Te lapsettomaksi omasta tahdostanne jäävät

Vierailija kirjoitti:

Ei elämää varten voi tehdä suunnitelmia. Jos tekee, niin eivät ne ainakaan toteudu. Nähty on ja monta kertaa.

Tuolla tavalla ajatellen kukaan ei koskaan tähtäisi tiettyyn ammattiin tai elintasoon tai vaikkapa tiettyyn fyysiseen kuntoon. Tietysti suunnitelmia tehdään koko ajan. Monet ihmiset tekevät niin. Kaikki ei mene käsikirjoituksen mukaan mutta silti hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Outomuoti-ilmiö kirjoitti:

Se itsekkyys saattaa kyllä jossain vaiheessa alkaa kaduttaa. Sitten kun ulkonäkö alkaa rapistua ja se hieno kaupunkilaisnuoren elämä tylsäksi vanhetessa. Sitten sitä vaan katsoo ikkunasta kun vuodenajat vaihtuu, miten lehdet putoaa puusta syksyllä ja taas silmut ilmestyy keväällä puuhun. Ja siinä se sitten meneekin tyhjyyden keskellä?

katselisit sinäkin joskus vuodenaikojen vaihtelua ikkunasta, se on kumman rauhoittavaa eikä mitenkään tylsää tai tyhjää.

Jos yhä jaksan 60-70-vuotiaana bilettää ja käydä bodypumpissa, niin sanoisin asioideni olevan erittäin hyvällä mallilla.

Vierailija kirjoitti:

Olen vapaaehtoisesti lapseton 45-vuotias nainen. Yksinäisyys ei ahdista ajatuksena, rakastan yksinoloa. Olen jättänyt pariutumatta ja lapset hankkimatta juuri siksi, että saan olla yksin. 

Mitä teen elämälläni? Käyn töissä, syön, nukun, luen kirjoja, pelaan tietokoneella. En kaipaa mitään ihmeempiä tekemisiä. Matkustelu eikä bileet ei kiinnosta ollenkaan. Olen sellainen erakkomainen kotihiiriluonne, joka viihdyn parhaiten kotona.

Kiitos vastauksesta. Oletko onnellinen? Tuo kuulostaa tosi yksinäiseltä ja tylsältä elämältä. En minä tuomitse mutta rehellisesti sanottuna näin ajattelen.

AP

Outomuoti-ilmiö kirjoitti:

Se itsekkyys saattaa kyllä jossain vaiheessa alkaa kaduttaa. Sitten kun ulkonäkö alkaa rapistua ja se hieno kaupunkilaisnuoren elämä tylsäksi vanhetessa. Sitten sitä vaan katsoo ikkunasta kun vuodenajat vaihtuu, miten lehdet putoaa puusta syksyllä ja taas silmut ilmestyy keväällä puuhun. Ja siinä se sitten meneekin tyhjyyden keskellä?

Heh, minä olen aina elänyt noin minkä kuvaat jonkinlaisena kauhukuvana, eli rauhallista kotielämää. Minä nautin siitä valtavasti. Minulla on hyvin rikas sisäinen elämä, en tarvitse ulkomaailmasta juurikaan virikkeitä.

- 7

Vierailija kirjoitti:

Olen vapaaehtoisesti lapseton 45-vuotias nainen. Yksinäisyys ei ahdista ajatuksena, rakastan yksinoloa. Olen jättänyt pariutumatta ja lapset hankkimatta juuri siksi, että saan olla yksin. 

Mitä teen elämälläni? Käyn töissä, syön, nukun, luen kirjoja, pelaan tietokoneella. En kaipaa mitään ihmeempiä tekemisiä. Matkustelu eikä bileet ei kiinnosta ollenkaan. Olen sellainen erakkomainen kotihiiriluonne, joka viihdyn parhaiten kotona.

Komppaan tätä. Tosin mulla on lemmikejä ja just niin paljon kuin haluan niitä olevan, on myös koiraharrastuksia. Ihmisiä näen vapaa-ajalla silloin kun huvittaa, en edes joka viikko enkä haluaisikaan. Olen päiväkodissa töissä.

