata riistaa ja kuka vaan voi haluta ahdistella. Aloin pelätä miehiä mutta samalla tahdoin itse muuttua mieheksi. Leikkasin hiukset lyhyiksi, aloin käyttämään poikien vaatteita ja osa ystävistä alkoi kutsua minua pojan nimellä. Sain etäisyyttä siihen muuttuvaan kroppaani ja turvan siltä ettei pojat halunneet enää lähestyä koska olin joko poika tai lesbo heille.

Nykyään aikuisena olen uudestaan löytänyt naisellisuuteni ja elän täysin tyytyväisenä naisen elämää. Olen edelleen vähän poikamainen mutta iloinen siitä etten missään vaiheessa lähtenyt mihinkään trans prosessiin. Aika ja terapia auttoi inhoon omaa kroppaa kohtaan ja luottamus miehiinkin palasi, että kaikki eivät todellakaan ole pahoja ja tahdo minulle pahaa.

Myös yksi sukulaiseni jota on käytetty lapsena jatkuvasti seks uaalisesti hyväksi on nykyään mies, oli siis ennen nainen.

Voisiko tällainen ilmiö tosiaan joissakin tapauksissa aiheuttaa niin suuren inhon omaa (rikottua ja satutettua) kroppaa kohtaan että mieli luulee että kyse on väärästä sukupuolesta? Se naisen kroppa muistuttaa tapahtuneesta traumasta eikä mieli pysty käsittelemään sitä joten tahtoo muuttaa kehoa ja unohtaa asian?

Tämä on tosiaan vain yksi näkökulma asiaan, en edelleenkään väitä että tämä pätee jokaisen kohdalla.

Voi olla. Itselleni korostettu maskuliinisuus on ihan opeteltu keino, jolla vältän häirintää ja ahdistelua. Voin meikata ja söpöstellä tutussa ympäristössä ja tuttujen ihmisten keskellä, mutta julkisesti olen erittäin virallinen ja särmä. Minulle on sanottu suoraan, että vaikutan julkisilla paikoilla jopa miestäni maskuliinisemmalta (tämä ei ole vitsi!). Vaikka olen ollut poikatyttö, niin itselleni naiseus yhdistyy vahvasti seksuaaliseen väkivaltaan. Onneksi pystyn olemaan yksityisesti oma itseni. Julkisesti viihdyn paremmin ahdistelulta vapaassa maskuliinisessa roolissa.

Jännä juttu. Kyllähän sitä häirintää ja ahdistelua on joutunut itsekin kokemaan, mutta harvemmin. Pääasiassa yöelämässä, alkoholin vaikutuksen alaisena. En ole ikinä yleistänyt näitä tapauksia koskemaan kaikkia miehiä, vaan pitänyt ahdistelijaa yksittäisenä idioottina ja jättänyt asian siihen. En siis mitätöi kokemustasi, ihmettelen vaan miten eri tavalla asioita voi ajatella. Itselleni naiseus ja naisellisuus näyttäytyvät korkeintaan keinona houkutella huomiota niiltä miehiltä, joista olen itse kiinnostunut, mutta pääasiassa suhtaudun molempiin yhtä neutraalisti kuin vaikkapa hengittämiseen.

N30

Niin no, ehkä asiaan suhtautuu eri tavalla yöelämä ikäisenä kuin lapsena. Molemmissa tapauksissa ahdistelu on yhtä väärin mutta lapsen ei kuulu tutustua seksiin ja seksuaalisuuteen pe dofiilin opastuksella. 11-vuotiaan ei kuulu oppia niin rajuja juttuja seksistä sen ikäisenä itseään monta kymmentä vuotta vanhemmalta mieheltä. Kun aikuisena olen tätä asiaa käsitellyt olen pystynyt ajattelemaan myös noin, se oli yhden yksittäisen idiootin teko eikä sitä voi yleistää kaikkiin miehiin. Varsinkaan kun ahdistelija voi olla myös nainen. Ihmisillä on eri tavat ja kyvyt käsitellä asioita, riippuen esim iästä ja aiemmista kokemuksista. Jotkut selviää olankohautuksella, toisille se aiheuttaa traumoja ja ehkä jopa sitten inhon omaa kroppaansa ja sukupuoltaan kohtaan.

Siis totta kai, olen aivan samaa mieltä. Pointtini oli, että enemmistöllä ei tuollaisia hirveitä kokemuksia varmaankaan ole. Että suurimmassa osassa lapsia ja nuoria kehossa murrosiän myötä tapahtuvat muutokset eivät varmaankaan aiheuta niin voimakkaita ahdistusreaktioita kuin osa täällä näyttää olettavan. Kyllä tämä nykyinen trendi selittyy jollakin muulla.

