Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies ei jaksanutkaan "haastavaa" lasta
09.11.2019 |
Lapsemme on molempien kovin toivoma lapsi, ja ennen lapsen syntymää mies haaveili usein ääneen mitä kaikkea kivaa tekee ja teemme vauvan kanssa ja lapsen kanssa. No lapsi syntyi, ja osoittautui, että lapsella (jo ihan vauva-aikana) on monenlaista ongelmaa terveydessä ja kehityksessäkin ja lisäksi sellainen "tulinen" temperamentti. (Laitoin otsikkoon "haastava" kun yritin yhdellä sanalla kuvata tilannetta, mutta en koskaan oikeassa elämässä kutsu häntä haastavaksi.) Ja näiden ongelmien vuoksi ei olla pystytty tekemään montakaan niistä asioista, joita luultiin että pystyttäisiin, tai joita "helpon" vauvan ja lapsen kanssa pystyisi. Ja on tietenkin ollut paljon huoltakin siitä terveydestä, että ollut silleenkin rankkaa. Ja lisänä vielä se, että lapsi on jo pienenä vauvana kärsinyt pahasta autopahoinvoinnista, joten jokainen automatka on sitä että hän oksentaa ja sitten oksennusta on vaatteissa, turvaistuimessa, auton penkeissä ja vaikka missä. Eli ei autoilla jos ei ole pakko, koska sen oksennuksen siivoaminen ja peseminen joka automatkan jälkeen on liian raskasta, jos usein joutuu tekemään. Nyt lapsi on kaksi vuotta ja yhä on tiettyjä ongelmia ja yhä on "tulinen" temperamentti, vaikka vauva-ajan terveysongelmat on nyt takana niin nyt on jo uudet päällä ja ne on sellaisia, että ne rajoittaa ja hankaloittaa arkea aika paljon.
Mies ei vaan jaksanutkaan "haastavaa" lasta. Vauva-ajan hän valitti minulle koko ajan miten ei voida tehdä mitään mistä hän on haaveillut ja mitä KAIKKI muut vauva-perheet AINA tekevät. Valitti ja valitti. En minä osannut niihin valittamisiin oikein mitään vastata, koska en voinut poistaa meidän ongelmia, vaikka minäkin todella halusin, että oltaisiin voitu elää tavallista arkea. Sitten mies alkoi vähentämään sitä aikaa minkä on lapsen kanssa. Ja vielä vähentämään, sanoo että ei jaksa, koska kaikki on niin hankalaa. No onhan se, en sitä kiellä. Nyt on alkanut puhumaan avioerosta, jotta ei tarvisi enää jaksaa tätä. Ei ole nykyään juuri ollenkaan lapsen kanssa enää eikä juuri kotonakaan, usein tulee kotiin vasta kun olen jo laittanut lapsen nukkumaan. Meillä on kyllä ns. tukiverkkoja, mutta kukaan heistä ei suostu hoitamaan lastamme, koska se on hankalaa se hoitaminen eikä samanlaista kuin ns. helpon lapsen kohdalla. Eli olen aivan yksin ja mies kai aikoo lähteä. Ollaan käyty juttelemassa, mutta mies ei muuta ajatuksiaan, koska arkeamme ei voi muuttaa siten, että se muuttuisi tavallisen helpoksi, eli ei siihen juttelut auta. Lapsella ei ole mitään sellaista sairautta, että olisimme oikeutettuja johonkin erikoistukeen.
Osaisiko joku kommentoida tällaista tilannetta? Haluaisin vaihtaa ajatuksia. Onko joku kokenut samaa? Onko joku ollut se, joka ei jaksanutkaan ja lähti? Tai miten pärjäsit, kun mies ei jaksanutkaan ja otti avioeron? Tai mitä te ajattelette tällaisesta tilanteesta, itsellä alkaa ajatukset pyörimään aika samoja kehiä, haluaisin kuulla mitä tämä ihan muissa herättää ajatuksia.
