Onko kenenkään muun elämä tälläistä?

Suuri syy siihen miksi yksinäisistä ei tule kavereita keskenään on se, että monella pitkään yksinäisyydestä kärsineellä on tuota ketjussa jo mainittua opittua avuttomuutta. Ollaan jo valmiiksi päätetty että turha lähteä ketään tapaamaan kun ei siitä kuitenkaan tule kaveria ja muutenkin turha lähteä kotoa pois kun allaa vaan surettaa yksinolo. Yksi näin ajatteleva saattaa löytää ystävän, jos tämä ystävä on se aktiivinen osapuoli. Mutta kaksi näin ajattelevaa ei ikinä tule edes kohtaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen nuori nainen jo tipuin porukoista sekä menetin viimeiset kaverit jo vuosia sitten, kun kiusattiin. Sen jälkeen olen muuttanut muualle ja oikeastaan ollut jossain koulutuksessa jotain tuttuja, mutta se kaikki on sitten loppunut sen myötä kun tuo koulutus yms on loppunut. Mitään pysyviä suhteita en ole saanut ja nyt olen ollut 10 vuotta oikeastaan ilman kavereita ja yksinäinen. Minulla on oikeastaan niin ikäviä kokemuksia ihmisistä, että se on oman vähän ujon luonteen lisäksi yksi syy miksi vaikeaa tutustua ja en nopeasti pysty päästämään ketään todella lähelle. Muutenkin elämän tilanne ollut sellainen etten ole esim opiskellut nyt pitkään aikaan joten sellaista edes jollakin tapaa pysyvää ryhmää ei ole ollut. Itsellä ei ole muutenkaan sukulaisia ja välillä pelkään mihin tämä kaikki oikein johtaa. En voi kovin hyvin tällä hetkellä. Huomaan, että vieläkin kaipaan silti seuraa ja ei tähän koskaan totu vaikka yrittääkin. Ymmärrän tietenkin, että itsessäkin on syytä tähän, mutta samalla mietin kuinka helppoa jollakin voi olla ja on niitä ystävyyssuhteita ja nuoruudesta tai sukulaisia yms ja itsellä ei ole edes sieltä tullut ketään. Eli kun kysyit niin elämäni on juuri sellaista ja monesti todella surullista. En enää tiedä mitä tehdä ja oikeasti olen ihan mukava ihminen ja pelkään muiden suhtautumista muutenkin jos tämä kaikki paljastuu.

Olen sellainen ihminen joka tykkää kaikista uusista jutuista ja silti en enää aina jaksa mennä yksin. Tässä jää tavallaan paljon asioita tekemättä ja kokematta. Tietenkin jokainen on vastuussa elämästään, mutta välillä todellakin vaikeaa ja minulle on nyt jäänyt tämä tilanne "päälle". En siis kenellekään edes halua puhua tästä ja hävettää. Nyt olen saanut yhden "nettikaverin" joka oikeastaan todella vähän voi olla elämässäni mukana, mutta huomaan kuinka hänestäkin on tullut minulle niin tärkeä ja pelkään, että kiinnyn liikaa häneen jos ei enää ehdi pitää yhteyttä. Sitten olisin taas ihan yksin. Anteeksi todellakin valitus ja en haluaisi kirjoittaa tänne tällaistä viestiä. En silti koskaan ajatellut, että tilanne olisi tämä. Sitten, kun oikeasti välillä tuntuu silti, ettei edes ole olemassa kun on ihan "näkymätön" kaikille. Ja myönnän omat virheeni ja en hae mitään "parasta ihmistä" vaan todellakin olisin iloinen kaikista juttukavereista yms. En vaan meinaa enää edes uskaltaa tutustua ja oikeasti muutenkin sellainen tilanne elämässä etten tapaa paljon uusia ihmisiä.  Ymmärrän myös sen, että moni varmaan ajattelee että täysin oma vika tämä kaikki, mutta asiat eivät aina ole helppoja. 

Tuo että ei käy yksin paikoissa on kyllä todella huono asia pidemmän päälle. Jos on yksinäinen, tilanne vaan pahenee, jos istuu kaikki illat kotona eikä käy ihmisten ilmoilla. Minä olen yksinäinen ja käyn vaikka missä yksin. Työkaverit monesti sitä ihmetteleekin jos kerron meneväni ulkomaanmatkalle tai teatteriin tai shoppailemaan että yksinkö ihan menet, ei he ikinä yksin lähtis. Oikeasti yksin voi käydä missä vaan, kukaan ei siellä sua tuijota tai edes huomaa että olet yksin ja yksin voi olla jopa ihan hauskaa. Toki voisi olla kivempi mennä ystävän tai puolison kanssa mutta ei kannata heittää koko elämää hukkaan vain koska heitä ei ole.

Vastaan tähän viestiisi itse. Eli minua todellakin ainakin masentaa se jos joudun yksin menemään jonnekin ja kokemus on aika ahdistava. Tulee liikaa mieleen ne hetket kouluissa yms jolloin olen ollut kuin ilmaa muille. Tämän takia en todellakaan koe saavani mitään niin hienoja kokemuksia jostain tapahtumasta yms jos menen yksin. Jää se koko kokemus vajaaksi ja itseäni kyllä oikeasti hävettää olla yksin sellaisessa paikassa missä muilla seuraa ja sitä tilannetta en haluaisi korostaa. Tämän vuoksi en todellakaan niin usein enää viitsi mennä mihinkään. Ymmärrän sen, että asioilla toinen puoli, mutta mielummin säästää itseään kuin itkee jonkun tapahtuman jälkeen kuinka surkea olo siellä tuli.