N30

Olen tässä vaiheessa jo melko varma että tämä "N30" on oikeasti "M40" tai "Siisti nainen" joka yrittää pärjätä olemalla mieliksi miehille. Lähes jokaisella kohtaamallani naisella on joku vanhemman pervomiehen aiheuttama trauma lapsuudesta. Sen ei tarvitse olla raiskauksen tai kähmimisen tasoinen kokemus, vaan sukulaissedän limainen huomauttelu vartalostakin voi kantaa herkässä iässä olevan tytön elämänkatsomuksessa pitkälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti entistä useammat oikeasti transsukupuoliset hakeutuvat hoitoihin jo nuorina, kun asiasta on enemmän tietoa ja esimerkkejä. Mutta uskon, että kohonneiden lähetemäärien takana on kyllä muutakin. Ihmiset hakevat selitystä pahaan oloonsa tai elämänsä ongelmiin eri asioista. Olen lähipiirissäni seurannut ihmistä, joka on syyttänyt niin amalgaamipaikkoja, lapsuuden traumoja, hivenainepuutoksia kuin kokeillut erilaisia ruokavalioita, eikä ne ongelmat siitä ole väistyneet. Eikä tuossa varmasti kaikki ollut, nuo tulivat äkkiseltään mieleen. On ollut masentunut yms.

Voisin hyvin kuvitella itseni noiden biologisten tyttöjen joukkoon, jotka etsivät selitystä ongelmiinsa väärästä sukupuolesta, jos olisin nyt teini-iässä. Minun nuoruudessani transsukupuolisuudesta oli vielä tosi vähän tietoa, jos lainkaan, joten se ei noussut asiaksi, josta olisin hakenut selitystä tai ratkaisua ongelmiini. Ja se mitä tuotiin esiin oli niitä kirurgisia operaatioita, jotka jo itsessään kuulostavat pelottavilta. En kokenut nuorena olevani erityisemmin tyttö, kuten en nyt koe olevani erityisemmin nainen. Joka tapauksessa olen jotenkin tottunut elämään tällaisena kuin olen ja senkin kanssa, että minut luokitellaan naiseksi. Minulle on ollut tärkeää hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, vaikka ei aina helppoa hyväksyä - eikä tietää millainen oikeasti olen. Olen pyrkinyt hyväksymään sen, että olen nainen, myöntämään, että olen joissain asioissa perin kaukana tyypillisestä tai ihanteellisena pidetystä naisesta ja silti nainen, ja myöntämään, että joissain asioissa olen varsin tyypillinen nainen. Niin ulkoisesti kuin henkisestikin. Jos joskus olenkin miettinyt, olisinko oikeasti mies, ajatus kehon muokkaamisesta jotenkin tuntuu väärältä, koska tuntuu, että minun tehtäväni on hyväksyä tämä keho. Tämä kuulostaa varmasti sekavalta, mutta ehkä tästä saa vähän käsitystä, miksi ei ole kaukaa haettua, että olisin etsinyt ratkaisua esim. ahdistukseeni sukupuolen korjaamisesta. Jos muunsukupuolisista olisi puhuttu minun nuoruudessani, olisin ehkä identifioitunut sellaiseksi. Minulla ainakin oli vahva tarve olla erityinen yksilö ja ehkä sellainen pieneltä osaltaan vaikuttaa myös tämän nykyisen trendin takana. Identifioitumalla trans- tai muunsukupuoliseksi on erityinen eikä mikään massan mukana kulkeva, ympäristön odotuksia kyseenalaistamaton tyypillinen tyttö/poika. Tarve tulla nähdyksi yksilönä.

Olen miettinyt itsekseni samantyyppisiä asioita. Olen itse pitänyt itseäni poikatyttönä ja myöhemmin maskuliinisena naisena. Silti mm. puolisoni on väläytellyt minulle mahdollisuutta siitä, että olen trans. Ymmärrän keskustelun sosiaalisesta sukupuolesta ja sen, että kehoaan inhoavalle on hyväksi saada korjata joitain osia vartalossaan - jossain määrin myös veronmaksajien piikkiin.

En kuitenkaan ymmärrä sitä, että oikeanlaista suhtautumistapaa itseä kohtaan haetaan kirurgin veitsen alta. Sitä muutostyötä ei pitäisi tehdä pinnallisesti, vaan työstää vuosien ajan kypsymisen ja kasvamisen myötä. Nainen saa olla maskuliininen ja penätä kunnioittavaa käytöstä - ei hänen pitäisi joutua leikellyksi tullakseen hyväksytyksi. Mies saa olla feminiininen ilman, että hänellä on jokin diagnoosi. Oman ulkonäkönsä muokkaaminen ei ole oikotie onneen, jos haluaa tulla kohdelluksi tietyllä tavalla. Sen matkan tulisi olla ensisijaisesti henkinen.

Ja inhoan sitä, etten muka voisi olla sosiaalisesti dominoiva ja määrätietoinen, riuska nainen, vaan että olisin jotenkin salaperäisesti ja itse tietämättäni mies :'D Rajoittunutta ajattelua niiltä, jotka itse penäävät moninaisuutta!