Kommentit (159)
luuseri.... kirjoitti:
hei ikävä tilanne ja voimia..itse olin se joka lähdin ja ymmärrän sen kyllä vaikka todella vittumainen tilanne...se kun herää joka aamu että vaan vihaa elämää oli se että jätin lapseni ja äidin...en vaan saanut mistään iloa kun lapsi haastava...edelleen morkkis asiasta mutta nyt oon onnellinen ja sain elämäni takas
Mitä olisit tehnyt, jos se äiti olisi ehtinyt lähteä ennen sinua ja jättänyt sinut yksin yh:ksi lapsen kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vai poikaystävä? Ei tollasta käytöksen omaavaa voi mieheksi edes kutsua! Tekstisi perusteella tää sun "miehes"on varmaa 18-19? No mutta uskon vahvasti että sun olisi paljon helpompi elää yksinhuoltajana vaikka ajatus varmaan on pelottava. Kyllä puolison pitää mukautua vaikeesiin aikoihin ja juu hyväksyä asiat niin ku ne on. Sen pitäisi olla itsestään selvyys.nyt.jos se meinaa siitä lähteä ni voi sitten kertoo lapselle aikuisena että iskä otti eron äitistä kun vähän oli hankalaa sunkaa. Ao että pistää vihaksi tämmöset ihmiset
Itselläni oli vähän samankaltainen tilanne. Omassa tapauksessa puheistaan huolimatta ei miehestä tuskin olisi ollut isäksi helpollekaan lapselle, tämä oli vain tekosyy. Itselläni arki päinvastoin helpotti, kun pyysin miestä lopulta lähtemään. Taloudellisesti oli tiukkaa, mutta nautin siitä ajasta kahdestaan vain "yhden" lapsen kanssa. Tuntui miehen kiukuttelun ja jojoilun vuoksi todellakin siltä, että hoitaisi kahta lasta. Eron myötä ei se lapsikaan niin haasteelliselta enää tuntunut ja alettiin paljon enemmän asioita yhdessä. Eli rohkeutta sinulle, voi olla, että arkesi oikeasti vain helpottuu.
Avioero voi olla helpotus. Jos mies ei halua lasta vuoroviikoin niin sitten se on huomioitava elatusmaksuissa, että saat otettua lapsenvahdin aina silloin tällöin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei ap, meillä kävi samoin. Ei suoranaisesti ehdottanut eroa vauva-aikana, mutta ilmensi pettymystään monin tavoin, pakeni töihin (ja eteni urallaan), alkoi käyttäytymään torjuvasti minua kohtaan. Parisuhdeterapialla saimme arjen jotenkin toimimaan, toinenkin lapsi syntyi ("terve") ja arki rullasi jotenkuten, paikoin tosi hyvin. Kun esikoinen sitten lopulta sai diagnoosin, mies otti samaan aikaan eron. Ei kuulemma liittynyt lapseen, vaan että rakkautemme oli loppunut. Syytti myös siitä, että olin pakottanut hänet luopumaan entisen elämän jutuista. Erityislapsen vanhemmuus nyt vaan sitoo.
Nyt erilaisissa vertaistukiryhmissä olen oppinut, että erityislasten vanhempien eroriski on huomattavasti korkeampi kuin muiden vanhempien, ja että lähtijänä usein mies.
Jos miehesi suostuu terapiaan, niin pari- kuin yksilöterapiaan, ehkä hakeutuu myös vertaistukiryhmiin, voi ymmärrys kasvaa ja löytyä tapoja käsitellä pettymystä. Muussa tapauksessa luultavasti katkeroituu sinulle ja syyttää lopulta sinua, ja etsii ulospääsyn lopettamalla parisuhteen.
Oman lapsen diagnoosit: adhd, asperger, allergiat ja refluksi. Monta vuotta laitettiin nämä vain tuon temperamentin piikkiin.