Tietenkin joudunkin tekemään paljon yksin jo muutenkin ja nuo shoppailut yms ovat ihan perus juttuja ja pakollisia. Sen vuoksi ei tule sitten muuten paljon noihin vapaa-ehtoisiin lähdettyä. Itsestäni ei myöskään ole ainakaan minnekään ulkomaille matkustamaan yksin ja olen aika epävarma sekä sellainen helposti jännittävä ihminen muutenkin. Eli ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, mutta itselle ei toimi oikein tuo ajatus. Olen aina ollut sitä mieltä, että on eri mennä joskus yksin kuin aina yksin. Silloin se ei ole enää oma valinta. Tietenkin on surullinen olo, kun oikeasti jätän paljon juttuja väliin ja myönnän, että oam valinta. Joskus on pakko kuunnella itseään ja miettiä mikä on parempi vaihtoehto.

Viestistäsi saa kuvan että sinulla on valitettavan yleinen maailmankatsomus jonka mukaan omat ajatuksesi ja tunteesi tapahtuvat sinulle niin että sinulla ei ole niihin mitään kontrollia. Että tapahtumissa vaan tulee surullinen ja häpeällinen olo ja et voi tehdä asialle mitään ja asia tulee olemaan aina näin loppuelämäsi ajan.

Maailmaan avautuu täysin uudenlaiset mahdollisuudet kun ymmärtää että sinä voit itse kontrolloida omia ajatuksiasi ja että omat tunteesi johtuvat omista ajatuksistasi. Terapia on tähän oiva apu mutta myös esimerkiksi self help kirjat voivat auttaa.

Se että tapahtumissa tulee surullinen olo ei ole mikään välttämätön paha. Se surullinen olo tulee siitä että ajattelet siellä surullisia ajatuksia ja surkuttelet itseäsi. Keskityt oikein niihin huonoihin puoliin ja tavallaan lietsot itseäsi huonoon mielentilaan.

Mene tapahtumaan, josta tiedät pitäväsi kovasti - mikä se ikinä omalla kohdallasi olisikaan. Esimerkiksi lempibändin keikka on tapahtuma, jossa on helppo keskittyä muuhun kuin omaan oloon. Keskity kuuntelmaan bändiä ja nauti musiikista. Kun ajatukset menevät siihen kuinka tylsää on olla siellä yksin, älä keskity niihin ajatuksiin vaan siirrä ajatuksesi bändiin ja keikan positiivisiin puoliin.

Et ole todellakaan asian kansaa yksin. On hyvin yleistä luulla että omia ajatuksia ja tunteita ei voi kontrolloida. Mutta nykyisellä elämäntavallasi sinulta vain valuu koko elämä hukkaan, koska et edes yritä tehdä itseäsi onnelliseksi tai nauttia elämästä, koska olet etukäteen päättänyt että se ei voi onnistua. Minulle ja meille muillehan se on ihan sama miten sinä elät mutta kurjaa sinun kannaltasi hukata ainutlaatuinen elämä.

Oikeasti minusta silti tuntuu että et oikein kuitenkaan ymmärrä tätä koko asiaa ja vähättelet sitä. Olen joskus ollut aika huonossa tilanteessa elämässäni ja silloin on pakko kuunnella itseään ja ymmärtää se ettei kestä välttämättä kaikkea. En minäkään halua toisia syyttää ja todellakaan kenellekään halua valittaa mitään ja minusta voin olla realisti, mutta en todellakaan ryhdy tekemään sellaista mikä saa vain pahaa aikaan. Ihmisillä ei varmaan olisi mitään ongelmia jos kaikki pystyisivät olemaan sellaisia tunteettomia koneita. Itse en vaan pysty siihen ja oikeasti jokainen on erilainen. Kyllä minäkin silti iloitsen monista jutuista ja olen kiitollinen kaikesta hyvästä mitä koen ja uskon, että jos on osaisi olla niin positiivinen ihminen en voisi edes näin hyvin mitä nyt voin. En ole muutenkaan koskaan odottanut elämältä mitään niin kovin suurta vaan yritän olla tyytyväinen jokaiseen päivään.

Eli mielestäsi elämässä on kaksi vaihtoehtoa: olla tunteeton kone tai olla aina joka tilanteessa täysin omien negatiivisten tunteiden vietävänä? Sellainen ei ole mahdollista että ihminen kasvaisi ihmisenä ja oppisi uusia ajattelutapoja?

Olen ollut masentunut, olen ollut yksinäinen ja olen käynyt terapiassa. Olen nähnyt asian molemmat puolet. Tiedän että on mahdollista päästä tänne puolelle, jossa uskoo itsellä olevan jonkunlaista kontrollia elämään ja tiedän että tällä puolella elämä on paljon hauskempaa.

Oikeasti terapiasta voisi olla hyötyä tuon negatiivisen ajatuskierteesi katkaisemiseen. Alkuun voin suositella kirjaa Stop thinking, start living.

Vierailija kirjoitti:

Hommaa koira ja mene sen kanssa koulutuksiin, sieltä olen saanut parikin kaveria. Lenkillä ihmiset tulee juttelemaan ja koirasta on itsestäänkin seuraa. Siis tää neuvo pätee vain jos tykkäät eläimistä, tietysti.

Koira on ihan paras kaveri ja parasta seuraa ja ne juttelee sulle! Ja niiden kanssa tosiaan tutustuu toisiin koiriin ja ihmisiin. Suosittelen koiraa ja koiraharrastusta!

