Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En pysty jakamaan akateemisia onnistumisia duunarivanhempieni kanssa
10.11.2019 |
Tiedetään, typerä otsikko ja aloitus, mutta kyllä tämä harmittaa edelleen minua.
Olen siis duunariperheen ainoa yliopistosta valmistunut lapsi. Sisarukset kävivät ammattikoulun ja ovat hoitaja ja kokki. Itse opiskelin humanistista alaa ja olen aina ollut hyvissä töissä (kiitos duunaritaustan, arvostan työtä!). Kuitenkaan en pysty jakamaan onnistumisiani vanhempieni kanssa. He eivät joko ymmärrä asioitani, tai heille ne ovat merkityksettömiä.
Esim. He eivät arvosta työtäni. Olen hyvässä tehtävässä yksityisellä sektorilla, mutta työni on kuulemma ”paperin pyöritystä” ja voin olla töistä koska vain pois, koska en kuitenkaan tee mitään hyödyllistä. Etäpäivät ovat laiskottelua varten ja sisaruksieni työvuorolistat ovat paljon tärkeämpiä, niitä kun ei voi muutella kuin kysymällä pomolta! Arvatenkin minun työni joustaa, sisarteni ei.
Perheessämme on muuten hyvät välit, mutta harmittaa, ettei työtäni arvosteta. He itse kuitenkin kannustivat minua yliopisto-opintoihin.
Kommentit (359)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tästa aloituksesta poistuisivat sanat akateeminen ja duunari, olisin sympaattisempi ap:tä kohtaan. Nyt on kyllä vikaa molempien asenteessa, vanhempien ja ap:n.
Muuta sanojen tilalle vaikka haukat ja kotkat tai korhoset ja virtaset, jos noin ahdistaa. Tai sitten tee jotain muuta kuin täällä notkut ahdistumassa.
Oletpa aggressiivinen. Ei mua ahdista. Mutta miksi pitää erotella ihmiset akateemisiin ja duunareihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä ja erikoista te juttelette vapaa-ajalla, kun ette ymmärrä toisianne? Varsin outoa.
Mun mummi 95v on käynyt 5v kansakoulua, molemmat vanhemmat väitelleet tohtoriksi, itse olen käsityöläinen ja tytär kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi, eikä meillä koskaan ole ollut vastaavia ongelmia.
Ja jos joku ei ymmärrä jotakin asiaa, niin se kerrotaan mitä se tarkoittaa.Ettet vain ongelmattomuudesta tekisi ongelmaa. Vai käytätkö vapaa-ajalla puhekielessä ammattitermejä yms. jotka eivät aukene niille, jotka ei ole asian kanssa tekemisissä, niin kuin tekee naapurini, joka tuntuu pitävän sitä jotenkin sivistyneenä.
Ammattitermit eivät liity oikeastaan mitenkään akateemisuuteen. Kyse on enemmänkin käsitteellisestä ajattelusta ja eri tasoilla liikkumisesta ja assosioimisesta. Ammattilainen hallitsee yhden alan, akateeminen tuntee ja ymmärtää vähintään paria alaa eli on ns. yleissivistynyt eikä vain yhden asian osaaja.
Keskiverto akateeminen on kaikkea muuta kuin yleissivistynyt. Suurin osa höpöaineiden opiskelijoista ei tiedä edes opiskelemansa alan keskeisiä teorioita.
Luonnontieteiden, tekniikan ja esimerkiksi lääketieteen puolella tilanne on sitten toisenlainen. Niillä vaaditaan osaamistakin.
Eivätkö humanistiset aineet vaadi mielestäsi osaamista? Onko arkeologia, romaaninen kirjallisuus, poliittinen historia tai vaikkapa filosofia sinulle jotain höpöä?
Olen eri, mutta pitkälti kyllä.
Vastauksesi osoittaa hybristä ja mitä suurinta yleissivistyksen puutetta. Mietitäänpä maailmaa. Tuleeko se toimeen ilman teknologian uusimpia hilavitkuttimia? Kyllä. Mutta tuleeko ihmiskunta toimeen ilman näkemystä omasta historiastaan? Ei, koska silloin se tekee aina samat virheet.