Hei anteeksi ap:lle ketjuun tunkeminen, mutta voitko kertoa tarkemmin milloin huolestuitte, kuinka helposti pääsitte tutkimuksiin ja missä iässä diagnoosit? Onko antaa mitään vinkkejä alle kouluikäisen kanssa? Kovin tunnistettavasti en halua kertoa, mutta epäilemme itse jotain autismin kirjoon kuuluvaa omalla alle kouluikäiselle tytöllämme. Asperger varsinkin on mielessä, mutta käsittääkseni suurin osa näistä diagnosoidaan vasta kouluiässä. Toki itse diagnoosilla ei ole meille maailmaa kaatacaa merkitystä, mutta ihan tukea olisi hyvä saada ja meitä vanhempia helpottaisi luonnollisesti kaikki tieto mitä voimme vain saada jotta arki helpottuisi.
Siihen yhdyn, että on todella kuluttavaa parisuhteeseelle, ja haluaisimme mahdollisimman paljon tukea nimenomaan nyt näinä kriittisiä vuosina, jolloin lapsikin hyötyisi tuesta runsaasti ja meidän vanhempien eroriski on kieltämättä selvästi korkeampi kuin jonkun muun saman ikäisen lapsen vanhemmill.
Vasta tokalla pääsi tutkimuksiin. Lopulta erityissairaanhoidossa vasta sai diagnoosin. Asperger-diagnoosistahan ollaan luopumassa, puhutaan autismin kirjosta.
Lapsi kehittyi motorisesti ja opillisesti aina muiden ikätovereiden tavoin, niin ei jäänyt seulaan päiväkodissa tai neuvolassa. Haasteet näkyi kotona ja kaverisuhteissa: jatkuvia väärinymmärryksiä, luki ihmisiä ja tilanteita väärin, kuormittui ihmismäärästä ja koulusta, sai raivokohtauksia, rutiineihin taipumista, leikkiminen oli lähinnä fyysistä tai tavaroiden järjestelyä, ääni-, haju- ja makuyliherkkyyttä yms. Heräsi aina kukon laulun aikaan, väsähti sitten aikaisin illasta, synnynnäistä rytmiä ei onnistuttu muuttamaan, ja arki sujui vain jos sitä rytmiä ja rutiineja noudatti tarkasti. Ei siinä hirveästi kodin ulkopuolista elämää päässyt viettämään.
Toivottavasti pääsette avun piiriin nopeammin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yh ja voin vakuuttaa että on helpompaa kuin ”mieslapsen” kanssa. Nyt sun pitäisi miettiä että mitä ITSE haluat kun miehesi on osoittautunut hyödyttömäksi. Voithan sä vielä kerran vakavasti ehdottaa terapiaa mutta vaikea sitä on mitään muuttaa jos toinen ei suostu mihinkään. Ja ihan törkeää että ei suostu EDES perhetyöhön, todellakin otat nyt kaiken avun käyttöön jottet täysin uuvu. Kysy vaikka neuvolasta tähänkin neuvoa tai perhesosiaalityöstä. Ja voisiko ne muut läheiset auttaa vaikka ruoanlaitossa ja siivouksessa jos ne ei lasta jaksa hoitaa.
Me erottiin kun lapset oli 1 ja 3. Nuoremmalla valtavia ongelmia syömisen suhteen ihan syntymästä lähtien. Sairaalassa käytiin kontrolleissa kolme ekaa elinvuotta.
Mies ei uskonut neuvolaa eikä lääkäreitä lapsen ongelmien suhteen, arki oli hirveän uuvuttavaa. Ulkopuolista apua ei meille halunnut, mutta ei myöskään itse auttanut. Olin niin uupunut ja yksin. Ero oli ainut ratkaisu.