Tai jos ehdit ja pystyt niin mene jollekin parin viikon kurssille niin ystäviä löytyy melko varmasti. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen nuori nainen jo tipuin porukoista sekä menetin viimeiset kaverit jo vuosia sitten, kun kiusattiin. Sen jälkeen olen muuttanut muualle ja oikeastaan ollut jossain koulutuksessa jotain tuttuja, mutta se kaikki on sitten loppunut sen myötä kun tuo koulutus yms on loppunut. Mitään pysyviä suhteita en ole saanut ja nyt olen ollut 10 vuotta oikeastaan ilman kavereita ja yksinäinen. Minulla on oikeastaan niin ikäviä kokemuksia ihmisistä, että se on oman vähän ujon luonteen lisäksi yksi syy miksi vaikeaa tutustua ja en nopeasti pysty päästämään ketään todella lähelle. Muutenkin elämän tilanne ollut sellainen etten ole esim opiskellut nyt pitkään aikaan joten sellaista edes jollakin tapaa pysyvää ryhmää ei ole ollut. Itsellä ei ole muutenkaan sukulaisia ja välillä pelkään mihin tämä kaikki oikein johtaa. En voi kovin hyvin tällä hetkellä. Huomaan, että vieläkin kaipaan silti seuraa ja ei tähän koskaan totu vaikka yrittääkin. Ymmärrän tietenkin, että itsessäkin on syytä tähän, mutta samalla mietin kuinka helppoa jollakin voi olla ja on niitä ystävyyssuhteita ja nuoruudesta tai sukulaisia yms ja itsellä ei ole edes sieltä tullut ketään. Eli kun kysyit niin elämäni on juuri sellaista ja monesti todella surullista. En enää tiedä mitä tehdä ja oikeasti olen ihan mukava ihminen ja pelkään muiden suhtautumista muutenkin jos tämä kaikki paljastuu.

Olen sellainen ihminen joka tykkää kaikista uusista jutuista ja silti en enää aina jaksa mennä yksin. Tässä jää tavallaan paljon asioita tekemättä ja kokematta. Tietenkin jokainen on vastuussa elämästään, mutta välillä todellakin vaikeaa ja minulle on nyt jäänyt tämä tilanne "päälle". En siis kenellekään edes halua puhua tästä ja hävettää. Nyt olen saanut yhden "nettikaverin" joka oikeastaan todella vähän voi olla elämässäni mukana, mutta huomaan kuinka hänestäkin on tullut minulle niin tärkeä ja pelkään, että kiinnyn liikaa häneen jos ei enää ehdi pitää yhteyttä. Sitten olisin taas ihan yksin. Anteeksi todellakin valitus ja en haluaisi kirjoittaa tänne tällaistä viestiä. En silti koskaan ajatellut, että tilanne olisi tämä. Sitten, kun oikeasti välillä tuntuu silti, ettei edes ole olemassa kun on ihan "näkymätön" kaikille. Ja myönnän omat virheeni ja en hae mitään "parasta ihmistä" vaan todellakin olisin iloinen kaikista juttukavereista yms. En vaan meinaa enää edes uskaltaa tutustua ja oikeasti muutenkin sellainen tilanne elämässä etten tapaa paljon uusia ihmisiä.  Ymmärrän myös sen, että moni varmaan ajattelee että täysin oma vika tämä kaikki, mutta asiat eivät aina ole helppoja. 

Tuo että ei käy yksin paikoissa on kyllä todella huono asia pidemmän päälle. Jos on yksinäinen, tilanne vaan pahenee, jos istuu kaikki illat kotona eikä käy ihmisten ilmoilla. Minä olen yksinäinen ja käyn vaikka missä yksin. Työkaverit monesti sitä ihmetteleekin jos kerron meneväni ulkomaanmatkalle tai teatteriin tai shoppailemaan että yksinkö ihan menet, ei he ikinä yksin lähtis. Oikeasti yksin voi käydä missä vaan, kukaan ei siellä sua tuijota tai edes huomaa että olet yksin ja yksin voi olla jopa ihan hauskaa. Toki voisi olla kivempi mennä ystävän tai puolison kanssa mutta ei kannata heittää koko elämää hukkaan vain koska heitä ei ole.

Vastaan tähän viestiisi itse. Eli minua todellakin ainakin masentaa se jos joudun yksin menemään jonnekin ja kokemus on aika ahdistava. Tulee liikaa mieleen ne hetket kouluissa yms jolloin olen ollut kuin ilmaa muille. Tämän takia en todellakaan koe saavani mitään niin hienoja kokemuksia jostain tapahtumasta yms jos menen yksin. Jää se koko kokemus vajaaksi ja itseäni kyllä oikeasti hävettää olla yksin sellaisessa paikassa missä muilla seuraa ja sitä tilannetta en haluaisi korostaa. Tämän vuoksi en todellakaan niin usein enää viitsi mennä mihinkään. Ymmärrän sen, että asioilla toinen puoli, mutta mielummin säästää itseään kuin itkee jonkun tapahtuman jälkeen kuinka surkea olo siellä tuli.

Tietenkin joudunkin tekemään paljon yksin jo muutenkin ja nuo shoppailut yms ovat ihan perus juttuja ja pakollisia. Sen vuoksi ei tule sitten muuten paljon noihin vapaa-ehtoisiin lähdettyä. Itsestäni ei myöskään ole ainakaan minnekään ulkomaille matkustamaan yksin ja olen aika epävarma sekä sellainen helposti jännittävä ihminen muutenkin. Eli ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, mutta itselle ei toimi oikein tuo ajatus. Olen aina ollut sitä mieltä, että on eri mennä joskus yksin kuin aina yksin. Silloin se ei ole enää oma valinta. Tietenkin on surullinen olo, kun oikeasti jätän paljon juttuja väliin ja myönnän, että oam valinta. Joskus on pakko kuunnella itseään ja miettiä mikä on parempi vaihtoehto.

