Adoptoidut - antakaa biovanhempienne olla rauhassa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se ikävä palauttaa mieleen vaikka traumaattinen suhde tai raiskaus, mutta jokaisella on oikeus tietää sukunsa ja syynsä miksi on täällä.

Mitä merkitystä suvulla, johon ei haluttu jostain syystä? Tuskin biovanhemmat osaa sanoa sen kummempaa syytä olemassaololle, kuin peruslisääntyminen miehen ja naisen harrastettua seksiä.

No sekin on jo jotain. Itse en ole adoptoitu, mutta isäni häipyi kuvioista niin totaalisesti kun olin vauva ettei minulla ollut hänestä edes valokuvaa! Hänen sukunsa ei myöskään halunnut olla yhteydessä.

Minulla oli ihana lapsuus ilman isääkin, mutta kyllä minä mietin millainen ihminen isäni oli, millaisia hänen vanhempansa ja sisaruksensa olivat, miltä he näyttivät, oliko heillä suvussa kulkevia tapoja, sairauksia, mistä olin perinyt ulkonäköni (äitini on vaalea, suorahiuksinen, sinisilmäinen, minä tummasilmäinen, tummatukkainen isolla kiharapehkolla) Olinko musikaalisuus heidän suvussaan? Akateemisuus? Olivatko he oikea- vai vasenkätisiä? Millaisia ammatteja heillä oli? Oliko heillä jotain suvussa kulkevia reseptejä, lauluja..?

Se ei ole raiskatun vika, että tulee raskaaksi ja päättää/joutuu synnyttämään lapsen. Mutta se ei myöskään ole lapsen vika että syntyy. Jokaisella tulisi olla oikeus tuntea sukunsa, oli elämän alku mikä tahansa. Lapsi on kuitenkin syytön kaikkeen, vaikka näyttäisi keneltä.

Minä muuten sain tutustua sukuuni aikuisena, löysin myös siskoni ja se yhteenkuuluvuuden tunne on ollut huikea, tieto siitä että kiharani tulevat isäni lisäksi myös isäni äidiltä, siskolla ja minulla on enemmän yhdennäköisyyttä kuin minulla ja äitini puoleisella suvulla.

Tässä nähdään, että biologisella ON väliä, vaikka on muodikasta muuta väittää. Niin monella adoptoidulla on tarve löytää juurensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ei ole koskaan syyllinen siihen että hänet on hylätty. Hylkäämisen, tuskan, epätietoisuuden ja kaipauksen kanssa eletään koko elämä. Hänellä on oikeus omaan historiaansa ja tietoihin omista biologisista vanhemmista, isovanhemmista ja sisaruksistaan.

”Hylätä” on aika vahva ja syyllistävä verbi tässä yhteydessä. Minusta hylkäämisestä ei voi puhua siinä yhteydessä, jos biologinen äiti on ollut esim. liian nuori huolehtiakseen lapsesta, tai jos hänellä on ollut pahoja elämänhallinnan ongelmia. Kyseessähän on ollut silloin vastuullinen teko.

Minusta paljon pahempia lapsensa hylkääjiä ovat esim. päihdeongelmaiset joiden lapset otetaan lopulta huostaan.

Lapsen tunne-elämän kannalta kyseessä kuitenkin on aina hylkääminen.

Vierailija kirjoitti:

Tässä nähdään, että biologisella ON väliä, vaikka on muodikasta muuta väittää. Niin monella adoptoidulla on tarve löytää juurensa.

Tietenkin on! Mutta se ei suinkaan meinaa etteikö adoptoitu lapsi voi elää ihanaa elämää, tai että adoptointeja pitäisi jotenkin välttää. Adoptiolapsi on aina adoptiovanhemmille toivottu ja kallisarvoinen lahja. Toivoisin vain että yhdenkään adoptiolapsen ei tarvitsi jäädä perimästään ihan tyhjän päälle. Saisi vaikka kirjeen jossa adoptioon antanut vanhempi kertoo suvusta, tavoista, sairauksista, kulttuurista, jostain mihin lapsi saisi kasvaessaan tukeutua. Ymmärrän tietenkin ettei tämä ole joka tapauksessa mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ei ole koskaan syyllinen siihen että hänet on hylätty. Hylkäämisen, tuskan, epätietoisuuden ja kaipauksen kanssa eletään koko elämä. Hänellä on oikeus omaan historiaansa ja tietoihin omista biologisista vanhemmista, isovanhemmista ja sisaruksistaan.

