Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies ei jaksanutkaan "haastavaa" lasta
09.11.2019 |
Lapsemme on molempien kovin toivoma lapsi, ja ennen lapsen syntymää mies haaveili usein ääneen mitä kaikkea kivaa tekee ja teemme vauvan kanssa ja lapsen kanssa. No lapsi syntyi, ja osoittautui, että lapsella (jo ihan vauva-aikana) on monenlaista ongelmaa terveydessä ja kehityksessäkin ja lisäksi sellainen "tulinen" temperamentti. (Laitoin otsikkoon "haastava" kun yritin yhdellä sanalla kuvata tilannetta, mutta en koskaan oikeassa elämässä kutsu häntä haastavaksi.) Ja näiden ongelmien vuoksi ei olla pystytty tekemään montakaan niistä asioista, joita luultiin että pystyttäisiin, tai joita "helpon" vauvan ja lapsen kanssa pystyisi. Ja on tietenkin ollut paljon huoltakin siitä terveydestä, että ollut silleenkin rankkaa. Ja lisänä vielä se, että lapsi on jo pienenä vauvana kärsinyt pahasta autopahoinvoinnista, joten jokainen automatka on sitä että hän oksentaa ja sitten oksennusta on vaatteissa, turvaistuimessa, auton penkeissä ja vaikka missä. Eli ei autoilla jos ei ole pakko, koska sen oksennuksen siivoaminen ja peseminen joka automatkan jälkeen on liian raskasta, jos usein joutuu tekemään. Nyt lapsi on kaksi vuotta ja yhä on tiettyjä ongelmia ja yhä on "tulinen" temperamentti, vaikka vauva-ajan terveysongelmat on nyt takana niin nyt on jo uudet päällä ja ne on sellaisia, että ne rajoittaa ja hankaloittaa arkea aika paljon.
Mies ei vaan jaksanutkaan "haastavaa" lasta. Vauva-ajan hän valitti minulle koko ajan miten ei voida tehdä mitään mistä hän on haaveillut ja mitä KAIKKI muut vauva-perheet AINA tekevät. Valitti ja valitti. En minä osannut niihin valittamisiin oikein mitään vastata, koska en voinut poistaa meidän ongelmia, vaikka minäkin todella halusin, että oltaisiin voitu elää tavallista arkea. Sitten mies alkoi vähentämään sitä aikaa minkä on lapsen kanssa. Ja vielä vähentämään, sanoo että ei jaksa, koska kaikki on niin hankalaa. No onhan se, en sitä kiellä. Nyt on alkanut puhumaan avioerosta, jotta ei tarvisi enää jaksaa tätä. Ei ole nykyään juuri ollenkaan lapsen kanssa enää eikä juuri kotonakaan, usein tulee kotiin vasta kun olen jo laittanut lapsen nukkumaan. Meillä on kyllä ns. tukiverkkoja, mutta kukaan heistä ei suostu hoitamaan lastamme, koska se on hankalaa se hoitaminen eikä samanlaista kuin ns. helpon lapsen kohdalla. Eli olen aivan yksin ja mies kai aikoo lähteä. Ollaan käyty juttelemassa, mutta mies ei muuta ajatuksiaan, koska arkeamme ei voi muuttaa siten, että se muuttuisi tavallisen helpoksi, eli ei siihen juttelut auta. Lapsella ei ole mitään sellaista sairautta, että olisimme oikeutettuja johonkin erikoistukeen.
Osaisiko joku kommentoida tällaista tilannetta? Haluaisin vaihtaa ajatuksia. Onko joku kokenut samaa? Onko joku ollut se, joka ei jaksanutkaan ja lähti? Tai miten pärjäsit, kun mies ei jaksanutkaan ja otti avioeron? Tai mitä te ajattelette tällaisesta tilanteesta, itsellä alkaa ajatukset pyörimään aika samoja kehiä, haluaisin kuulla mitä tämä ihan muissa herättää ajatuksia.
