Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En pysty jakamaan akateemisia onnistumisia duunarivanhempieni kanssa
10.11.2019 |
Tiedetään, typerä otsikko ja aloitus, mutta kyllä tämä harmittaa edelleen minua.
Olen siis duunariperheen ainoa yliopistosta valmistunut lapsi. Sisarukset kävivät ammattikoulun ja ovat hoitaja ja kokki. Itse opiskelin humanistista alaa ja olen aina ollut hyvissä töissä (kiitos duunaritaustan, arvostan työtä!). Kuitenkaan en pysty jakamaan onnistumisiani vanhempieni kanssa. He eivät joko ymmärrä asioitani, tai heille ne ovat merkityksettömiä.
Esim. He eivät arvosta työtäni. Olen hyvässä tehtävässä yksityisellä sektorilla, mutta työni on kuulemma ”paperin pyöritystä” ja voin olla töistä koska vain pois, koska en kuitenkaan tee mitään hyödyllistä. Etäpäivät ovat laiskottelua varten ja sisaruksieni työvuorolistat ovat paljon tärkeämpiä, niitä kun ei voi muutella kuin kysymällä pomolta! Arvatenkin minun työni joustaa, sisarteni ei.
Perheessämme on muuten hyvät välit, mutta harmittaa, ettei työtäni arvosteta. He itse kuitenkin kannustivat minua yliopisto-opintoihin.
Kommentit (359)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Varmaan moni haluaa juuri rahaa, kun kotoa on lähdetty taskut tyhjinä. Rahaa kun tarvitaan asunnon hankkimiseen ja lasten kasvattamiseen. Jos on jotain erityistä lahjakkuuttakin, niin voi olla jopa kutsumusta. Omissa koulukavereissani oli matemaattisesti lahjakkaita, joista joku on nyt lääkäri ja joku on tutkija jne. On heillä varmaan ollut rankkaa, mutta mielestäni he ovat tehneet oikein, kun ovat käyttäneet lahjojaan. Olisi heistä varmasti tullut hyviä pieneläinhoitajiakin.
En tunne ainuttakaan akateemista, joka olisi opiskellut pelkän rahan vuoksi. Useimmille akateemisille opiskelu on kiinnostuksesta lähtöisin ja oman kiinnostuksen sisäisestä kunnianhimosta. Halusta elää omanlaista elämää, vapaampaa elämää.
Ei ole ainakaan minun tutkijanelämäni vapaata. Elän jatkuvassa taloudellisessa epävarmuudessa. Käytännössä pelkään, selviänkö tulevasta. Rahoituksen saan aina vain lyhyeksi pätkäksi. Silloin kun se myönnetään, pystyn hetken rentoutumaan, mutta sen jälkeen stressi taas alkaa jäytää.
Ei ole omistusasuntoa tai mitään muutakaan. Ei ole rahaa, saati vapautta.
Enkä totisesti ole ainoa. Tällaista se monilla meistä on.
Nämä asiathan hoidetaan naimakaupoilla ja katsotaan päivätöissä käyvä puoliso.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Varmaan moni haluaa juuri rahaa, kun kotoa on lähdetty taskut tyhjinä. Rahaa kun tarvitaan asunnon hankkimiseen ja lasten kasvattamiseen. Jos on jotain erityistä lahjakkuuttakin, niin voi olla jopa kutsumusta. Omissa koulukavereissani oli matemaattisesti lahjakkaita, joista joku on nyt lääkäri ja joku on tutkija jne. On heillä varmaan ollut rankkaa, mutta mielestäni he ovat tehneet oikein, kun ovat käyttäneet lahjojaan. Olisi heistä varmasti tullut hyviä pieneläinhoitajiakin.
En tunne ainuttakaan akateemista, joka olisi opiskellut pelkän rahan vuoksi. Useimmille akateemisille opiskelu on kiinnostuksesta lähtöisin ja oman kiinnostuksen sisäisestä kunnianhimosta. Halusta elää omanlaista elämää, vapaampaa elämää.