Milloin humanistit saavat työnsä valmiiksi? Alkaa kieltämättä tympäistä nämä jatkuvat sodat, kansanmurhat ja muut kauheat virheet, mitä tehdään uudestaan ja uudestaan.
Kannattaisi kuunnella humanisteja ja sosiologeja eikä kohdella meitä höpöhöpöihmisinä.
Humanistit tekevät keskimäärin hyvinkin laadukasta työtä isolla intohimolla. Työllä ei yleensä ole juurikaan arvoa, mutta se ei sinänsä ole näiden ihmisten vika.
Millä tavalla esim. historian tutkimuksella ei ole arvoa?
Historiantutkimuksesta lähes kaikki on yhdenlaista harrastelua, joka tarjoaa näkökulmia elämään, mutta josta ei ole mitään varsinaista hyötyä yhteiskunnalle.
Rinnastan sen viihdebisnekseen.
Jahas. Mitä historia sinusta sitten on? Viihdettäkö? Perustele, miksi historia on susta harrastelua.
Koska se ei opeta maailmasta enää mitään, millä olisi merkitystä.
Luen mielelläni kulttuurihistoriaa ja kuuntelen esimerkiksi kaikki Ylen kulttuurihistoriaa käsittelevät radio-ohjelmat. Ne ovat minusta mielenkiintoisia ja saan niistä mielihyvää, mutta tutkimusta, johon ohjelmat perustuvat, ei oikeasti tarvittaisi.
Olen ammatiltani Sibelius-Akatemiasta valmistunut klassisen kitaran opettaja. Koska soittimien opetus on yksilöllistä toimintaa, koulutukseeni on koko koulutuskaari huomioiden tuhlattu aivan mieletön määrä varoja. Ja kun itse opetan yhtä oppilasta kerrallaan, myös siihen tuhrautuu valtavasti rahaa. Siinä missä peruskoulun opettaja opettaa kerrallaan kymmeniä, minä opetan yhtä.
Ja vaikka olen todella tehoton yhteiskunnalle, silti minulla on kohtalainen palkka, erittäin pitkät lomat ja erittäin pieni viikkotuntimäärä.
En pidä itseäni varsinaisesti hyödyttömänä, koska taiteella ja itsensä kehittämisellä on yhteiskunnalle arvoa, mutta kyllä työntekoni yhteiskunnalle kalliiksi tulee.
Samalla tavalla suhtaudun historiantutkijoihin. Eivät he varsinaisesti hyödyttömiä ole, mutta todellinen hyöty mitaten aivan hittosen kalliita yhteiskunnalle.
En usko, että saan nauttia nykyisistä eduistani koko elinikääni. Jossain vaiheessa tilanne muuttuu sellaiseksi, että minun on myytävä työpanokseni sillä hinnalla, jolla se kaupaksi menee. Virkani lakkautetaan ja minut pakotetaan yrittäjäksi. Saman soisi koskevan historiantutkijoita. Heidänkin tulisi perustaa tutkimuksensa kaupankäyntiin. Se on kuitenkin todellisin tapa mitata tutkimuksen arvo. Jos tutkimukselle ei ole ostajia, niin lieneekö sillä sitten arvoakaan?
Esimerkiksi historioitsija Teemu Keskisarja on yrittäjä, joka myy kirjojaan ja itseään (käy mm. puhumassa yleisötilaisuuksissa) Siinä on mallia muuhunkin historiantutkimukseen.
Jos perustat argumentointisi kulttuurihistoriaan pelkästään, niin luonnollisesti pelkkä viihteellisyys korostuu. Oletko koskaan lukenut aatehistoriaa, vertailevaa sivilisaatiostoriaa?
Epäilemättä sillä on ollut jonkinlainen arvo aikaisemmin, mutta asioiden perustat tiedetään jo. Nykyään kuljetaan nyansseissa, luodaan uusia tulkintoja ja kiistellään keskenään. Oppineiden tieteen tekeminen on kuitenkin loppujen lopuksi yhdenlaista harrastamista.
