En pysty jakamaan akateemisia onnistumisia duunarivanhempieni kanssa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.

Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.

En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.

Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.

Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.

Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.

Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.

Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.

Apua sulla on just ap:n asenne! Sua "ei loukkaa" että "joudut" kääntymään puusepän puoleen? Apua!

Ymmärrät tahallasi väärin. Minä en koe olevani nöyryytetty, että en osaa puusepän osaamia asioita. En mene hänen puheilleen häpeillen. Yhtä vähän häntä pitäisi nöyryyttää se, että joku akateeminen osaa asioita, joita hän ei osaa. Hänen ei tarvitse häpeillä itseään. Eikä ole mikään loukkaus, että ihminen luokitellaan työväenluokkaiseksi. Työväenluokan ammattilaiset ovat mielestäni aivan yhtä arvostettavia kuin vaikkapa historianopettajat.

Hyvä, ymmärsin kommenttisi väärin.

Vierailija kirjoitti:

Kun "Akateeminen" palaa kultavaunuilla kotikylään sen eteen pitää heitellä ruusun terälehtiä! Ja kumarrella, eikä siihen saa edes katsoa, muut kuin toiset "Akateemiset". Muistakaa tämä.

Tuo kertoo omasta alemmuudentunnostasi. Jos vanha koulukaverisi tulee kotikuntaasi kunnanjohtajaksi, niin ei hän odota mitään tuollaista. Luultavasti häntä ottaa päähän, jos hänestä luonnehditaan tuollaista kuvaa, niin että hänen pitäisi sitten vielä erikseen osoittaa, että ei hän ole mikään kummajainen. Ja entä sitten jos olisikin? Juuri erilaisuuden pelko ja inho niitä ap:nkin vanhempia riivaa. Kaikkien pitäisi olla sellaisia kuin aina on oltu. Muuttuminen on jotain vaarallista, kadehdittavaa tai halveksittavaa. Onhan tämä suomalaisuuden ytimessä. On oltava kansanomainen. Kaikki sivistyneisyys on herraskaista ja teeskenneltyä, paitsi tietysti jos on sivistynyt duunari.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa vähän vanhempien aliarvioimiselta. Harvoin akateemisten jutut niin ihmeellisen ufoja ovat, etteivät vanhemmat niitä ymmärtäisi edes jollakin tapaa. Enkä jaksa uskoa siihenkään, että oman lapsen tekemiset eivät jaksaisi kiinnostaa lainkaan.

Kyllä minä kyselen lasten opinnoista ja ryhmätöiden etenemisestä, kandeista, kypsäreistä ja graduista. Kaikesta voi keskustella ainakin yleisellä tasolla ja aivan varmasti vanhempia kiinnostaa mitä omalle muksulle kuuluu.

Olisin ikionnellinen jos omat vanhempani joskus kysyisivät kuinka opintoni sujuvat tai miten jaksan. Olen siis erikoistuva lääkäri, nyt neljä vuotta takana erikoistumisopintoja. Pieni tauko tuli välissä kun sain kaksoset ja olin heidän kanssaan vuoden kotona. Vanhempani eivät koskaan kysele miten opintoni sujuvat tai miten jaksan. No, huonosti jaksan niin kuin kaikki pienten lasten erikoistuvat vanhemmat. Olisi mahtava saada joskus hoitoapua - ei siksi että pääsisi otse laiskottelemaan vaan että voisi tehdä opintoihin liittyviä juttuja tai vaikkapa siivota rauhassa. No, hoitoavun puute nyt on asia erikseen. Olisi mukava kuitenkin jos vanhemmat olisi kiinnostuneet opinnoistani ja työstäni. Heille kuitenkin oli itsestään selvää että lasten täytyy mennä yliopistoon. Itse ovat siis duunareita. Äitini tässä taannoin totesi minulle että ”miksi et ole saanut sitä väitöskirjaa tehtyä, mikä siinä on niin vaikeaa”. Tuon verran osoittaa ”kiinnostusta” asioitani kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.

Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.

En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.

Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.

Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.

Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.

Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.

Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.

Ei pidä paikkaansa. Vapaa-ajalla voi opiskella kieliä tai ihan mitä haluaa.

Kuinka moni puuseppä oikeasti opiskelee vapaa-ajallaan esimerkiksi maisteriksi? Varmasti on tekniikan tohtoreita, jotka ovat aloittaneet puuseppinä, mutta heitä on todella vähän.

Ap ja muut luokkaretkeläiset, täällä olen minäkin, luokkaretkibussimme takapenkillä. :) Vilkuttamassa vanhemmilleni, jotka eivät halua ymmärtää a) mikä tämä kulkupeli on, b) minne tällä ajetaan. Vaikka itse ostivat bussilippuni.

Minulla on ihan normaaliälyiset duunarivanhemmat. He keskustelevat mielellään akateemisen mieheni kanssa syvällisestikin. Minun kanssani taas eivät, vaikka alani olisi heille läheisempi ja olen sentään hankkinut tutkinnon nimenomaan heidän kannustamanaan ja osin kustantamanaankin.

Tunnistan ap:n ja muiden kaltaistemme kertomuksista sen, että duunarisisarusten menot pannaan aina akateemisten edelle riippumatta taustatekijöistä. Duunariveljeni elää sinkkuna ja tekee hyväpalkkaista fyysistä työtä, jossa hän on edennyt työpaikan hierarkiassa niin korkealle, että voi hyvin vapaasti vaihdella vuorojaan. Jos hänelle tulee olo, että pitäisi lähteä viikonlopuksi vaikka Lontooseen, hän lähtee. Asunto ja auto on maksettu, ja huoleton poikamieselämä vie. Meillä taas eletään kahden apurahatutkijan köyhyydessä lapsiperhe-elämää, liikkumavaraa on hyvin vähän. Silti nytkin kun suunnittelemme joulua yhdessä, vanhemmat haluavat, että aikataulut suunnitellaan duunariveljen työvuorolistan mukaan eikä hän saa vaihdella vuoroja vaan meidän muiden pitää vain joustaa, myös pienten lastemme. (Veli itse on onneksi eri mieltä.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.

Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.

En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.

Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.

Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.

Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.

Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.

Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.

Miksi sen puusepän pitäisikään opiskella kieliä jos on jo puuseppä. Minä olin 7 vuotta yliopistolla ilman sen kummempaa itsekuria eikä tulisi mieleenkään alentaa täällä puuseppäparkaa ja väittää että minun itsekurini on vailla vertaa.

Kyse olikin pystymisestä. Jos joku haluaisikin, niin hän ei välttämättä siihen kykenisi. Toisin kuin täällä joku selittää, niin ei niitä yliopistotutkintoja anneta kenelle tahansa. Tasoeroja on, mutta se ei tarkoita, että kuka tahansa puuseppä voisi napata tietyssä ajassa yliopistotutkintonsa. Eivät siihen pysty kaikki yliopisto-opiskelijatkaan. Itsekuri on tietysti vain yksi asia, jota tarvitaan. Kyse on isosta kokonaisuudesta, johon kuuluu monenlaisia vaatimuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.

Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.

En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.

Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.

Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.

Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.

Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.

Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.

Miksi sen puusepän pitäisikään opiskella kieliä jos on jo puuseppä. Minä olin 7 vuotta yliopistolla ilman sen kummempaa itsekuria eikä tulisi mieleenkään alentaa täällä puuseppäparkaa ja väittää että minun itsekurini on vailla vertaa.