Ei ole ainakaan minun tutkijanelämäni vapaata. Elän jatkuvassa taloudellisessa epävarmuudessa. Käytännössä pelkään, selviänkö tulevasta. Rahoituksen saan aina vain lyhyeksi pätkäksi. Silloin kun se myönnetään, pystyn hetken rentoutumaan, mutta sen jälkeen stressi taas alkaa jäytää.
Ei ole omistusasuntoa tai mitään muutakaan. Ei ole rahaa, saati vapautta.
Enkä totisesti ole ainoa. Tällaista se monilla meistä on.
Mutta henkisesti olet vapaa monellakin tavalla, jos vertaa ihmiseen, joka ei ole joutunut/päässyt käyttämään aivojaan niin kokonaisvaltaisesti. Mitään täydellistä vapauttahan ei saavuta kukaan millään elämäntavalla. Aina ilmenee jotain hankaluutta ja ahdistusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Se on sitä akateemisen paremman ihmisen tuskaa. Sisar-rassukkani kärsii samasta vaivasta. Kävin aikoinaan amiksen ja muutin sitten isompaan kaupunkiin duunarihommiin. 5 vuotta nuorempi sisko kävi lukiota, joka venyi vuodella "stressin ja vaativuuden" vuoksi. Hän kävi mielellään viikonloppuisin luonani ja oli kaveriporukkani mukana juhlimassa. Sitten hän pääsi kauppakorkeaan varasijoilta ja muutti kaupunkiini opiskelemaan. Viikko opintojen alkamisesta hän ilmoitti, ettei halua enää hengata kaverieni kanssa, kun se on niin vaivaannuttavaa. Hänellä ei ole mitään yhteistä kouluttamattomien kanssa, eikä puhuttavaa, koska hänellä on akateeminen ajatusmaailma 🤣 lopulta hän aikanaan sai vaivoin koulun käytyä ja sitten teki gradua 2 vuotta. Käytännössä asui vanhempien elättinä ja ajeli isin autolla kirjat kassissa, notkui kahviloissa ja rannalla. Gradu ei edennyt, kun se oli niin stressaavaa. Nyt 40v hän tekee silloin tällöin hyvin tärkeitä pätkätöitä, suurimman osan ajasta lojuu kotona, kuten jo 15 vuotta. Kovapalkkainen mies elättää. Painoa tullut 60 kiloa, ei lapsia. Minä olen samoissa duunarihommissa, nykyään yrittäjänä ja työllistän 42 ihmistä. Pari heistä sisareni entisiä opiskelukavereita. Sisareni halveksii minua, koska olen kouluttamaton. Ei keksi puheenaiheita kanssani, koska hän ajattelee akateemisesti ja minä tyhmä duunari. Kyllä on rankkaa olla parempi ihminen ja akateeminen ylimys 🤣
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Varmaan moni haluaa juuri rahaa, kun kotoa on lähdetty taskut tyhjinä. Rahaa kun tarvitaan asunnon hankkimiseen ja lasten kasvattamiseen. Jos on jotain erityistä lahjakkuuttakin, niin voi olla jopa kutsumusta. Omissa koulukavereissani oli matemaattisesti lahjakkaita, joista joku on nyt lääkäri ja joku on tutkija jne. On heillä varmaan ollut rankkaa, mutta mielestäni he ovat tehneet oikein, kun ovat käyttäneet lahjojaan. Olisi heistä varmasti tullut hyviä pieneläinhoitajiakin.
En tunne ainuttakaan akateemista, joka olisi opiskellut pelkän rahan vuoksi. Useimmille akateemisille opiskelu on kiinnostuksesta lähtöisin ja oman kiinnostuksen sisäisestä kunnianhimosta. Halusta elää omanlaista elämää, vapaampaa elämää.
Ei ole ainakaan minun tutkijanelämäni vapaata. Elän jatkuvassa taloudellisessa epävarmuudessa. Käytännössä pelkään, selviänkö tulevasta. Rahoituksen saan aina vain lyhyeksi pätkäksi. Silloin kun se myönnetään, pystyn hetken rentoutumaan, mutta sen jälkeen stressi taas alkaa jäytää.
Ei ole omistusasuntoa tai mitään muutakaan. Ei ole rahaa, saati vapautta.
Enkä totisesti ole ainoa. Tällaista se monilla meistä on.
