En pysty jakamaan akateemisia onnistumisia duunarivanhempieni kanssa

Harvan vanhemmat ovat täydellisiä.

Omat vanhempani eivät ole, eivät kohtele meitä lapsiaan tasapuolisesti, eivätkä myöskään arvosta niin kuin toivoisimme.

Olen monet kerrat ollut pettynyt heidän kommentteihinsa, mutta tiedostan,

että he ovat sellaisia kuin ovat, eivätkä muuksi muutu, joten ne ei-toivotut kommentit vain täytyy ohittaa. 

Yritän pitää keskustelut yleensä kepeissä aiheissa, vaihtelevalla menestyksellä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miten teitä uutisissa olleita asiantuntijoita ja ap:TA sitten tulisi kohdella? Tuuletella, teititellä, heitellä wau-efektejä kun olette paikalla, jotenkin osoittaa omaa alemmuuttaan teitä akateemisia ja asiantuntijoita kohtaan? Mikä olisi oikea tapa ja olisiko sekään riittävä buustaamaan teidän egoanne? Punaista mattoa etsimään kun tulette käymään ja varmistaa että koko kylä tietää että ”meidän Maija se onkin kuulkaa akateeminen”?

Niin, tässä ihmiset kertovat aika kipeitä kokemuksiaan siitä, miten heidän koulutusvalintojaan ja ammatinvalintojaan vähätellään vain koska ne sattuvat olemaan akateemisia toisin kuin muilla perheenjäsenillä. Onko liikaa vaadittu, että myös akateemisen perheenjäsenen voisi ottaa tasaveroisena ilman, että pitää vielä kettuilla päälle kuten sinä?

Ei ole. Emme vain ymmärrä, miksei sitä voi perheenjäsenille sanoa?

No mitä se sanominen auttaa, jos vanhemmat eivät ymmärrä vaikka kuinka sanoisi. -eri

Itselläni on sama kokemus, tosin vasta opiskelen. Harmittaa, kun ei saa mitään henkistä tukea vanhemmilta tai sukulaisilta opiskeluun, kun heillä ei ole aavistusta (eikä kiinnostusta) yliopistomaailmasta. Jaksaisivat kyllä keskustella vaikka maailman tappiin siitä, mitä vaatetta kenelläkin julkkiksella on ollut viimeisimmässä juorulehdessä päällään. 

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla akateemisia ystäviä? Voisitko ottaa vähän etäisyyttä perheeseesi? Viettäisitkö perheenjäsenten kaltaisten ihmisten kanssa aikaa ilman biologista sidettä? Itse otin etäisyyttä perheeseeni ja voin nyt paremmin. Heidän maailmansa on jotenkin kovin raskas, tyhjänpäiväinen ja aivan erilainen kuin omani

Minä olen vanhempi. Eläkkeellä. Myönnän että elämäni on tylsää. Kuitenkin päivät menee nopeasti, viikot , kuukaudet, vuodet. Viihdyn kotona. Voisin lomailla ihan missä haluasin, mutta en sitäkään viitsi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on sama kokemus, tosin vasta opiskelen. Harmittaa, kun ei saa mitään henkistä tukea vanhemmilta tai sukulaisilta opiskeluun, kun heillä ei ole aavistusta (eikä kiinnostusta) yliopistomaailmasta. Jaksaisivat kyllä keskustella vaikka maailman tappiin siitä, mitä vaatetta kenelläkin julkkiksella on ollut viimeisimmässä juorulehdessä päällään. 

Ei kaikissa akateemisissa perheissäkään puhuta opiskeluasioista kuin silloin tällöin yleisellä tasolla. Eri alan ihmisiä ja valmistuneet aikoja sitten. En edes odota moista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Täytyy myöntää että annan arvoa ihmiselle joka pystyy työllistämään. Hän tuo leivän ja elämisen arvoisen elämän niin monelle.

Duunari.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Kyllä asia voi olla arvokas, vaikka se olisi monellakin. Koulutus, puoliso, lapsi, koti jne. ovat ehkä kovin tavanomaisia asioita, mutta sellaisen puuttuminen voi olla valtava tragedia, jota ei voi kuitata sillä, että kyse on ihan massajutusta.

Minun tuttavapiirissäni on pari ihmistä, jotka työllistävät tuhansia ihmisiä. Silti en ilku sinulle ja sinun saavutuksellesi.