Viestistäsi saa kuvan että sinulla on valitettavan yleinen maailmankatsomus jonka mukaan omat ajatuksesi ja tunteesi tapahtuvat sinulle niin että sinulla ei ole niihin mitään kontrollia. Että tapahtumissa vaan tulee surullinen ja häpeällinen olo ja et voi tehdä asialle mitään ja asia tulee olemaan aina näin loppuelämäsi ajan.

Maailmaan avautuu täysin uudenlaiset mahdollisuudet kun ymmärtää että sinä voit itse kontrolloida omia ajatuksiasi ja että omat tunteesi johtuvat omista ajatuksistasi. Terapia on tähän oiva apu mutta myös esimerkiksi self help kirjat voivat auttaa.

Se että tapahtumissa tulee surullinen olo ei ole mikään välttämätön paha. Se surullinen olo tulee siitä että ajattelet siellä surullisia ajatuksia ja surkuttelet itseäsi. Keskityt oikein niihin huonoihin puoliin ja tavallaan lietsot itseäsi huonoon mielentilaan.

Mene tapahtumaan, josta tiedät pitäväsi kovasti - mikä se ikinä omalla kohdallasi olisikaan. Esimerkiksi lempibändin keikka on tapahtuma, jossa on helppo keskittyä muuhun kuin omaan oloon. Keskity kuuntelmaan bändiä ja nauti musiikista. Kun ajatukset menevät siihen kuinka tylsää on olla siellä yksin, älä keskity niihin ajatuksiin vaan siirrä ajatuksesi bändiin ja keikan positiivisiin puoliin.

Et ole todellakaan asian kansaa yksin. On hyvin yleistä luulla että omia ajatuksia ja tunteita ei voi kontrolloida. Mutta nykyisellä elämäntavallasi sinulta vain valuu koko elämä hukkaan, koska et edes yritä tehdä itseäsi onnelliseksi tai nauttia elämästä, koska olet etukäteen päättänyt että se ei voi onnistua. Minulle ja meille muillehan se on ihan sama miten sinä elät mutta kurjaa sinun kannaltasi hukata ainutlaatuinen elämä.

Oikeasti minusta silti tuntuu että et oikein kuitenkaan ymmärrä tätä koko asiaa ja vähättelet sitä. Olen joskus ollut aika huonossa tilanteessa elämässäni ja silloin on pakko kuunnella itseään ja ymmärtää se ettei kestä välttämättä kaikkea. En minäkään halua toisia syyttää ja todellakaan kenellekään halua valittaa mitään ja minusta voin olla realisti, mutta en todellakaan ryhdy tekemään sellaista mikä saa vain pahaa aikaan. Ihmisillä ei varmaan olisi mitään ongelmia jos kaikki pystyisivät olemaan sellaisia tunteettomia koneita. Itse en vaan pysty siihen ja oikeasti jokainen on erilainen. Kyllä minäkin silti iloitsen monista jutuista ja olen kiitollinen kaikesta hyvästä mitä koen ja uskon, että jos on osaisi olla niin positiivinen ihminen en voisi edes näin hyvin mitä nyt voin. En ole muutenkaan koskaan odottanut elämältä mitään niin kovin suurta vaan yritän olla tyytyväinen jokaiseen päivään.

Eli mielestäsi elämässä on kaksi vaihtoehtoa: olla tunteeton kone tai olla aina joka tilanteessa täysin omien negatiivisten tunteiden vietävänä? Sellainen ei ole mahdollista että ihminen kasvaisi ihmisenä ja oppisi uusia ajattelutapoja?

Olen ollut masentunut, olen ollut yksinäinen ja olen käynyt terapiassa. Olen nähnyt asian molemmat puolet. Tiedän että on mahdollista päästä tänne puolelle, jossa uskoo itsellä olevan jonkunlaista kontrollia elämään ja tiedän että tällä puolella elämä on paljon hauskempaa.

Oikeasti terapiasta voisi olla hyötyä tuon negatiivisen ajatuskierteesi katkaisemiseen. Alkuun voin suositella kirjaa Stop thinking, start living.

Itse oikeastaan yritän aina yleensäkin pärjätä tässä maailmassa niin hyvin kuin vaan pystyn. Joskus se on vaikeampaa ja joskus helpompaa. Se on minun tavoitteeni silloinkin jos en pysty muuhun. Ymmärrän, että haluat ehkä auttaa tai saada minut uskomaan kaikkeen, mutta oikeasti et tiedä minun elämästäni tai tilanteesta paljonkaan niin kuin en minäkään sinun joten ehkä annetaan olla tämä asia. Halusin vaan kertoa asioistani ja ehkä saada muiltakin tukea siihen ettei ole ainoa jolla vaikeaa. Sekin joskus helpottaa kun miettii ettei ole ainoa ihminen siinä tilanteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Suuri syy siihen miksi yksinäisistä ei tule kavereita keskenään on se, että monella pitkään yksinäisyydestä kärsineellä on tuota ketjussa jo mainittua opittua avuttomuutta. Ollaan jo valmiiksi päätetty että turha lähteä ketään tapaamaan kun ei siitä kuitenkaan tule kaveria ja muutenkin turha lähteä kotoa pois kun allaa vaan surettaa yksinolo. Yksi näin ajatteleva saattaa löytää ystävän, jos tämä ystävä on se aktiivinen osapuoli. Mutta kaksi näin ajattelevaa ei ikinä tule edes kohtaamaan.

Kyllä minä ainakin olen tavannut ihmisiä joilla sama tilanne ja oikeastaan sitten on helppo ymmärtää toisen elämää ja minusta on ihan luonnollista, että ihmisestä tulee varovaisempi huonojen kokemusten myötä. Ei kukaan halua juosta päätään seinään kovin montaa kertaa. Sen vuoksi on oikeasti aika naurettavaa tehdä sellaisia tulkintoja, etät olemme kaikki sitten jotain surkimuksia kuitenkaan.