Mutta henkisesti olet vapaa monellakin tavalla, jos vertaa ihmiseen, joka ei ole joutunut/päässyt käyttämään aivojaan niin kokonaisvaltaisesti.
En usko, että ymmärrät. Pelossa ei ole vapautta. Pelko on primitiivinen tunne, joka lamaa koko persoonan.
En usko, että kukaan kokee itseään vapaaksi tutkimuskirjallisuuden äärellä, kun samalla tietää, että ensi viikolla pitäisi maksaa vuokra, jonka maksamiseen ei ole rahaa.
Ei ole vapautta korvata lomamatkaa kirjoja lukemalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Varmaan moni haluaa juuri rahaa, kun kotoa on lähdetty taskut tyhjinä. Rahaa kun tarvitaan asunnon hankkimiseen ja lasten kasvattamiseen. Jos on jotain erityistä lahjakkuuttakin, niin voi olla jopa kutsumusta. Omissa koulukavereissani oli matemaattisesti lahjakkaita, joista joku on nyt lääkäri ja joku on tutkija jne. On heillä varmaan ollut rankkaa, mutta mielestäni he ovat tehneet oikein, kun ovat käyttäneet lahjojaan. Olisi heistä varmasti tullut hyviä pieneläinhoitajiakin.
En tunne ainuttakaan akateemista, joka olisi opiskellut pelkän rahan vuoksi. Useimmille akateemisille opiskelu on kiinnostuksesta lähtöisin ja oman kiinnostuksen sisäisestä kunnianhimosta. Halusta elää omanlaista elämää, vapaampaa elämää.
Ei ole ainakaan minun tutkijanelämäni vapaata. Elän jatkuvassa taloudellisessa epävarmuudessa. Käytännössä pelkään, selviänkö tulevasta. Rahoituksen saan aina vain lyhyeksi pätkäksi. Silloin kun se myönnetään, pystyn hetken rentoutumaan, mutta sen jälkeen stressi taas alkaa jäytää.
Ei ole omistusasuntoa tai mitään muutakaan. Ei ole rahaa, saati vapautta.
Enkä totisesti ole ainoa. Tällaista se monilla meistä on.
Mutta henkisesti olet vapaa monellakin tavalla, jos vertaa ihmiseen, joka ei ole joutunut/päässyt käyttämään aivojaan niin kokonaisvaltaisesti.
En usko, että ymmärrät. Pelossa ei ole vapautta. Pelko on primitiivinen tunne, joka lamaa koko persoonan.
En usko, että kukaan kokee itseään vapaaksi tutkimuskirjallisuuden äärellä, kun samalla tietää, että ensi viikolla pitäisi maksaa vuokra, jonka maksamiseen ei ole rahaa.
Ei ole vapautta korvata lomamatkaa kirjoja lukemalla.
Akateemisuus, matkat ja ulkonäkö. Siinä kaikki, mikä naisia näemmä kiinnostaa nykyään. Varsinainen monokulttuuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitini ei ole koskaan kysynyt yhtäkään kysymystä asiantuntijatyöstäni. Joko hän ei osaa tai häntä ei kiinnosta. Sen sijaan muiden sisarusteni duuneja hän arvostaa, koska ovat kärkeviä käsistään ja `tekevät kunnon fyysistä työtä. En häpeä duunaritaustaani vaan sitä ajattelumaailmaa, mikä suvullani on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Juuri sitä tarkoitan. Kaikille kelpaa tunnustus. Akateemiset ovat omassa lajissaan ihan massaa. Jos edes omat vanhemmat vähät välittävät, niin voi olla, ettei kukaan koskaan sano, että on hienoa, kun jaksoit opiskella tms. Sellaiset vanhemmat eivät ehkä osaa ilmaista mitään myönteistä - vaikka sitten minkä pokaalin tai tunnustuksen kotiin raahaisi. Negatiivisuus on joidenkin tapa elää ja hallita mielensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini ei ole koskaan kysynyt yhtäkään kysymystä asiantuntijatyöstäni.
Mitä konkreettista sinä kysyisit lentokonemekaanikon tai sähköasentajan työstä?
