Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En pysty jakamaan akateemisia onnistumisia duunarivanhempieni kanssa
10.11.2019 |
Tiedetään, typerä otsikko ja aloitus, mutta kyllä tämä harmittaa edelleen minua.
Olen siis duunariperheen ainoa yliopistosta valmistunut lapsi. Sisarukset kävivät ammattikoulun ja ovat hoitaja ja kokki. Itse opiskelin humanistista alaa ja olen aina ollut hyvissä töissä (kiitos duunaritaustan, arvostan työtä!). Kuitenkaan en pysty jakamaan onnistumisiani vanhempieni kanssa. He eivät joko ymmärrä asioitani, tai heille ne ovat merkityksettömiä.
Esim. He eivät arvosta työtäni. Olen hyvässä tehtävässä yksityisellä sektorilla, mutta työni on kuulemma ”paperin pyöritystä” ja voin olla töistä koska vain pois, koska en kuitenkaan tee mitään hyödyllistä. Etäpäivät ovat laiskottelua varten ja sisaruksieni työvuorolistat ovat paljon tärkeämpiä, niitä kun ei voi muutella kuin kysymällä pomolta! Arvatenkin minun työni joustaa, sisarteni ei.
Perheessämme on muuten hyvät välit, mutta harmittaa, ettei työtäni arvosteta. He itse kuitenkin kannustivat minua yliopisto-opintoihin.
Kommentit (359)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Varmaan moni haluaa juuri rahaa, kun kotoa on lähdetty taskut tyhjinä. Rahaa kun tarvitaan asunnon hankkimiseen ja lasten kasvattamiseen. Jos on jotain erityistä lahjakkuuttakin, niin voi olla jopa kutsumusta. Omissa koulukavereissani oli matemaattisesti lahjakkaita, joista joku on nyt lääkäri ja joku on tutkija jne. On heillä varmaan ollut rankkaa, mutta mielestäni he ovat tehneet oikein, kun ovat käyttäneet lahjojaan. Olisi heistä varmasti tullut hyviä pieneläinhoitajiakin.
En tunne ainuttakaan akateemista, joka olisi opiskellut pelkän rahan vuoksi. Useimmille akateemisille opiskelu on kiinnostuksesta lähtöisin ja oman kiinnostuksen sisäisestä kunnianhimosta. Halusta elää omanlaista elämää, vapaampaa elämää.
Ei ole ainakaan minun tutkijanelämäni vapaata. Elän jatkuvassa taloudellisessa epävarmuudessa. Käytännössä pelkään, selviänkö tulevasta. Rahoituksen saan aina vain lyhyeksi pätkäksi. Silloin kun se myönnetään, pystyn hetken rentoutumaan, mutta sen jälkeen stressi taas alkaa jäytää.
Ei ole omistusasuntoa tai mitään muutakaan. Ei ole rahaa, saati vapautta.
Enkä totisesti ole ainoa. Tällaista se monilla meistä on.
Mutta henkisesti olet vapaa monellakin tavalla, jos vertaa ihmiseen, joka ei ole joutunut/päässyt käyttämään aivojaan niin kokonaisvaltaisesti.
En usko, että ymmärrät. Pelossa ei ole vapautta. Pelko on primitiivinen tunne, joka lamaa koko persoonan.
En usko, että kukaan kokee itseään vapaaksi tutkimuskirjallisuuden äärellä, kun samalla tietää, että ensi viikolla pitäisi maksaa vuokra, jonka maksamiseen ei ole rahaa.
Ei ole vapautta korvata lomamatkaa kirjoja lukemalla.
No, enpä ole vuosiin lomamatkaillut, mutta kirjasto on sitäkin tutumpaa huttua. Ymmärrän kyllä, mutta silti olen varma, että sinulla on sisäistä vapautta. Toivon, että taloudellinen tilanteesi kohenee, jotta pääset vielä nauttimaan muunkinlaisesta vapaudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä vähän sama. Kaksi sisarustani ammattikoulun käyneitä.
Minä juristi. Oikeasti vaivaa lähinnä se että perheeni ei jotenkin suostu uskomaan koulutustani. Aina jatkuvaa nälvimistä olenko muka edes joku oikea lakimies..
Rasittavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joissain perheissä jopa jätetään kertomatta lapsen koulutus tutuille tai valehdellaan se matalammaksi.
Tämäkin koettu! Olin joskus uutisissa asiantuntijana, niin mutkan kautta kuulin, että se oli itsensä tyrkyttämistä.
-ap
Mäkin esiinnyn säännöllisesti televisiossa ja minun tapauksessani vasta se on selvittänyt, etten vaan kaada kahvia. Tämäkin vaati sen, että vanhempieni naapurit kävivät kehaisemassa ”Martin tyttöä”.
Terveisiä Kainuun herravihamailta. Luojan kiitos puolisoni on maaseudulla kuin kotonaan. Siinä missä hän on tyypillinen ”latteisä” kaupungissa, hän osaa ampua. Vähän sokeroi tätä kokonaisuutta.
Tämä on jotain koodikieltä kaikille akateemisille?
Naiset ovat hyvin tietoisia näistä. Koko elämä on vastakkainasettelujen rakentamista sekä itsen ja muiden arvottamista. Nyt tiedämme, että ainakin akateemisuus, kaupungissa asuminen ja televisiossa esiintyminen tekevät ihmisestä paremman.
Ei se tee kenestäkään parempaa ihmistä, mutta on se minusta outoa, jos omat vanhemmat eivät ole kiinnostuneita tuosta ja eivät ole muutenkaan kiinnostuneita kuulemaan oman lapsen onnistumisista.
Miksi tuo on sinulle noin tärkeää?
Etkö nauti työstäsi jos joku ei kerro sinulle arvostavansa sitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Kyllä asia voi olla arvokas, vaikka se olisi monellakin. Koulutus, puoliso, lapsi, koti jne. ovat ehkä kovin tavanomaisia asioita, mutta sellaisen puuttuminen voi olla valtava tragedia, jota ei voi kuitata sillä, että kyse on ihan massajutusta.
Minun tuttavapiirissäni on pari ihmistä, jotka työllistävät tuhansia ihmisiä. Silti en ilku sinulle ja sinun saavutuksellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on sitä akateemisen paremman ihmisen tuskaa. Sisar-rassukkani kärsii samasta vaivasta. Kävin aikoinaan amiksen ja muutin sitten isompaan kaupunkiin duunarihommiin. 5 vuotta nuorempi sisko kävi lukiota, joka venyi vuodella "stressin ja vaativuuden" vuoksi. Hän kävi mielellään viikonloppuisin luonani ja oli kaveriporukkani mukana juhlimassa. Sitten hän pääsi kauppakorkeaan varasijoilta ja muutti kaupunkiini opiskelemaan. Viikko opintojen alkamisesta hän ilmoitti, ettei halua enää hengata kaverieni kanssa, kun se on niin vaivaannuttavaa. Hänellä ei ole mitään yhteistä kouluttamattomien kanssa, eikä puhuttavaa, koska hänellä on akateeminen ajatusmaailma 🤣 lopulta hän aikanaan sai vaivoin koulun käytyä ja sitten teki gradua 2 vuotta. Käytännössä asui vanhempien elättinä ja ajeli isin autolla kirjat kassissa, notkui kahviloissa ja rannalla. Gradu ei edennyt, kun se oli niin stressaavaa. Nyt 40v hän tekee silloin tällöin hyvin tärkeitä pätkätöitä, suurimman osan ajasta lojuu kotona, kuten jo 15 vuotta. Kovapalkkainen mies elättää. Painoa tullut 60 kiloa, ei lapsia. Minä olen samoissa duunarihommissa, nykyään yrittäjänä ja työllistän 42 ihmistä. Pari heistä sisareni entisiä opiskelukavereita. Sisareni halveksii minua, koska olen kouluttamaton. Ei keksi puheenaiheita kanssani, koska hän ajattelee akateemisesti ja minä tyhmä duunari. Kyllä on rankkaa olla parempi ihminen ja akateeminen ylimys 🤣
Käytkö itse urkukonserteissa tai kirjallisuusilloissa? Kuinka avarat omat piirisi ovat? Onko ystävissäsi elokuvaohjaajia tai kemistejä? Milloin viimeksi luit jonkin tieteellisen tutkimuksen? Osaatko sujuvasti useita kieliä? Onko mukavaa nauraa yhden ihmisen kustannuksella, joka sattuu vieläpä olemaan siskosi?