Mies sai tästä jonkun herätyksen ja tajusi, että lapset ovat myös hänen. Ennen eroa ei ollut suunnilleen edes puhunut nuorimmalle lapselle. On edelleen hyvin kaukana mistään vuoden isästä, mutta ero sai aikaan sen että lapsilla on nyt myös isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kaikki miehet jaksa edes niiden "helppojen" lasten kanssa, eivätkä käsitä että pääsevät jopa paljon vähemmällä, kuin niiden lasten äidit ja ahattekecat vaain kuinka kurjaa se elämä nyt on kun on niin raskasta jne.
Aina mietityttää minne hukkui se rakjaus ja toisesta välittäminen sen miehen osalta.. Monesti ne äidit välittävät liikaakin, eikä heiltä aina kysytä kuinka he jaksavat..
Ei se elämä välttämättä niillä miehillä paremmaksi muutu eron jälkeen, mutta äideillä ja lapsilla saattaa muuttuakin.
Olen usein miettinyt, kuvittelevatkohan nämä lähtijät, että toisella on jostain syystä enemmän velvollisuuksia kuin hänellä itsellään tai että toiset ovat jotenkin enemmän vastuussa esim. lapsesta.
Olisi kiinnostavaa tehdä heidän kanssaan pieni testi: ennen kuin he ovat ehtineet lähteä voisi kokeeksi sanoa heille, että nyt mittani tuli täyteen ja se olen nyt minä joka lähden. Mitä tuo toinen siinä tilanteessa tekisi? Voisiko se avata silmiä, millaiseen tilanteeseen on ollut jättämässä toisen ja lapsensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistuta häntä ettei velvollisuudet omasta lapsesta pääty avioeroon. Hän on joka tapauksessa lapsen isä ja lähtökohtaisesti eikös se ole viikko viikko systeemi huoltajuudessa,
Ap miten lapsesi hankaluus ilmenee? Voit sanoa miehellesi että nyt uhmaikä ja kielellinen kehitys ei vielä siinä mitassa että arki helppoa. Vuosi lisää niin johan lapsen kanssa helpottaa kun kommunikointi pelittää ja vaipoista mahdollisesti luovuttu. Kuivaksi oppiminen helpottuu lapsen oppiessa puhumaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No meillä oli ja on edelleen vähän samaa, siis mies ei jaksa lapsiarkea. Eikä ole koskaan jaksanut. Esikoisella oli koliikki ja muutenkin on haastava temperamentti (sulkeutunut mutta räjähtelevä). Kuopus on temperamentiltaan joustavampi ja helpompi, mutta on vilkas ja takertuva samaan aikaan (touhuaa koko ajan eikä oikein jätä aikuista rauhaan).
Kaikki meidän elämä oli aina sitä että mies oli poissa. Töitä, ylitöitä, harrastuksia, kavereita. Kotona oli väsynyt ja valitti avoimesti ettei jaksa lapsia. Kun tehtiin perheenä jotain reissuja niin valitti etukäteen, valitti koko reissun ja vielä jälkeenkin. Hemmetin raskasta raahata sellaista perässään, ei varmaan edelleenkään tajua että itse oli ja ON 100 kertaa raskaampi tyyppi, kuin kumpikaan meidän lapsista.
Nyt ollaan siis erottu, minun aloitteesta. Molempien lasten hoitaminen samaan aikaan on exälle edelleen suuri haaste. Esikoista annan korkeintaan yhdeksi yöksi kerrallaan, todennut olen että sen verran heidän keskinäiset kemiat kykenee kerralla yhdessä olemaan ja sit menee tappeluksi (ja toki se vastuu suhteen laadusta olisi isällä, ei lapsella). Kuopus on vähän useammin. Surkeinta on että kaikki ehti vaikuttaa meidän esikoiseen liian pitkään, hän oli 6v kun erottiin. Ja vaikuttaa toki edelleen, aina hän ei itsekkään halua isälle mennä ollenkaan.