Kommentit (159)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä pahoinvointi autossa helpotti kun siirryttiin niin, että lapsi näkee autossa eteenpäin. Hankittiin siis palkki-istuin, vaikka ne eivät kaikista turvallisimpia varmaan olekaan, mutta ei me voitu muuten autoilla ollenkaan. :(
Nyt muksut on jo koululaisia ja oksentavat enää tosi satunnaisesti, ehkä kerran vuodessa mökkiteillä.
Ei 2-vuotiasta saa kääntää vielä kasvot menosuuntaan.
Kyllä saa kääntää, mutta suositus on selkä menosuuntaan.
Asiaa voidaan myös ajatella siitä näkökulmasta, että huutava ja oksentava lapsi takapenkillä on sinänsä jo itsessään liikenneriski, varsinkin kun joutuu ajamaan yksin.
On myös varmaan helppo huudella että silloin ei aja autoa jos se lapsen itku, huuto ja oksennus häiritsee ajoa, mutta Suomessa edelleen on paljon paikkakuntia joissa ei kulje julkiset hyvin ja välimatkat kauppaan, apteekkiin, päiväkotiin jne. ovat pitkiä. Tämä on itse asiassa melko monen suomalaisen arkea, vaikka se ei Helsingistä tmv. isosta kaupungista katsottuna siltä tunnukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyhmä mies sinulla, tai eihän se ole edes mikään mies, vaan vässykkä. Minulla on erikoislapsi ja hän on haastava ja meillä myös käy perhetyöntekijä. Olemme eronneet muista syistä, mutta hoidan lastani vuoroviikoin, eikä tulisi mieleenikään tuollaiset ajatukset, että en jaksa, kun on niin haastava. Hän on rakas lapseni, vaikka haastava onkin ja löytyy vakavia sairauksia ja on oikeutettu vammaistukeen. T. 44v isä
Pihalle vaan tuollainen mies ja anna minä tulen isäksi lapsellesi.
Sinulla on joka toinen viikko vapaata lapsestasi jolloin saat ladata akkuja. Eli et voi verrata omaa tilannettasi ap:n ja hänen miehensä tilanteeseen. Moni on myöntänyt jopa terveiden lasten vanhempana että erosivat jotta elämä helpottuisi ja saisi lapsivapaana aikana levätä. Varsinkin vuoroviikkosysteemissä kuulemma toimii hyvin. Että ei aleta nyt jeesustelemaan tässä asiassa.
No kyllä jeesustellaan, kun vuoroviikolla se lapsi hoidetaan täysin yksin. Kun asutaan yhdessä, niin välillä hoitaa toinen ja toinen lepää. Ei siinä kahta tarvitse olla yhtä aikaa sähläämässä. Tyhmä sinä!
Vierailija kirjoitti:
kokemuksesta puhun kirjoitti:
Jos mies ei jaksa lasta, niin ei välttämättä ole paras idea jättää häntä yksin lapsen kanssa toistuvasti ja toivoa että tilanne paranee maagisesti itsellään. Ihan eri asia jättää lapsi yksin isän kanssa joka on epävarma, kuin isän kanssa joka on syvästi uupunut. Vanhemman uupumus, negatiivinen suhtautuminen lapseen ja motivaation puute hoitaa lastaan vaikuttaa lapsen kehitykseen ja lapsen sekä vanhemman keskinäiseen suhteeseen todennäköisesti negatiivisesti.
Julmaa, mutta totta. Tuohon tarvitaan jo ammattilaisten apua. Ja toinen vanhempi joutuu valitettavasti olemaan silloin se vahvempi joka kantaa vastuun lapsesta.
Joo jos on oikeasti syytä uskoa, että mies esimerkiksi satuttaisi lasta tai vaarantaisi lapsen turvallisuuden, niin sitten noin ei voi tehdä. Mutta ymmärsin että ihan siitä ei ole kysymys. Minusta tuota kannattaisi kokeilla edds vähän aikaa. Mies pääsee nyt liian helpolla ja on luisunut asetelmaan, jossa ap on nalkuttava äiti ja hän on kapinoiva teini. Tätä dynamiikkaa muuttaa jos ap ottaa hetkeksi sen kapinoivan roolin. Mutta ap tietenkin täytyy arvioida, uskaltaako näin toimia. Lapsen turvallisuuden täytyy olla etusijalla.