Mitä ihmettä nuo urkukonsertit ja elokuvaohjaajat liittyvät mitenkään tuon kirjoittajan kertomukseen? Mikäli vihjaat että vain akateemiset saatika kaikki akateemiset tekevät ja tuntevat olet väärässä ja onko se jokin ihmisarvon tai paremmuuden mitta tunteeko jonkun virkaheiton kemistin:)? t. akateeminen minäkin, ja minulla on avarat piirit joihin kuuluu väkeä puliukosta isoherraan.
Ei minunkaan vanhemmilla kiinnosta muu, kuin että olen työssä, en työtön.
En kyllä koe tarvettakaan keskustella työasioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini ei ole koskaan kysynyt yhtäkään kysymystä asiantuntijatyöstäni.
Mitä konkreettista sinä kysyisit lentokonemekaanikon tai sähköasentajan työstä?
Jos ei kertakaikkiaan tiedä mitään asiasta, on siitä vaikea kysyäkin.
- Millaisia työpäiväsi ovat?
- Minkätyyppisiä koneita huollat?
- Mitä erityistä sinun huoltamassasi koneessa/konetyypeissä on?
- Minkätyyppistä huoltoa teet?
- Mikä on erityistä juuri lentokonemekaanikon työssä vs. vaikka autonkorjaaja?
- Millainen työyhteisösi on?
- Miten työnantajallasi menee?
- Millainen rakenne työnantajasi yrityksessä on?
- Mikä on oma asemasi yrityksessä; osasto, esimies jne
- Miten paljon saat palkkaa?
- Millaiset lomat sun muut sinulla on?
- Millaisia työkaluja käytät työssäsi?
- Mikä on parasta työssäsi?
- Miten aiot edetä työssäsi?
- Miksi valitsit juuri tuon työn?
- Millainen työpäivä sinulla oli tänään?
- Oliko työpäiväsi mukava?
Jne
Ei tämä nyt ihan kauhean vaikeaa ole osoittaa edes jonkinlaista kiinnostusta tietämättä aiheesta mitään....
Vierailija kirjoitti:
Miksi tuo on sinulle noin tärkeää?
Etkö nauti työstäsi jos joku ei kerro sinulle arvostavansa sitä?
Tiedätkös, vielä aikuisenakin voi kehittää luetun ymmärrystä, varsinkin sinun olisi helppo niin tehdä, koska nykyinen taitotasosi on likellä nollaa.
Ap ei puhu "jostakin", vaan omista vanhemmistaan, jotka lyttäävät häntä ja mollaavat suhteessa sisaruksiin. Sellainen on ikävää kenestä tahansa. Ap ei sano, etteikö pitäisi työstään, vaan suree vanhempiensa moukkamaista puolueellisuutta. Ihan syystäkin!
Kuvittelepa toisin päin. Akateemiset vanhemmat kehuvat akateemisia sisaruksia, mutta se yksi amiksen käynyt on surkio vanhempiensa mielestä. Olisiko sinusta siis tuo ok asenne? No ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Sinä taidat asettaa ihmiset arvojärjestykseen, kuten ap:n vanhemmat. Lapset toivovat vielä aikuisenakin, että heidän vanhempansa arvostaisivat jokaista lastaan yhtä lailla. Ymmärrät varmasti, jos sinulla on omia lapsia, että kehitysvammaisen edistyminen koulussa voi olla yhtä suuri ilon aihe kuin sen toisen lapsen amk-tutkinto. Toinen ei ehkä koskaan perusta yritystä, mutta et silti ole rakastamatta häntä, jos hän on lapsesi. Mutta nyt kun olemme tutustuneet sinuun, niin todennäköisesti rakastat enemmän sitä koulutetumpaa lastasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini ei ole koskaan kysynyt yhtäkään kysymystä asiantuntijatyöstäni.
Mitä konkreettista sinä kysyisit lentokonemekaanikon tai sähköasentajan työstä?