On paljon ihmisiä, joiden elämä on yksinäistä. Ei siinä ole mitään outoa eikä tarvitse ajatella, että itsessä on jotain vikaa.

Millaista elämää haluaisit elää? Millaisia sosiaalisia suhteita kaipaat? Kavereita? Puolisoa? Yhteyttä sukulaisiin? Noiden eteen voi yrittää tehdä jotain.

Sanoit, ettet tunnista elämää omaksesi tms. Tee asioita, joihin uskot ja jotka tuovat sinulle iloa – asioita jotka ovat hyvää, oikein ja kaunista. Ne voivat olla sekä pieniä että isompia asioita.

Saako tämän vuodenajan pimeys sinut jotenkin surumieliseksi? Minulla kaamos vaikuttaa usein niin. Keväällä ja kesällä kaikki on hauskempaa eikä ympäröivä maailma tunnu yhtä synkältä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu tosi paljon asuinpaikasta, miten tuollaisen tilanteen pystyy kääntämään paremmaksi. Olen myös yksineläjä, puolittain omasta valinnastani erakoitunut, mutta tämä asuinkyläni on niin karsea että kyllä se on tehnyt tehtävänsä. En halua olla moisten konservatiivien ja uskovaisten kanssa missään tekemisissä. Paljon parempaa on elämäni kun en anna kenenkään tulla utelemaan tai taivastelemaan elämääntapaani. Yritän selvitä kaikesta yksin.

No mutta se positiivinen viesti minkä haluan antaa on se, että jos asut kaupungissa niin osallistu ilmaistapahtumiin tai jos on varaa niin konsertteihin tms kulttuuririentoihin omien mieltymystesi mukaisesti. Käy ulkona ja ulkoilemassa. Jos on voimia niin tee itse aloite saadaksesi seuraa jonnekin tapahtumaan tms.

Olen ajatellut itsestäni että elämäni kaupungissa olisi aivan toisenlainen kuin täällä jumalanhylkäämällä peräkylällä. Jos muutto olisi mahdollinen, en kirjoittaisi tätä viestiä täältä korvesta, vaan olisin tyytyväinen ja lievästi sosiaalinen tamperelainen (unelmakaupunkini <3).

Tsemppiä, usko itseesi ja uskalla luottaa toisiin ihmisiinkin, sopivassa määrin! Minä ainakin uskon että voit muuttaa elämässäsi asioita. Pidän peukkuja!

Tuli tästä mieleen oma tilanne ja itsekin olen jumissa täällä pienellä paikkakunnalla jo monta vuotta. Ensin töiden yms takia ja nyt sitten ihan siitä syystä etten oikein pysty muuttamaan jos ei ole sitä työtä tai opiskelupaikkaa tarjolla ja minunkin on siis ihan rahallisesti vaikeaa muuttaa. Sen vuoksi aina toivon, että pääsisin opiskelemaan jo pois täältä, mutta ei tämä meinaa tapahtua millään. Olen vielä nuori ihminen ja tuo uskonnollisuus ja muu "vanhoollisuus" on minullekin tuttua ja en todellakaan halua arvostella niitä ihmisiä, mutta minulla ei paljon yhteistä ole heidän kanssaan. Oikeastaan tämä kaikki ahdistaa niin paljon ja välillä ärsyttää kun jotkut oikeasti pitävät itsestään selvänä, että nuoret muuttavat kaupunkiin. Itselle tämä ei olekaan niin helppoa ja köyhät vanhemmat minulla joten en voi odottaa apua.

Myös työkkärin toiminta ja karenssit yms pelottavat, koska jos mokaisin niiden kanssa jossain kaupungissa niin olisin nopeasti todella pahassa tilanteessa. Ei ole varaa virheisiin. Oikeasti toivon joskus, että olen muualla. Viihdyn kyllä maallakin, mutta liika on liikaa. Viestisi toi myös paljon ajatuksia mieleen, kun itsekin pidän Tampereesta paljon ja kävin siellä kesällä ja mietin, että olisi niin kivaa muuttaa sinne. Joku tietenkin on rohkea ja muuttaa, mutta itsellä välillä vaikeaa pärjätä yleensäkin ja korkeat vuokrat yms pelottavat. 

Meillä on siis samansuuntainen muuttohaave. Tampere on minulle ollut tärkeä paikka, asuin siellä kymmenisen vuotta ja tuona aikana tapahtui elämässäni oikein hyviä asioita. Pari työpaikkaakin oli joissa molemmissa tykkäsin olla (pätkätöitä). Tapasin paljon ihmisiä työn kautta, olin asiakaspalvelussa, mikä  erittäin mieluisaa minulle. Mitä sain kun jouduin muuttamaan maalle? Elämäni muuttui tosi ahdistavaksi, tuli hyvin paljon vastoinkäymisiä ja sairastuin siitä kaikesta. Yksi asia täällä tietysti on lähellä ja se on luonto, se tarjoaa rauhaa, siellä voi vapaasti hengittää... Sitten taas ajattelen miten ihanaa oli myös Tammelasta mennä Kaupin metsiin ja Näsijärven rantaan pitkille lenkeille. (oho, nyt taisi iskeä ikävä)

Toivon että onnistut tekemään muuton, uskon vahvasti että sellainen elämänmuutos joka tulee asuinpaikan vaihdon myötä tuo paljon uusia näköaloja elämään. Ja helpottaa oloa,  vaikka onkin jännää! Olen tehnyt sen kerran, elin kuin pilvessä alkuajat kun pääsin unelmakaupunkiini, arki lopulta voitti hurmoksen, luonnollisesti! :) Ymmärrän että sinullekin muutto voi olla vaikean tuntuinen toteuttaa, vaikka oletkin nuori. Opiskelukin varmaan vielä vaihtoehtona. Työpaikan saamisen vaikeus on myös itselleni tuttu, ja työkkärin kanssa pelaaminen. Pidän peukkuja sinulle, samalla itsellenikin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu tosi paljon asuinpaikasta, miten tuollaisen tilanteen pystyy kääntämään paremmaksi. Olen myös yksineläjä, puolittain omasta valinnastani erakoitunut, mutta tämä asuinkyläni on niin karsea että kyllä se on tehnyt tehtävänsä. En halua olla moisten konservatiivien ja uskovaisten kanssa missään tekemisissä. Paljon parempaa on elämäni kun en anna kenenkään tulla utelemaan tai taivastelemaan elämääntapaani. Yritän selvitä kaikesta yksin.