Jos ei kertakaikkiaan tiedä mitään asiasta, on siitä vaikea kysyäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Juuri sitä tarkoitan. Kaikille kelpaa tunnustus. Akateemiset ovat omassa lajissaan ihan massaa. Jos edes omat vanhemmat vähät välittävät, niin voi olla, ettei kukaan koskaan sano, että on hienoa, kun jaksoit opiskella tms. Sellaiset vanhemmat eivät ehkä osaa ilmaista mitään myönteistä - vaikka sitten minkä pokaalin tai tunnustuksen kotiin raahaisi. Negatiivisuus on joidenkin tapa elää ja hallita mielensä.
Kaikki haluavat tunnustusta, mutta harva tekee mitään sellaista, mistä ihailua saisi keneltäkään ulkopuoliselta. Monelle akateeminen loppututkinto on ollut iso ponnistus, ja on todella kurja huomata, että sitä ei pidetä minään. Varsinkin duunaritaustaisesta se voi tuntua isolta asialta, mutta muille se ei valitettavasti sitä ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Suurin osa raapii tyyliin humanistisen tutkinnon kakkosen papereilla maakuntayliopistosta, eikä sen kummempaan pysty. Heille se on iso juttu, ja kyllä siten pientä tunnustusta voisi siitä antaa ihan hyvän mielen nimissä. Varsinkin omat vanhemmat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
No höpö höpö, toistamiseen.
Ihan mistä tahansa vuosien urakasta saa olla ylpeä, kun sen on saanut kunnialla suoritettua. Näin viisikymppisenä ymmärrän jo olla vertailematta itseäni tuolla lailla toisiin ihmisiin, ja iloita ja taputtaa itseäni ja ystäviäni olalle kaikista saavutuksista!
Ylempi korkeakoulututkinto on muuten väestöstä noin yhdeksällä prosentilla. Joten ei se mikään evvk ole.
Oma iäkäs duunariäitini vaikutti ylpeältä, että opiskelin yliopistossa, mutta ei tuntunut tajuavan, mitä se tarkoitti. Hän puhui siitä sukulaisille ja tuttaville kuin olisin ollut jossakin tavallisessa koulussa. Jossakin vaiheessa jouduin oikaisemaan äitiäni, että en ollut "koulupoika" eikä minulla ollut "kouluhommia". Samoin äitirukan hilseen yli pyyhki, kun toin lomalle mukanani yliopistossa julkaistavan puolitieteellisen aikakauslehden, joka oli julkaissut artikkelini, jonka olin tehnyt seminaarityöni pohjalta. Hän katseli artikkeliin liitettyjä kuvia ja kysyi, olinko piirtänyt ne itse. Ja kun seuraavan kerran menin käymään äitini luona, hän kertoi, että oli laittanut lehden paperinkeräykseen.
Joten ymmärrän hyvin aloittajan turhautumista. Tosin suosittelen laupeamielisyyttä ymmärtämättömiä vanhempia kohtaan, niin sopu säilyy perheessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Sinä ehkä pääsit kolmeen tiedekuntaan samana vuonna ja suoritit kaikista maisterintutkinnon ja päälle parit tohtorintutkinnot. Mutta ei se kaikille niin helppoa ole.
Sana akateeminen on vain sana, joka kuvaa yliopisto-opiskelua. Ei se ole mikään ylistävä termi.
Tällaista arvostuksen puutetta ymmärtää kovakalloisempikin ehkä, jos ajattelee toisenlaista perhettä. On akateeminen pariskunta, joiden lapsista yksi on juristi ja toinen ekonomi. Mutta kolmas onkin sitten puuseppä. Vanhemmat pitävät kolmatta omituisena eivätkä koskaan sano, että hyvän alan valitsit ja hienoa työtä teet, vaan luimistelevat ja melkeinpä häpeävät moista kummajaista. No, tietysti se eheä ja reipas puuseppä siitä vähät välittää. Mutta kun kaikki eivät ole sellaisia. Jotkut on lannistettu lapsesta lähtien. Joillakin on herkempi mieli. Jne. Aika harva ihminen on sitä mieltä, ettei vanhempien tekemisillä, suhtautumisella tai poissaololla olisi (ollut) mitään vaikutusta omaan kasvuun ja elämään myös aikuisena. Jos sellaista kuvittelee, ei ole kenties vielä ajatellut kovin syvällisesti koko elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n vanhemmat on tolloja, ja ap:llä on huono itsetunto. Siinä kaikki.