Minusta myös ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa. Esimerkiksi kirjailijat pakotetaan köyhyyteen (kirjailijan keskitulo on Suomessa 2000 euroa vuodessa), mutta tutkijoille ja opettajille jostain syystä maksetaan. Kuitenkin kirjailija voi olla aivan yhtä tärkeä inhimillisen ymmäryksen lisäämisessä kuin tutkijakin.
Lähinnä kysymys näyttää olevan siitä, ettei hyötyä edes pyritä mittaamaan vaan ihmiset vain pitävät vakiintuneista valta-asetelmista kiinni.
Noin sivumennen sanoen minusta historiantutkimuksesta pitäisi siirtää runsaasti rahaa kirjailijoille.
No sinähän tässä olisit sysäämässä historiantutkijat sinne nälkäkirjailijoiden joukkoon.
Arvostan enemmän kirjailijoita kuin historiantutkijoita, koska kirjailijoilla on kyky luoda menneitä ja vaihtoehtoisia maailmoja ja vahvistaa inhimillistä ymmärrystä. Kukaan teini ei jaksa lukea kuivaa tutkimusta, mutta kun sama asia rakennetaan jännittäväksi romaaniksi, se vetoaa paljon paremmin. Edes se ei haittaa, ettei romaani ole faktuaalisesti täysin tarkka, koska oleellista eivät ole yksityiskohdat vaan kokonaisymmärrys jostain erilaisesta.
Kirjailijat tavoittavat kansan, edes pienen osan siitä, mutta tutkijat pyörittävät harrastuspiiriään keskenään, siirtävät papereita toinen toiselleen koskaan kansaa kohtaamatta.
Mielenkiintoista on sekin, että Ylen radio-ohjelmissa esiintyy usein historiaa harrastavia ammattitutkijoiden sijaan. He ovat kiinnostuneet jostain aiheesta, tutkineet sitä ja kirjoittaneet siitä kirjan, mistä toimittaja on kiinnostunut.
Vähintä, mitä ammattitutkijat voisivat tehdä, olisi tulla esiin ja popularisoida tietoa. Esimerkiksi netti mahdollistaisi mitä mielenkiintoisimman mahdollisuuden elävöittää historiaa interaktiivisella ja pedagogisesti harkitulla esityksellä, kun joku vain sellaisen tekisi, mutta tällainen kansan sivistäminen on ammattitutkijoille vierasta. Heille tärkeämpää on jatkaa harrastustaan pikkupiireissään.
Yleläisten agendan olisit jo huomannut, jos olisit vaikka vähän laajemmin opiskellut. Jopa tv-uutiset ovat yhtä vihervasemmistolaista propagandaa. Etkö maailman tuhansista radiokanavista mitään kiinnostavampaa ole löytänyt?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä oli viikonloppuna monta "akateemista" koolla. Oli lastentarhanopettaja, luokanopettaja, historianmaikka, pappi, everstiluutnantti, KTM, DI, proviisori ja tutkija.
Ei puhuttu töistä tai urasuunnitelmista. Oikeastaan kenelläkään ei ole mitään erityistä uraa, ehkä proviisori on ainoa uraihminen, koska tähtää apteekkariksi, me muut vain teemme työtämme, josta saamme elantomme.
No, onpa surullista, ettei työ merkitse enempää kuin elantoa. Meillä käytiin isänpäivänä useita kiinnostavia työhön liittyviä keskusteluja. Yksi oli joutunut irtisanomaan johtavassa asemassa olevan työkaverinsa, puhuimme, miltä se hänestä tuntui. Isäni muisteli omaa työaikaansa, jolloin hänkin joutui kiperiin tilanteisiin ja kertoi, miten ne tulivat uniin asti. Yksi puolestaan oli ollut lounaalla ulkomaisten kollegoiden kanssa ja kertoi hauskasta sattumuksesta. Yksi porukasta on juuri syksyllä aloittanut opiskelut ja kertoi kokemuksistaan.