”Hylätä” on aika vahva ja syyllistävä verbi tässä yhteydessä. Minusta hylkäämisestä ei voi puhua siinä yhteydessä, jos biologinen äiti on ollut esim. liian nuori huolehtiakseen lapsesta, tai jos hänellä on ollut pahoja elämänhallinnan ongelmia. Kyseessähän on ollut silloin vastuullinen teko.

Minusta paljon pahempia lapsensa hylkääjiä ovat esim. päihdeongelmaiset joiden lapset otetaan lopulta huostaan.

Lapsen tunne-elämän kannalta kyseessä kuitenkin on aina hylkääminen.

Onko silloinkin, jos vauva on annettu suoraan adoptioon synnytyslaitoksella? Silloinhan tunnesidettä biologiseen äitiin ei ole edes syntynyt. Eikö nämä  "hylkäämis" puheet ja kokemukset ole silloin enemmän ympäristön tuottamaa tunnekokemusta? Miten lapsi voi kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan kokenutkaan. Ymmärrän sen kyllä, että biovanhempien hakeminen ja kiinnostus juuriin myöhemmin on identiteetin kannalta tärkeää.

Meillä aikuinen adoptiolapsi pitää yhteyttä bioisänsä sisaruspuoliin ja velipuoleen. Minuun, bioäitiinsä ja pikkuvelipuoleen ei pidä yhteyttä. Toiseen biotätiinsä pitää yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ei ole koskaan syyllinen siihen että hänet on hylätty. Hylkäämisen, tuskan, epätietoisuuden ja kaipauksen kanssa eletään koko elämä. Hänellä on oikeus omaan historiaansa ja tietoihin omista biologisista vanhemmista, isovanhemmista ja sisaruksistaan.

”Hylätä” on aika vahva ja syyllistävä verbi tässä yhteydessä. Minusta hylkäämisestä ei voi puhua siinä yhteydessä, jos biologinen äiti on ollut esim. liian nuori huolehtiakseen lapsesta, tai jos hänellä on ollut pahoja elämänhallinnan ongelmia. Kyseessähän on ollut silloin vastuullinen teko.

Minusta paljon pahempia lapsensa hylkääjiä ovat esim. päihdeongelmaiset joiden lapset otetaan lopulta huostaan.

Lapsen tunne-elämän kannalta kyseessä kuitenkin on aina hylkääminen.

Onko silloinkin, jos vauva on annettu suoraan adoptioon synnytyslaitoksella? Silloinhan tunnesidettä biologiseen äitiin ei ole edes syntynyt. Eikö nämä  "hylkäämis" puheet ja kokemukset ole silloin enemmän ympäristön tuottamaa tunnekokemusta? Miten lapsi voi kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan kokenutkaan. Ymmärrän sen kyllä, että biovanhempien hakeminen ja kiinnostus juuriin myöhemmin on identiteetin kannalta tärkeää.

Tietenkin on! Kyse on siitä että lapsi kokee etteivät hänen biovanhempansa ole häntä halunneet. Se on aina hylkäämiskokemus, vaikka adoptiovanhemmat olisivat kuinka ihania.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ei ole koskaan syyllinen siihen että hänet on hylätty. Hylkäämisen, tuskan, epätietoisuuden ja kaipauksen kanssa eletään koko elämä. Hänellä on oikeus omaan historiaansa ja tietoihin omista biologisista vanhemmista, isovanhemmista ja sisaruksistaan.

”Hylätä” on aika vahva ja syyllistävä verbi tässä yhteydessä. Minusta hylkäämisestä ei voi puhua siinä yhteydessä, jos biologinen äiti on ollut esim. liian nuori huolehtiakseen lapsesta, tai jos hänellä on ollut pahoja elämänhallinnan ongelmia. Kyseessähän on ollut silloin vastuullinen teko.