Jos ei kertakaikkiaan tiedä mitään asiasta, on siitä vaikea kysyäkin.
- Millaisia työpäiväsi ovat?
- Minkätyyppisiä koneita huollat?
- Mitä erityistä sinun huoltamassasi koneessa/konetyypeissä on?
- Minkätyyppistä huoltoa teet?
- Mikä on erityistä juuri lentokonemekaanikon työssä vs. vaikka autonkorjaaja?
- Millainen työyhteisösi on?
- Miten työnantajallasi menee?
- Millainen rakenne työnantajasi yrityksessä on?
- Mikä on oma asemasi yrityksessä; osasto, esimies jne
- Miten paljon saat palkkaa?
- Millaiset lomat sun muut sinulla on?
- Millaisia työkaluja käytät työssäsi?
- Mikä on parasta työssäsi?
- Miten aiot edetä työssäsi?
- Miksi valitsit juuri tuon työn?
- Millainen työpäivä sinulla oli tänään?
- Oliko työpäiväsi mukava?
Jne
Ei tämä nyt ihan kauhean vaikeaa ole osoittaa edes jonkinlaista kiinnostusta tietämättä aiheesta mitään....
Aika lapsellisia kysymyksiä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Tuollaisen ankeuttajan firmassa ei kyllä olisi vakaata tai miellyttävää olla duunissa. Mutta koska koko stoorisi on fiktiivinen, niin....
En tiedä, mistä olet (kuvitteelliset) tutkintosi hankkinut, mutta henkistä sivistystä et ole ainakaan onnistunut hommaamaan. Tässä ketjussa ei nyt haluttu mollata vähän koulutettuja, vaan puhua omien vanhempien puuttuvasta tuesta ja arvostuksesta. Joten ihan turhaan sinä amissielu siellä loukkannuit. Täysin vastaavan aloituksen voisi laatia joku ammattikoulun käynyt siitä, miten hänen akateemiset vanhempansa eivät arvosta häntä - ja kyllä, se olisi ihan yhtä kurja juttu.
Voit haukkua minua vapaasti, jos se sinusta hyvältä tuntuu. Tarina itsessään on tosi.
Totta on myös se, että nuorista ikäpolvista neljännes tutkinnon saa. 31 000 yliopistotutkintoa suoritettiin viime vuonna. Jos niistä arviolta puolet on maistereita, niin 15 000 oli heitä. Ikäluokka kai on jotain 50 000 tuon ikäisissä, niin ei voida puhua harvinaisesta saavutuksesta. En jaksa vääntää detaljeista, kuten ulkomaalaisten määrästä tai tuplatutkinnoista tms. Luvut olkoot suuntaa-antavia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Sinä taidat asettaa ihmiset arvojärjestykseen, kuten ap:n vanhemmat. Lapset toivovat vielä aikuisenakin, että heidän vanhempansa arvostaisivat jokaista lastaan yhtä lailla. Ymmärrät varmasti, jos sinulla on omia lapsia, että kehitysvammaisen edistyminen koulussa voi olla yhtä suuri ilon aihe kuin sen toisen lapsen amk-tutkinto. Toinen ei ehkä koskaan perusta yritystä, mutta et silti ole rakastamatta häntä, jos hän on lapsesi. Mutta nyt kun olemme tutustuneet sinuun, niin todennäköisesti rakastat enemmän sitä koulutetumpaa lastasi.
Ehei, päinvastoin. Olen maininnut tässä ketjussakin, että saavutus ei yhteiskunnan mittakaavassa ole mainittava, mutta yksilölle voi sitä ollakin. Pienemmillä lahjoilla pitää kiitellä pienemmistä saavutuksista. Kaikki ansaitsevat hyväksyntää ja tunnustusta. Ja mikäpä sitä antaessa, kun antaminen on vaivatonta eikä keneltäkään pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Ei minunkaan duunariaitini oikein ymmartanyt tai erityisemmin arvostanut opintojani. Ei han tyhma ollut, luki paljon, seurasi maailman tapahtumia ja hanen kanssaan voi keskustella kaikenlaisista asioista. Mutta suvussa kulkenut herraviha kai sai aikaan hammennysta, siis etta nyt oma lapsi oli itse pyrkimassa yliopisto-opintojen kautta hanen mielikuvissaan johonkin herrahissiin. Sen myos katsottiin johtavan "silmille hyppimiseen", lapsi ylpistyy, alkaa kuvitella itsestaan liikoja ja leuhkimaan. Samanlainen ennakkoasenne akateemisesti koulutettuja kohtaan heijastuu monista negatiivisista kommenteista tassa ketjussa.
