En pysty jakamaan akateemisia onnistumisia duunarivanhempieni kanssa

Vierailija kirjoitti:

Jokainen akateemisuudellaan kukkoileva on vähän ulalla.

Mitä kukkoilua se on jos haluaisi tulla hyväksytyksi ja arvostetuksi oman perheensä keskuudessa? Kuka haluaa olla ulkopuolinen omassa perheessään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippuu tyypistä. Minulle yliopisto oli helppoa, koska tarvitsi vain lukea pääsykoekirjoja riittävästi, ja itse opinnot eivät olleet erityisen vaativia kauppiksessa. Yrittäjäksi minusta ei ole, koska ei riitä rohkeus, en ole useita lankoja käsissä pitävä tyyppi enkä luonteeltani sellainen, että kukaan haluaisi seurata minua tai ostaa minulta mitään. Sen sijaan reippaan mutta vaikkapa lukihäiriöisen on varmaankin helpompi perustaa autokorjaamo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä ja erikoista te juttelette vapaa-ajalla, kun ette ymmärrä toisianne? Varsin outoa.

Mun mummi 95v on käynyt 5v kansakoulua, molemmat vanhemmat väitelleet tohtoriksi, itse olen käsityöläinen ja tytär kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi, eikä meillä koskaan ole ollut vastaavia ongelmia.

Ja jos joku ei ymmärrä jotakin asiaa, niin se kerrotaan mitä se tarkoittaa.

Ettet vain ongelmattomuudesta tekisi ongelmaa. Vai käytätkö vapaa-ajalla puhekielessä ammattitermejä yms. jotka eivät aukene niille, jotka ei ole asian kanssa tekemisissä, niin kuin tekee naapurini, joka tuntuu pitävän sitä jotenkin sivistyneenä.

Ammattitermit eivät liity oikeastaan mitenkään akateemisuuteen. Kyse on enemmänkin käsitteellisestä ajattelusta ja eri tasoilla liikkumisesta ja assosioimisesta. Ammattilainen hallitsee yhden alan, akateeminen tuntee ja ymmärtää vähintään paria alaa eli on ns. yleissivistynyt eikä vain yhden asian osaaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä ja erikoista te juttelette vapaa-ajalla, kun ette ymmärrä toisianne? Varsin outoa.

Mun mummi 95v on käynyt 5v kansakoulua, molemmat vanhemmat väitelleet tohtoriksi, itse olen käsityöläinen ja tytär kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi, eikä meillä koskaan ole ollut vastaavia ongelmia.

Ja jos joku ei ymmärrä jotakin asiaa, niin se kerrotaan mitä se tarkoittaa.

Ettet vain ongelmattomuudesta tekisi ongelmaa. Vai käytätkö vapaa-ajalla puhekielessä ammattitermejä yms. jotka eivät aukene niille, jotka ei ole asian kanssa tekemisissä, niin kuin tekee naapurini, joka tuntuu pitävän sitä jotenkin sivistyneenä.

Ammattitermit eivät liity oikeastaan mitenkään akateemisuuteen. Kyse on enemmänkin käsitteellisestä ajattelusta ja eri tasoilla liikkumisesta ja assosioimisesta. Ammattilainen hallitsee yhden alan, akateeminen tuntee ja ymmärtää vähintään paria alaa eli on ns. yleissivistynyt eikä vain yhden asian osaaja.

Keskiverto akateeminen on kaikkea muuta kuin yleissivistynyt. Suurin osa höpöaineiden opiskelijoista ei tiedä edes opiskelemansa alan keskeisiä teorioita.

Luonnontieteiden, tekniikan ja esimerkiksi lääketieteen puolella tilanne on sitten toisenlainen. Niillä vaaditaan osaamistakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä ja erikoista te juttelette vapaa-ajalla, kun ette ymmärrä toisianne? Varsin outoa.

Mun mummi 95v on käynyt 5v kansakoulua, molemmat vanhemmat väitelleet tohtoriksi, itse olen käsityöläinen ja tytär kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi, eikä meillä koskaan ole ollut vastaavia ongelmia.

Ja jos joku ei ymmärrä jotakin asiaa, niin se kerrotaan mitä se tarkoittaa.

Ettet vain ongelmattomuudesta tekisi ongelmaa. Vai käytätkö vapaa-ajalla puhekielessä ammattitermejä yms. jotka eivät aukene niille, jotka ei ole asian kanssa tekemisissä, niin kuin tekee naapurini, joka tuntuu pitävän sitä jotenkin sivistyneenä.