Minusta paljon pahempia lapsensa hylkääjiä ovat esim. päihdeongelmaiset joiden lapset otetaan lopulta huostaan.

Lapsen tunne-elämän kannalta kyseessä kuitenkin on aina hylkääminen.

Onko silloinkin, jos vauva on annettu suoraan adoptioon synnytyslaitoksella? Silloinhan tunnesidettä biologiseen äitiin ei ole edes syntynyt. Eikö nämä  "hylkäämis" puheet ja kokemukset ole silloin enemmän ympäristön tuottamaa tunnekokemusta? Miten lapsi voi kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan kokenutkaan. Ymmärrän sen kyllä, että biovanhempien hakeminen ja kiinnostus juuriin myöhemmin on identiteetin kannalta tärkeää.

Tietenkin on! Kyse on siitä että lapsi kokee etteivät hänen biovanhempansa ole häntä halunneet. Se on aina hylkäämiskokemus, vaikka adoptiovanhemmat olisivat kuinka ihania.

Kyllä se lapsi varmaan tarpeeksi vartuttuaan myös sisäistää, miksi esim. 16-vuotias päätti antaa lapsen adoptioon, tai miksi päihde-tai mielenterveysongelma on ollut este vanhemmuudelle.

Ainakin omassa perhepiirissä on ollut näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ei ole koskaan syyllinen siihen että hänet on hylätty. Hylkäämisen, tuskan, epätietoisuuden ja kaipauksen kanssa eletään koko elämä. Hänellä on oikeus omaan historiaansa ja tietoihin omista biologisista vanhemmista, isovanhemmista ja sisaruksistaan.

”Hylätä” on aika vahva ja syyllistävä verbi tässä yhteydessä. Minusta hylkäämisestä ei voi puhua siinä yhteydessä, jos biologinen äiti on ollut esim. liian nuori huolehtiakseen lapsesta, tai jos hänellä on ollut pahoja elämänhallinnan ongelmia. Kyseessähän on ollut silloin vastuullinen teko.

Minusta paljon pahempia lapsensa hylkääjiä ovat esim. päihdeongelmaiset joiden lapset otetaan lopulta huostaan.

Lapsen tunne-elämän kannalta kyseessä kuitenkin on aina hylkääminen.

Onko silloinkin, jos vauva on annettu suoraan adoptioon synnytyslaitoksella? Silloinhan tunnesidettä biologiseen äitiin ei ole edes syntynyt. Eikö nämä  "hylkäämis" puheet ja kokemukset ole silloin enemmän ympäristön tuottamaa tunnekokemusta? Miten lapsi voi kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan kokenutkaan. Ymmärrän sen kyllä, että biovanhempien hakeminen ja kiinnostus juuriin myöhemmin on identiteetin kannalta tärkeää.

Tietenkin on! Kyse on siitä että lapsi kokee etteivät hänen biovanhempansa ole häntä halunneet. Se on aina hylkäämiskokemus, vaikka adoptiovanhemmat olisivat kuinka ihania.

Kyllä se lapsi varmaan tarpeeksi vartuttuaan myös sisäistää, miksi esim. 16-vuotias päätti antaa lapsen adoptioon, tai miksi päihde-tai mielenterveysongelma on ollut este vanhemmuudelle.

Ainakin omassa perhepiirissä on ollut näin.

Tietenkin vartuttuaan, mutta lapsena ei. Ja toisekseen, on paljon hyviä esimerkkejä jossa 16-vuotias on pitänyt lapsen, tietenkin lapsi miettii aikuisenakin miksi juuri MINÄ en ollut niitä. Miksi on niin kova paikka myöntää, että lapselle se on hylkäämiskokemus? Se ei tarkoita että adoptiovanhempia tulisi syyllistää, en usko että kukaan ajattelee että adoptioon annetaan lapsia liian heppoisin perustein. On kuitenkin tärkeä tiedostaa, kuinka lapsi sen kokee jotta tätä osataan tukea oikealla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ei ole koskaan syyllinen siihen että hänet on hylätty. Hylkäämisen, tuskan, epätietoisuuden ja kaipauksen kanssa eletään koko elämä. Hänellä on oikeus omaan historiaansa ja tietoihin omista biologisista vanhemmista, isovanhemmista ja sisaruksistaan.