Minäkin määrätietoisena ja maskuliinisena naisena olen moneen otteeseen saanut kuunnella sitä "Oletko koskaan miettinyt olevasi trans"-ihmettelyä. Kun tuota olisin kohdannut masentuneena 13-vuotiaana, niin varmasti olisinkin alkanut kyseenalaistamaan sukupuoltani ja hakeutunut hoitoihin. Nyt aikuisena lähinnä v*tuttaa, että minun tapaani elää värkkieni kanssa arvostellaan tuolla tavoin. Hittoako sitä pitäisi alkaa pukemaan korkokenkiä ja kikatella miehille ollakseni nainen? Siihen pitäisi riittää vain ja tasan se että olen naaraaksi biologisesti syntynyt. Muuta ei tarvita.

Muistan tältä palstalta yhden ketjun, jonka aloittaja (nainen) tuskaili sen kanssa, ettei tykkää yhtään mekoista tai laittautumisesta mutta laittautuu joskus miehensä mieliksi. Pohti sitten tätä laajemmin naisellisuuden kannalta. Eikös heti joku tullut ketjuun sanomaan "oletko miettinyt, että voisit olla transsukupuolinen?" Voi hyvät hyssykät sentään! Aivan kuin naisilla ei voisi olla erilaisia mieltymyksiä pukeutumisen suhteen. Eivätkä pikkutytöt synny mekko päällä. "Naisellisena" pidetty pukeutuminen on ihan täysin kulttuurillinen juttu, tapoihin ja tottumuksiin perustuvaa.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostavaa, että nimenomaan tytöt haluavat muuttaa sukupuoltaan. Ilmiö, joka on huolestuttava ja jota pitää tutkia.

Liian ahtaat sukupuoliroolit. Ei tunnisteta erilaista naiseutta. 

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia, jota pyörittelin mielessäni, on sukupuolikokemuksen puuttuminen. Onko nuorilla sellainen käsitys, että kokemuksen omasta sukupuolesta pitäisi erityisesti tuntua joltain, kun siitä niin paljon julkisuudessa nykyään kohkataan. Esim. "En koskaan tuntenut itseäni tytöksi..." on aika yleinen lausunto trans-ihmisten haastatteluissa.

Kuitenkin monet cis-aikuiset ovat tälläkin palstalla muissa keskusteluissa ihmetelleet, miltä se oma sukupuolikokemus edes tuntuu. Ei se ainakaan minusta tunnu aktiivisesti oikein miltään, koska ristiriitaa sosiaalisen ja biologisen sukupuolen välillä ei ole. Voisiko tämä olla joillekin nuorille sitten niin hämmentävää, että kokemuksen puutetta selitetään väärällä sukupuolella?

Saikohan kukaan kiinni ajatuksestani... :D

N30

Siis todella monella on tuollaisia kokemuksia, mutta niistä ei puhuta. Anonyymeina sitten vain palstoilla...

https://www.vauva.fi/keskustelu/2756250/sukupuolen-kokemisesta

https://www.vauva.fi/keskustelu/3273363/tuntuuko-teista-koskaan-talta-e…

https://www.vauva.fi/keskustelu/2957706/oletko-onnistunut-oman-sukupuol…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisin yhtenä mahdollisena syynä (huom yhtenä, enkä todellakaan jokaisen kohdalla) seks uaalista ahdistelua ja hyväks ikäyttöä. Se on kuitenkin sellainen asia jota moni tyttö joutuu kokemaan jo todella nuorena, jopa siinä kohdassa elämäänsä kun ne teini-iän muutokset ei ole alkaneet.

Minulla oli ennen teini-ikää pitkä viestittely/soittelu suhde pe dofiilin kanssa, olin silloin muistaakseni 11-vuotias. Minun kohdallani kyse ei ollut kasvokkain tapahtuvista asioista ja se jätti silti todella pahat traumat. Aloin inhoamaan omaa naiseuttani ja se vain paheni mitä lähemmäs teini-ikää mentiin, kun kuukautiset alkoi jne. Koulussa pojat alkoi kommentoida tyttöjen rintoja ja läpsiä takapuolelle. Tuntui että olet kaikille pojille ja miehille vapaata riistaa ja kuka vaan voi haluta ahdistella. Aloin pelätä miehiä mutta samalla tahdoin itse muuttua mieheksi. Leikkasin hiukset lyhyiksi, aloin käyttämään poikien vaatteita ja osa ystävistä alkoi kutsua minua pojan nimellä. Sain etäisyyttä siihen muuttuvaan kroppaani ja turvan siltä ettei pojat halunneet enää lähestyä koska olin joko poika tai lesbo heille.

Nykyään aikuisena olen uudestaan löytänyt naisellisuuteni ja elän täysin tyytyväisenä naisen elämää. Olen edelleen vähän poikamainen mutta iloinen siitä etten missään vaiheessa lähtenyt mihinkään trans prosessiin. Aika ja terapia auttoi inhoon omaa kroppaa kohtaan ja luottamus miehiinkin palasi, että kaikki eivät todellakaan ole pahoja ja tahdo minulle pahaa.

