Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kadun syvästi äitiyttä
olispa jo 2030
29.11.2019 |
Mä oon ollut nyt 3 vuotta totaaliyh tällä hetkellä 7 vuotiaalle. Minulla on kiinnostava asiantuntijatyö, ylempi tutkinto, kaunis koti, tuloja sen verran että pärjätään ilman tukia. Kaikki on päällisin puolin hyvin. Mutta mä vihaan vanhemmuutta. Jatkuvaa oravanpyörää töistä kotiin, ruokaa, pyykkejä, siivousta. Meillä on tukiperhe jossa lapsi käy yhden viikonlopun kuussa. Mä vain odotan niitä viikonloppuja, kun saan olla rauhassa! Olen niin kiitollinen että tällainen mahdollisuus mulla on. Olen onnekas.
Sitä odottaessa mä en pääse edes lenkille yksin, en tapaamaan kavereita, en leffaan , en baariin, en salille, en kampaajalle. Minä olen niin kateellinen esimerkiksi viikko/viikko vanhemmille. Minä olen yksin ja raadan kaiken. Jos olisin tiennyt millaiseen elämäntilanteeseen joudun, en olisi ikinä tehnyt lapsia! Ei puhettakaan että saisin parisuhdetta vielä moneen moneen vuoteen. Missä välissä tutustuisin kehenkään? Tai voisin viettää romanttista kahdenkeskistä aikaa?
En kaipaa sääliä, enkä masennusdiagnooseja. En ole masentunut. Tämä elämäntilanne on sellainen että mahdontonta olla onnellinen. Elämä on niin tylsää ja ankeaa. Odotan vain että lapsi kasvaa, saan vapauteni, voin matkustella, seurustella, seikkailla, olla siivoamatta muiden jälkiä ja asua kauniissa kodissa joka ei ole täynnä leluja ja roinaa.
Lapseni on ihana, en ikinä voisi siitä enää luopua. Mutta monesti mietin miten paljon helpompaa ja hauskempaa elämä olisi ilman sitä. Lapsen menettämisen kärsimys olisi suurempi kuin kurjuus missä nyt elän. Tämä kuitenkin ennenpitkään helpottaa. Huoh en tiedä mitä tällä vuodatuksella hain. Ehkä jotain vertaistukea tai kivitystä
Kommentit (24)
YKSI 7-vuotias, kotona kasoittain leluja ja roinaa, etkä voi tehdä mitään? Nyt ei kuulosta ihan realistiselta. Ymmärrän, että totaaliyksinhuoltajuus tuo omat haasteensa, mutta voihan kaverit kutsua teille istumaan iltaa, lapsi voi mennä omille kavereilleen yöksi toisinaan, lapsenvahdit, jos sinulla on vaativa asiantuntijatyö niin varmasti saat vaikuttaa jossain määrin omiin työaikoihisi, eli voit käydä kampaajalla esimerkiksi aamulla tai iltapäivällä kun lapsi on koulussa/ip-kerhossa....
Ja siis jos olisit lapsen isän kanssa yhdessä ja hän olisi elämäsi rakkaus, niin katuisitko silloinkin lasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika kauheaa. Olen pahoillani sun puolesta. Itse olen juuri akateeminen 40 vuotias nainen ja kaunis koti, lapseton. Kaverini ovat myös lapsettomia, asutaan kaikki samalla kadulla Helsingin keskustassa. Kaikilla kauniit kodit ja osalla kissoja. Iltaisin mennään lasilliselle ja syödään ravintoloissa. Joululomat matkustellaan miestemme kanssa. Kiekutaan karaokea ja kilistellään, jos siltä tuntuu, aina ei tunnu. Useimmiten mennään vaan kahviloihin ja treenaamaan salille. Joku voisi sanoa, että lapsellista, mutta en vaihtaisi tätä yh-arkeen. Olen niin pahoillani sinun puolesta. Tiesin aina, etten halua lapsia, juuri tuo olisi minuakin odottanut.
A-aaa... akateemisuudellaan pätijä ei ikinä kirjoittaisi "Olen niin pahoillani sinun puolesta." vaan "...puolestasi". Ja montako kaveria sinulla on? Yksi? Kun kaikki asuvat samalla kadulla. Sen uskon, että kieutte karaokessa ja viini virtaa.
Taidat olla yksinäinen ja elämänhallintaongelmainen, köyhä, katkera, ikisinkkuopiskelija kissanainen.
Käytännössä olen aikanani ollut pitkät pätkät yh-äiti, koska mieheni ja lapsemme isä on muusikko ja kulki lapsen vauva- ja pikkulapsi-aikana pitkin maailmaa keikoilla. Tein äitiys- ja hoitovapaan jälkeen asiantuntijatyötä ja huolehdin käytännön asioista. Pienen lapsen kanssa puuhattiin yleensä melko arkipäiväisiä, mutta myös hauskoja asioita. Ei siihen kummoisia tarvittu - käytiin leikkipuistoissa, retkeiltiin metsässä, matkusteltiin junassa, leikittiin duploilla, laulettiin, vierailtiin kavereilla, leivottiin...
Kummatkin isovanhemmat asuivat satojen kilometrien päässä ja ennen kolmen vuoden ikää lapsi oli viettänyt yhden yön muualla kuin kotonaan. Eipä tainnut yökyläilläkään kavereiden kotona ennen kuin täytti viisi. Kun poika oli 6-vuotias alettiin matkustella yhdessä. Huvittavia kommelluksia ja yhteisiä tarinoita riittää.
Mutta en nyt tietenkään väitä, että olisin äitinä kovin hyvin onnistunut monessakaan asiassa. Tai että muiden elämä olisi samanlaista tai että ylipäätään voisin muiden elämää arvostella. Olin varmaan oikean ikäinen äidiksi tullessani ja lapsi oli temperamentiltaan äitinsä lainen ynnä tuhat ja sata muuta asiaa, jotka vaikuttavat.
Alue: Aihe vapaa
Monella salilla on lapsiparkki. Lapsi voi olla itsekseen muutaman vuoden päästä joten ei siinä loputtomiin kiinni tarvitse olla.