T. Se joka ehdotti että ap häipyisi kotoa monena päivänä viikossa
Uupuneen vanhemman kanssa oleminen monta päivää viikossa voi olla lapselle haitallista, vaikka vanhempi ei satuttaisi lasta. Uupunut vanhempi ei ole yhtä kuin väkivaltainen vanhempi.
Kokemuksesta puhun kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kokemuksesta puhun kirjoitti:
Jos mies ei jaksa lasta, niin ei välttämättä ole paras idea jättää häntä yksin lapsen kanssa toistuvasti ja toivoa että tilanne paranee maagisesti itsellään. Ihan eri asia jättää lapsi yksin isän kanssa joka on epävarma, kuin isän kanssa joka on syvästi uupunut. Vanhemman uupumus, negatiivinen suhtautuminen lapseen ja motivaation puute hoitaa lastaan vaikuttaa lapsen kehitykseen ja lapsen sekä vanhemman keskinäiseen suhteeseen todennäköisesti negatiivisesti.
Julmaa, mutta totta. Tuohon tarvitaan jo ammattilaisten apua. Ja toinen vanhempi joutuu valitettavasti olemaan silloin se vahvempi joka kantaa vastuun lapsesta.
Joo jos on oikeasti syytä uskoa, että mies esimerkiksi satuttaisi lasta tai vaarantaisi lapsen turvallisuuden, niin sitten noin ei voi tehdä. Mutta ymmärsin että ihan siitä ei ole kysymys. Minusta tuota kannattaisi kokeilla edds vähän aikaa. Mies pääsee nyt liian helpolla ja on luisunut asetelmaan, jossa ap on nalkuttava äiti ja hän on kapinoiva teini. Tätä dynamiikkaa muuttaa jos ap ottaa hetkeksi sen kapinoivan roolin. Mutta ap tietenkin täytyy arvioida, uskaltaako näin toimia. Lapsen turvallisuuden täytyy olla etusijalla.
T. Se joka ehdotti että ap häipyisi kotoa monena päivänä viikossa
Uupuneen vanhemman kanssa oleminen monta päivää viikossa voi olla lapselle haitallista, vaikka vanhempi ei satuttaisi lasta. Uupunut vanhempi ei ole yhtä kuin väkivaltainen vanhempi.
No totta kai, mutta ei nykytilannekaan voi jatkua. Tarkoitin että ap kokeilisi tuota vaikka viikon.
Hyvä, että laitat lapsen haastavuuden lainausmerkkeihin. Lapsi on sellainen kuin on, ja hänellä on oikeus vanhempien hoivaan ja rakkauteen vaivoistaan huolimatta. Miehestä kun ei siihen ole, niin sinulta sitten. Usein tämä jää äidille, luonto ei ole siinä reilu tai taas-arvoinen, vaikka paljon yritetään tehdä tasa-arvotyötä vastuun jakamiseksi ja myös miesten kasvattamiseksi todelliseen vastuunottoon ja aikuisuuteen. Olisikin oikeampaa sanoa, että sinulla on haastava mies. Jää sinun päätettäväksi, kuinka paljon jaksat yrittää ns. haastavan lapsen kanssa kouluttaa ja kasvattaa myös miestä ja missä vaiheessa rakkaus miestä kohtaan on vain loppu ja toteat, että mies on osoittautunut kelvottomaksi perhe-elämään. Joskus paras kasvattaja on pihalle pistäminen, mutta suuri osa kypsymättömistä miehistä reagoi siihen katkeroitumalla, syyttämällä äitiä vieraannuttamisesta, hankkimalla uuden, "kivemman" naisystävän ja yrittämällä tämän kanssa uudelleen ja paremmin, ja sitten vasta eläkepäivillä tunnustavat, että taisivat olla ensimmäisessä liitossa ja isinä aika mulkvisteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä miettisin myös sen lapsen kannalta. Olen itse omannut haastavan temperamentin ja olin vielä suhteellisen nokkela. Isäni inhosi minua avoimesti ja syytti avio-ongelmista minua.