Myös yksi sukulaiseni jota on käytetty lapsena jatkuvasti seks uaalisesti hyväksi on nykyään mies, oli siis ennen nainen.

Voisiko tällainen ilmiö tosiaan joissakin tapauksissa aiheuttaa niin suuren inhon omaa (rikottua ja satutettua) kroppaa kohtaan että mieli luulee että kyse on väärästä sukupuolesta? Se naisen kroppa muistuttaa tapahtuneesta traumasta eikä mieli pysty käsittelemään sitä joten tahtoo muuttaa kehoa ja unohtaa asian?

Tämä on tosiaan vain yksi näkökulma asiaan, en edelleenkään väitä että tämä pätee jokaisen kohdalla.

Voi olla. Itselleni korostettu maskuliinisuus on ihan opeteltu keino, jolla vältän häirintää ja ahdistelua. Voin meikata ja söpöstellä tutussa ympäristössä ja tuttujen ihmisten keskellä, mutta julkisesti olen erittäin virallinen ja särmä. Minulle on sanottu suoraan, että vaikutan julkisilla paikoilla jopa miestäni maskuliinisemmalta (tämä ei ole vitsi!). Vaikka olen ollut poikatyttö, niin itselleni naiseus yhdistyy vahvasti seksuaaliseen väkivaltaan. Onneksi pystyn olemaan yksityisesti oma itseni. Julkisesti viihdyn paremmin ahdistelulta vapaassa maskuliinisessa roolissa.

Jännä juttu. Kyllähän sitä häirintää ja ahdistelua on joutunut itsekin kokemaan, mutta harvemmin. Pääasiassa yöelämässä, alkoholin vaikutuksen alaisena. En ole ikinä yleistänyt näitä tapauksia koskemaan kaikkia miehiä, vaan pitänyt ahdistelijaa yksittäisenä idioottina ja jättänyt asian siihen. En siis mitätöi kokemustasi, ihmettelen vaan miten eri tavalla asioita voi ajatella. Itselleni naiseus ja naisellisuus näyttäytyvät korkeintaan keinona houkutella huomiota niiltä miehiltä, joista olen itse kiinnostunut, mutta pääasiassa suhtaudun molempiin yhtä neutraalisti kuin vaikkapa hengittämiseen.

N30

Niin no, ehkä asiaan suhtautuu eri tavalla yöelämä ikäisenä kuin lapsena. Molemmissa tapauksissa ahdistelu on yhtä väärin mutta lapsen ei kuulu tutustua seksiin ja seksuaalisuuteen pe dofiilin opastuksella. 11-vuotiaan ei kuulu oppia niin rajuja juttuja seksistä sen ikäisenä itseään monta kymmentä vuotta vanhemmalta mieheltä. Kun aikuisena olen tätä asiaa käsitellyt olen pystynyt ajattelemaan myös noin, se oli yhden yksittäisen idiootin teko eikä sitä voi yleistää kaikkiin miehiin. Varsinkaan kun ahdistelija voi olla myös nainen. Ihmisillä on eri tavat ja kyvyt käsitellä asioita, riippuen esim iästä ja aiemmista kokemuksista. Jotkut selviää olankohautuksella, toisille se aiheuttaa traumoja ja ehkä jopa sitten inhon omaa kroppaansa ja sukupuoltaan kohtaan.

Siis totta kai, olen aivan samaa mieltä. Pointtini oli, että enemmistöllä ei tuollaisia hirveitä kokemuksia varmaankaan ole. Että suurimmassa osassa lapsia ja nuoria kehossa murrosiän myötä tapahtuvat muutokset eivät varmaankaan aiheuta niin voimakkaita ahdistusreaktioita kuin osa täällä näyttää olettavan. Kyllä tämä nykyinen trendi selittyy jollakin muulla.

N30

Olen tässä vaiheessa jo melko varma että tämä "N30" on oikeasti "M40" tai "Siisti nainen" joka yrittää pärjätä olemalla mieliksi miehille. Lähes jokaisella kohtaamallani naisella on joku vanhemman pervomiehen aiheuttama trauma lapsuudesta. Sen ei tarvitse olla raiskauksen tai kähmimisen tasoinen kokemus, vaan sukulaissedän limainen huomauttelu vartalostakin voi kantaa herkässä iässä olevan tytön elämänkatsomuksessa pitkälle.

Metsään meni. Olen ihan kolmekymppinen nainen, joka ei pyri miellyttämään tai mielistelemään ketään. En myöskään tunne kuin yhden naisen, kellä on ollut tollaisia inhottavia kokemuksia. Myöskään minulle eivät ole sukulaissedät huomautelleet, mutta sukulaiseni eivät toisaalta olekaan käytöstavattomia juntteja.

