Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En pysty jakamaan akateemisia onnistumisia duunarivanhempieni kanssa
10.11.2019 |
Tiedetään, typerä otsikko ja aloitus, mutta kyllä tämä harmittaa edelleen minua.
Olen siis duunariperheen ainoa yliopistosta valmistunut lapsi. Sisarukset kävivät ammattikoulun ja ovat hoitaja ja kokki. Itse opiskelin humanistista alaa ja olen aina ollut hyvissä töissä (kiitos duunaritaustan, arvostan työtä!). Kuitenkaan en pysty jakamaan onnistumisiani vanhempieni kanssa. He eivät joko ymmärrä asioitani, tai heille ne ovat merkityksettömiä.
Esim. He eivät arvosta työtäni. Olen hyvässä tehtävässä yksityisellä sektorilla, mutta työni on kuulemma ”paperin pyöritystä” ja voin olla töistä koska vain pois, koska en kuitenkaan tee mitään hyödyllistä. Etäpäivät ovat laiskottelua varten ja sisaruksieni työvuorolistat ovat paljon tärkeämpiä, niitä kun ei voi muutella kuin kysymällä pomolta! Arvatenkin minun työni joustaa, sisarteni ei.
Perheessämme on muuten hyvät välit, mutta harmittaa, ettei työtäni arvosteta. He itse kuitenkin kannustivat minua yliopisto-opintoihin.
Kommentit (359)
Minun duunarivanhempani ovat ylpeitä akateemisesta koulutuksestani, mutta muun suvun kanssa on vähän niin ja näin. Kun väittelin suvun ensimmäisenä tohtoriksi, kukaan ei suostunut ottamaan muistoksi väitöskirjaani, koska eivät kuulemma olisi ymmärtäneet siitä mitään. Kirja oli toki englanniksi, eikä heistä kovin moni ymmärrä sitä, mutta eivät akateemiset tututkaan ota kirjaa muistoksi sisällön takia, lähinnä lukevat keitä on mainittu kiitoksissa. Mummon hautajaisissa serkut tervehtivät ja hyvin lyhyen small talking jälkeen totesivat, että eivät ymmärrä mitään minun ja siskoni (myös väitellyt) aloista ja käänsivät selkänsä. Itselläni on harvemmin tarvetta kieltäytyä keskustelemasta eri alojen ihmisten kanssa, vaikka en mitään kosmetologin tai rekkakuskin työstä tiedäkään. Suurin saavutus suvussa on lasten hankkiminen, viis vaikka ne tekisi 19-vuotiaana, eroaisi lasten äidistä ja tulisi joten kuten toimeen elatusmaksujen kanssa jossain hanttihommassa raataen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Sinä taidat asettaa ihmiset arvojärjestykseen, kuten ap:n vanhemmat. Lapset toivovat vielä aikuisenakin, että heidän vanhempansa arvostaisivat jokaista lastaan yhtä lailla. Ymmärrät varmasti, jos sinulla on omia lapsia, että kehitysvammaisen edistyminen koulussa voi olla yhtä suuri ilon aihe kuin sen toisen lapsen amk-tutkinto. Toinen ei ehkä koskaan perusta yritystä, mutta et silti ole rakastamatta häntä, jos hän on lapsesi. Mutta nyt kun olemme tutustuneet sinuun, niin todennäköisesti rakastat enemmän sitä koulutetumpaa lastasi.
Ehei, päinvastoin. Olen maininnut tässä ketjussakin, että saavutus ei yhteiskunnan mittakaavassa ole mainittava, mutta yksilölle voi sitä ollakin. Pienemmillä lahjoilla pitää kiitellä pienemmistä saavutuksista. Kaikki ansaitsevat hyväksyntää ja tunnustusta. Ja mikäpä sitä antaessa, kun antaminen on vaivatonta eikä keneltäkään pois.
Mutta sisartasi tulit mollaamaan tänne julkisesti.