Kyse olikin pystymisestä. Jos joku haluaisikin, niin hän ei välttämättä siihen kykenisi. Toisin kuin täällä joku selittää, niin ei niitä yliopistotutkintoja anneta kenelle tahansa. Tasoeroja on, mutta se ei tarkoita, että kuka tahansa puuseppä voisi napata tietyssä ajassa yliopistotutkintonsa. Eivät siihen pysty kaikki yliopisto-opiskelijatkaan. Itsekuri on tietysti vain yksi asia, jota tarvitaan. Kyse on isosta kokonaisuudesta, johon kuuluu monenlaisia vaatimuksia.

Olen eri mieltä. Lähes kuka tahansa kykenee yliopisto-opiskeluun, älyllisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tästa aloituksesta poistuisivat sanat akateeminen ja duunari, olisin sympaattisempi ap:tä kohtaan. Nyt on kyllä vikaa molempien asenteessa, vanhempien ja ap:n.

Muuta sanojen tilalle vaikka haukat ja kotkat tai korhoset ja virtaset, jos noin ahdistaa. Tai sitten tee jotain muuta kuin täällä notkut ahdistumassa.

Oletpa aggressiivinen. Ei mua ahdista. Mutta miksi pitää erotella ihmiset akateemisiin ja duunareihin?

Niin, tai miehiin ja naisiin tai nuoriin ja vanhoihin. Jos  duunari kokee olevansa älykäs ja sivistynyt, niin onhan se ihan kauheaa, että häntä duunariksi kutsutaan. Lomakkeissa pitäisi olla paljon enemmän vaihtoehtoja kuin nykyään. Esimerkiksi koulutustaustaa kysyttäessä on äärimmäisen rajoittunutta, että siellä luetellaan peruskoulua, lukiota ja muutama muu taso, kun oikeasti jokainen on niin ainutlaatuinen. Juuri tämän vuoksi tieteellinen tutkimuskin on lopetettava, koska kukaan ei saa yleistää, luokitella tai havainnoida, vaan kaikkien pitää saada joka päivä olla, mitä he lystäävät.

En ole ikinä törmännyt lomakkeeseen jossa kysytään "oletko 'duunari'?".

Ajatella. Et sitten ole nähnyt sitäkään ruutua, joka ylempien toimihenkilöiden pitäisi ruksia.

'

Siinä tosiaan lukee sana "duunari"? Okei.

Katso ensi kerralla tarkemmin. Havainnoi ja mieti. Mutta kenties tällaisessa keskustelussa voimme puhua vaikkapa akateemisista, ettei tarvitse joka viestissä kirjoittaa ylemmän yliopistotutkinnon suorittaneista tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.

Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.

En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.

Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.

Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.

Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.

Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.

Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.

Ei pidä paikkaansa. Vapaa-ajalla voi opiskella kieliä tai ihan mitä haluaa.

Kuinka moni puuseppä oikeasti opiskelee vapaa-ajallaan esimerkiksi maisteriksi? Varmasti on tekniikan tohtoreita, jotka ovat aloittaneet puuseppinä, mutta heitä on todella vähän.

Johtuu ainoastaan siitä että ovat jo valinneet sen itseään miellyttävän alan, ei siitä etteivät pystyisi jos haluaisivat.

Tämä keskustelu ei käsittele sitä, että duunarit olisivat tyhmempiä, köyhempiä tai vähemmän arvostettuja kuin yliopiston käyneet. Tämä käsittelee sitä, että vanhemmat eivät ole kiinnostuneet lapsestaan.

Ärsyttää, kun ilmiötä omakohtaisesti tuntemattomat ihmiset tulee tänne väittämään, että kyse on jostain akateemisesta ylimielisyydestä ja halveksunnasta työväenluokkaa kohtaan. Ihan kuin akateemiset olis kaikki joitain rikkaita leuhkoja kaupunkilaisia ja duunarit köyhiä maalaisia lakki kourassa ojassa.