No mutta se positiivinen viesti minkä haluan antaa on se, että jos asut kaupungissa niin osallistu ilmaistapahtumiin tai jos on varaa niin konsertteihin tms kulttuuririentoihin omien mieltymystesi mukaisesti. Käy ulkona ja ulkoilemassa. Jos on voimia niin tee itse aloite saadaksesi seuraa jonnekin tapahtumaan tms.

Olen ajatellut itsestäni että elämäni kaupungissa olisi aivan toisenlainen kuin täällä jumalanhylkäämällä peräkylällä. Jos muutto olisi mahdollinen, en kirjoittaisi tätä viestiä täältä korvesta, vaan olisin tyytyväinen ja lievästi sosiaalinen tamperelainen (unelmakaupunkini <3).

Tsemppiä, usko itseesi ja uskalla luottaa toisiin ihmisiinkin, sopivassa määrin! Minä ainakin uskon että voit muuttaa elämässäsi asioita. Pidän peukkuja!

Miksei muutti ole mahdollista? Kannattaa tehdä unelmista totta.

En ole tuo kirjoittaja, mutta sama tilanne. Jumissa tuppukylässä. Syy: asunto ei mene kaupaksi, ja ennen sitä on turha haaveilla poismuutosta.

Että näin.

Heippa, kohtalotoveri! Oma asuntoni on nollan arvoinen, sanottiin uutisissa taannoin että ''kuivan maan mökkejä'' ei kukaan halua (kai ilmaiseksikaan). Tähän pakettiin kuuluu perintötila. Jumi mikä jumi.

Onpa ärsyttävää luettavaa, miksi ihmiset ei hanki sisältöä elämään?

No siksi, ettei heitä kiinnosta kukaan muu kun he itse. Ei kelpaa urheilu, ei kelpaa yhdistystoiminta, ei muiden auttaminen, on vaan se MINÄ ja MINUN tarpeeni.

Ihan oikein, että yksin jäätte.

Polttaa vaikka sen kuivan maan mökin, jos se noin sitoo turpeeseen ja pilaa koko elämän. Ihme vätystelyä.

Tai fiksumpi on tietysti hyväksyä se alhainen hinta minkä mökistä saa, käyttää se takuuvuokraan ja uuden elämän alkuun.

Tai lopettaa edes se valittaminen, jos kerran ei halua käyttää niitä mahdollisuuksia joita ON.

Vierailija kirjoitti:

Onpa ärsyttävää luettavaa, miksi ihmiset ei hanki sisältöä elämään?

No siksi, ettei heitä kiinnosta kukaan muu kun he itse. Ei kelpaa urheilu, ei kelpaa yhdistystoiminta, ei muiden auttaminen, on vaan se MINÄ ja MINUN tarpeeni.

Ihan oikein, että yksin jäätte.

Sinunko kaltaisia ihmisiä noissa paikoissa on? Jostain syystä ei nyt houkuttele...

Voihan sen maan antaa ilmaiseksi, jos se kerran estää elämästä. Mä otan heti vastaan ilmaisen mökin, laitanko osoitteeni?

Muutatte kaupunkiin vuokralle, asumistuki maksaa asunnon, ja alatte elää.

Mutta ei, eihän? Parempi uhriutua ja antaa elämän valua hukkaan jonkun tönön takia, eikö niin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa ärsyttävää luettavaa, miksi ihmiset ei hanki sisältöä elämään?

No siksi, ettei heitä kiinnosta kukaan muu kun he itse. Ei kelpaa urheilu, ei kelpaa yhdistystoiminta, ei muiden auttaminen, on vaan se MINÄ ja MINUN tarpeeni.

Ihan oikein, että yksin jäätte.

Sinunko kaltaisia ihmisiä noissa paikoissa on? Jostain syystä ei nyt houkuttele...

Onko nolompaa tekosyytä? Harrastuksissa on kaikenlaisia ihmisiä. Tosin itsekkäät vänisijät ei siellä jaksa olla, kun kaikki ei pyöri heidän tarpeidensa mukaan, kun homman nimi ei ole keskittyä yhden itsekkään tarpeisiin.

Saatte tasan sen, minkä ansaisettekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun on ollut helppo tutustua ihmisiin ja saada kavereita sekä ystäviä. Suurimmaksi osaksi siksi, ettei mulla ole juurikaan odotuksia toisia ihmisiä kohtaan. Kunhan nyt on keskivertokäytöstavat eikä vedä sellaisia kännejä mun seurassani, että nolaa mut julkisesti, asia on ok.