Eri tyyppi. En ole mollannut ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Sinä taidat asettaa ihmiset arvojärjestykseen, kuten ap:n vanhemmat. Lapset toivovat vielä aikuisenakin, että heidän vanhempansa arvostaisivat jokaista lastaan yhtä lailla. Ymmärrät varmasti, jos sinulla on omia lapsia, että kehitysvammaisen edistyminen koulussa voi olla yhtä suuri ilon aihe kuin sen toisen lapsen amk-tutkinto. Toinen ei ehkä koskaan perusta yritystä, mutta et silti ole rakastamatta häntä, jos hän on lapsesi. Mutta nyt kun olemme tutustuneet sinuun, niin todennäköisesti rakastat enemmän sitä koulutetumpaa lastasi.
Ehei, päinvastoin. Olen maininnut tässä ketjussakin, että saavutus ei yhteiskunnan mittakaavassa ole mainittava, mutta yksilölle voi sitä ollakin. Pienemmillä lahjoilla pitää kiitellä pienemmistä saavutuksista. Kaikki ansaitsevat hyväksyntää ja tunnustusta. Ja mikäpä sitä antaessa, kun antaminen on vaivatonta eikä keneltäkään pois.
On se yhteiskunnankin mittakaavassa huomattava saavutus, että ihmiset kouluttautuvat pitkälle. Vilkaisepa jotain kehitysmaata, jossa ei riitä päteviä opettajia edes alaluokille ja korkeasti koulutetut jäävät ulkomaille. Myös se on saavutus, että vanhempien ei tarvitse junailla rahalla ja suhteillaan opiskelupaikkoja lapsilleen, vaan kyvykkyyttä arvostetaan yli yhteiskuntaluokkarajojen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Sinulle varmasti on ollut valtava ponnistus perustaa yritys ja saada palkattua se väki sinne, joten todennäköisesti olet osaamisesi ja lahjasi käyttänyt ihan viimeistä myöten niin hyvin kuin ikinä pystyt. Mutta sen enempään se ei ole sitten riittänyt, sillä muutenhan työllistäisit 2000 henkeä.
Minua hävettää suunnattomasti olla korkeakoulutettu duunari ja pätkätyöläinen, vieläpä siivooja, joita kai yleisesti halveksitaan.
Viime kesänäkin jätin häät väliin, koska tuli olo, etten tahdo paljastaa tilannettani sukulaisilleni - en etenkään, kun en enää tässä iässä todennäköisesti koskaan työllisty kunnon hommiin.
Tämä on tietenkin vain minun kokemukseni, mutta sen perusteella pelkkä koulutus ei riitä vaan pitää päästä myös koulutusta vastaavaan työpaikkaan. Muuten on luuseri.
Merkittävää on sosiaalinen status, eikä sitä pelkällä koulutuksella saa.
Tekijöiden pulan vuoksi mittavia palkkoja nyhtävä sähkömies on paljon arvostetumpi kuin siivoojamaisteri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Sinulle varmasti on ollut valtava ponnistus perustaa yritys ja saada palkattua se väki sinne, joten todennäköisesti olet osaamisesi ja lahjasi käyttänyt ihan viimeistä myöten niin hyvin kuin ikinä pystyt. Mutta sen enempään se ei ole sitten riittänyt, sillä muutenhan työllistäisit 2000 henkeä.
Miksi lainasit kysymykseni, jos et vastannut siihen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Sinulle varmasti on ollut valtava ponnistus perustaa yritys ja saada palkattua se väki sinne, joten todennäköisesti olet osaamisesi ja lahjasi käyttänyt ihan viimeistä myöten niin hyvin kuin ikinä pystyt. Mutta sen enempään se ei ole sitten riittänyt, sillä muutenhan työllistäisit 2000 henkeä.
Miksi lainasit kysymykseni, jos et vastannut siihen?