Narsistinen persoonallisuushäiriö tuntuu olevan pelottavan monella miehellä. Tämähän on juuri sitä: varsinkin erityislapsi tarvitsee paljon äitinsä/vanhempiensa huomiota, ja sitä tämä narsku ei kestä ja lähtee. Narsisti ajattelee, että lapset ovat häntä varten, hänen ei tarvitse kantaa mitään tikkua ristiin lastensa eteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli miehesi käyttää lasta tekosyynä eroon. Todellisuudessa hänellä on toinen nainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on kaksi lasta, joista esikoisella on paljon terveysongelmia, ei mitään vakavaa mutta ollaan aika paljon sairaana ja varpaillamme. Olemme molemmat vanhemmat aika väsyneitä tähän tilanteeseen, vaikka tiedostan toki että tilanteemme ei vedä vertoja mihinkään erityislapsiperhearkeen.
Mies kuitenkin on ottanut etäisyyttä perheeseen ja pakenee töihin tai kännykkään. Tuntuu, että kotiin on muuttanut teini-ikäinen joka kiukuttelee ja kaikesta saa olla sanomassa. Siksi olen itse ajatellut avioeroa pidemmän aikaa jo. Viikko-viikko systeemmillä saisimme kumpikin aikaa itselle ja olisimme sitten skarpimpia vanhempia niillä vanhempainviikoilla.
Eli olisiko sittenkään se avioero teidän kohdalla pahin mahdollinen vaihtoehto?
Ei se avioero ehkä olisi pahin mahdollinen vaihtoehto sitten kai. Mutta tiedän varmaksi, että viikko-viikko systeemiä meille ei voisi tulla, koska miehen työajat estää sen. Ja tiedän myös, että mies ei sellaista haluaisi, koska hän tietää, että ei sitä hetkeäkään jaksaisi. Hän tietää kyllä olevansa väsynyt tähän nykyiseenkin ja tietää että ei jaksa tätäkään, niin sanoo ihan suoraan, että yksin ei jaksaisi tällaista hetkeäkään. Ap
Eikä estä. Samalla tavalla muutkin yksinhuoltajat hankkivat hoitajan töiden ajaksi, se on järjestelykysymys. Ja miksi mies saisi olla se joka valikoi rusinat pullasta? Se ettei hän sitä halua on voivoi. Avioero ei ole ratkaisu tuohon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli lapsella on ainakin astmaa ja tulinen temperamentti, ollut refluksiakin varmasti vauvana. Mitään adhd/autismidiagnoosia saati muutakaan ei tehdä kaksivuotiaalle, eli ei ihan hirveän vakavista asioista voi olla kyse. Nukutte varmasti kaikki huonosti mikä lisää kuormitusta. Kaksivuotias on uhmassaan vielä aika hankalan ikäinen.
Voin melkein vannoa, että parissa vuodessa helpottaa jo huomattavasti. Ei mies voi noin vain irtisanoutua vastuustaan, ei äitikään voi. Ihan munaton mies. Minä sanoisin hänelle että ihan yhtä lailla me molemmat olemme tässä vastuussa, eikä taakkaa voi jättää vain toisen harteille. Jos tulee ero, niin mies hoitaa puolikkaansa miten parhaiten taitaa. On niitä muitakin eronneita vuorotyöläisiä. Siinäpä selitelköön lastenvalvojalle miten "ei jaksa".
Ei lastenvalvoja yritä määrätä miestä viikkoviikkomalliin. Lastenvalvoja bain vahvistaa vanhempien keskenään sopiman tapaamismallin. Jos vanhemmat ei pääse keskenään sopuun niin asia menee käräjille mutta ei sielläkään velvoteta miestä tapaamaan lasta vuoroviikoin.
Ihanko oikeasti käräjäoikeudessa annetaan siunaus sille, että miehen ei tarvitse huolehtia omasta lapsestaan, mutta naisen pitää? Jos näin on, niin on kyllä aivan totta, että huoltajuusasiat on ihan retuperällään Suomessa.
"Mies ei vaan jaksanutkaan "haastavaa" lasta. Vauva-ajan hän valitti minulle koko ajan miten ei voida tehdä mitään mistä hän on haaveillut ja mitä KAIKKI muut vauva-perheet AINA tekevät. Valitti ja valitti."