Kaikki ihmiset eivät pelkää yksinäisyyttä. Useimmiten me ikisinkutkin tunnemme muita ihmisiä, eri-ikäisiä lapsia mukaan lukien. Ihan ovat lapset ja koirat minusta tykänneet, kun en kuitenkaan ole mikään mörkö. Sosiaalista elämää on myös, vaikka nyt totta puhuen illallisilta kirjoittelenkin (en tunne yhtään tyyppiä täältä ja väsyttääkin).

Uskon että sillä on suurempi merkitys, onko vanhana parisuhteessa. Kumppanin kanssa on tekemisissä aamusta iltaan (varsinkin eläkkeellä), lapset toki hyvällä tuurilla asuu lähellä ja soittaa joka päivä, mutta saattaa ne asua myös tuhansien kilometrien päässä, viettää kiireistä työ-ja perhe-elämää ja valitella kavereilleen, kun äiti ruinaa käymään useammin kuin joka toinen kuukausi.

Ajattelin tehdä töitä, opiskella, viettää aikaa läheisteni kanssa ja kaikin tavoin nauttia elämästä. Käyn myös vapaaehtoistyössä vanhusten parissa. Siellä olen oppinut, että lapset eivät todellakaan ole tae sille, että vanhus saisi apuja ja seuraa. Yhdelläkin rouvalla on kolme lasta ja useampi lapsen lapsi. Kukaan heistä ei käy edes pihaa haravoimassa elleivät äiti ruinaamalla ruinaa ja lupaa maksaa työstä. Ja lapset kuitenkin asuvat ihan suhteellisen lähellä äitiään. 

Yksinäisyys ei pelota ollenkaan.

Olen introvertti, enemmänkin harmittaa kun ei jaksa nähdä kavereita säännöllisesti.

Ainoa mikä voisi pelottaa on se jos ei pysty enää vanhempana elämään itsenäisesti tai harrastamaan asioita. Mutta siinähän ei lapset auta, harva nykypäivänä näkee isovenhempia kuin pari kertaa vuodessa, ja sekin vain koska Minttu-Petteri odottelee lahjuksia syndeille/jouluksi/rippijuhliin. Jos näkee useammin niin se on siksi kun tarvitaan ilmaista lapsenvahtia jotta arvon pariskunta pääsee bailaamaan.

Pelko yksinäisyydestä tai katumuksesta sitten joskus on huono motiivi lasten tekemiselle. Kyllä lapsia pitää tosissaan haluta.

-velamies

Vierailija kirjoitti:

Outomuoti-ilmiö kirjoitti:

Se itsekkyys saattaa kyllä jossain vaiheessa alkaa kaduttaa. Sitten kun ulkonäkö alkaa rapistua ja se hieno kaupunkilaisnuoren elämä tylsäksi vanhetessa. Sitten sitä vaan katsoo ikkunasta kun vuodenajat vaihtuu, miten lehdet putoaa puusta syksyllä ja taas silmut ilmestyy keväällä puuhun. Ja siinä se sitten meneekin tyhjyyden keskellä?

Tiedätkö, että tuo pysähtyminen, joutenolo ja esim. putoavien lehtien tarkkailu on juuri sitä mitä kaipaan. Työelämässä ihan helvetinmoinen aikataulutus ja kiire ja stressi koko ajan ja joutuu olemaan alati ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Kaipaan yksinäisyyttä ja hiljaisuutta niin kipeästi, että sieluun ja kehoon sattuu. Tekisi mieli haistattaa löysät oravanpyörälle ja lukkiutua neljän seinän sisälle.

En todellakaan kaipaa lapsia tähän vielä lisätaakaksi ja -stressiksi. Yksinäisyys ja yksinolo on ylellisyyttä, jota ei ole lähellekään riittävästi. Saa nähdä, jos haudassa saa viimein olla rauhassa.

Kiitos vastauksesta. Kaikkea hyvää ja rauhaa sinulle. Olet aidosti erakko ja ansaitset kyllå elää kuten haluat. Ymmärrän sinua tässä suhteessa oikein hyvin. Toisaalta itselleni luultavasti jää tuo sama aika kun sinullekin nauttia omasta olosta vielä sen jälkeenkin kun lapseni ovat aikuisia.