Öykkäreille kirjoitan, mitä haluan. Niinhän öykkäritkin tekevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on sitä akateemisen paremman ihmisen tuskaa. Sisar-rassukkani kärsii samasta vaivasta. Kävin aikoinaan amiksen ja muutin sitten isompaan kaupunkiin duunarihommiin. 5 vuotta nuorempi sisko kävi lukiota, joka venyi vuodella "stressin ja vaativuuden" vuoksi. Hän kävi mielellään viikonloppuisin luonani ja oli kaveriporukkani mukana juhlimassa. Sitten hän pääsi kauppakorkeaan varasijoilta ja muutti kaupunkiini opiskelemaan. Viikko opintojen alkamisesta hän ilmoitti, ettei halua enää hengata kaverieni kanssa, kun se on niin vaivaannuttavaa. Hänellä ei ole mitään yhteistä kouluttamattomien kanssa, eikä puhuttavaa, koska hänellä on akateeminen ajatusmaailma 🤣 lopulta hän aikanaan sai vaivoin koulun käytyä ja sitten teki gradua 2 vuotta. Käytännössä asui vanhempien elättinä ja ajeli isin autolla kirjat kassissa, notkui kahviloissa ja rannalla. Gradu ei edennyt, kun se oli niin stressaavaa. Nyt 40v hän tekee silloin tällöin hyvin tärkeitä pätkätöitä, suurimman osan ajasta lojuu kotona, kuten jo 15 vuotta. Kovapalkkainen mies elättää. Painoa tullut 60 kiloa, ei lapsia. Minä olen samoissa duunarihommissa, nykyään yrittäjänä ja työllistän 42 ihmistä. Pari heistä sisareni entisiä opiskelukavereita. Sisareni halveksii minua, koska olen kouluttamaton. Ei keksi puheenaiheita kanssani, koska hän ajattelee akateemisesti ja minä tyhmä duunari. Kyllä on rankkaa olla parempi ihminen ja akateeminen ylimys 🤣
Käytkö itse urkukonserteissa tai kirjallisuusilloissa? Kuinka avarat omat piirisi ovat? Onko ystävissäsi elokuvaohjaajia tai kemistejä? Milloin viimeksi luit jonkin tieteellisen tutkimuksen? Osaatko sujuvasti useita kieliä? Onko mukavaa nauraa yhden ihmisen kustannuksella, joka sattuu vieläpä olemaan siskosi?
Mitä ihmettä nuo urkukonsertit ja elokuvaohjaajat liittyvät mitenkään tuon kirjoittajan kertomukseen? Mikäli vihjaat että vain akateemiset saatika kaikki akateemiset tekevät ja tuntevat olet väärässä ja onko se jokin ihmisarvon tai paremmuuden mitta tunteeko jonkun virkaheiton kemistin:)? t. akateeminen minäkin, ja minulla on avarat piirit joihin kuuluu väkeä puliukosta isoherraan.
Jos et ymmärtänyt, lienee turha selittää. Kyse oli esimerkeistä.
Mitä ihmettä selität? Minä harrastan kuntosalilla käyntiä, metsästystä ja koulutan koiria. Runsaasti kuluu aikaa myös lasten jääkiekkoharjoituksissa. En edes tiedä, mikä on kirjallisuusilta, eikä minua saisi millään urkukonserttiin. Vaimoni on parturi-kampaaja.
M39, Talousjohtaja, KTM
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Voiko vain sitä kaikista vaativinta suoritusta kehua ja juhlistaa? Muusta ei saisi olla perhepiirissä onnellinen ja ylpeä, esimerkiksi siitä peruskoulun läpäisystä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähän vanhempien aliarvioimiselta. Harvoin akateemisten jutut niin ihmeellisen ufoja ovat, etteivät vanhemmat niitä ymmärtäisi edes jollakin tapaa. Enkä jaksa uskoa siihenkään, että oman lapsen tekemiset eivät jaksaisi kiinnostaa lainkaan.
Kyllä minä kyselen lasten opinnoista ja ryhmätöiden etenemisestä, kandeista, kypsäreistä ja graduista. Kaikesta voi keskustella ainakin yleisellä tasolla ja aivan varmasti vanhempia kiinnostaa mitä omalle muksulle kuuluu.