Ja noilla kahdella asialla voi olla jonkinlainen yhteys.
No eihän nyt varmaan? :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Sinä ehkä pääsit kolmeen tiedekuntaan samana vuonna ja suoritit kaikista maisterintutkinnon ja päälle parit tohtorintutkinnot. Mutta ei se kaikille niin helppoa ole.
Sana akateeminen on vain sana, joka kuvaa yliopisto-opiskelua. Ei se ole mikään ylistävä termi.
Tällaista arvostuksen puutetta ymmärtää kovakalloisempikin ehkä, jos ajattelee toisenlaista perhettä. On akateeminen pariskunta, joiden lapsista yksi on juristi ja toinen ekonomi. Mutta kolmas onkin sitten puuseppä. Vanhemmat pitävät kolmatta omituisena eivätkä koskaan sano, että hyvän alan valitsit ja hienoa työtä teet, vaan luimistelevat ja melkeinpä häpeävät moista kummajaista. No, tietysti se eheä ja reipas puuseppä siitä vähät välittää. Mutta kun kaikki eivät ole sellaisia. Jotkut on lannistettu lapsesta lähtien. Joillakin on herkempi mieli. Jne. Aika harva ihminen on sitä mieltä, ettei vanhempien tekemisillä, suhtautumisella tai poissaololla olisi (ollut) mitään vaikutusta omaan kasvuun ja elämään myös aikuisena. Jos sellaista kuvittelee, ei ole kenties vielä ajatellut kovin syvällisesti koko elämää.
Väänsitpä sitten oikein rautalangasta.
Vierailija kirjoitti:
Se on sitä akateemisen paremman ihmisen tuskaa. Sisar-rassukkani kärsii samasta vaivasta. Kävin aikoinaan amiksen ja muutin sitten isompaan kaupunkiin duunarihommiin. 5 vuotta nuorempi sisko kävi lukiota, joka venyi vuodella "stressin ja vaativuuden" vuoksi. Hän kävi mielellään viikonloppuisin luonani ja oli kaveriporukkani mukana juhlimassa. Sitten hän pääsi kauppakorkeaan varasijoilta ja muutti kaupunkiini opiskelemaan. Viikko opintojen alkamisesta hän ilmoitti, ettei halua enää hengata kaverieni kanssa, kun se on niin vaivaannuttavaa. Hänellä ei ole mitään yhteistä kouluttamattomien kanssa, eikä puhuttavaa, koska hänellä on akateeminen ajatusmaailma 🤣 lopulta hän aikanaan sai vaivoin koulun käytyä ja sitten teki gradua 2 vuotta. Käytännössä asui vanhempien elättinä ja ajeli isin autolla kirjat kassissa, notkui kahviloissa ja rannalla. Gradu ei edennyt, kun se oli niin stressaavaa. Nyt 40v hän tekee silloin tällöin hyvin tärkeitä pätkätöitä, suurimman osan ajasta lojuu kotona, kuten jo 15 vuotta. Kovapalkkainen mies elättää. Painoa tullut 60 kiloa, ei lapsia. Minä olen samoissa duunarihommissa, nykyään yrittäjänä ja työllistän 42 ihmistä. Pari heistä sisareni entisiä opiskelukavereita. Sisareni halveksii minua, koska olen kouluttamaton. Ei keksi puheenaiheita kanssani, koska hän ajattelee akateemisesti ja minä tyhmä duunari. Kyllä on rankkaa olla parempi ihminen ja akateeminen ylimys 🤣
Käytkö itse urkukonserteissa tai kirjallisuusilloissa? Kuinka avarat omat piirisi ovat? Onko ystävissäsi elokuvaohjaajia tai kemistejä? Milloin viimeksi luit jonkin tieteellisen tutkimuksen? Osaatko sujuvasti useita kieliä? Onko mukavaa nauraa yhden ihmisen kustannuksella, joka sattuu vieläpä olemaan siskosi?
Alue: Aihe vapaa
Jokainen akateemisuudellaan kukkoileva on vähän ulalla.