”Hylätä” on aika vahva ja syyllistävä verbi tässä yhteydessä. Minusta hylkäämisestä ei voi puhua siinä yhteydessä, jos biologinen äiti on ollut esim. liian nuori huolehtiakseen lapsesta, tai jos hänellä on ollut pahoja elämänhallinnan ongelmia. Kyseessähän on ollut silloin vastuullinen teko.

Minusta paljon pahempia lapsensa hylkääjiä ovat esim. päihdeongelmaiset joiden lapset otetaan lopulta huostaan.

Lapsen tunne-elämän kannalta kyseessä kuitenkin on aina hylkääminen.

Onko silloinkin, jos vauva on annettu suoraan adoptioon synnytyslaitoksella? Silloinhan tunnesidettä biologiseen äitiin ei ole edes syntynyt. Eikö nämä  "hylkäämis" puheet ja kokemukset ole silloin enemmän ympäristön tuottamaa tunnekokemusta? Miten lapsi voi kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan kokenutkaan. Ymmärrän sen kyllä, että biovanhempien hakeminen ja kiinnostus juuriin myöhemmin on identiteetin kannalta tärkeää.

Tietenkin on! Kyse on siitä että lapsi kokee etteivät hänen biovanhempansa ole häntä halunneet. Se on aina hylkäämiskokemus, vaikka adoptiovanhemmat olisivat kuinka ihania.

Kyllä se lapsi varmaan tarpeeksi vartuttuaan myös sisäistää, miksi esim. 16-vuotias päätti antaa lapsen adoptioon, tai miksi päihde-tai mielenterveysongelma on ollut este vanhemmuudelle.

Ainakin omassa perhepiirissä on ollut näin.

Tietenkin vartuttuaan, mutta lapsena ei. Ja toisekseen, on paljon hyviä esimerkkejä jossa 16-vuotias on pitänyt lapsen, tietenkin lapsi miettii aikuisenakin miksi juuri MINÄ en ollut niitä. Miksi on niin kova paikka myöntää, että lapselle se on hylkäämiskokemus? Se ei tarkoita että adoptiovanhempia tulisi syyllistää, en usko että kukaan ajattelee että adoptioon annetaan lapsia liian heppoisin perustein. On kuitenkin tärkeä tiedostaa, kuinka lapsi sen kokee jotta tätä osataan tukea oikealla tavalla.

Siksi, koska se ei ole oikein biovanhempaa kohtaan. On jo valmiiksi erittäin vaikea päätös antaa lapsensa adoptoitavaksi, eikä asiaa helpota se, jos sitten vielä leimataan hylkääjäksi. Ainakin Suomessa tapahtuvissa adoptioissa lapsihan on kaikkea muuta kuin hylätty.

Lisäksi, 16-vuotiaat eivät ole homogeeninen joukko. Jos yhdeltä onnistuu vanhemmuus tuossa iässä, se ei välttämättä tarkoita sitä, että kaikilta onnistuisi, saati että se olisi kaikille paras ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ei ole koskaan syyllinen siihen että hänet on hylätty. Hylkäämisen, tuskan, epätietoisuuden ja kaipauksen kanssa eletään koko elämä. Hänellä on oikeus omaan historiaansa ja tietoihin omista biologisista vanhemmista, isovanhemmista ja sisaruksistaan.

”Hylätä” on aika vahva ja syyllistävä verbi tässä yhteydessä. Minusta hylkäämisestä ei voi puhua siinä yhteydessä, jos biologinen äiti on ollut esim. liian nuori huolehtiakseen lapsesta, tai jos hänellä on ollut pahoja elämänhallinnan ongelmia. Kyseessähän on ollut silloin vastuullinen teko.

Minusta paljon pahempia lapsensa hylkääjiä ovat esim. päihdeongelmaiset joiden lapset otetaan lopulta huostaan.

Lapsen tunne-elämän kannalta kyseessä kuitenkin on aina hylkääminen.