Avatkaa silmänne, esim. mun lähipiirissä akateeminen voi olla muuttotappiokunnassa sinnittelevä  lastentarhanopettaja ja duunari vakavarainen lvi-firman pyörittäjä isosta kaupungista. Ja silti voi olla tuo ap:n kuvaama tilanne, että se lvi-mies ohittaa lto:n keskustelussa, ei ole kiinnostunut, vähättelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.

Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.

En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.

Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.

Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.

Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.

Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.

Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.

Miksi sen puusepän pitäisikään opiskella kieliä jos on jo puuseppä. Minä olin 7 vuotta yliopistolla ilman sen kummempaa itsekuria eikä tulisi mieleenkään alentaa täällä puuseppäparkaa ja väittää että minun itsekurini on vailla vertaa.

Kyse olikin pystymisestä. Jos joku haluaisikin, niin hän ei välttämättä siihen kykenisi. Toisin kuin täällä joku selittää, niin ei niitä yliopistotutkintoja anneta kenelle tahansa. Tasoeroja on, mutta se ei tarkoita, että kuka tahansa puuseppä voisi napata tietyssä ajassa yliopistotutkintonsa. Eivät siihen pysty kaikki yliopisto-opiskelijatkaan. Itsekuri on tietysti vain yksi asia, jota tarvitaan. Kyse on isosta kokonaisuudesta, johon kuuluu monenlaisia vaatimuksia.

Olen eri mieltä. Lähes kuka tahansa kykenee yliopisto-opiskeluun, älyllisesti.

Tuo kommenttisi kertoo jotain omasta älystäsi. Minun älyni taas sanoo, että olen suorittanut loppututkinnon alalta, josta kovin moni ei pystyisi selvittämään edes pääsykoetta. Toisaalta on paljon yliopistoaineita, joissa putoaisin jo peruskurssin ensimmäisellä luennolla pihalle. En osaisi tehdä edes muistiinpanoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.

Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.

En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.

Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.

Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.

Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.

Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.

Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.

Miksi sen puusepän pitäisikään opiskella kieliä jos on jo puuseppä. Minä olin 7 vuotta yliopistolla ilman sen kummempaa itsekuria eikä tulisi mieleenkään alentaa täällä puuseppäparkaa ja väittää että minun itsekurini on vailla vertaa.

Kyse olikin pystymisestä. Jos joku haluaisikin, niin hän ei välttämättä siihen kykenisi. Toisin kuin täällä joku selittää, niin ei niitä yliopistotutkintoja anneta kenelle tahansa. Tasoeroja on, mutta se ei tarkoita, että kuka tahansa puuseppä voisi napata tietyssä ajassa yliopistotutkintonsa. Eivät siihen pysty kaikki yliopisto-opiskelijatkaan. Itsekuri on tietysti vain yksi asia, jota tarvitaan. Kyse on isosta kokonaisuudesta, johon kuuluu monenlaisia vaatimuksia.

Olen eri mieltä. Lähes kuka tahansa kykenee yliopisto-opiskeluun, älyllisesti.

Tuo kommenttisi kertoo jotain omasta älystäsi. Minun älyni taas sanoo, että olen suorittanut loppututkinnon alalta, josta kovin moni ei pystyisi selvittämään edes pääsykoetta. Toisaalta on paljon yliopistoaineita, joissa putoaisin jo peruskurssin ensimmäisellä luennolla pihalle. En osaisi tehdä edes muistiinpanoja.

Olen puoliksi samaa mieltä! Mutta olen varma että useimmat ihmiset pärjäisivät edes jollain aihealueella. Kaikilla on omat vahvuutensa. Yliopisto-opiskelu käsittää valtavan määrän "aluetta".

Naiset ne on siitä kummia, että ne välittää siitä, mitä omat vanhemmat sanovat. Pojat viis veisaavat yläasteen jälkeen. Kaikki johtuu huonosta itsetunnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.

Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.

En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.

Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.

Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.

Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.

Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.

Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.