Joskus näitä ketjuja lukiessa tulee mieleen, että moni hakee pitkäaikaista ihmissuhdetta, josta päivä päivältä saisi enemmän tai ainakin jotain syvällisempää. Jos suhde ei kehity toivottuun suuntaan, jätetään koko suhde. Mä en hae mitään tällaista. Olin 17v, kun lukioaikainen poikaystäväni kuoli pahoinpitelyn seurauksena. Vaikka maailmani tuntui musertuvan silloin, selvisin silti. Sen jälkeen en ole asettanut ihmissuhteideni kestolle odotuksia. On tietenkin ihanaa, jos ihmissuhde kestää pitkään, mutta tiedän selviäväni, vaikka ei kestäisikään. Olen avoin uusille ja hyvin erilaisillekin  ihmisille enkä etsi uusista tuttavuuksista mitään samanhenkisyyttä tai sielunsiskoutta. Mulle riittää tässä ja nyt. Se, että toisen seurassa on juuri nyt kiva olla. En ajattele, millaista jonkun ihmissuhteen pitäisi olla kuukauden, vuoden, viiden vuoden tai kymmenen vuoden päästä.

Mulla on ehkä jollain tavalla fatalistinen elämänasenne. Erityisesti sen jälkeen, kun alle kolmekymppisenä jäin leskeksi. Joskus olen jutellut ystävieni kanssa meidän tutustumistemme alkuajoista ja ystäväni ovat sanoneet, että mun kanssani oli vaan niin helppoa olla, koska mä en tuntunut odottavan heiltä yhtään mitään. Oli vain se hetki eikä muulla ollut merkitystä. Ja kun mun seurassa oli helppoa olla, halusivat olla toisenkin kerran. Ja kolmannen jne. 

Joskus lyhyilläkin kohtaamisilla voi olla merkitystä, jonka ymmärtää ehkä vasta myöhemmin. Yo-keväänä eli alle vuosi poikaystäväni kuoleman jälkeen istuin bussipysäkillä. Viereeni istui vanhempi mies, joku laitapuolenkulkija. Istui siinä hetken hiljaa ja sitten muhun katsomatta sanoi "Tyttö, sulla taitaa olla suruja sydämessä". Purskahdin itkuun. Tää mies laittoi kätensä mun olkapäälle eikä sanonut sanaakaan. Enkä mä välittänyt, mitä kaikkia kirppuja, luteita tai basilleja siinä miehessä mahdollisesti oli. Oli vain se hetki. 

Ei yksinäisyys poistu sillä, että etsimällä etsii yksinäisyytensä poistajaa. Yksinäisyys poistuu sillä, että antaa kaikille mahdollisuuden eikä odota keneltäkään enempää kuin yhden hetken. 

Vuosikymmeniä kun ne hetket on olleet vain kaupan kassan tervehtiminen tai työasioista puhuminen ruokatunnilla, ei ne enää jaksa hirveästi ilahduttaa. Kun ei niistä hetkistä koskaan mitään merkityksellisempää tule.

Tämäkin on asia joka loppujen lopuksi saa yksinäisen tuntemaan itsensä vain vielä oudommaksi, kun esim ne kollegat kysyy "mitäs jouluna, lähdetkö kotipaikkakunnalle" ja joutuu vastaamaan että ei, kotona minä joulun vietän (koska siellä kotipaikkakunnalla ei ole yhtään ketään, eikä mitään mihin mennä). Vastauksena sitten vähän kummastuneita katseita ja äkkiä pitää keksiä aiheen vaihto, ettei kukaan esitä mitään jatkokysymyksiä. Tai kun toiset puhuvat joululahjaostoksista eikä itsellä ole ketään kelle ostaa, tai kesällä häistä, ja niin edelleen. Ihmiset kun pitävät suvutonta ja ystävätöntä todella outona, ja alkavat hekin eristää joukostaan.

No tuossa se just tuli. Sinäkin odotat, että suhteistasi tapaamiesi ihmisten kanssa tulisi merkityksellisempiä. Eli sulla on odotuksia muille ihmisille etkä ole avoin kaikille kuten tuo edellinen kirjoittaja. 

Miksi muuten vietät joulun kotona? Miksi et mene vaikka johonkin yksinäisten jouluun tai peräti osallistu vapaaehtoisena vähävaraisten joulun järjestämiseen? Taidat ajatella liikaa, mitä muut sinusta ajattelevat. Ole oma itsesi ja täytä elämäsi jouluja myöten muiden ihmisten seurassa olemisella. Ei muiden ihmisten tarvitse olla perheenjäseniä tai sukulaisia, voit ostaa joululahjoja vaikka vähävaraisten perheiden lapsille tai lähimpään lastenkotiin nuorille. 

Mä koen, että tää on tosi suomalainen ongelma. Se, että on niin älyttömän vaikea tutustua ja ystävystyä aikuisena. Ihmiset ovat sisäänpäin suuntautuneita, haluavat pitää asiat pienessä nipussa, pari hyvää ystävää ja ulkopuolista ei sisään päästetä. Ei ole sosiaalista, avointa (keskustelu)kulttuuria, jossa toiseen tutustuminen olisi huomattavasti helpompaa.

Kyllähän se sellainen ujous ja massakäyttäytyminen on tosi yleistä muutenkin täällä. Ei voi olla äänekäs tai erottua joukosta. Tai voi, mutta sekin pitää tehdä hiljaa. Hississä katsotaan seiniä, ei todellakaan aleta kyselemään päivän kuulumisia...

No jaa, Yksinäisten Miitti? Missä & milloin?

Vierailija kirjoitti:

Mä koen, että tää on tosi suomalainen ongelma. Se, että on niin älyttömän vaikea tutustua ja ystävystyä aikuisena. Ihmiset ovat sisäänpäin suuntautuneita, haluavat pitää asiat pienessä nipussa, pari hyvää ystävää ja ulkopuolista ei sisään päästetä. Ei ole sosiaalista, avointa (keskustelu)kulttuuria, jossa toiseen tutustuminen olisi huomattavasti helpompaa.