Onko silloinkin, jos vauva on annettu suoraan adoptioon synnytyslaitoksella? Silloinhan tunnesidettä biologiseen äitiin ei ole edes syntynyt. Eikö nämä  "hylkäämis" puheet ja kokemukset ole silloin enemmän ympäristön tuottamaa tunnekokemusta? Miten lapsi voi kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan kokenutkaan. Ymmärrän sen kyllä, että biovanhempien hakeminen ja kiinnostus juuriin myöhemmin on identiteetin kannalta tärkeää.

Tietenkin on! Kyse on siitä että lapsi kokee etteivät hänen biovanhempansa ole häntä halunneet. Se on aina hylkäämiskokemus, vaikka adoptiovanhemmat olisivat kuinka ihania.

Edelleen olen sitä mieltä, että "hylkääminen" on liian kova sana ko. tilanteesta, kun lapsi adoptoidaan aivan vauvana. Eihän lapsella ole edes moneen vuoteen koko käsitettä sanastossaan. Ja ymmärrän tietysti, että tunnetasolla ei ole sanoja, mutta hylkääminen on aina vahvasti syyllistävä sana.

Tietääkö kukaan, mitä sanaa esim jossain afrikkalaisissa kielissä käytetään tuosta, että lapsi ei kasva biologisessa perheessään.

 Ja kyllä olen lukenut psykologiaa, työskennellyt pitkään psykiatristen potilaiden kanssa ja kohdannut todellista lasten hylkäämistä, kaltoinkohtelua jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ei ole koskaan syyllinen siihen että hänet on hylätty. Hylkäämisen, tuskan, epätietoisuuden ja kaipauksen kanssa eletään koko elämä. Hänellä on oikeus omaan historiaansa ja tietoihin omista biologisista vanhemmista, isovanhemmista ja sisaruksistaan.

”Hylätä” on aika vahva ja syyllistävä verbi tässä yhteydessä. Minusta hylkäämisestä ei voi puhua siinä yhteydessä, jos biologinen äiti on ollut esim. liian nuori huolehtiakseen lapsesta, tai jos hänellä on ollut pahoja elämänhallinnan ongelmia. Kyseessähän on ollut silloin vastuullinen teko.

Minusta paljon pahempia lapsensa hylkääjiä ovat esim. päihdeongelmaiset joiden lapset otetaan lopulta huostaan.

Lapsen tunne-elämän kannalta kyseessä kuitenkin on aina hylkääminen.

Onko silloinkin, jos vauva on annettu suoraan adoptioon synnytyslaitoksella? Silloinhan tunnesidettä biologiseen äitiin ei ole edes syntynyt. Eikö nämä  "hylkäämis" puheet ja kokemukset ole silloin enemmän ympäristön tuottamaa tunnekokemusta? Miten lapsi voi kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan kokenutkaan. Ymmärrän sen kyllä, että biovanhempien hakeminen ja kiinnostus juuriin myöhemmin on identiteetin kannalta tärkeää.

Tietenkin on! Kyse on siitä että lapsi kokee etteivät hänen biovanhempansa ole häntä halunneet. Se on aina hylkäämiskokemus, vaikka adoptiovanhemmat olisivat kuinka ihania.

Edelleen olen sitä mieltä, että "hylkääminen" on liian kova sana ko. tilanteesta, kun lapsi adoptoidaan aivan vauvana. Eihän lapsella ole edes moneen vuoteen koko käsitettä sanastossaan. Ja ymmärrän tietysti, että tunnetasolla ei ole sanoja, mutta hylkääminen on aina vahvasti syyllistävä sana.

Tietääkö kukaan, mitä sanaa esim jossain afrikkalaisissa kielissä käytetään tuosta, että lapsi ei kasva biologisessa perheessään.

 Ja kyllä olen lukenut psykologiaa, työskennellyt pitkään psykiatristen potilaiden kanssa ja kohdannut todellista lasten hylkäämistä, kaltoinkohtelua jne.