Tuskin on. Suomessa tuhansia ihmisiä ei kovin moni yksityisomisteinen firma työllistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Varmaan moni haluaa juuri rahaa, kun kotoa on lähdetty taskut tyhjinä. Rahaa kun tarvitaan asunnon hankkimiseen ja lasten kasvattamiseen. Jos on jotain erityistä lahjakkuuttakin, niin voi olla jopa kutsumusta. Omissa koulukavereissani oli matemaattisesti lahjakkaita, joista joku on nyt lääkäri ja joku on tutkija jne. On heillä varmaan ollut rankkaa, mutta mielestäni he ovat tehneet oikein, kun ovat käyttäneet lahjojaan. Olisi heistä varmasti tullut hyviä pieneläinhoitajiakin.

En tunne ainuttakaan akateemista, joka olisi opiskellut pelkän rahan vuoksi. Useimmille akateemisille opiskelu on kiinnostuksesta lähtöisin ja oman kiinnostuksen sisäisestä kunnianhimosta. Halusta elää omanlaista elämää, vapaampaa elämää.

Ilmeisesti tunnet sitten vain akateemisia, joiden taustassa ei ole ollut puutetta rahasta.

Minä myönnän aina avoimesti, että valitsin ammattini katsomalla taulukosta, missä ammateissa on paras palkka.

Totta kai olen päätynyt myös nauttimaan työstäni, mutta jos olisin voinut valita työn muuta kuin rahan takia, tekisin jotain ihan muuta.

Jos näytän siltä että olen työssäni hyvä, onko tullut mieleen, että olen tunnistanut kilpailukykyisimmät taitoni ja myynyt ne mahdollisimman kalliilla.

Miten röyhkeää ja naiivia olettaa, että akateemisilla ei olisi sama kamppailu saada leipä pöytään ja katto pään päälle, ihan erityisesti silloin, jos vanhemmat ovat työväenluokkaa, eikä heillä ole ollut resursseja kustantaa opintoja eikä asuntoja.

Lisäksi, mitä akateemista vapautta kuvittelet virkamiehellä olevan? Tai jollain johtajalla? Päättää, tekeekö ylituntinsa ennen vai jälkeen puolenyön?

-akateeminen

Olen ensimmäisen polven akateeminen suvussani ja valitsin ammattini kiinnostuksen mukaan rahasta piittaamatta. Lähtökohtani eivät ole varakkaat. Olen tehnyt myös ei akateemisia hommia ja voin kertoa, että vapauden aste akateemisella on valtava verrattuna duunariin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on sama kokemus, tosin vasta opiskelen. Harmittaa, kun ei saa mitään henkistä tukea vanhemmilta tai sukulaisilta opiskeluun, kun heillä ei ole aavistusta (eikä kiinnostusta) yliopistomaailmasta. Jaksaisivat kyllä keskustella vaikka maailman tappiin siitä, mitä vaatetta kenelläkin julkkiksella on ollut viimeisimmässä juorulehdessä päällään. 

Ei kaikissa akateemisissa perheissäkään puhuta opiskeluasioista kuin silloin tällöin yleisellä tasolla. Eri alan ihmisiä ja valmistuneet aikoja sitten. En edes odota moista.

Niissä perheissä ei varmaan vähätellä jatkuvasti akateemisia ja kuvitelella että yliopistossa opiskeleva pitää heti itseään jotenkin muita parempana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Täytyy myöntää että annan arvoa ihmiselle joka pystyy työllistämään. Hän tuo leivän ja elämisen arvoisen elämän niin monelle.

Duunari.

Mutta tuskin arvostuksesi on jokin kiintiö, josta riittää vain tietty määrä arvostusta. Pystyt arvostamaan yhtä lailla muistakin syistä.

