Te lapsettomaksi omasta tahdostanne jäävät

Miten pelkät lapset poistaa tuossa iässä yksinäisyyttä? Aika moni tapaa vanhempiaan max muutaman kerran vuodessa.

Se itsekkyys saattaa kyllä jossain vaiheessa alkaa kaduttaa. Sitten kun ulkonäkö alkaa rapistua ja se hieno kaupunkilaisnuoren elämä tylsäksi vanhetessa. Sitten sitä vaan katsoo ikkunasta kun vuodenajat vaihtuu, miten lehdet putoaa puusta syksyllä ja taas silmut ilmestyy keväällä puuhun. Ja siinä se sitten meneekin tyhjyyden keskellä?

Vierailija kirjoitti:

Miten pelkät lapset poistaa tuossa iässä yksinäisyyttä? Aika moni tapaa vanhempiaan max muutaman kerran vuodessa.

Eli joo, tietenkin yksinäisyys pelottaa, mutta ei lapset pelkästään sitä poistaisi.

Outomuoti-ilmiö kirjoitti:

Se itsekkyys saattaa kyllä jossain vaiheessa alkaa kaduttaa. Sitten kun ulkonäkö alkaa rapistua ja se hieno kaupunkilaisnuoren elämä tylsäksi vanhetessa. Sitten sitä vaan katsoo ikkunasta kun vuodenajat vaihtuu, miten lehdet putoaa puusta syksyllä ja taas silmut ilmestyy keväällä puuhun. Ja siinä se sitten meneekin tyhjyyden keskellä?

Eli samaa kuin lapsellisilla, paitsi niinä muutamana kertana vuodessa kun ne lapset käy kylässä.

Sen mitä teen tai ajattelen 30 vuoden päästä näkee vain elämällä sinne asti. En ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi, joten tuskinpa vanhanakaan.

Ei elämää varten voi tehdä suunnitelmia. Jos tekee, niin eivät ne ainakaan toteudu. Nähty on ja monta kertaa.

Olen vapaaehtoisesti lapseton 45-vuotias nainen. Yksinäisyys ei ahdista ajatuksena, rakastan yksinoloa. Olen jättänyt pariutumatta ja lapset hankkimatta juuri siksi, että saan olla yksin. 

Mitä teen elämälläni? Käyn töissä, syön, nukun, luen kirjoja, pelaan tietokoneella. En kaipaa mitään ihmeempiä tekemisiä. Matkustelu eikä bileet ei kiinnosta ollenkaan. Olen sellainen erakkomainen kotihiiriluonne, joka viihdyn parhaiten kotona.

lapsettomana ja sinkkuna voi tehdä ihan samaa kuin lapselliset ja parisuhteessa olevat. 

Jos hankkii lapsia, ei voi tehdä loppuelämällään yhtään mitään, koska kaikki aika menee lasten kanssa.

Lasten saaminen ja kasvattaminen tuo tietynlaista elämänmakua kuitenkin? Sitten lapsilla on joskus lapset ja sinusta tulee isovanhempi. Viimeistään siinä vaiheessa tapaat lapsiasi ja lapsenlapsiasi ainakin toisinaan, muuten jäät yksinäiseksi. No tietysyi toisten lapsettomien hupakoiden kanssa voi käydä sitten juomassa lattea ja leffassa kuin 50 vuotta sitten nuoruudessa...

Eikö ihminen voi tehdä mitään muuta kuin elää perhe-elämää?

Vierailija kirjoitti:

Jos hankkii lapsia, ei voi tehdä loppuelämällään yhtään mitään, koska kaikki aika menee lasten kanssa.

Perustele väitteesi. Eihän tuo ole edes totta.

Asuin vuoden eräässä perheessä ollessani vaihdossa. Perheessä oli isä, äiti, kotona, asuva parikymppinen ja muutaman km päässä asuva toinen lapsi, joka kävi kylässä n joka toinen viikko. Äiti valitteli minulle usein yksinäisyyttään.