N30

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia, jota pyörittelin mielessäni, on sukupuolikokemuksen puuttuminen. Onko nuorilla sellainen käsitys, että kokemuksen omasta sukupuolesta pitäisi erityisesti tuntua joltain, kun siitä niin paljon julkisuudessa nykyään kohkataan. Esim. "En koskaan tuntenut itseäni tytöksi..." on aika yleinen lausunto trans-ihmisten haastatteluissa.

Kuitenkin monet cis-aikuiset ovat tälläkin palstalla muissa keskusteluissa ihmetelleet, miltä se oma sukupuolikokemus edes tuntuu. Ei se ainakaan minusta tunnu aktiivisesti oikein miltään, koska ristiriitaa sosiaalisen ja biologisen sukupuolen välillä ei ole. Voisiko tämä olla joillekin nuorille sitten niin hämmentävää, että kokemuksen puutetta selitetään väärällä sukupuolella?

Saikohan kukaan kiinni ajatuksestani... :D

N30

Siis todella monella on tuollaisia kokemuksia, mutta niistä ei puhuta. Anonyymeina sitten vain palstoilla...

https://www.vauva.fi/keskustelu/2756250/sukupuolen-kokemisesta

https://www.vauva.fi/keskustelu/3273363/tuntuuko-teista-koskaan-talta-e…

https://www.vauva.fi/keskustelu/2957706/oletko-onnistunut-oman-sukupuol…

Niin siis näissähän puhutaan naisellisuuden kokemuksesta, ei naiseuden kokemuksesta. Minä viittaan sukupuolikokemuksella kokemukseen naiseudesta. Ei minulla eikä monella muullakaan ole sellaista, mutta kokemus naisellisuudesta/ei-naisellisuudesta on jo tutumpi.

N30

Itseäni haukuttiin poikamaiseksi ja transuksi koko murrosikäni ajan, koska vartaloni ei ollut riittävän feminiininen kiusaajani mielestä, joka oli itse vielä äänenmurrosta odottava pikkupoika.  En itse koskaan pitänyt itseäni transuna ehkä siksi, että kiusaajani esimurrosiästä murtuva rääkyminen ei kuulostanut kovin uskottavalta korviini.  Mutta ymmärrän kyllä, että identiteetiltään häilyvälle nuorelle tällainen kokemus voi aiheuttaa sen, että hämmentyy, mikä oikeastaan on ja mikä ei. Jos sellaista ehdottaa vielä joku luotettava ja läheinen ihminen, niin kyllä nuoren pää menee helposti sekaisin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia, jota pyörittelin mielessäni, on sukupuolikokemuksen puuttuminen. Onko nuorilla sellainen käsitys, että kokemuksen omasta sukupuolesta pitäisi erityisesti tuntua joltain, kun siitä niin paljon julkisuudessa nykyään kohkataan. Esim. "En koskaan tuntenut itseäni tytöksi..." on aika yleinen lausunto trans-ihmisten haastatteluissa.

Kuitenkin monet cis-aikuiset ovat tälläkin palstalla muissa keskusteluissa ihmetelleet, miltä se oma sukupuolikokemus edes tuntuu. Ei se ainakaan minusta tunnu aktiivisesti oikein miltään, koska ristiriitaa sosiaalisen ja biologisen sukupuolen välillä ei ole. Voisiko tämä olla joillekin nuorille sitten niin hämmentävää, että kokemuksen puutetta selitetään väärällä sukupuolella?

Saikohan kukaan kiinni ajatuksestani... :D

N30

Siis todella monella on tuollaisia kokemuksia, mutta niistä ei puhuta. Anonyymeina sitten vain palstoilla...

https://www.vauva.fi/keskustelu/2756250/sukupuolen-kokemisesta

https://www.vauva.fi/keskustelu/3273363/tuntuuko-teista-koskaan-talta-e…

https://www.vauva.fi/keskustelu/2957706/oletko-onnistunut-oman-sukupuol…

Niin siis näissähän puhutaan naisellisuuden kokemuksesta, ei naiseuden kokemuksesta. Minä viittaan sukupuolikokemuksella kokemukseen naiseudesta. Ei minulla eikä monella muullakaan ole sellaista, mutta kokemus naisellisuudesta/ei-naisellisuudesta on jo tutumpi.

N30

Tarkennus vielä: nainen voi olla siis ihan hyvin olematta "naisellinen" nainen. Jos pukeudun mekkoon ja korkkareihin, koen itseni naiselliseksi, mutten yhtään sen enempää tai vähempää naiseksi kuin pieruverkkarit jalassa sohvalla maatessani. Itse naiseus (siis sukupuoleni, ei se miten sitä ilmennän) ei herätä minussa mitään tunnetiloja tai kokemuksia. Luulevatko nuoret, että nimenomaan naiseus tuottaa myös tällaisen vastaavan kokemuksen kuin naiselliseksi määrittelemämme pukeutuminen? Moni aikuinenkin tuntuu ajattelevan, että nämä ovat jotenkin sama asia.