Jatkan vielä. Tuon Afrikan otin äsken tuohon, kun tiedän, että lapset eivät aina kasva biologisten vanhempiensa kanssa, samoin esim Filippiineiltä lähdetään vuosiksi töihin ulkomaille ja pienetkin lapset jätetään sukulaisten hoivaan. Onhan noissakin tapauksissa kysymys "hylkäämisestä". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ei ole koskaan syyllinen siihen että hänet on hylätty. Hylkäämisen, tuskan, epätietoisuuden ja kaipauksen kanssa eletään koko elämä. Hänellä on oikeus omaan historiaansa ja tietoihin omista biologisista vanhemmista, isovanhemmista ja sisaruksistaan.

”Hylätä” on aika vahva ja syyllistävä verbi tässä yhteydessä. Minusta hylkäämisestä ei voi puhua siinä yhteydessä, jos biologinen äiti on ollut esim. liian nuori huolehtiakseen lapsesta, tai jos hänellä on ollut pahoja elämänhallinnan ongelmia. Kyseessähän on ollut silloin vastuullinen teko.

Minusta paljon pahempia lapsensa hylkääjiä ovat esim. päihdeongelmaiset joiden lapset otetaan lopulta huostaan.

Lapsen tunne-elämän kannalta kyseessä kuitenkin on aina hylkääminen.

Onko silloinkin, jos vauva on annettu suoraan adoptioon synnytyslaitoksella? Silloinhan tunnesidettä biologiseen äitiin ei ole edes syntynyt. Eikö nämä  "hylkäämis" puheet ja kokemukset ole silloin enemmän ympäristön tuottamaa tunnekokemusta? Miten lapsi voi kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan kokenutkaan. Ymmärrän sen kyllä, että biovanhempien hakeminen ja kiinnostus juuriin myöhemmin on identiteetin kannalta tärkeää.

Tietenkin on! Kyse on siitä että lapsi kokee etteivät hänen biovanhempansa ole häntä halunneet. Se on aina hylkäämiskokemus, vaikka adoptiovanhemmat olisivat kuinka ihania.

Kyllä se lapsi varmaan tarpeeksi vartuttuaan myös sisäistää, miksi esim. 16-vuotias päätti antaa lapsen adoptioon, tai miksi päihde-tai mielenterveysongelma on ollut este vanhemmuudelle.

Ainakin omassa perhepiirissä on ollut näin.

Tietenkin vartuttuaan, mutta lapsena ei. Ja toisekseen, on paljon hyviä esimerkkejä jossa 16-vuotias on pitänyt lapsen, tietenkin lapsi miettii aikuisenakin miksi juuri MINÄ en ollut niitä. Miksi on niin kova paikka myöntää, että lapselle se on hylkäämiskokemus? Se ei tarkoita että adoptiovanhempia tulisi syyllistää, en usko että kukaan ajattelee että adoptioon annetaan lapsia liian heppoisin perustein. On kuitenkin tärkeä tiedostaa, kuinka lapsi sen kokee jotta tätä osataan tukea oikealla tavalla.

Siksi, koska se ei ole oikein biovanhempaa kohtaan. On jo valmiiksi erittäin vaikea päätös antaa lapsensa adoptoitavaksi, eikä asiaa helpota se, jos sitten vielä leimataan hylkääjäksi. Ainakin Suomessa tapahtuvissa adoptioissa lapsihan on kaikkea muuta kuin hylätty.

Lisäksi, 16-vuotiaat eivät ole homogeeninen joukko. Jos yhdeltä onnistuu vanhemmuus tuossa iässä, se ei välttämättä tarkoita sitä, että kaikilta onnistuisi, saati että se olisi kaikille paras ratkaisu.

Ei tässä ole ketään syyllistetty tai leimattu hylkääjäksi, ainoastaan todettu että adoptioon annetulle lapselle se on aina emotionaalinen hylkäämiskokemus. Se, onko se tapahtunut lapsen itsensäkin parhaaksi, on eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ei ole koskaan syyllinen siihen että hänet on hylätty. Hylkäämisen, tuskan, epätietoisuuden ja kaipauksen kanssa eletään koko elämä. Hänellä on oikeus omaan historiaansa ja tietoihin omista biologisista vanhemmista, isovanhemmista ja sisaruksistaan.