Hakisin tukiperhettä ja mies ihan omaan terapiaan käsittelemään asiaa.
Tsempit Ap:lle
Minä olen kanssa kasvanut perheessä, jossa isä avoimesti syytti minua elämänsä pilaamisesta ja kiroili, että olisi ottanut avioeron jo vuosia sitten, jos meitä lapsia ei olisi. Lisäksi purki kiukkuaan ja pahaa oloaan meihin draamaräyhäämisellä. Kotona sai aina kävellä munankuorilla.
Nyt ihmettelee, kun en halua pitää yhteyttä. Pitää minua ylpistyneenä ja itseään edelleen erinomaisena isänä, kun lapsesta kasvoi "kunnollinen" aikuinen.
Joopa joo. Traumoista kärsivä keski-ikäinen nainen. Joo, en ryyppää, en polta, en ole veloissa, ei ole väkivaltaista parisuhdetta, mutta olen syrjäytynyt, en ymmärrä sosiaalisia koodeja, en ystävysty helpolla kenenkään kanssa, kamppailen oman herkkyyteni kanssa ja edelleen minusta tuntuu näin melkein 40-vuotiaana ihan typerälle lapselle, joka ei osaa eikä tiedä mitään eikä kukaan taatusti aidosti välitä. Parisuhteessa olen ollut lyhyesti 20-vuotiaana, eihän siitäkään mitään tullut.
Olen kasvanut erakoksi, kiitos traumataustan. Päälle päin tätä ei näe enkä usko kenenkään lähipiiristäni edes arvaavan, miten raskasta elämä välillä on. Tajusin vasta kesällä tätä palstaa lukiessani myrkyllisistä vanhemmista, että ei helvetti, minullahan on tismalleen samoja käyttäytymis- ja ajatusmalleja kuin näillä muillakin myrkyllisen vanhemman/vanhempien lapsilla. Luulin, että olen vain luonteeltani sellainen. Olen joutunut nyt kyseenalaistamaan tosi paljon itsessäni sitä, että mikä on luonnetta ja mikä on kotoa opittu tapa joka on pitänyt minut lapsena turvassa draamaisältä.
En suosittele sinun lapsellesi tätä polkua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hankala sanoa kun et kerro tarkemmin mitä oireita/diagnooseja lapsella on.
Onko niillä oikeasti merkitystä sen suhteen, että mies ei jaksanutkaan ja puhuu avioerosta? En haluaisi tänne listata niitä, koska osa on sen verran harvinaisia, että yhdistettynä niihin yksityiskohtiin, joita kirjoitin aloituksessa, niin meidät voi tunnistaa, enkä halua että niin käy vaan haluan purkaa tänne anonyymisti ajatuksiani. En tarvitse neuvoja niihin terveysongelmiin, koska ne on jo sekä neuvolan että yksityisen erikoislääkärin hoidossa.
Ap
Käytännössä haluat vain, että hukumme miestäsi, joka ei jaksa enää. On aivan loppu.
Ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hankala sanoa kun et kerro tarkemmin mitä oireita/diagnooseja lapsella on.
Onko niillä oikeasti merkitystä sen suhteen, että mies ei jaksanutkaan ja puhuu avioerosta? En haluaisi tänne listata niitä, koska osa on sen verran harvinaisia, että yhdistettynä niihin yksityiskohtiin, joita kirjoitin aloituksessa, niin meidät voi tunnistaa, enkä halua että niin käy vaan haluan purkaa tänne anonyymisti ajatuksiani. En tarvitse neuvoja niihin terveysongelmiin, koska ne on jo sekä neuvolan että yksityisen erikoislääkärin hoidossa.