Ei pidä paikkaansa. Vapaa-ajalla voi opiskella kieliä tai ihan mitä haluaa.

Kuinka moni puuseppä oikeasti opiskelee vapaa-ajallaan esimerkiksi maisteriksi? Varmasti on tekniikan tohtoreita, jotka ovat aloittaneet puuseppinä, mutta heitä on todella vähän.

Johtuu ainoastaan siitä että ovat jo valinneet sen itseään miellyttävän alan, ei siitä etteivät pystyisi jos haluaisivat.

Toivotaan, että näitä puuseppiä alkaa kiinnostaa vaikkapa lääketieteen opiskelu, jos lääkäripulaa pukkaa, kun heidän joukossaan kerran on niin monipuolista kyvykkyyttä. Tai kun puusepän hommiltaan joutavat, niin hehän voivat iltapuhteinaan kehitellä vaikkapa rokotteita ja näyttää, ettei se nyt niin vaikeaa ole.

Ei vanhempien kanssa tarvitse kaikkia kokemuksia jakaa (ainakaan enää aikuisena). Jokaisella omansalainen elämä.

Minä taas olen vanhempieni silmissä käsittämättömän huonosti koulutettu - vain AMK-tutkinto. Mutta ei se mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.

Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.

En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.

Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.

Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.

Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.

Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.

Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.

Ei pidä paikkaansa. Vapaa-ajalla voi opiskella kieliä tai ihan mitä haluaa.

Kuinka moni puuseppä oikeasti opiskelee vapaa-ajallaan esimerkiksi maisteriksi? Varmasti on tekniikan tohtoreita, jotka ovat aloittaneet puuseppinä, mutta heitä on todella vähän.

Johtuu ainoastaan siitä että ovat jo valinneet sen itseään miellyttävän alan, ei siitä etteivät pystyisi jos haluaisivat.

Se on sitten hyvä, etteivät ole tunkemassa kovapalkkaisten juristien tai ekonomien markkinoille vaan ovat tyytyväisiä. Tällä palstalla näyttää aina joku mies marisevan, miksi naiset arvostavat akateemisuutta. Jos puusepällä on hyvä itsetunto, hän ei kadehdi toisia miehiä eikä yritäkään olla "kaikkien" naisten suosiossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.

Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.

En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.

Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.

Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.

Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.

Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.

Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.

Miksi sen puusepän pitäisikään opiskella kieliä jos on jo puuseppä. Minä olin 7 vuotta yliopistolla ilman sen kummempaa itsekuria eikä tulisi mieleenkään alentaa täällä puuseppäparkaa ja väittää että minun itsekurini on vailla vertaa.

Kyse olikin pystymisestä. Jos joku haluaisikin, niin hän ei välttämättä siihen kykenisi. Toisin kuin täällä joku selittää, niin ei niitä yliopistotutkintoja anneta kenelle tahansa. Tasoeroja on, mutta se ei tarkoita, että kuka tahansa puuseppä voisi napata tietyssä ajassa yliopistotutkintonsa. Eivät siihen pysty kaikki yliopisto-opiskelijatkaan. Itsekuri on tietysti vain yksi asia, jota tarvitaan. Kyse on isosta kokonaisuudesta, johon kuuluu monenlaisia vaatimuksia.

Olen eri mieltä. Lähes kuka tahansa kykenee yliopisto-opiskeluun, älyllisesti.

Voisit alkaa mentoroida niitä, jotka eivät millään meinaa saada tutkintoaan kasaan. Lähimmän yliopistosi kuppilasta löytyy näitä masentuneita, jotka eivät ole ymmärtäneet asian helppoutta. Muista kuitenkin, ettei heidän mielenterveytensä kuitenkaan ole pelkästään tahdon asia, vaikka yliopisto-opiskelu sinusta sitä onkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.

Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.

Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?

Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.

Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.

Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?

Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.

Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.

Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.

Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.

Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!

Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.

Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.

Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.

97

Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.

Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.

Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.

Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.

Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?

Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.

Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.

Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.

Aijai miten hyvää viisastelua.

Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.

Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?

Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.

Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.

Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.

En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.

Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.

Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.

Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.

Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.

Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.

Ei pidä paikkaansa. Vapaa-ajalla voi opiskella kieliä tai ihan mitä haluaa.

Kuinka moni puuseppä oikeasti opiskelee vapaa-ajallaan esimerkiksi maisteriksi? Varmasti on tekniikan tohtoreita, jotka ovat aloittaneet puuseppinä, mutta heitä on todella vähän.

Tunnen työni puolesta satakunta tekniikan tohtoria (olen myös itse) enkä ole vielä törmännyt kehenkään ammattikoulutaustaiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa vähän vanhempien aliarvioimiselta. Harvoin akateemisten jutut niin ihmeellisen ufoja ovat, etteivät vanhemmat niitä ymmärtäisi edes jollakin tapaa. Enkä jaksa uskoa siihenkään, että oman lapsen tekemiset eivät jaksaisi kiinnostaa lainkaan.

Kyllä minä kyselen lasten opinnoista ja ryhmätöiden etenemisestä, kandeista, kypsäreistä ja graduista. Kaikesta voi keskustella ainakin yleisellä tasolla ja aivan varmasti vanhempia kiinnostaa mitä omalle muksulle kuuluu.

Olisin ikionnellinen jos omat vanhempani joskus kysyisivät kuinka opintoni sujuvat tai miten jaksan. Olen siis erikoistuva lääkäri, nyt neljä vuotta takana erikoistumisopintoja. Pieni tauko tuli välissä kun sain kaksoset ja olin heidän kanssaan vuoden kotona. Vanhempani eivät koskaan kysele miten opintoni sujuvat tai miten jaksan. No, huonosti jaksan niin kuin kaikki pienten lasten erikoistuvat vanhemmat. Olisi mahtava saada joskus hoitoapua - ei siksi että pääsisi otse laiskottelemaan vaan että voisi tehdä opintoihin liittyviä juttuja tai vaikkapa siivota rauhassa. No, hoitoavun puute nyt on asia erikseen. Olisi mukava kuitenkin jos vanhemmat olisi kiinnostuneet opinnoistani ja työstäni. Heille kuitenkin oli itsestään selvää että lasten täytyy mennä yliopistoon. Itse ovat siis duunareita. Äitini tässä taannoin totesi minulle että ”miksi et ole saanut sitä väitöskirjaa tehtyä, mikä siinä on niin vaikeaa”. Tuon verran osoittaa ”kiinnostusta” asioitani kohtaan.

Lääketieteellä väikkärin tekeminen on pikkujuttu, mutta muilla aloilla siihen menee kyllä vuositolkulla aikaa. Jos työn ohessa vääntäisi väikkärin vaikka sähkötekniikasta niin saa siihen melko paljon aikaa varata, kun täysipäiväisenäkin 4 v on kunnianhimoinen tavoite, joka ei useimmilta onnistu.

Mulla ei enää ole omia vanhempia, mutta anopille akateemisuuteni on kova pala, vaikken miltään "kovalta alalta" olekaan valmistunut, olen sosiaalityöntekijä ja lto. Hänen tyttärensä ovat työväenluokkaisia lähihoitajia. Anoppi ei koskaan muista tarkalleen mikä olen, olen yleensä "joku ohjaaja" hänen puheissaan. Kerran viritin keskustelua jostakin sosiaalityöhön liittyvästä ajankohtaisesta asiasta, johon anoppi kiirehti toteamaan että nämähän koskevat hänenkin tyttäriään, jotka ovat sosiaalityöntekijöitä. Kerrassaan ihmeellistä, osin koomistakin vähättelyä. Anoppi on itse FM, mikä tekee littaamisestani vieläkin oudompaa.