Toki puhuimme paljon muustakin kuin työstä, mutta en itse erottele aina työtä ja yksityiselämää toisistaan. Olen sellaisessa ammatissa, että voin saada työhön liittyvän idean vaikka kesken sukupäivällisen - ja toisaalta saatan tehdä töitä kotona, jotta flunssasta toipuva lapsenlapsi saa muutaman lisäpäivän ennen päiväkotiin menoa.
No tämä on ihan normaalia ja ihan eri juttu kuin jatkuvasti tuoda esiin jotain "akateemisuuttaan".
Persvakoduunarikin voisi olla tuomatta sitä duunariuttaan joka välissä esiin. Onko pakko kiroilla ja piereskellä jatkuvasti? Eikö voi välillä olla vähän keskiluokkaisemmin? Se rentous kun ei näytä niin hyvältä kuin se duunarista itsestään tuntuu.
Olen samaa mieltä! Mikään opitun roolin korostus ei ole hyväksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.
Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.
Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.
Aijai miten hyvää viisastelua.
Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.
Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?
Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.
Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.
Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.
En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.
Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.
Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.
Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.
Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tästa aloituksesta poistuisivat sanat akateeminen ja duunari, olisin sympaattisempi ap:tä kohtaan. Nyt on kyllä vikaa molempien asenteessa, vanhempien ja ap:n.
Muuta sanojen tilalle vaikka haukat ja kotkat tai korhoset ja virtaset, jos noin ahdistaa. Tai sitten tee jotain muuta kuin täällä notkut ahdistumassa.
Oletpa aggressiivinen. Ei mua ahdista. Mutta miksi pitää erotella ihmiset akateemisiin ja duunareihin?
Niin, tai miehiin ja naisiin tai nuoriin ja vanhoihin. Jos duunari kokee olevansa älykäs ja sivistynyt, niin onhan se ihan kauheaa, että häntä duunariksi kutsutaan. Lomakkeissa pitäisi olla paljon enemmän vaihtoehtoja kuin nykyään. Esimerkiksi koulutustaustaa kysyttäessä on äärimmäisen rajoittunutta, että siellä luetellaan peruskoulua, lukiota ja muutama muu taso, kun oikeasti jokainen on niin ainutlaatuinen. Juuri tämän vuoksi tieteellinen tutkimuskin on lopetettava, koska kukaan ei saa yleistää, luokitella tai havainnoida, vaan kaikkien pitää saada joka päivä olla, mitä he lystäävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.
Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.
Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.
Aijai miten hyvää viisastelua.
Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.
Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?
Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.
Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.
Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.
En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.
Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.
Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.
Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.
Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.
Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä ja erikoista te juttelette vapaa-ajalla, kun ette ymmärrä toisianne? Varsin outoa.
Mun mummi 95v on käynyt 5v kansakoulua, molemmat vanhemmat väitelleet tohtoriksi, itse olen käsityöläinen ja tytär kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi, eikä meillä koskaan ole ollut vastaavia ongelmia.
Ja jos joku ei ymmärrä jotakin asiaa, niin se kerrotaan mitä se tarkoittaa.Ettet vain ongelmattomuudesta tekisi ongelmaa. Vai käytätkö vapaa-ajalla puhekielessä ammattitermejä yms. jotka eivät aukene niille, jotka ei ole asian kanssa tekemisissä, niin kuin tekee naapurini, joka tuntuu pitävän sitä jotenkin sivistyneenä.
Ammattitermit eivät liity oikeastaan mitenkään akateemisuuteen. Kyse on enemmänkin käsitteellisestä ajattelusta ja eri tasoilla liikkumisesta ja assosioimisesta. Ammattilainen hallitsee yhden alan, akateeminen tuntee ja ymmärtää vähintään paria alaa eli on ns. yleissivistynyt eikä vain yhden asian osaaja.
Keskiverto akateeminen on kaikkea muuta kuin yleissivistynyt. Suurin osa höpöaineiden opiskelijoista ei tiedä edes opiskelemansa alan keskeisiä teorioita.