N30

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisin yhtenä mahdollisena syynä (huom yhtenä, enkä todellakaan jokaisen kohdalla) seks uaalista ahdistelua ja hyväks ikäyttöä. Se on kuitenkin sellainen asia jota moni tyttö joutuu kokemaan jo todella nuorena, jopa siinä kohdassa elämäänsä kun ne teini-iän muutokset ei ole alkaneet.

Minulla oli ennen teini-ikää pitkä viestittely/soittelu suhde pe dofiilin kanssa, olin silloin muistaakseni 11-vuotias. Minun kohdallani kyse ei ollut kasvokkain tapahtuvista asioista ja se jätti silti todella pahat traumat. Aloin inhoamaan omaa naiseuttani ja se vain paheni mitä lähemmäs teini-ikää mentiin, kun kuukautiset alkoi jne. Koulussa pojat alkoi kommentoida tyttöjen rintoja ja läpsiä takapuolelle. Tuntui että olet kaikille pojille ja miehille vapaata riistaa ja kuka vaan voi haluta ahdistella. Aloin pelätä miehiä mutta samalla tahdoin itse muuttua mieheksi. Leikkasin hiukset lyhyiksi, aloin käyttämään poikien vaatteita ja osa ystävistä alkoi kutsua minua pojan nimellä. Sain etäisyyttä siihen muuttuvaan kroppaani ja turvan siltä ettei pojat halunneet enää lähestyä koska olin joko poika tai lesbo heille.

Nykyään aikuisena olen uudestaan löytänyt naisellisuuteni ja elän täysin tyytyväisenä naisen elämää. Olen edelleen vähän poikamainen mutta iloinen siitä etten missään vaiheessa lähtenyt mihinkään trans prosessiin. Aika ja terapia auttoi inhoon omaa kroppaa kohtaan ja luottamus miehiinkin palasi, että kaikki eivät todellakaan ole pahoja ja tahdo minulle pahaa.

Myös yksi sukulaiseni jota on käytetty lapsena jatkuvasti seks uaalisesti hyväksi on nykyään mies, oli siis ennen nainen.

Voisiko tällainen ilmiö tosiaan joissakin tapauksissa aiheuttaa niin suuren inhon omaa (rikottua ja satutettua) kroppaa kohtaan että mieli luulee että kyse on väärästä sukupuolesta? Se naisen kroppa muistuttaa tapahtuneesta traumasta eikä mieli pysty käsittelemään sitä joten tahtoo muuttaa kehoa ja unohtaa asian?

Tämä on tosiaan vain yksi näkökulma asiaan, en edelleenkään väitä että tämä pätee jokaisen kohdalla.

Voi olla. Itselleni korostettu maskuliinisuus on ihan opeteltu keino, jolla vältän häirintää ja ahdistelua. Voin meikata ja söpöstellä tutussa ympäristössä ja tuttujen ihmisten keskellä, mutta julkisesti olen erittäin virallinen ja särmä. Minulle on sanottu suoraan, että vaikutan julkisilla paikoilla jopa miestäni maskuliinisemmalta (tämä ei ole vitsi!). Vaikka olen ollut poikatyttö, niin itselleni naiseus yhdistyy vahvasti seksuaaliseen väkivaltaan. Onneksi pystyn olemaan yksityisesti oma itseni. Julkisesti viihdyn paremmin ahdistelulta vapaassa maskuliinisessa roolissa.

Jännä juttu. Kyllähän sitä häirintää ja ahdistelua on joutunut itsekin kokemaan, mutta harvemmin. Pääasiassa yöelämässä, alkoholin vaikutuksen alaisena. En ole ikinä yleistänyt näitä tapauksia koskemaan kaikkia miehiä, vaan pitänyt ahdistelijaa yksittäisenä idioottina ja jättänyt asian siihen. En siis mitätöi kokemustasi, ihmettelen vaan miten eri tavalla asioita voi ajatella. Itselleni naiseus ja naisellisuus näyttäytyvät korkeintaan keinona houkutella huomiota niiltä miehiltä, joista olen itse kiinnostunut, mutta pääasiassa suhtaudun molempiin yhtä neutraalisti kuin vaikkapa hengittämiseen.

N30

Niin no, ehkä asiaan suhtautuu eri tavalla yöelämä ikäisenä kuin lapsena. Molemmissa tapauksissa ahdistelu on yhtä väärin mutta lapsen ei kuulu tutustua seksiin ja seksuaalisuuteen pe dofiilin opastuksella. 11-vuotiaan ei kuulu oppia niin rajuja juttuja seksistä sen ikäisenä itseään monta kymmentä vuotta vanhemmalta mieheltä. Kun aikuisena olen tätä asiaa käsitellyt olen pystynyt ajattelemaan myös noin, se oli yhden yksittäisen idiootin teko eikä sitä voi yleistää kaikkiin miehiin. Varsinkaan kun ahdistelija voi olla myös nainen. Ihmisillä on eri tavat ja kyvyt käsitellä asioita, riippuen esim iästä ja aiemmista kokemuksista. Jotkut selviää olankohautuksella, toisille se aiheuttaa traumoja ja ehkä jopa sitten inhon omaa kroppaansa ja sukupuoltaan kohtaan.