Aiti ratkaisi asian jattamalla minun opintoni ja tyoni kokonaan vailla huomiota. Valmistumisesta ei onniteltu, eika toista kyselty. Opiskelusta ja tyopaikasta iloitseminen selvasti myos arsytti hanta, joten valttelin puhumasta niista kotijoukoille. Iloitsin saavutuksistani itsekseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini ei ole koskaan kysynyt yhtäkään kysymystä asiantuntijatyöstäni.
Mitä konkreettista sinä kysyisit lentokonemekaanikon tai sähköasentajan työstä?
Jos ei kertakaikkiaan tiedä mitään asiasta, on siitä vaikea kysyäkin.
- Millaisia työpäiväsi ovat?
- Minkätyyppisiä koneita huollat?
- Mitä erityistä sinun huoltamassasi koneessa/konetyypeissä on?
- Minkätyyppistä huoltoa teet?
- Mikä on erityistä juuri lentokonemekaanikon työssä vs. vaikka autonkorjaaja?
- Millainen työyhteisösi on?
- Miten työnantajallasi menee?
- Millainen rakenne työnantajasi yrityksessä on?
- Mikä on oma asemasi yrityksessä; osasto, esimies jne
- Miten paljon saat palkkaa?
- Millaiset lomat sun muut sinulla on?
- Millaisia työkaluja käytät työssäsi?
- Mikä on parasta työssäsi?
- Miten aiot edetä työssäsi?
- Miksi valitsit juuri tuon työn?
- Millainen työpäivä sinulla oli tänään?
- Oliko työpäiväsi mukava?
Jne
Ei tämä nyt ihan kauhean vaikeaa ole osoittaa edes jonkinlaista kiinnostusta tietämättä aiheesta mitään....
Aika lapsellisia kysymyksiä...
No jos suhtautuminen on tuollaista, niin ymmärrän kyllä sitten heti, mistä kiikastaa, ettei perhettä kiinnosta. Minä olisin todella onnellinen, jos omat vanhempani kysyisivät edes mitään tuon tasoista. Tai vaikka isovanhempani. Enkä ikinä. Koskaan. Milloinkaan. Suhtautuisi tuolla tavalla heidän uteliaisuuteensa, vaan pitäisin sitä, vanhempieni rakkautta, yhtenä maailman kallisarvoisimmista asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Tuollaisen ankeuttajan firmassa ei kyllä olisi vakaata tai miellyttävää olla duunissa. Mutta koska koko stoorisi on fiktiivinen, niin....
En tiedä, mistä olet (kuvitteelliset) tutkintosi hankkinut, mutta henkistä sivistystä et ole ainakaan onnistunut hommaamaan. Tässä ketjussa ei nyt haluttu mollata vähän koulutettuja, vaan puhua omien vanhempien puuttuvasta tuesta ja arvostuksesta. Joten ihan turhaan sinä amissielu siellä loukkannuit. Täysin vastaavan aloituksen voisi laatia joku ammattikoulun käynyt siitä, miten hänen akateemiset vanhempansa eivät arvosta häntä - ja kyllä, se olisi ihan yhtä kurja juttu.Voit haukkua minua vapaasti, jos se sinusta hyvältä tuntuu. Tarina itsessään on tosi.
Totta on myös se, että nuorista ikäpolvista neljännes tutkinnon saa. 31 000 yliopistotutkintoa suoritettiin viime vuonna. Jos niistä arviolta puolet on maistereita, niin 15 000 oli heitä. Ikäluokka kai on jotain 50 000 tuon ikäisissä, niin ei voida puhua harvinaisesta saavutuksesta. En jaksa vääntää detaljeista, kuten ulkomaalaisten määrästä tai tuplatutkinnoista tms. Luvut olkoot suuntaa-antavia.