Joo varmaan sitten, jos vanhemmat edes tietävät, mitä ovat kandit, gradut ja kypsyysnäytteet... T. yksi opiskeleva luokkaretkeläinen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on sitä akateemisen paremman ihmisen tuskaa. Sisar-rassukkani kärsii samasta vaivasta. Kävin aikoinaan amiksen ja muutin sitten isompaan kaupunkiin duunarihommiin. 5 vuotta nuorempi sisko kävi lukiota, joka venyi vuodella "stressin ja vaativuuden" vuoksi. Hän kävi mielellään viikonloppuisin luonani ja oli kaveriporukkani mukana juhlimassa. Sitten hän pääsi kauppakorkeaan varasijoilta ja muutti kaupunkiini opiskelemaan. Viikko opintojen alkamisesta hän ilmoitti, ettei halua enää hengata kaverieni kanssa, kun se on niin vaivaannuttavaa. Hänellä ei ole mitään yhteistä kouluttamattomien kanssa, eikä puhuttavaa, koska hänellä on akateeminen ajatusmaailma 🤣 lopulta hän aikanaan sai vaivoin koulun käytyä ja sitten teki gradua 2 vuotta. Käytännössä asui vanhempien elättinä ja ajeli isin autolla kirjat kassissa, notkui kahviloissa ja rannalla. Gradu ei edennyt, kun se oli niin stressaavaa. Nyt 40v hän tekee silloin tällöin hyvin tärkeitä pätkätöitä, suurimman osan ajasta lojuu kotona, kuten jo 15 vuotta. Kovapalkkainen mies elättää. Painoa tullut 60 kiloa, ei lapsia. Minä olen samoissa duunarihommissa, nykyään yrittäjänä ja työllistän 42 ihmistä. Pari heistä sisareni entisiä opiskelukavereita. Sisareni halveksii minua, koska olen kouluttamaton. Ei keksi puheenaiheita kanssani, koska hän ajattelee akateemisesti ja minä tyhmä duunari. Kyllä on rankkaa olla parempi ihminen ja akateeminen ylimys 🤣
Käytkö itse urkukonserteissa tai kirjallisuusilloissa? Kuinka avarat omat piirisi ovat? Onko ystävissäsi elokuvaohjaajia tai kemistejä? Milloin viimeksi luit jonkin tieteellisen tutkimuksen? Osaatko sujuvasti useita kieliä? Onko mukavaa nauraa yhden ihmisen kustannuksella, joka sattuu vieläpä olemaan siskosi?
Mitä ihmettä nuo urkukonsertit ja elokuvaohjaajat liittyvät mitenkään tuon kirjoittajan kertomukseen? Mikäli vihjaat että vain akateemiset saatika kaikki akateemiset tekevät ja tuntevat olet väärässä ja onko se jokin ihmisarvon tai paremmuuden mitta tunteeko jonkun virkaheiton kemistin:)? t. akateeminen minäkin, ja minulla on avarat piirit joihin kuuluu väkeä puliukosta isoherraan.
Jos et ymmärtänyt, lienee turha selittää. Kyse oli esimerkeistä.
Joo en ymmärtänyt ja siksi kysyin. Passiivis-aggressiivisuus on tyyli, huomaan. Esimerkkejä mistä??? Siitä että joku käy urkukonsertissa, kuka? Ai niin mutta ethän sinä vastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Varmaan moni haluaa juuri rahaa, kun kotoa on lähdetty taskut tyhjinä. Rahaa kun tarvitaan asunnon hankkimiseen ja lasten kasvattamiseen. Jos on jotain erityistä lahjakkuuttakin, niin voi olla jopa kutsumusta. Omissa koulukavereissani oli matemaattisesti lahjakkaita, joista joku on nyt lääkäri ja joku on tutkija jne. On heillä varmaan ollut rankkaa, mutta mielestäni he ovat tehneet oikein, kun ovat käyttäneet lahjojaan. Olisi heistä varmasti tullut hyviä pieneläinhoitajiakin.