Siis totta kai, olen aivan samaa mieltä. Pointtini oli, että enemmistöllä ei tuollaisia hirveitä kokemuksia varmaankaan ole. Että suurimmassa osassa lapsia ja nuoria kehossa murrosiän myötä tapahtuvat muutokset eivät varmaankaan aiheuta niin voimakkaita ahdistusreaktioita kuin osa täällä näyttää olettavan. Kyllä tämä nykyinen trendi selittyy jollakin muulla.

N30

Olen tässä vaiheessa jo melko varma että tämä "N30" on oikeasti "M40" tai "Siisti nainen" joka yrittää pärjätä olemalla mieliksi miehille. Lähes jokaisella kohtaamallani naisella on joku vanhemman pervomiehen aiheuttama trauma lapsuudesta. Sen ei tarvitse olla raiskauksen tai kähmimisen tasoinen kokemus, vaan sukulaissedän limainen huomauttelu vartalostakin voi kantaa herkässä iässä olevan tytön elämänkatsomuksessa pitkälle.

Metsään meni. Olen ihan kolmekymppinen nainen, joka ei pyri miellyttämään tai mielistelemään ketään. En myöskään tunne kuin yhden naisen, kellä on ollut tollaisia inhottavia kokemuksia. Myöskään minulle eivät ole sukulaissedät huomautelleet, mutta sukulaiseni eivät toisaalta olekaan käytöstavattomia juntteja.

N30

Turhaan sinä alapeukuttaja kokemustani alapeukutat. Ei se siitä yhtään vähempää totta tee.

N30

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia, jota pyörittelin mielessäni, on sukupuolikokemuksen puuttuminen. Onko nuorilla sellainen käsitys, että kokemuksen omasta sukupuolesta pitäisi erityisesti tuntua joltain, kun siitä niin paljon julkisuudessa nykyään kohkataan. Esim. "En koskaan tuntenut itseäni tytöksi..." on aika yleinen lausunto trans-ihmisten haastatteluissa.

Kuitenkin monet cis-aikuiset ovat tälläkin palstalla muissa keskusteluissa ihmetelleet, miltä se oma sukupuolikokemus edes tuntuu. Ei se ainakaan minusta tunnu aktiivisesti oikein miltään, koska ristiriitaa sosiaalisen ja biologisen sukupuolen välillä ei ole. Voisiko tämä olla joillekin nuorille sitten niin hämmentävää, että kokemuksen puutetta selitetään väärällä sukupuolella?

Saikohan kukaan kiinni ajatuksestani... :D

N30

Siis todella monella on tuollaisia kokemuksia, mutta niistä ei puhuta. Anonyymeina sitten vain palstoilla...

https://www.vauva.fi/keskustelu/2756250/sukupuolen-kokemisesta

https://www.vauva.fi/keskustelu/3273363/tuntuuko-teista-koskaan-talta-e…

https://www.vauva.fi/keskustelu/2957706/oletko-onnistunut-oman-sukupuol…

Niin siis näissähän puhutaan naisellisuuden kokemuksesta, ei naiseuden kokemuksesta. Minä viittaan sukupuolikokemuksella kokemukseen naiseudesta. Ei minulla eikä monella muullakaan ole sellaista, mutta kokemus naisellisuudesta/ei-naisellisuudesta on jo tutumpi.

N30

Häh?

Minun on vaikeaa ymmärtää, mitä tarkoittaa oman sukupuolensa (gender) kokeminen ensinkään. Määrittelen itseni naiseksi, koska minulla on naisen ruumis. Minkäänlaista muuta kokemusta omasta sukupuolestani minulla ei ole, siis minkäänlaista ruumiiseeni liittymätöntä tunnetta "olen nainen".

Voisiko joku siis selittää, miltä tuntuu kokea olevansa nainen tai mies? Mikä on tämä mystinen sukupuoli (gender), josta en saa otetta

Oletko "onnistunut" oman sukupuolesi edustaja?

Mä en koe olevani mitään sukupuolta, vaikka mulla on naisen ruumis. Koen olevani jonkinlainen puhdas tietoisuus, ikään kuin henki, vailla sukupuolta, syvimmältä olemukseltani. Kroppani on minulle kuin päälle puetut vaatteet tai kuin auto jolla ajan - ei olennainen osa identiteettiäni. Tämän elämän aikainen kulkuneuvo nyt sattuu olemaan naisen keho, ja se on ihan ok minulle, mutta en tosiaan ydinolemukseltani koe olevani kumpaakaan sukupuolta. 

Minusta siihen, miksi koen itseni ei liity erityisesti mieheyttä tai naiseutta. Olen hetero, mutta en kulje ympäriinsä kokien olevani osa jotain kollektiivista ilmiötä nimeltä naissukupuoli. Edes silloin kun haluan jotain miestä, en mieti asiaa sen kautta että "minä tässä naisena nyt haluan"... en mieti omaa sukupuoltani, vaikka sen miehen sukupuoli on tärkeä siinä tilanteessa.