”Hylätä” on aika vahva ja syyllistävä verbi tässä yhteydessä. Minusta hylkäämisestä ei voi puhua siinä yhteydessä, jos biologinen äiti on ollut esim. liian nuori huolehtiakseen lapsesta, tai jos hänellä on ollut pahoja elämänhallinnan ongelmia. Kyseessähän on ollut silloin vastuullinen teko.

Minusta paljon pahempia lapsensa hylkääjiä ovat esim. päihdeongelmaiset joiden lapset otetaan lopulta huostaan.

Lapsen tunne-elämän kannalta kyseessä kuitenkin on aina hylkääminen.

Onko silloinkin, jos vauva on annettu suoraan adoptioon synnytyslaitoksella? Silloinhan tunnesidettä biologiseen äitiin ei ole edes syntynyt. Eikö nämä  "hylkäämis" puheet ja kokemukset ole silloin enemmän ympäristön tuottamaa tunnekokemusta? Miten lapsi voi kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan kokenutkaan. Ymmärrän sen kyllä, että biovanhempien hakeminen ja kiinnostus juuriin myöhemmin on identiteetin kannalta tärkeää.

Tietenkin on! Kyse on siitä että lapsi kokee etteivät hänen biovanhempansa ole häntä halunneet. Se on aina hylkäämiskokemus, vaikka adoptiovanhemmat olisivat kuinka ihania.

Edelleen olen sitä mieltä, että "hylkääminen" on liian kova sana ko. tilanteesta, kun lapsi adoptoidaan aivan vauvana. Eihän lapsella ole edes moneen vuoteen koko käsitettä sanastossaan. Ja ymmärrän tietysti, että tunnetasolla ei ole sanoja, mutta hylkääminen on aina vahvasti syyllistävä sana.

Tietääkö kukaan, mitä sanaa esim jossain afrikkalaisissa kielissä käytetään tuosta, että lapsi ei kasva biologisessa perheessään.

 Ja kyllä olen lukenut psykologiaa, työskennellyt pitkään psykiatristen potilaiden kanssa ja kohdannut todellista lasten hylkäämistä, kaltoinkohtelua jne.

En usko, että olet lukenut psykologiaa kamalan pitkälle. Jos olisit, ymmärtäisit että hylkäämiskokemus ja hylkääminen on kaksi eri asiaa. Lisäksi hylkäämiskokemus on aina luonnollisesti aina kulttuuriippuvainen. Jos kasvat kulttuurissa jossa normi on, että lapsilla on kaksi vanhempaa ja sinulla ei ole, on luonnollista miettiä miksi ja kokea hylkäämisen tunnetta (minun vanhempani ei/eivät halunneet minua tarpeeksi). Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa onko adoptio itsessään onnistunut, ollut lapsen itsensäkin parhaaksi yms. Se ei myöskään ole biovanhemman syyllistämistä, ainoastaan adoptoidun tunteiden tunnustamista.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että  ihminen haluaa tietää alkuperänsä, tavata vanhempansa ja saada vastauksia kysymyksiin. Sillä vaikka adoptioperhe olisi miten ihana tahansa , lapsi miettii kasvettuaan miksi on adoptioperheessä? Miksi äiti antoi hänet pois? 

Mutta  ymmärrän myös ettei rais kauksesta raskaaksi tullut nainen ilahdu ,kun isänsä näköinen poika seisoo yllättäen kotiovella! Tai entinen narko maani joka on jättänyt täysin taakseen entisen elämänsä, mukaan lukien teini-ikäisenä synnyttämänsä vauvan, ei tahdo saada aikuisen lapsensa muodossa muistutusta siitä maailmasta.

Raiskattu tai käyttäjä ei välttämättä edes tiedä kuka on isä. Tämä keskustelu kyllä kannustaa aborttiin, jos ei asiaa saa koskaan jättää taakseen.

Tämä vaan vahvistaa sen että jos kaikesta ehkäisystä huolimatta tulen raskaaksi niin abortti on paras ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että  ihminen haluaa tietää alkuperänsä, tavata vanhempansa ja saada vastauksia kysymyksiin. Sillä vaikka adoptioperhe olisi miten ihana tahansa , lapsi miettii kasvettuaan miksi on adoptioperheessä? Miksi äiti antoi hänet pois? 