Luonnontieteiden, tekniikan ja esimerkiksi lääketieteen puolella tilanne on sitten toisenlainen. Niillä vaaditaan osaamistakin.
Eivätkö humanistiset aineet vaadi mielestäsi osaamista? Onko arkeologia, romaaninen kirjallisuus, poliittinen historia tai vaikkapa filosofia sinulle jotain höpöä?
Olen eri, mutta pitkälti kyllä.
Vastauksesi osoittaa hybristä ja mitä suurinta yleissivistyksen puutetta. Mietitäänpä maailmaa. Tuleeko se toimeen ilman teknologian uusimpia hilavitkuttimia? Kyllä. Mutta tuleeko ihmiskunta toimeen ilman näkemystä omasta historiastaan? Ei, koska silloin se tekee aina samat virheet.
Milloin humanistit saavat työnsä valmiiksi? Alkaa kieltämättä tympäistä nämä jatkuvat sodat, kansanmurhat ja muut kauheat virheet, mitä tehdään uudestaan ja uudestaan.
Onhan duunareillakin mahdollisuus osallistua politiikkaan. Eikö siellä hallituksessakin ole nyt duunaripuolue johdossa? Siitä vain toteuttavat maailmanrauhan ja pyytävät vaikka diplomi-insinööreiltä neuvoa. Tuskin kukaan humanisti vastustaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä oli viikonloppuna monta "akateemista" koolla. Oli lastentarhanopettaja, luokanopettaja, historianmaikka, pappi, everstiluutnantti, KTM, DI, proviisori ja tutkija.
Ei puhuttu töistä tai urasuunnitelmista. Oikeastaan kenelläkään ei ole mitään erityistä uraa, ehkä proviisori on ainoa uraihminen, koska tähtää apteekkariksi, me muut vain teemme työtämme, josta saamme elantomme.
No, onpa surullista, ettei työ merkitse enempää kuin elantoa. Meillä käytiin isänpäivänä useita kiinnostavia työhön liittyviä keskusteluja. Yksi oli joutunut irtisanomaan johtavassa asemassa olevan työkaverinsa, puhuimme, miltä se hänestä tuntui. Isäni muisteli omaa työaikaansa, jolloin hänkin joutui kiperiin tilanteisiin ja kertoi, miten ne tulivat uniin asti. Yksi puolestaan oli ollut lounaalla ulkomaisten kollegoiden kanssa ja kertoi hauskasta sattumuksesta. Yksi porukasta on juuri syksyllä aloittanut opiskelut ja kertoi kokemuksistaan.
Toki puhuimme paljon muustakin kuin työstä, mutta en itse erottele aina työtä ja yksityiselämää toisistaan. Olen sellaisessa ammatissa, että voin saada työhön liittyvän idean vaikka kesken sukupäivällisen - ja toisaalta saatan tehdä töitä kotona, jotta flunssasta toipuva lapsenlapsi saa muutaman lisäpäivän ennen päiväkotiin menoa.
No tämä on ihan normaalia ja ihan eri juttu kuin jatkuvasti tuoda esiin jotain "akateemisuuttaan".
Persvakoduunarikin voisi olla tuomatta sitä duunariuttaan joka välissä esiin. Onko pakko kiroilla ja piereskellä jatkuvasti? Eikö voi välillä olla vähän keskiluokkaisemmin? Se rentous kun ei näytä niin hyvältä kuin se duunarista itsestään tuntuu.
Olen samaa mieltä! Mikään opitun roolin korostus ei ole hyväksi.
Joillakin se rooli vain on kovin tiukassa. Ei missään tapauksessa suostuta lähtemään vaikka sinne urkukonserttiin ja sukujuhliinkin on saatava mennä farkuissa. Kaikki erilainen on teennäistä ja hienostelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä oli viikonloppuna monta "akateemista" koolla. Oli lastentarhanopettaja, luokanopettaja, historianmaikka, pappi, everstiluutnantti, KTM, DI, proviisori ja tutkija.