Vierailija kirjoitti:

Eikö ihminen voi tehdä mitään muuta kuin elää perhe-elämää?

Voi, mutta kertokaa mitä se muu elämä sitten on. Sitähän tässö kysyttiin!

Kumma kun vanhustenhoidossa ja kotihoidossa töissä olevat tuttavani ovat usein kertoneet, kuinka valtaosalla yksinäisistä vanhuksista on kyllä omia lapsia ja lastenlapsiakin, mutta kun eivät käy katsomassa kuin jouluna, jos silloinkaan.

Elämäni 50-vuotiaana, aviossa olevana velana ei juuri poikkea siitä, mitä se oli 20-vuotiaana, avoliitossa elävänä velana.

Hoivavietti on yhtä vähäinen kuin silloinkin. Kavereita ja harrastuksia on kuten silloinkin. Opiskelut on tosin vaihtunut töihin, mikä tietää paljon korkeampaa elintasoa. Siitä taas seuraa, ettei aika käy pitkäksi, kun voi tehdä vapaa-aikanaan muutakin kuin katsoa telkkaria.

Outomuoti-ilmiö kirjoitti:

Se itsekkyys saattaa kyllä jossain vaiheessa alkaa kaduttaa. Sitten kun ulkonäkö alkaa rapistua ja se hieno kaupunkilaisnuoren elämä tylsäksi vanhetessa. Sitten sitä vaan katsoo ikkunasta kun vuodenajat vaihtuu, miten lehdet putoaa puusta syksyllä ja taas silmut ilmestyy keväällä puuhun. Ja siinä se sitten meneekin tyhjyyden keskellä?

Tiedätkö, että tuo pysähtyminen, joutenolo ja esim. putoavien lehtien tarkkailu on juuri sitä mitä kaipaan. Työelämässä ihan helvetinmoinen aikataulutus ja kiire ja stressi koko ajan ja joutuu olemaan alati ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Kaipaan yksinäisyyttä ja hiljaisuutta niin kipeästi, että sieluun ja kehoon sattuu. Tekisi mieli haistattaa löysät oravanpyörälle ja lukkiutua neljän seinän sisälle.

En todellakaan kaipaa lapsia tähän vielä lisätaakaksi ja -stressiksi. Yksinäisyys ja yksinolo on ylellisyyttä, jota ei ole lähellekään riittävästi. Saa nähdä, jos haudassa saa viimein olla rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ihminen voi tehdä mitään muuta kuin elää perhe-elämää?

Voi, mutta kertokaa mitä se muu elämä sitten on. Sitähän tässö kysyttiin!

Matkustelu, juhliminen, ystävien tapaaminen, omat harrastukset, erinäisissä tapahtumissa käyminen, uran luominen jne. Nuo esimerkiksi, mutta paljon paljon muutakin varmasti löytyy.

Käydä töissä, harrastaa, viettää aikaa ystävien ja sukulaisten kanssa ym. normaaliin arkeen kuuluvaa. Yhdessä puolisoni kanssa edelleen, jos hyvin käy. Ei kai sellaisen, jonka lapset asuvat jo omillaan, arki tuon ihmeellisempää ole?

Olin taannoin hautajaisissa. Siellä ajattelin että kaikki ihmiset me lopulta kuollaan. Ei ne lapset ja lapsenlapset omaa elämää muuta. Ja voi lapsetontakin joku jäädä kaipaamaan. Itse muistan erään lapsettoman vanhan sukulaisen edelleen ja hän oli tiivis osa elämääni.

Olen 32-vuotias vela. Nautin omasta rauhasta, enkä ole ikinä kokenut yksinäisyyttä. Työskentelen sosiaalialalla ja teen vapaaehtoistyötä, ystäviä (myös lapsiperheitä) on paljon ja hoidan usein ystävien lapsia. Harrastukseni (kotieläimiä) vievät myös aikansa. Mieheni kanssa vietämme aikaa yhdessä riittävästi. Ei elämääni mahtuisi omia lapsia.