Mutta  ymmärrän myös ettei rais kauksesta raskaaksi tullut nainen ilahdu ,kun isänsä näköinen poika seisoo yllättäen kotiovella! Tai entinen narko maani joka on jättänyt täysin taakseen entisen elämänsä, mukaan lukien teini-ikäisenä synnyttämänsä vauvan, ei tahdo saada aikuisen lapsensa muodossa muistutusta siitä maailmasta.

Raiskattu tai käyttäjä ei välttämättä edes tiedä kuka on isä. Tämä keskustelu kyllä kannustaa aborttiin, jos ei asiaa saa koskaan jättää taakseen.

Ei abortti ole ollenkaan väärä valinta. Syntyneellä lapsella on kuitenkin oikeutensa ja niin tulee ollakin. En kuitenkaan usko, että kamalan iso osa adoptoiduista lapsista on saanut alkunsa raiskauksesta. Siinä on kuitenkin raiskatullekin 18v aikaa käydä terapiassa ja saada elämä sellaiseen kuosiin että kykenee vaikka lapsen aikuisena kohtaamaan. Mitään sidettähän ei ole pakko muodostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että  ihminen haluaa tietää alkuperänsä, tavata vanhempansa ja saada vastauksia kysymyksiin. Sillä vaikka adoptioperhe olisi miten ihana tahansa , lapsi miettii kasvettuaan miksi on adoptioperheessä? Miksi äiti antoi hänet pois? 

Mutta  ymmärrän myös ettei rais kauksesta raskaaksi tullut nainen ilahdu ,kun isänsä näköinen poika seisoo yllättäen kotiovella! Tai entinen narko maani joka on jättänyt täysin taakseen entisen elämänsä, mukaan lukien teini-ikäisenä synnyttämänsä vauvan, ei tahdo saada aikuisen lapsensa muodossa muistutusta siitä maailmasta.

Raiskattu tai käyttäjä ei välttämättä edes tiedä kuka on isä. Tämä keskustelu kyllä kannustaa aborttiin, jos ei asiaa saa koskaan jättää taakseen.

Ei abortti ole ollenkaan väärä valinta. Syntyneellä lapsella on kuitenkin oikeutensa ja niin tulee ollakin. En kuitenkaan usko, että kamalan iso osa adoptoiduista lapsista on saanut alkunsa raiskauksesta. Siinä on kuitenkin raiskatullekin 18v aikaa käydä terapiassa ja saada elämä sellaiseen kuosiin että kykenee vaikka lapsen aikuisena kohtaamaan. Mitään sidettähän ei ole pakko muodostaa.

Mutta kun se kohtaaminen ei riitä. Minun adoptioon antama aikuinen lapseni on aivan valtavan katkera. Jos hän pääsisi yli, niin hyvä olisi.

Tosi moni lapsensa adoptioon antanut toivoo että lapsi etsisi biovanhempansa sitten kun itse haluaa. Monesti vaikea tilanne on ajanut vaikka teiniäidin antamaan lapsensa adoptioon toivoen hänelle parempia lähtökohtia elämään. Päätös on tehty rakkaudesta ja toive saada se lapsi sitten aikuisena takaisin elämäänsä on suuri.

Vierailija kirjoitti:

Tosi moni lapsensa adoptioon antanut toivoo että lapsi etsisi biovanhempansa sitten kun itse haluaa. Monesti vaikea tilanne on ajanut vaikka teiniäidin antamaan lapsensa adoptioon toivoen hänelle parempia lähtökohtia elämään. Päätös on tehty rakkaudesta ja toive saada se lapsi sitten aikuisena takaisin elämäänsä on suuri.

Mutta kun adoptioon annettu lapsi kasvaa aikuiseksi ja huomaa että esim bioäidillä on nuorempi lapsi, niin se katkeruus on niin suurta ettei välttämättä halua pitää yhteyttä. Näin ainakin meillä kävi. Toki tilanne on eri jos muita lapsia ei enää biovanhemmat tee.