Ei puhuttu töistä tai urasuunnitelmista. Oikeastaan kenelläkään ei ole mitään erityistä uraa, ehkä proviisori on ainoa uraihminen, koska tähtää apteekkariksi, me muut vain teemme työtämme, josta saamme elantomme.
No, onpa surullista, ettei työ merkitse enempää kuin elantoa. Meillä käytiin isänpäivänä useita kiinnostavia työhön liittyviä keskusteluja. Yksi oli joutunut irtisanomaan johtavassa asemassa olevan työkaverinsa, puhuimme, miltä se hänestä tuntui. Isäni muisteli omaa työaikaansa, jolloin hänkin joutui kiperiin tilanteisiin ja kertoi, miten ne tulivat uniin asti. Yksi puolestaan oli ollut lounaalla ulkomaisten kollegoiden kanssa ja kertoi hauskasta sattumuksesta. Yksi porukasta on juuri syksyllä aloittanut opiskelut ja kertoi kokemuksistaan.
Toki puhuimme paljon muustakin kuin työstä, mutta en itse erottele aina työtä ja yksityiselämää toisistaan. Olen sellaisessa ammatissa, että voin saada työhön liittyvän idean vaikka kesken sukupäivällisen - ja toisaalta saatan tehdä töitä kotona, jotta flunssasta toipuva lapsenlapsi saa muutaman lisäpäivän ennen päiväkotiin menoa.
No tämä on ihan normaalia ja ihan eri juttu kuin jatkuvasti tuoda esiin jotain "akateemisuuttaan".
Persvakoduunarikin voisi olla tuomatta sitä duunariuttaan joka välissä esiin. Onko pakko kiroilla ja piereskellä jatkuvasti? Eikö voi välillä olla vähän keskiluokkaisemmin? Se rentous kun ei näytä niin hyvältä kuin se duunarista itsestään tuntuu.
Olen samaa mieltä! Mikään opitun roolin korostus ei ole hyväksi.
Joillakin se rooli vain on kovin tiukassa. Ei missään tapauksessa suostuta lähtemään vaikka sinne urkukonserttiin ja sukujuhliinkin on saatava mennä farkuissa. Kaikki erilainen on teennäistä ja hienostelua.
Jep, ei ole hyvä tämä. Jotkut ihmiset pelkää oikeesti astua sen turvakuplansa läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.
Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.
Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.
Aijai miten hyvää viisastelua.
Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.
Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?
Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.
Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.
Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.
En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.
Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.
Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.
Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.
Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.
Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.
Ei pidä paikkaansa. Vapaa-ajalla voi opiskella kieliä tai ihan mitä haluaa.
Olen puoliakateeminen! Apua! Kenen kanssa saan nyt hengailla? Auttakaa mua ymmärtämään nämä yhteiskunnan kahlitsevat säännöt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.
Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.
Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.
Aijai miten hyvää viisastelua.
Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.
Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?
Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.
Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.
Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.
En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.
Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.
Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.
Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.
Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.
Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.
Miksi sen puusepän pitäisikään opiskella kieliä jos on jo puuseppä. Minä olin 7 vuotta yliopistolla ilman sen kummempaa itsekuria eikä tulisi mieleenkään alentaa täällä puuseppäparkaa ja väittää että minun itsekurini on vailla vertaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tästa aloituksesta poistuisivat sanat akateeminen ja duunari, olisin sympaattisempi ap:tä kohtaan. Nyt on kyllä vikaa molempien asenteessa, vanhempien ja ap:n.
Muuta sanojen tilalle vaikka haukat ja kotkat tai korhoset ja virtaset, jos noin ahdistaa. Tai sitten tee jotain muuta kuin täällä notkut ahdistumassa.
Oletpa aggressiivinen. Ei mua ahdista. Mutta miksi pitää erotella ihmiset akateemisiin ja duunareihin?