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen vapaaehtoisesti lapseton 45-vuotias nainen. Yksinäisyys ei ahdista ajatuksena, rakastan yksinoloa. Olen jättänyt pariutumatta ja lapset hankkimatta juuri siksi, että saan olla yksin. 

Mitä teen elämälläni? Käyn töissä, syön, nukun, luen kirjoja, pelaan tietokoneella. En kaipaa mitään ihmeempiä tekemisiä. Matkustelu eikä bileet ei kiinnosta ollenkaan. Olen sellainen erakkomainen kotihiiriluonne, joka viihdyn parhaiten kotona.

Kiitos vastauksesta. Oletko onnellinen? Tuo kuulostaa tosi yksinäiseltä ja tylsältä elämältä. En minä tuomitse mutta rehellisesti sanottuna näin ajattelen.

AP

Olen hyvin onnellinen ihminen. Ilmeisesti se näkyy päällekin, kun aina silloin tällöin jotkut ihmiset kommentoi siitä, että näytän tosi onnelliselta ihmiseltä tai sellaiselta, että minulla on sisäinen rauha. 

Se että nautin tällaisesta elämästä johtunee siitä että olen temperamentiltani äärilaidan introvertti. Sellaisilla on paitsi taipumus kuormittua sosiaalisista tilanteista ja nauttia ja latautua yksinolosta, myös rikas sisäinen maailma, niin että tylsää ei ole koskaan, vaikka istuisi vaan pimeässä huoneessa yksin. Nautin jo ihan pelkästään kroppani energisyyden ja elinvoiman tunteen tuntemisesta ihan valtavasti. Luon myös kokonaisia fantasiamaailmoita ja tarinoita, jotka voittaa kiinnostavuudessaan ne asiat, joita monet maailmasta hakevat. 

Outomuoti-ilmiö kirjoitti:

Se itsekkyys saattaa kyllä jossain vaiheessa alkaa kaduttaa. Sitten kun ulkonäkö alkaa rapistua ja se hieno kaupunkilaisnuoren elämä tylsäksi vanhetessa. Sitten sitä vaan katsoo ikkunasta kun vuodenajat vaihtuu, miten lehdet putoaa puusta syksyllä ja taas silmut ilmestyy keväällä puuhun. Ja siinä se sitten meneekin tyhjyyden keskellä?

Minä hankin lapsettomuuden ansiosta säästyneillä ja sijoituksista saaneilla rahoillani vaikka talviasunnon Espanjan Aurinkorannikolta ja menen talveksi sinne! Tiedän kyllä, ettei sielläkään talvella varsinaisesti lämpötiloilla juhlita, mutta kyllä se silti ainakin monet Suomen nykytalvista kirkkaasti voittaa. Ei pimeyttä, ei loskaa, ei liukastelua, ei lumitöitä, ei auton skrapaamista eikä pakkasia. Vietän siellä sitten muutenkin virikkeellistä elämää siten, että talvi hurahtaa kuin huomaamatta ja sitten voikin kesäksi palata takaisin Suomeen.

Joten katsele sitä tyhjyyttä vain itseksesi. :)

Joku jo kirjoittikin kuinka vanhuksia ei palvelutaloissa käy omat lapset katsomassa.

Näin se ikävä kyllä on. Ja on monesti jo kun vanhana vielä kotona pystyy asumaan.

Eivät lapset ole takuu että ei vanhana ole yksinäinen.

Lähipiirissä asuu leskirouva, jollaa on 1 lapsi ja 3 lastenlasta. Leskirouvan välit ainoaan tyttäreen ovat tulehtuneet ja lapsenlapset ei kiinnosta, ei halua olla mummi. Että sellaista onnea ja auvoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen vapaaehtoisesti lapseton 45-vuotias nainen. Yksinäisyys ei ahdista ajatuksena, rakastan yksinoloa. Olen jättänyt pariutumatta ja lapset hankkimatta juuri siksi, että saan olla yksin. 

Mitä teen elämälläni? Käyn töissä, syön, nukun, luen kirjoja, pelaan tietokoneella. En kaipaa mitään ihmeempiä tekemisiä. Matkustelu eikä bileet ei kiinnosta ollenkaan. Olen sellainen erakkomainen kotihiiriluonne, joka viihdyn parhaiten kotona.