Ap
Käytännössä haluat vain, että hukumme miestäsi, joka ei jaksa enää. On aivan loppu.
Ohis
hukumme=haukumme
Moni erityislapsi saa diagnoosit vasta kouluiässä. Oma lapseni oli haastava vauvasta asti, mutta nepsy diagnoosit annettiin vasta 8-vuotiaana. En halua masentaa ap:ta, mutta keva, autismi, adhd, asperger yms diagnoosit tulee monelle vasta isompana kuin ap:n lapsi on. Meillä lapsella ei ollut kehitysviivettä, mutta uhmakkuus, haastava temperamentti ja raivokohtaukset kertoivat jo pienenä, että jotain on vialla. Oli helpotus saada DG ja näin menin vertaistuen piiriin nepsyporukoihin.
Oman lapsen erityisyys on vaikea hyväksyä. Perhetyötä, lapsenhoitoapua, onaishoitajuuden lomitusta neuvoisin teitä ottamaan vastaan. Avioero ei ratkaise tilannetta. Voimia teille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia!
Tähän väliin voisi muistuttaa siitä, miksi uusperheissä on paljon erityislapsia. Ihan siksi, koska vaativien lasten vanhemmat uupuvat ja päätyvät eroon helposti. Valitettavasti. Siksi toivon, että tukea olisi saatavilla jo heti, jo ennen mahdollista eroratkaisua.
Ja jos ero tulee, niin älkää hyeenalaumana syytelkö, että lapsen oireilu johtuu erosta, isän uudesta jne. Kun ei johdu. Muna-kana kana-muna ongelma menee tässä toisinpäin.
Mutta, kaikista eniten toivon sitä apua sinne ydinperheen tilanteeseen, ennenkuin pakka hajoaa.
Olen pahoillani. En osaa edes kuvitella miten rankkaa tämä on. Toivottavasti löydätte tukea!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nepsyn äiti kirjoitti:
Moni erityislapsi saa diagnoosit vasta kouluiässä. Oma lapseni oli haastava vauvasta asti, mutta nepsy diagnoosit annettiin vasta 8-vuotiaana. En halua masentaa ap:ta, mutta keva, autismi, adhd, asperger yms diagnoosit tulee monelle vasta isompana kuin ap:n lapsi on. Meillä lapsella ei ollut kehitysviivettä, mutta uhmakkuus, haastava temperamentti ja raivokohtaukset kertoivat jo pienenä, että jotain on vialla. Oli helpotus saada DG ja näin menin vertaistuen piiriin nepsyporukoihin.
Oman lapsen erityisyys on vaikea hyväksyä. Perhetyötä, lapsenhoitoapua, onaishoitajuuden lomitusta neuvoisin teitä ottamaan vastaan. Avioero ei ratkaise tilannetta. Voimia teille!
Täysin samaa mieltä. Nykyään tiedetään jo, että pikkuvauvojen tietty itku on ns hermostoitkua ja johtuu keskushermoston kehitysasteesta. Ja tiedetään myös, että se korreloi vahvasti myöhemmin annettavan nepsy diagnoosin kanssa. Nepsyt siis ovat keskushermoston kehityshäiriöitä.
Ero ei lapsen tilannetta ratkaise, vaikka toki on tiedossa myös se, että erityislapsi lisää eron riskiä suuresti. Tukea olisi saatava nyt heti, eikä liian myöhään.
Lapsen ongelmat ovat ja kulkevat mukana ydinperheen hajotessakin. Sitten ne vaan siirtyvät uusperheiden kontolle (jolloin sormi osoittaa väärään suuntaan, eli eroon tai vanhenpipuoliin jne). Ja muistakaa, jos oma vanhempi ei meinaa erityislasta jaksaa, niin miten sitä eron jälkeen voisi odottaa vanhemman uudelta kumppanilta.
Apua siis pitäisi saada jo nyt. Jaksamista.