"Mutta tiedän varmaksi, että viikko-viikko systeemiä meille ei voisi tulla, koska miehen työajat estää sen. Ja tiedän myös, että mies ei sellaista haluaisi, koska hän tietää, että ei sitä hetkeäkään jaksaisi."
Voi ap. Olen kokenut saman kuin sinä. Mies oli valittava mies-lapsi, ja juoksi karkuun heti kun huomio kiinnittyi lapseen eikä häneen.
Miksi SINUN ongelmasi on miehen työajat? Sinut ollaan jättämässä yksin lapsen kanssa, sinun ei tarvitse enää paapoa mies-lasta. Mies-lapsen on tästä lähtien muutettava työnsä ja järjestettävä elämänsä viikko-viikko-systeemiin sopivaksi. Sinunkin on järjestettävä tällainen työ itsellesi, miksi toisen ei tarvitse? Vaikuttaa siltä, että olet vain joustanut ja yrittänyt pehmittää mies-lapselle kaiken. Huomioi, että kun olette eronneet, sinun ei enää tarvitse selitellä hänen puolestaan mitään vaan vaatia SAMAA VASTUUTA jota itseltäsikin olet vaatinut.
Ongelmasi ei ole erityislapsi, vaan mies joka aiheuttaa sinulle suunnatonta ahdistusta ja uhkailee perheensä hylkäämisellä.
Ap:n oma henkilökohtainen kasvu alkaa eron jälkeen. Alat tajuta, miten mies-lapsi on aiheuttanut elämäänne vaikeutta. Ettei lapsi ollutkaan "temperamenttinen ja vaikea", vaan teidän stressaava ja ahdistunut ilmapiiri kotona aiheuttaa osan lapsen käytöksestä.
Been there, done that. Minä jäin yksin hoitamaan erityislasta, elämämme parani kun mies-lapsi sai avoimesti erota ja alkaa metsästämään naisia ilman minulle valehtelua sekä manipulointia. Nyt hoidan lapsen pääosin, lapsi on ex-miehellä silloin kun hänelle sopii (5 päivää kerran kahdessa kuukaudessa). Lapsen käytös tasaantui kun rakensin meille rakastavan ja turvallisen kodin ilman mies-lapsen aiheuttamaa pahoinvointia sekä henkistä väkivaltaa. Nyt minulla on kumppani joka rakastaa meitä, vaikeina ja hyvinä hetkinä. Olo on kevyt, rakastettu ja onnellinen. Lapsi aistii tämän, ja on kasvanut sekä kehittynyt valtavasti. Mies-lapsi ei kysele lapsen kuulumisia ja keskittyy minun mustamaalaamiseen uusille naiskavereilleen, työntäen päänsä piiloon yrittäjyytensä taakse "kun ei voi hoitaa lasta enempää, jne." selitykset, valehtelut ja manipulointi jatkuvat. Parasta tässä on se, ettei hän ole enää minun ongelmani.
Ero on teillekin todennäköisesti parasta mitä teille voi tapahtua. Löydät kyllä onnellisuuden ja hyvän elämän tunteen myös kahden lapsen kanssa, niin meillekin tapahtui. Elämän jakaminen ihmisen kanssa joka valittaa ja uhkailee erolla, jättäen sinut yksin vaikeaan tilanteeseen, ei ole minkään arvoista. Ero kirpaisee, mutta sen jälkeen sinulla ja lapsella on mahdollisuus onnelliseen elämään.
Mikäpä siinä, sanot miehelle, yhteishuoltajuus ja lapsi on molemmilla vuoroviikoin. Saat levätä itse joka toisen viikon.
Alue: Aihe vapaa
HAISTAPASKA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!🖕🖕🖕🖕🖕🖕🖕🖕🖕🖕🖕🖕🖕🖕🖕🖕