Kiitos vastauksesta. Oletko onnellinen? Tuo kuulostaa tosi yksinäiseltä ja tylsältä elämältä. En minä tuomitse mutta rehellisesti sanottuna näin ajattelen.

AP

En ole tuo jolta kysyit, mutta en minä ainakaan ole yksinänen eikä elämä ole tylsää, minä vain koen arkisia asioitakin jännittävinä ja pysähdyn miettimään ja pohtimaan vaikka takapihan hyönteisten tekemisiä tms. olen muutenkin luonteeltani haaveilija ja pyörittelen paljon asioita päässäni. Jos elämässäni olisi paljon ulkopuolelta tulevaa jännitystä, niin stressaantuisin varmaan kuoliaaksi.

Vanhempani ovat lähes 80 vuotiaita ja näen heitä noin kerran vuodessa pari tuntia. Soitan noin kerran kahdessa viikossa, ja puhumme noin 15min. Veljeni asuu kauempana ja tapaa vanhempiani parin vuoden välein. Soittelevat n. kerran kuukaudessa. Mitään riitoja tai vastaavaa ei ole, mutta näin se nyt vaan on aina mennyt. Olen 50 vuotias, en teini. Eli ei me lapset mitään seurakoiria olla. Kannattaa siis hankkia se koira, jos näin aloittaja lapsista ajattelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen vapaaehtoisesti lapseton 45-vuotias nainen. Yksinäisyys ei ahdista ajatuksena, rakastan yksinoloa. Olen jättänyt pariutumatta ja lapset hankkimatta juuri siksi, että saan olla yksin. 

Mitä teen elämälläni? Käyn töissä, syön, nukun, luen kirjoja, pelaan tietokoneella. En kaipaa mitään ihmeempiä tekemisiä. Matkustelu eikä bileet ei kiinnosta ollenkaan. Olen sellainen erakkomainen kotihiiriluonne, joka viihdyn parhaiten kotona.

Kiitos vastauksesta. Oletko onnellinen? Tuo kuulostaa tosi yksinäiseltä ja tylsältä elämältä. En minä tuomitse mutta rehellisesti sanottuna näin ajattelen.

AP

Ymmärrätkö suomea? Kuulostaa siltä, että et. Tai sitten sinulla äärettömän rajallinen ajatusmaailma ja sinulta puuttuu kyky ymmärtää ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin sinä. Jos henkilö kertoo rakastavansa yksinoloa, niin aika epäloogista kysyä onko hän onnellinen yksin. Ja täysin naurettavaa sanoa hänen valintojaan tylsiksi vain siksi että ne ovat erilaisia kuin sinun valintasi.  t.eri

Itseä ainakin epäilyttäis hankkia lapsia sen takia koska on niin paskoja sairauksia suvussa. On kaksuuntasta ja skitsofreniaa, paniikkihäiriötä listaa vois jatkaa loputtomiin. Mieheni kans molemmat on ollu osittain toinen kokonaan alkoholistien kasvattamia ja sekin on suvussa tosi vahvaa. Mua ei vaan huvita tehdä tähän maailmaan ihmistä, joka elää huomiolle sosiaalisessa mediassa ja kasvaa millasesta kasvatuksesta huolimatta kännykkään kiinni. Niiden lapset on varmaan jo koukussa puhelimiin ennen synnytystä. Olen itse siis vielä nuori vasta 20. 

Toinen syy on, että on muutamia asioita joita en edes äidin rakkaudesta voi antaa anteeksi. Itseäni on oma sisar käyttäny hyväksi niin en voisi ikinä antaa lapselleni anteeksi jos käyttäisi toista sisarta seksuaalisesti hyväski. Toinen on koulukiusaaminen siihen asti, että kiusattu tekee /tai yrittää tehdä) itsemurhan, koska itse olen ollut siinä pisteessä. 

Minä olen läheinen vanhempieni kanssa, soitan joka päivä ja käyn n kk välein. Kuitenkin jos vanhana ainoa kontaktini on joku jota näen kerran kuussa niin ei se kyllä riittäne poistamaan yksinäisyyden tunnetta.