Niin, tai miehiin ja naisiin tai nuoriin ja vanhoihin. Jos duunari kokee olevansa älykäs ja sivistynyt, niin onhan se ihan kauheaa, että häntä duunariksi kutsutaan. Lomakkeissa pitäisi olla paljon enemmän vaihtoehtoja kuin nykyään. Esimerkiksi koulutustaustaa kysyttäessä on äärimmäisen rajoittunutta, että siellä luetellaan peruskoulua, lukiota ja muutama muu taso, kun oikeasti jokainen on niin ainutlaatuinen. Juuri tämän vuoksi tieteellinen tutkimuskin on lopetettava, koska kukaan ei saa yleistää, luokitella tai havainnoida, vaan kaikkien pitää saada joka päivä olla, mitä he lystäävät.
En ole ikinä törmännyt lomakkeeseen jossa kysytään "oletko 'duunari'?".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokaiselle sama palkka kirjoitti:
Tuskin se noin on. Eivät vaan noteeraa, kun ei se akateeminen työ ole yhtään sen tärkeämpää kuin vaikkapa se metsätyö tai kenkien korjaaminen.
Työ kuin työ. Meitä on monia joiden mielestä jokaisesta työstä pitäisi maksaa tismalleen sama määrä palkkaa tilille kuussa.
Meitä on todella paljon. Useilla meillä on akateeminen koulutus ja sen päälle ammattikoulut käytynä.
Yhteensä pätevyyksiä kuudelle erilaiselle alalle.
Miehelläni on pätevyydet seitsemälle erilaiselle alalle. Akateeminen koulutus on sitten lukion aineen opettajan tutkinto.
Että repikääs siitä.
Jokainen meistä voi tehdä ihan mitä työtä haluaa. Se on itsestä kiinni.
Aktiivimalli olisi ajanut tämänkin asian. Toki aktiivimallista saatava tulo on liian pieni.
Jokaiselle parisen tonnia ihan työstä kuin työstä.
Että eipä minultakaan tule ap:lle mitään kehuja tai sympatioita. Hanki päälle vielä metsäkonekoulutus ohessa jos joudut työttömäksi.
Tai vaikka parturikampaajan kokemukset päälle.
Meidän suvun mottona on ollut että kuha jottai tekkee ja ittesä elättelee.
En ole ihan samaa mieltä. Työ ei ole vain väline. On aina hienoa tavata ihmisiä, jotka tekevät työtään innokkaasti ja näkevät siinä kutsumuksensa (joka tietysti voi muuttua). Toisaalta sitten ne joille työ on vain väline, ovat niitä, jotka arjen keskellä tuottavat paljon pahaa mieltä, kun he eivät oikeasti välitä siitä, miten he työnsä tekevät. On ynseitä asiakaspalvelijoita, huolimattomia kiinteistönhoitajia, tympeitä opettajia jne. Heidän elämänsä on aina jossain muualla, he eivät arvosta tätä hetkeä ja ihmisiä, joita he nyt kohtaavat. Tässäkin keskustelussa on vähätelty riviakateemisia, kun he eivät saa aikaan edes maailmanrauhaa. Vähintään pitäisi olla jokin nobel takataskussa, että olisi ansainnut yliopistossa opiskelunsa, muuten on pelkkä turhake ja luuseri. Lopulta sitten vain Kimi Räikkönen on joten kuten siedettävä hahmo, koska hän ei ole riippuvainen veronmaksajista, tai joku lääkäri, koska hänestä voi saada ihan suoraa hyötyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.
Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.
Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.
Aijai miten hyvää viisastelua.
Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.
Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?
Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.
Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.
Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.
En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.
Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.
Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.
Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.
Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.
Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.
Apua sulla on just ap:n asenne! Sua "ei loukkaa" että "joudut" kääntymään puusepän puoleen? Apua!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tästa aloituksesta poistuisivat sanat akateeminen ja duunari, olisin sympaattisempi ap:tä kohtaan. Nyt on kyllä vikaa molempien asenteessa, vanhempien ja ap:n.
Muuta sanojen tilalle vaikka haukat ja kotkat tai korhoset ja virtaset, jos noin ahdistaa. Tai sitten tee jotain muuta kuin täällä notkut ahdistumassa.
Oletpa aggressiivinen. Ei mua ahdista. Mutta miksi pitää erotella ihmiset akateemisiin ja duunareihin?