En minäkään varsinaisesti itseäni naiseksi tunne. Tuntuu ihan uskomattomalta, että voisin esimerkiksi tulla raskaaksi koska jotenkin ajattelen etten ole oikea nainen...

jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia, jota pyörittelin mielessäni, on sukupuolikokemuksen puuttuminen. Onko nuorilla sellainen käsitys, että kokemuksen omasta sukupuolesta pitäisi erityisesti tuntua joltain, kun siitä niin paljon julkisuudessa nykyään kohkataan. Esim. "En koskaan tuntenut itseäni tytöksi..." on aika yleinen lausunto trans-ihmisten haastatteluissa.

Kuitenkin monet cis-aikuiset ovat tälläkin palstalla muissa keskusteluissa ihmetelleet, miltä se oma sukupuolikokemus edes tuntuu. Ei se ainakaan minusta tunnu aktiivisesti oikein miltään, koska ristiriitaa sosiaalisen ja biologisen sukupuolen välillä ei ole. Voisiko tämä olla joillekin nuorille sitten niin hämmentävää, että kokemuksen puutetta selitetään väärällä sukupuolella?

Saikohan kukaan kiinni ajatuksestani... :D

N30

Siis todella monella on tuollaisia kokemuksia, mutta niistä ei puhuta. Anonyymeina sitten vain palstoilla...

https://www.vauva.fi/keskustelu/2756250/sukupuolen-kokemisesta

https://www.vauva.fi/keskustelu/3273363/tuntuuko-teista-koskaan-talta-e…

https://www.vauva.fi/keskustelu/2957706/oletko-onnistunut-oman-sukupuol…

Niin siis näissähän puhutaan naisellisuuden kokemuksesta, ei naiseuden kokemuksesta. Minä viittaan sukupuolikokemuksella kokemukseen naiseudesta. Ei minulla eikä monella muullakaan ole sellaista, mutta kokemus naisellisuudesta/ei-naisellisuudesta on jo tutumpi.

N30

Häh?

Minun on vaikeaa ymmärtää, mitä tarkoittaa oman sukupuolensa (gender) kokeminen ensinkään. Määrittelen itseni naiseksi, koska minulla on naisen ruumis. Minkäänlaista muuta kokemusta omasta sukupuolestani minulla ei ole, siis minkäänlaista ruumiiseeni liittymätöntä tunnetta "olen nainen".

Voisiko joku siis selittää, miltä tuntuu kokea olevansa nainen tai mies? Mikä on tämä mystinen sukupuoli (gender), josta en saa otetta

Oletko "onnistunut" oman sukupuolesi edustaja?

Mä en koe olevani mitään sukupuolta, vaikka mulla on naisen ruumis. Koen olevani jonkinlainen puhdas tietoisuus, ikään kuin henki, vailla sukupuolta, syvimmältä olemukseltani. Kroppani on minulle kuin päälle puetut vaatteet tai kuin auto jolla ajan - ei olennainen osa identiteettiäni. Tämän elämän aikainen kulkuneuvo nyt sattuu olemaan naisen keho, ja se on ihan ok minulle, mutta en tosiaan ydinolemukseltani koe olevani kumpaakaan sukupuolta. 

Minusta siihen, miksi koen itseni ei liity erityisesti mieheyttä tai naiseutta. Olen hetero, mutta en kulje ympäriinsä kokien olevani osa jotain kollektiivista ilmiötä nimeltä naissukupuoli. Edes silloin kun haluan jotain miestä, en mieti asiaa sen kautta että "minä tässä naisena nyt haluan"... en mieti omaa sukupuoltani, vaikka sen miehen sukupuoli on tärkeä siinä tilanteessa.

En minäkään varsinaisesti itseäni naiseksi tunne. Tuntuu ihan uskomattomalta, että voisin esimerkiksi tulla raskaaksi koska jotenkin ajattelen etten ole oikea nainen...

jne.

Niin niin, kyllä kyllä. Mutta oli myös kommentteja, joissa meikit, mekot ym. tietyt naisellisuuteen liitetyt piirteet yhdistettiin naiseuden kokemukseen. Luulin että viittasit niihin.

N30

Mitä ihmeen palikka-ajattelua tämä nyt on, että jos ei tykkää pinkistä ja meikkaa, ei voi olla sukupuoleltaan nainen? o_0 Mistä asti?

Jos naisen määritelmä on, että tykkää pinkistä ja meikeistä ja on tyttömäinen, niin varmaan alle puolet naisista olisi oikeasti naisia. Kuka tätä roskaa ihmisille syöttää?

T. Nainen, joka ei meikkaa, ei käytä hameita ja korkokenkiä, tykkää ampumisesta, vaeltamisesta ja sotaleffoista ja on silti nainen. 

WTF!!!!!