En tunne ainuttakaan akateemista, joka olisi opiskellut pelkän rahan vuoksi. Useimmille akateemisille opiskelu on kiinnostuksesta lähtöisin ja oman kiinnostuksen sisäisestä kunnianhimosta. Halusta elää omanlaista elämää, vapaampaa elämää.
Ilmeisesti tunnet sitten vain akateemisia, joiden taustassa ei ole ollut puutetta rahasta.
Minä myönnän aina avoimesti, että valitsin ammattini katsomalla taulukosta, missä ammateissa on paras palkka.
Totta kai olen päätynyt myös nauttimaan työstäni, mutta jos olisin voinut valita työn muuta kuin rahan takia, tekisin jotain ihan muuta.
Jos näytän siltä että olen työssäni hyvä, onko tullut mieleen, että olen tunnistanut kilpailukykyisimmät taitoni ja myynyt ne mahdollisimman kalliilla.
Miten röyhkeää ja naiivia olettaa, että akateemisilla ei olisi sama kamppailu saada leipä pöytään ja katto pään päälle, ihan erityisesti silloin, jos vanhemmat ovat työväenluokkaa, eikä heillä ole ollut resursseja kustantaa opintoja eikä asuntoja.
Lisäksi, mitä akateemista vapautta kuvittelet virkamiehellä olevan? Tai jollain johtajalla? Päättää, tekeekö ylituntinsa ennen vai jälkeen puolenyön?
-akateeminen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähän vanhempien aliarvioimiselta. Harvoin akateemisten jutut niin ihmeellisen ufoja ovat, etteivät vanhemmat niitä ymmärtäisi edes jollakin tapaa. Enkä jaksa uskoa siihenkään, että oman lapsen tekemiset eivät jaksaisi kiinnostaa lainkaan.
Kyllä minä kyselen lasten opinnoista ja ryhmätöiden etenemisestä, kandeista, kypsäreistä ja graduista. Kaikesta voi keskustella ainakin yleisellä tasolla ja aivan varmasti vanhempia kiinnostaa mitä omalle muksulle kuuluu.
Joo varmaan sitten, jos vanhemmat edes tietävät, mitä ovat kandit, gradut ja kypsyysnäytteet... T. yksi opiskeleva luokkaretkeläinen
Hyvin huomattu.
T. toinen luokkaretkeläinen
Tuo lentokonemekaanikko on siinä mielessä vähän huono vertailukohta asiantuntijatöihin, että yleensä ihmiset kuitenkin tietävät mikä on lentokone, ja vaikka eivät teknisiä yksityiskohtia tuntisikaan, niin tietävät usein kuitenkin yhtä sun toista aihepiiristä. Mutta sitten taas jos ihminen on vaikka it-alalla, niin se oman työn selittäminen ulkopuolisille saattaa vastata pikemminkin sitä tilannetta, että lentokonemekaanikon pitäisi aloittaa siitä, että on olemassa sellainen asia kuin lentokone. Sitten kun asiaan yhdistyy todella kaukana keskivertoihmisen arkielämästä olevia asioita, sekä sellaisia asioita joita ei edes saa kertoa ulkopuolisille, niin maallikolle ymmärrettävän kuvan antaminen omasta työnkuvasta voi olla tosi monimutkainen ja hankala asia. Siitä voi olla tosi pitkä matka siihen, että toinen osapuoli pystyisi vaikka esittämään asioista järkeviä kysymyksiä. Arvostusta se ei silti tietenkään estä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Sinä taidat asettaa ihmiset arvojärjestykseen, kuten ap:n vanhemmat. Lapset toivovat vielä aikuisenakin, että heidän vanhempansa arvostaisivat jokaista lastaan yhtä lailla. Ymmärrät varmasti, jos sinulla on omia lapsia, että kehitysvammaisen edistyminen koulussa voi olla yhtä suuri ilon aihe kuin sen toisen lapsen amk-tutkinto. Toinen ei ehkä koskaan perusta yritystä, mutta et silti ole rakastamatta häntä, jos hän on lapsesi. Mutta nyt kun olemme tutustuneet sinuun, niin todennäköisesti rakastat enemmän sitä koulutetumpaa lastasi.