Ammattitermit eivät liity oikeastaan mitenkään akateemisuuteen. Kyse on enemmänkin käsitteellisestä ajattelusta ja eri tasoilla liikkumisesta ja assosioimisesta. Ammattilainen hallitsee yhden alan, akateeminen tuntee ja ymmärtää vähintään paria alaa eli on ns. yleissivistynyt eikä vain yhden asian osaaja.

Keskiverto akateeminen on kaikkea muuta kuin yleissivistynyt. Suurin osa höpöaineiden opiskelijoista ei tiedä edes opiskelemansa alan keskeisiä teorioita.

Luonnontieteiden, tekniikan ja esimerkiksi lääketieteen puolella tilanne on sitten toisenlainen. Niillä vaaditaan osaamistakin.

Se on kyllä ikävää, kun joillekin yliopisto on kuin ammattikoulu. Ei tosiaan lueta mitään eikä ainakaan ohi oman aineen. Mutta kyllä niitä sivistyneitäkin akateemisia on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Oletko nyt tosissasi vai trollaatko? Tämä on jo niin lapsellista nokittelua, etten voi uskoa todeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä ja erikoista te juttelette vapaa-ajalla, kun ette ymmärrä toisianne? Varsin outoa.

Mun mummi 95v on käynyt 5v kansakoulua, molemmat vanhemmat väitelleet tohtoriksi, itse olen käsityöläinen ja tytär kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi, eikä meillä koskaan ole ollut vastaavia ongelmia.

Ja jos joku ei ymmärrä jotakin asiaa, niin se kerrotaan mitä se tarkoittaa.

Ettet vain ongelmattomuudesta tekisi ongelmaa. Vai käytätkö vapaa-ajalla puhekielessä ammattitermejä yms. jotka eivät aukene niille, jotka ei ole asian kanssa tekemisissä, niin kuin tekee naapurini, joka tuntuu pitävän sitä jotenkin sivistyneenä.

Ammattitermit eivät liity oikeastaan mitenkään akateemisuuteen. Kyse on enemmänkin käsitteellisestä ajattelusta ja eri tasoilla liikkumisesta ja assosioimisesta. Ammattilainen hallitsee yhden alan, akateeminen tuntee ja ymmärtää vähintään paria alaa eli on ns. yleissivistynyt eikä vain yhden asian osaaja.

Keskiverto akateeminen on kaikkea muuta kuin yleissivistynyt. Suurin osa höpöaineiden opiskelijoista ei tiedä edes opiskelemansa alan keskeisiä teorioita.

Luonnontieteiden, tekniikan ja esimerkiksi lääketieteen puolella tilanne on sitten toisenlainen. Niillä vaaditaan osaamistakin.

Eivätkö humanistiset aineet vaadi mielestäsi osaamista? Onko arkeologia, romaaninen kirjallisuus, poliittinen historia tai vaikkapa filosofia sinulle jotain höpöä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Oletko nyt tosissasi vai trollaatko? Tämä on jo niin lapsellista nokittelua, etten voi uskoa todeksi.

Joku ihan muu aloitti nämä aijaa- ja häh-kommentit arvostelemalla kommenttien tyylilajia. Eikö niihin saisi vastata, koska kirjoittaja haluaa sillä tyylilajilla keskustella?

Ei kannata väkisin etsiä rakkautta sieltä missä sitä ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä ja erikoista te juttelette vapaa-ajalla, kun ette ymmärrä toisianne? Varsin outoa.

Mun mummi 95v on käynyt 5v kansakoulua, molemmat vanhemmat väitelleet tohtoriksi, itse olen käsityöläinen ja tytär kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi, eikä meillä koskaan ole ollut vastaavia ongelmia.

Ja jos joku ei ymmärrä jotakin asiaa, niin se kerrotaan mitä se tarkoittaa.

Ettet vain ongelmattomuudesta tekisi ongelmaa. Vai käytätkö vapaa-ajalla puhekielessä ammattitermejä yms. jotka eivät aukene niille, jotka ei ole asian kanssa tekemisissä, niin kuin tekee naapurini, joka tuntuu pitävän sitä jotenkin sivistyneenä.

Ammattitermit eivät liity oikeastaan mitenkään akateemisuuteen. Kyse on enemmänkin käsitteellisestä ajattelusta ja eri tasoilla liikkumisesta ja assosioimisesta. Ammattilainen hallitsee yhden alan, akateeminen tuntee ja ymmärtää vähintään paria alaa eli on ns. yleissivistynyt eikä vain yhden asian osaaja.