Ensin ilkamoit täällä sisaresi elämällä ja sitten koet tulevasi haukutuksi... Kannattaisikohan miettiä omaa käytöstään ensin?
Mistä sen tutkinnon "saa"? Eikö sitä tarvitse enää suorittaakaan?
Kaltaisiasi pienyrittäjiäkin on muuten aika monta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on sitä akateemisen paremman ihmisen tuskaa. Sisar-rassukkani kärsii samasta vaivasta. Kävin aikoinaan amiksen ja muutin sitten isompaan kaupunkiin duunarihommiin. 5 vuotta nuorempi sisko kävi lukiota, joka venyi vuodella "stressin ja vaativuuden" vuoksi. Hän kävi mielellään viikonloppuisin luonani ja oli kaveriporukkani mukana juhlimassa. Sitten hän pääsi kauppakorkeaan varasijoilta ja muutti kaupunkiini opiskelemaan. Viikko opintojen alkamisesta hän ilmoitti, ettei halua enää hengata kaverieni kanssa, kun se on niin vaivaannuttavaa. Hänellä ei ole mitään yhteistä kouluttamattomien kanssa, eikä puhuttavaa, koska hänellä on akateeminen ajatusmaailma 🤣 lopulta hän aikanaan sai vaivoin koulun käytyä ja sitten teki gradua 2 vuotta. Käytännössä asui vanhempien elättinä ja ajeli isin autolla kirjat kassissa, notkui kahviloissa ja rannalla. Gradu ei edennyt, kun se oli niin stressaavaa. Nyt 40v hän tekee silloin tällöin hyvin tärkeitä pätkätöitä, suurimman osan ajasta lojuu kotona, kuten jo 15 vuotta. Kovapalkkainen mies elättää. Painoa tullut 60 kiloa, ei lapsia. Minä olen samoissa duunarihommissa, nykyään yrittäjänä ja työllistän 42 ihmistä. Pari heistä sisareni entisiä opiskelukavereita. Sisareni halveksii minua, koska olen kouluttamaton. Ei keksi puheenaiheita kanssani, koska hän ajattelee akateemisesti ja minä tyhmä duunari. Kyllä on rankkaa olla parempi ihminen ja akateeminen ylimys 🤣
Käytkö itse urkukonserteissa tai kirjallisuusilloissa? Kuinka avarat omat piirisi ovat? Onko ystävissäsi elokuvaohjaajia tai kemistejä? Milloin viimeksi luit jonkin tieteellisen tutkimuksen? Osaatko sujuvasti useita kieliä? Onko mukavaa nauraa yhden ihmisen kustannuksella, joka sattuu vieläpä olemaan siskosi?
Mitä ihmettä nuo urkukonsertit ja elokuvaohjaajat liittyvät mitenkään tuon kirjoittajan kertomukseen? Mikäli vihjaat että vain akateemiset saatika kaikki akateemiset tekevät ja tuntevat olet väärässä ja onko se jokin ihmisarvon tai paremmuuden mitta tunteeko jonkun virkaheiton kemistin:)? t. akateeminen minäkin, ja minulla on avarat piirit joihin kuuluu väkeä puliukosta isoherraan.
Jos et ymmärtänyt, lienee turha selittää. Kyse oli esimerkeistä.
Alue: Aihe vapaa
Tuollaisen ankeuttajan firmassa ei kyllä olisi vakaata tai miellyttävää olla duunissa. Mutta koska koko stoorisi on fiktiivinen, niin....
En tiedä, mistä olet (kuvitteelliset) tutkintosi hankkinut, mutta henkistä sivistystä et ole ainakaan onnistunut hommaamaan. Tässä ketjussa ei nyt haluttu mollata vähän koulutettuja, vaan puhua omien vanhempien puuttuvasta tuesta ja arvostuksesta. Joten ihan turhaan sinä amissielu siellä loukkannuit. Täysin vastaavan aloituksen voisi laatia joku ammattikoulun käynyt siitä, miten hänen akateemiset vanhempansa eivät arvosta häntä - ja kyllä, se olisi ihan yhtä kurja juttu.