Itse olen muusikko, kukaan perheestäni tai suvusta ei taidealalla ole. En silti ole kokenut tästä mitään ongelmaa, vaikka kukaan ei ”ymmärrä”. Sitä taustaa vasten kuulostaa oudolta ap:n ja muiden kuvaukset omasta tilanteestaan, mutta ehkä minulla on ollut onni olla avarakatseisten ihmisten seurassa koko ikäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Varmaan moni haluaa juuri rahaa, kun kotoa on lähdetty taskut tyhjinä. Rahaa kun tarvitaan asunnon hankkimiseen ja lasten kasvattamiseen. Jos on jotain erityistä lahjakkuuttakin, niin voi olla jopa kutsumusta. Omissa koulukavereissani oli matemaattisesti lahjakkaita, joista joku on nyt lääkäri ja joku on tutkija jne. On heillä varmaan ollut rankkaa, mutta mielestäni he ovat tehneet oikein, kun ovat käyttäneet lahjojaan. Olisi heistä varmasti tullut hyviä pieneläinhoitajiakin.

En tunne ainuttakaan akateemista, joka olisi opiskellut pelkän rahan vuoksi. Useimmille akateemisille opiskelu on kiinnostuksesta lähtöisin ja oman kiinnostuksen sisäisestä kunnianhimosta. Halusta elää omanlaista elämää, vapaampaa elämää.

Ilmeisesti tunnet sitten vain akateemisia, joiden taustassa ei ole ollut puutetta rahasta.

Minä myönnän aina avoimesti, että valitsin ammattini katsomalla taulukosta, missä ammateissa on paras palkka.

Totta kai olen päätynyt myös nauttimaan työstäni, mutta jos olisin voinut valita työn muuta kuin rahan takia, tekisin jotain ihan muuta.

Jos näytän siltä että olen työssäni hyvä, onko tullut mieleen, että olen tunnistanut kilpailukykyisimmät taitoni ja myynyt ne mahdollisimman kalliilla.

Miten röyhkeää ja naiivia olettaa, että akateemisilla ei olisi sama kamppailu saada leipä pöytään ja katto pään päälle, ihan erityisesti silloin, jos vanhemmat ovat työväenluokkaa, eikä heillä ole ollut resursseja kustantaa opintoja eikä asuntoja.

Lisäksi, mitä akateemista vapautta kuvittelet virkamiehellä olevan? Tai jollain johtajalla? Päättää, tekeekö ylituntinsa ennen vai jälkeen puolenyön?

-akateeminen

Olen ensimmäisen polven akateeminen suvussani ja valitsin ammattini kiinnostuksen mukaan rahasta piittaamatta. Lähtökohtani eivät ole varakkaat. Olen tehnyt myös ei akateemisia hommia ja voin kertoa, että vapauden aste akateemisella on valtava verrattuna duunariin.

Kiinnostaisi tietää tuosta vapaudesta. Minulle akateeminen vapaus on tarkoittanut lähinnä ylitöitä ilman palkkaa.

Lisäksi tuntuu, että työtehtäväni lavenevat koko ajan täysin hallitsemattomasti. Ei ole mitään selvää työnkuvaa vaan jatkuvaa stressaavaa sopeutumista ja uuden opettelua.

Duunareille sentään maksetaan heti lisää, kun kello naksahtaa yli rajan, mutta minulle ei makseta ylitöistä minkäänlaista palkkaa, ei edes peruspalkkaa. Niitä vain oletetaan tehtävän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Siis sinusta on ihan ok, jos ei saa OMALTA PERHEELTÄÄN tukea? Oikein ihmettelet sitä täällä suureen ääneen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Varmaan moni haluaa juuri rahaa, kun kotoa on lähdetty taskut tyhjinä. Rahaa kun tarvitaan asunnon hankkimiseen ja lasten kasvattamiseen. Jos on jotain erityistä lahjakkuuttakin, niin voi olla jopa kutsumusta. Omissa koulukavereissani oli matemaattisesti lahjakkaita, joista joku on nyt lääkäri ja joku on tutkija jne. On heillä varmaan ollut rankkaa, mutta mielestäni he ovat tehneet oikein, kun ovat käyttäneet lahjojaan. Olisi heistä varmasti tullut hyviä pieneläinhoitajiakin.

En tunne ainuttakaan akateemista, joka olisi opiskellut pelkän rahan vuoksi. Useimmille akateemisille opiskelu on kiinnostuksesta lähtöisin ja oman kiinnostuksen sisäisestä kunnianhimosta. Halusta elää omanlaista elämää, vapaampaa elämää.

Ilmeisesti tunnet sitten vain akateemisia, joiden taustassa ei ole ollut puutetta rahasta.

Minä myönnän aina avoimesti, että valitsin ammattini katsomalla taulukosta, missä ammateissa on paras palkka.