Keskiverto akateeminen on kaikkea muuta kuin yleissivistynyt. Suurin osa höpöaineiden opiskelijoista ei tiedä edes opiskelemansa alan keskeisiä teorioita.

Luonnontieteiden, tekniikan ja esimerkiksi lääketieteen puolella tilanne on sitten toisenlainen. Niillä vaaditaan osaamistakin.

Eivätkö humanistiset aineet vaadi mielestäsi osaamista? Onko arkeologia, romaaninen kirjallisuus, poliittinen historia tai vaikkapa filosofia sinulle jotain höpöä?

Olen eri, mutta pitkälti kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.

Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Oletko nyt tosissasi vai trollaatko? Tämä on jo niin lapsellista nokittelua, etten voi uskoa todeksi.

HÄH? Sanotko tuon uudestaan, häh!?!! Kyllä sitä ihminen voi lapsellinen ja pikkusieluinen kadepäissään olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä ja erikoista te juttelette vapaa-ajalla, kun ette ymmärrä toisianne? Varsin outoa.

Mun mummi 95v on käynyt 5v kansakoulua, molemmat vanhemmat väitelleet tohtoriksi, itse olen käsityöläinen ja tytär kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi, eikä meillä koskaan ole ollut vastaavia ongelmia.

Ja jos joku ei ymmärrä jotakin asiaa, niin se kerrotaan mitä se tarkoittaa.

Ettet vain ongelmattomuudesta tekisi ongelmaa. Vai käytätkö vapaa-ajalla puhekielessä ammattitermejä yms. jotka eivät aukene niille, jotka ei ole asian kanssa tekemisissä, niin kuin tekee naapurini, joka tuntuu pitävän sitä jotenkin sivistyneenä.

Ammattitermit eivät liity oikeastaan mitenkään akateemisuuteen. Kyse on enemmänkin käsitteellisestä ajattelusta ja eri tasoilla liikkumisesta ja assosioimisesta. Ammattilainen hallitsee yhden alan, akateeminen tuntee ja ymmärtää vähintään paria alaa eli on ns. yleissivistynyt eikä vain yhden asian osaaja.

Keskiverto akateeminen on kaikkea muuta kuin yleissivistynyt. Suurin osa höpöaineiden opiskelijoista ei tiedä edes opiskelemansa alan keskeisiä teorioita.

Luonnontieteiden, tekniikan ja esimerkiksi lääketieteen puolella tilanne on sitten toisenlainen. Niillä vaaditaan osaamistakin.

Eivätkö humanistiset aineet vaadi mielestäsi osaamista? Onko arkeologia, romaaninen kirjallisuus, poliittinen historia tai vaikkapa filosofia sinulle jotain höpöä?

Olen eri, mutta pitkälti kyllä.

Melko ankea olisi maailma, jossa duunareiden lisäksi olisi vain lääkäreitä, luonnontieteiden tutkijoita ja insinöörejä. Kuulostaa joltain kommunistidiktatuurilta. Voisi se tietysti sopia joillekin kuutiopäille. Meitä ihmisiä on niin monenlaisia.

Sairaanhoitaja, josta tuli terveystieteiden maisteri etäopiskeluna, kehuu olevansa akateeminen ja meitä muita parempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Siis sinusta on ihan ok, jos ei saa OMALTA PERHEELTÄÄN tukea? Oikein ihmettelet sitä täällä suureen ääneen?

En ole edellinen postaaja mutta tietenkään ei ole okei. Mutta ap muotoili aloituksensa sillai että kuulostaa että hakee ylistystä eikä tukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Oletko nyt tosissasi vai trollaatko? Tämä on jo niin lapsellista nokittelua, etten voi uskoa todeksi.

Tässä tullaan ap:n esille ottamaan asiaan. Sillä, miten ja mistä puhutaan, on suuri merkitys. Kun toinen osapuoli nuijii sinut sanomalla esimerkiksi: "Täh, mitä sä nyt meinaat? Mitä ihmettä sä länkytät?", niin apeaksihan se vetää. Jos toinen sanoo, ettei ymmärrä, mutta haluaa oppia ymmärtämään, tilanne on jo parempi.

On teillä "ongelmat".Alan ymmärtää miksi naiset syö niin paljon mieliala lääkkeitä.