Ehei, päinvastoin. Olen maininnut tässä ketjussakin, että saavutus ei yhteiskunnan mittakaavassa ole mainittava, mutta yksilölle voi sitä ollakin. Pienemmillä lahjoilla pitää kiitellä pienemmistä saavutuksista. Kaikki ansaitsevat hyväksyntää ja tunnustusta. Ja mikäpä sitä antaessa, kun antaminen on vaivatonta eikä keneltäkään pois.
Mutta sisartasi tulit mollaamaan tänne julkisesti.
Kateus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Varmaan moni haluaa juuri rahaa, kun kotoa on lähdetty taskut tyhjinä. Rahaa kun tarvitaan asunnon hankkimiseen ja lasten kasvattamiseen. Jos on jotain erityistä lahjakkuuttakin, niin voi olla jopa kutsumusta. Omissa koulukavereissani oli matemaattisesti lahjakkaita, joista joku on nyt lääkäri ja joku on tutkija jne. On heillä varmaan ollut rankkaa, mutta mielestäni he ovat tehneet oikein, kun ovat käyttäneet lahjojaan. Olisi heistä varmasti tullut hyviä pieneläinhoitajiakin.
En tunne ainuttakaan akateemista, joka olisi opiskellut pelkän rahan vuoksi. Useimmille akateemisille opiskelu on kiinnostuksesta lähtöisin ja oman kiinnostuksen sisäisestä kunnianhimosta. Halusta elää omanlaista elämää, vapaampaa elämää.
Ilmeisesti tunnet sitten vain akateemisia, joiden taustassa ei ole ollut puutetta rahasta.
Minä myönnän aina avoimesti, että valitsin ammattini katsomalla taulukosta, missä ammateissa on paras palkka.
Totta kai olen päätynyt myös nauttimaan työstäni, mutta jos olisin voinut valita työn muuta kuin rahan takia, tekisin jotain ihan muuta.
Jos näytän siltä että olen työssäni hyvä, onko tullut mieleen, että olen tunnistanut kilpailukykyisimmät taitoni ja myynyt ne mahdollisimman kalliilla.
Miten röyhkeää ja naiivia olettaa, että akateemisilla ei olisi sama kamppailu saada leipä pöytään ja katto pään päälle, ihan erityisesti silloin, jos vanhemmat ovat työväenluokkaa, eikä heillä ole ollut resursseja kustantaa opintoja eikä asuntoja.
Lisäksi, mitä akateemista vapautta kuvittelet virkamiehellä olevan? Tai jollain johtajalla? Päättää, tekeekö ylituntinsa ennen vai jälkeen puolenyön?
-akateeminen
Sinä et taida oivaltaa, että vapaus on mielen sisäinen tila. Se että saat käyttää aivojasi johonkin muuhunkin kuin yksitoikkoiseen työhön, on jo vapautta. Minä teen akateemista koulutusta vaativaa työtä ja joskus se vie minulta yli 12 tuntia päivässä. Innostuneena en välttämättä muista edes syödä. Jonkun mielestä se ei ole vapautta, koska en pääse kello 16 jälkeen pubiin oluelle, mutta minulle juuri se, että työskentelen aivoillani vapaana käytännön rajoituksista on oikeaa vapautta. Teen jotain, jonka joku ehkä on antanut tehtäväkseni, mutta jota kuka tahansa ei pystyisi suorittamaan ja joka vaatii myös aivotyötä. Vapaus ei siis ole sama kuin mahdollisimman paljon vapaata tai ei pomoa, vaan sitä että voi omilla aivoillaan hyödyntää tietoa ja luoda jotain uutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.
Alue: Aihe vapaa
Mutta sisartasi tulit mollaamaan tänne julkisesti.