Totta kai olen päätynyt myös nauttimaan työstäni, mutta jos olisin voinut valita työn muuta kuin rahan takia, tekisin jotain ihan muuta.

Jos näytän siltä että olen työssäni hyvä, onko tullut mieleen, että olen tunnistanut kilpailukykyisimmät taitoni ja myynyt ne mahdollisimman kalliilla.

Miten röyhkeää ja naiivia olettaa, että akateemisilla ei olisi sama kamppailu saada leipä pöytään ja katto pään päälle, ihan erityisesti silloin, jos vanhemmat ovat työväenluokkaa, eikä heillä ole ollut resursseja kustantaa opintoja eikä asuntoja.

Lisäksi, mitä akateemista vapautta kuvittelet virkamiehellä olevan? Tai jollain johtajalla? Päättää, tekeekö ylituntinsa ennen vai jälkeen puolenyön?

-akateeminen

Olen ensimmäisen polven akateeminen suvussani ja valitsin ammattini kiinnostuksen mukaan rahasta piittaamatta. Lähtökohtani eivät ole varakkaat. Olen tehnyt myös ei akateemisia hommia ja voin kertoa, että vapauden aste akateemisella on valtava verrattuna duunariin.

Juuri sekin on vapautta, että akateemisena on sosiaalista liikkumatilaa. Voi välillä tehdä jotain työtä pelkästään rahan tähden eikä toisaalta ole niin tavatonta olla työtönkään, koska ei ole vain yhden ammatin ihminen. Minua ei lainkaan harmita vaikkapa siivota, koska voin samalla miettiä ties mitä kysymyksiä ja kirjoitella niitä sitten vapaa-aikanani. Identiteettini ei ole tekemisessäni vaan siinä, mitä joka tapauksessa olen eli koko ajan muuttuva ja luova persoona.

Tällä en tarkoita, ettei akateemisesti koulutetuissa olisi myös putkiaivoisia suorittajia (heitäkin tarvitaan) tai ettei duunari voisi olla säihkyvän älykäs ja avarakatseinen. Tosiasia kuitenkin on, että päähän pitää saada paljon aineistoa voidakseen ajatella itsenäisesti monimutkaisia asioita eikä se oikein onnistu ilman lukemista. Tenttikirjojen lukeminen on tietysti vasta alku.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Kyllä asia voi olla arvokas, vaikka se olisi monellakin. Koulutus, puoliso, lapsi, koti jne. ovat ehkä kovin tavanomaisia asioita, mutta sellaisen puuttuminen voi olla valtava tragedia, jota ei voi kuitata sillä, että kyse on ihan massajutusta.

Minun tuttavapiirissäni on pari ihmistä, jotka työllistävät tuhansia ihmisiä. Silti en ilku sinulle ja sinun saavutuksellesi.

Tuskin on. Suomessa tuhansia ihmisiä ei kovin moni yksityisomisteinen firma työllistä.

Minä nyt satun tuntemaan heistä pari henkilöä. Ei se ole mitenkään kummallista. Siellä eniten veroja maksaneiden sadan henkilön joukossa on ihmisiä, joilla on tällaisia kaltaisiani taviksia tuttavapiirissään, vaikka se sinusta mahdottomalta tuntuukin. Eivät he elä mitenkään vieraantuneina suomalaisesta todellisuudesta ja meistä kansalaisista. Satun tuntemaan myös sellaisia ihmisiä, joilla on valtava omaisuus ja jotka eivät työllistä yhtään ihmistä.

Mitä ihmettä ja erikoista te juttelette vapaa-ajalla, kun ette ymmärrä toisianne? Varsin outoa.

Mun mummi 95v on käynyt 5v kansakoulua, molemmat vanhemmat väitelleet tohtoriksi, itse olen käsityöläinen ja tytär kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi, eikä meillä koskaan ole ollut vastaavia ongelmia.

Ja jos joku ei ymmärrä jotakin asiaa, niin se kerrotaan mitä se tarkoittaa.

Ettet vain ongelmattomuudesta tekisi ongelmaa. Vai käytätkö vapaa-ajalla puhekielessä ammattitermejä yms. jotka eivät aukene niille, jotka ei ole asian kanssa tekemisissä, niin kuin tekee naapurini, joka tuntuu pitävän sitä jotenkin sivistyneenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.