Niin, tai miehiin ja naisiin tai nuoriin ja vanhoihin. Jos duunari kokee olevansa älykäs ja sivistynyt, niin onhan se ihan kauheaa, että häntä duunariksi kutsutaan. Lomakkeissa pitäisi olla paljon enemmän vaihtoehtoja kuin nykyään. Esimerkiksi koulutustaustaa kysyttäessä on äärimmäisen rajoittunutta, että siellä luetellaan peruskoulua, lukiota ja muutama muu taso, kun oikeasti jokainen on niin ainutlaatuinen. Juuri tämän vuoksi tieteellinen tutkimuskin on lopetettava, koska kukaan ei saa yleistää, luokitella tai havainnoida, vaan kaikkien pitää saada joka päivä olla, mitä he lystäävät.
En ole ikinä törmännyt lomakkeeseen jossa kysytään "oletko 'duunari'?".
Ajatella. Et sitten ole nähnyt sitäkään ruutua, joka ylempien toimihenkilöiden pitäisi ruksia.
Kun "Akateeminen" palaa kultavaunuilla kotikylään sen eteen pitää heitellä ruusun terälehtiä! Ja kumarrella, eikä siihen saa edes katsoa, muut kuin toiset "Akateemiset". Muistakaa tämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.
Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.
Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.
Aijai miten hyvää viisastelua.
Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.
Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?
Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.
Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.
Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.
En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.
Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.
Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.
Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.
Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.
Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.
Apua sulla on just ap:n asenne! Sua "ei loukkaa" että "joudut" kääntymään puusepän puoleen? Apua!
Ymmärrät tahallasi väärin. Minä en koe olevani nöyryytetty, että en osaa puusepän osaamia asioita. En mene hänen puheilleen häpeillen. Yhtä vähän häntä pitäisi nöyryyttää se, että joku akateeminen osaa asioita, joita hän ei osaa. Hänen ei tarvitse häpeillä itseään. Eikä ole mikään loukkaus, että ihminen luokitellaan työväenluokkaiseksi. Työväenluokan ammattilaiset ovat mielestäni aivan yhtä arvostettavia kuin vaikkapa historianopettajat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tästa aloituksesta poistuisivat sanat akateeminen ja duunari, olisin sympaattisempi ap:tä kohtaan. Nyt on kyllä vikaa molempien asenteessa, vanhempien ja ap:n.
Muuta sanojen tilalle vaikka haukat ja kotkat tai korhoset ja virtaset, jos noin ahdistaa. Tai sitten tee jotain muuta kuin täällä notkut ahdistumassa.
Oletpa aggressiivinen. Ei mua ahdista. Mutta miksi pitää erotella ihmiset akateemisiin ja duunareihin?
Niin, tai miehiin ja naisiin tai nuoriin ja vanhoihin. Jos duunari kokee olevansa älykäs ja sivistynyt, niin onhan se ihan kauheaa, että häntä duunariksi kutsutaan. Lomakkeissa pitäisi olla paljon enemmän vaihtoehtoja kuin nykyään. Esimerkiksi koulutustaustaa kysyttäessä on äärimmäisen rajoittunutta, että siellä luetellaan peruskoulua, lukiota ja muutama muu taso, kun oikeasti jokainen on niin ainutlaatuinen. Juuri tämän vuoksi tieteellinen tutkimuskin on lopetettava, koska kukaan ei saa yleistää, luokitella tai havainnoida, vaan kaikkien pitää saada joka päivä olla, mitä he lystäävät.
En ole ikinä törmännyt lomakkeeseen jossa kysytään "oletko 'duunari'?".
Ajatella. Et sitten ole nähnyt sitäkään ruutua, joka ylempien toimihenkilöiden pitäisi ruksia.
'
Siinä tosiaan lukee sana "duunari"? Okei.
Alue: Aihe vapaa
Persvakoduunarikin voisi olla tuomatta sitä duunariuttaan joka välissä esiin. Onko pakko kiroilla ja piereskellä jatkuvasti? Eikö voi välillä olla vähän keskiluokkaisemmin? Se rentous kun ei näytä niin hyvältä kuin se duunarista itsestään tuntuu.