Ootko kysynyt ko. paskalta, että jos kokee lapsen niin raskaaksi, niin miksi haluaa jättää toisen vanhemman kokonaan yksin vastaamaan lapsesta? Mulle kävi noin yli 20 v sitten, tosin lapsi ei ollut mikään erityistapaus. Lähti huuhkajan matkaan ja oli lapsensa kanssa minimaalisen vähän. Tänä viikonloppuna, 21 v tapahtumien jälkeen tajusin, että se mitä hän meille teki ( jätti, kiusasi oikeusjutuilla ja sähköposteilla ja arvotti kaiken muun ja muut lapsen edelle) oli yksinkertaisesti väkivaltaa josta en vieläkään ole täysin toipunut. Ikävää kuulla, että näitä itsekeskeisiä selkärangattomia paskoja on isinä edelleen. Nyt kun se sulla siinä vielä nurkissa pyörii niin kysy, eikö hävetä jättää kaikki yksin toisen niskoille. Kysy myös piruuttasi, että voitaisko erota niin että lapsi jääkin isälle kun sua ei enää huvita olla äitinä. Ala syöttää sille omia teesejään. Suomessa olisi oikeasti hyvä tehdä kansalaisaloite siitä että välinpitämätön paska vanhemmuus pitäisi kriminalisoida tuntuvalla rangaistuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tuu kertomaan mietteitä! Anna tosiaan sen miehen lukea tämä ketju. Ties vaikka avais vähän sen silmiä. En todella ymmärrä miten joku voi olla tollanen ja miten luulee sun jaksavan yhtään paremmin. Miehen pitäis olla sun tukena ja apuna kun yhdessä on leikkiin ryhdytty. Se ei todellakaan voi jättää "ongelmaa" sun vastuulle yksin. Enkä tällä tarkoita lapsi parkaa!! Tässä keississä ainoastaan sun miehellä on joku ihme ongelma pään sisällä ja sysää kaiken sun niskaan. Sinussa ja lapsessa ei ole tämän jutun pointti nyt kuitenkaan. Sen miehen pitää tavalla tai toisella ottaa vastuu kuten kuuluu. Ryhdistäytyä!!
Miksi monet miehet heittäytyvät hankaliksi kun pitää alkaa lasta hoitamaan ja tulee vauva-arki? Missä pilvilinnoissa miehet asuvat. Itse olen katsellut sivusta kuinka veli sai ensimmäisen lapsensa ja vaikka yrittää parhaansa hoitaa lasta vaimonsa kanssa ja kummatkin ovat hankassa elämäntilanteessa työn ja uudelleenkouluttamisen parissa niin mies reagoi silti paljon voimakkaammin kuin vaimonsa, huutaa, hermostuu helposti ja tulee agrsessiiviseksi ainakin suullisesti. Onko miehet heikkoja vai mitä ihmettä? Monet naiset kestävät ongelmia paljon paremmin kuin miehet...tuon olen pistänyt merkille -_-
Vierailija kirjoitti:
Miehesi voisi kasvattaa selkärangan. On niitä "haastavia" lapsia monilla muillakin.
Voisitko erokeskusteluissa olla vahvasti sitä mieltä, että lapsen kanssa meneteltäisiin viikko/viikko systeemillä. Miehen olisi pakko miettiä kuinka selviäisi viikon ilman tukeasi lapsen kanssa.
Nepsyn äiti kirjoitti:
Moni erityislapsi saa diagnoosit vasta kouluiässä. Oma lapseni oli haastava vauvasta asti, mutta nepsy diagnoosit annettiin vasta 8-vuotiaana. En halua masentaa ap:ta, mutta keva, autismi, adhd, asperger yms diagnoosit tulee monelle vasta isompana kuin ap:n lapsi on. Meillä lapsella ei ollut kehitysviivettä, mutta uhmakkuus, haastava temperamentti ja raivokohtaukset kertoivat jo pienenä, että jotain on vialla. Oli helpotus saada DG ja näin menin vertaistuen piiriin nepsyporukoihin.
Oman lapsen erityisyys on vaikea hyväksyä. Perhetyötä, lapsenhoitoapua, onaishoitajuuden lomitusta neuvoisin teitä ottamaan vastaan. Avioero ei ratkaise tilannetta. Voimia teille!
Itku tuli kun tätä luin. Olen se joka epäilee omalla tytöllä autismin kirjoa. Meidän "ilo" on se että lapsella on haasteita, joiden vuoksi nyt tulee mahdollisesti toimintaterapiaa. En tiedä pitäisikö minun suoraan sanoa, että epäilen autismia, jotta pyörät alkaisivat pyörimään. Parisuhde on kyllä todella kuormittunut. Mies pakenee henkisesti töihin ym. On kyllä kotona ja tekee osuutensa, mutta ei ole henkisesti läsnä, ei jaksa keskustella kun lapsi on nukkumassa jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hankala sanoa kun et kerro tarkemmin mitä oireita/diagnooseja lapsella on.
Onko niillä oikeasti merkitystä sen suhteen, että mies ei jaksanutkaan ja puhuu avioerosta? En haluaisi tänne listata niitä, koska osa on sen verran harvinaisia, että yhdistettynä niihin yksityiskohtiin, joita kirjoitin aloituksessa, niin meidät voi tunnistaa, enkä halua että niin käy vaan haluan purkaa tänne anonyymisti ajatuksiani. En tarvitse neuvoja niihin terveysongelmiin, koska ne on jo sekä neuvolan että yksityisen erikoislääkärin hoidossa.
Ap
Tunnistan miehessäsi samaa, mitä itse äitinä käyn läpi. Totaalista väsymistä oman lapsen haastavuuteen. Eroakin olen ehdottanut, koska minulla loppuu voimat. Yksi olennainen syy tähän on, että lapsi on perinyt haasteensa minulta. Meitä on siis kaksi haastavaa enkä pysty ratkaisemaan lapsen haasteita, joiden kanssa olen elänyt koko ikäni. Siksi tulikin mieleen, että onkohan miehessäsi samat piirteet....
Lapsen oireet (sen vähän mitä kerroit) kuulostaa tutulta. Lapsemme mm.kärsi pahasta matkapahoinvoinnista ja oksensi aina pidemmillä matkoilla. Heti kun paino salli, vaihdoimme hänet kasvot menosuuntaan ja matkat helpottuivat. Muitakin haasteita oli. Tämän pohjalta kehoittaisin tutustumaan sensorisen integraation häiriöön ja lukemaan kirjan Tahatonta tohellusta. Jos sieltä löytyy mitään tuttuja piirteitä, niin sekä lapsi että mies voi löytää helpotusta arkeen ja perheen yhteiseen elämään. Tämä ei tarkoita, että lapsi olisi sairas tai vammainen. Mutta voi olla, että hänellä on (perittynä) neurologista epätyypillisyyttä. Pieniltä lapsilta ei yleensä diagnosoida mitään, mutta mitä pienempänä tunnistaa ja pystyy löytämään apua hankaliin tilanteisiin, sen helpompaa elämä lapsen kasvun myötä on. Neurologisia oireita voi helpottaa yksinkertaisin keinoin, jos ne tunnistaa ja hyväksyy.
Alue: Aihe vapaa
Vammaistuki määräytyy lapsen hoidettavuuden mukaan suhteessa samanikäiseen lapseen. Nepsylapset saavat useimmiten perusvammaistukea, pieni osa korotettua vammaistukea.
Lain mukaan vammaistukena myönnetään:
1) perusvammaistukea 74,19 euroa kuukaudessa, jos 1 momentissa tarkoitettu rasitus ja sidonnaisuus on vähintään viikoittaista;
2) korotettua vammaistukea 173,12 euroa kuukaudessa, jos 1 momentissa tarkoitettu rasitus ja sidonnaisuus on vaativaa tai päivittäin huomattavasti aikaa vievää; taikka
3) ylintä vammaistukea 335,69 euroa kuukaudessa, jos 1 momentissa tarkoitettu rasitus ja sidonnaisuus on vaativaa ja ympärivuorokautista.