Kyllähän se sellainen ujous ja massakäyttäytyminen on tosi yleistä muutenkin täällä. Ei voi olla äänekäs tai erottua joukosta. Tai voi, mutta sekin pitää tehdä hiljaa. Hississä katsotaan seiniä, ei todellakaan aleta kyselemään päivän kuulumisia...

No jaa, Yksinäisten Miitti? Missä & milloin?

JOIDENKIN suomalaisten ongelma. Suurimmalla osalla ei ole vanhainkodissa enää samat kaverit kuin oli päiväkodissa. Suurin osa suomalaisistakin muuttaa, opiskelee, vaihtaa työpaikkaa, on välillä sinkkuna ja välillä taas ei. Suurin osa suomalaisistakin osaa ystävystyä ja solmia kaverisuhteita läpi koko elämän. Vielä vanhainkodissakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun on ollut helppo tutustua ihmisiin ja saada kavereita sekä ystäviä. Suurimmaksi osaksi siksi, ettei mulla ole juurikaan odotuksia toisia ihmisiä kohtaan. Kunhan nyt on keskivertokäytöstavat eikä vedä sellaisia kännejä mun seurassani, että nolaa mut julkisesti, asia on ok.

Joskus näitä ketjuja lukiessa tulee mieleen, että moni hakee pitkäaikaista ihmissuhdetta, josta päivä päivältä saisi enemmän tai ainakin jotain syvällisempää. Jos suhde ei kehity toivottuun suuntaan, jätetään koko suhde. Mä en hae mitään tällaista. Olin 17v, kun lukioaikainen poikaystäväni kuoli pahoinpitelyn seurauksena. Vaikka maailmani tuntui musertuvan silloin, selvisin silti. Sen jälkeen en ole asettanut ihmissuhteideni kestolle odotuksia. On tietenkin ihanaa, jos ihmissuhde kestää pitkään, mutta tiedän selviäväni, vaikka ei kestäisikään. Olen avoin uusille ja hyvin erilaisillekin  ihmisille enkä etsi uusista tuttavuuksista mitään samanhenkisyyttä tai sielunsiskoutta. Mulle riittää tässä ja nyt. Se, että toisen seurassa on juuri nyt kiva olla. En ajattele, millaista jonkun ihmissuhteen pitäisi olla kuukauden, vuoden, viiden vuoden tai kymmenen vuoden päästä.

Mulla on ehkä jollain tavalla fatalistinen elämänasenne. Erityisesti sen jälkeen, kun alle kolmekymppisenä jäin leskeksi. Joskus olen jutellut ystävieni kanssa meidän tutustumistemme alkuajoista ja ystäväni ovat sanoneet, että mun kanssani oli vaan niin helppoa olla, koska mä en tuntunut odottavan heiltä yhtään mitään. Oli vain se hetki eikä muulla ollut merkitystä. Ja kun mun seurassa oli helppoa olla, halusivat olla toisenkin kerran. Ja kolmannen jne. 

Joskus lyhyilläkin kohtaamisilla voi olla merkitystä, jonka ymmärtää ehkä vasta myöhemmin. Yo-keväänä eli alle vuosi poikaystäväni kuoleman jälkeen istuin bussipysäkillä. Viereeni istui vanhempi mies, joku laitapuolenkulkija. Istui siinä hetken hiljaa ja sitten muhun katsomatta sanoi "Tyttö, sulla taitaa olla suruja sydämessä". Purskahdin itkuun. Tää mies laittoi kätensä mun olkapäälle eikä sanonut sanaakaan. Enkä mä välittänyt, mitä kaikkia kirppuja, luteita tai basilleja siinä miehessä mahdollisesti oli. Oli vain se hetki. 

Ei yksinäisyys poistu sillä, että etsimällä etsii yksinäisyytensä poistajaa. Yksinäisyys poistuu sillä, että antaa kaikille mahdollisuuden eikä odota keneltäkään enempää kuin yhden hetken. 

Vuosikymmeniä kun ne hetket on olleet vain kaupan kassan tervehtiminen tai työasioista puhuminen ruokatunnilla, ei ne enää jaksa hirveästi ilahduttaa. Kun ei niistä hetkistä koskaan mitään merkityksellisempää tule.

Tämäkin on asia joka loppujen lopuksi saa yksinäisen tuntemaan itsensä vain vielä oudommaksi, kun esim ne kollegat kysyy "mitäs jouluna, lähdetkö kotipaikkakunnalle" ja joutuu vastaamaan että ei, kotona minä joulun vietän (koska siellä kotipaikkakunnalla ei ole yhtään ketään, eikä mitään mihin mennä). Vastauksena sitten vähän kummastuneita katseita ja äkkiä pitää keksiä aiheen vaihto, ettei kukaan esitä mitään jatkokysymyksiä. Tai kun toiset puhuvat joululahjaostoksista eikä itsellä ole ketään kelle ostaa, tai kesällä häistä, ja niin edelleen. Ihmiset kun pitävät suvutonta ja ystävätöntä todella outona, ja alkavat hekin eristää joukostaan.

No tuossa se just tuli. Sinäkin odotat, että suhteistasi tapaamiesi ihmisten kanssa tulisi merkityksellisempiä. Eli sulla on odotuksia muille ihmisille etkä ole avoin kaikille kuten tuo edellinen kirjoittaja. 

Miksi muuten vietät joulun kotona? Miksi et mene vaikka johonkin yksinäisten jouluun tai peräti osallistu vapaaehtoisena vähävaraisten joulun järjestämiseen? Taidat ajatella liikaa, mitä muut sinusta ajattelevat. Ole oma itsesi ja täytä elämäsi jouluja myöten muiden ihmisten seurassa olemisella. Ei muiden ihmisten tarvitse olla perheenjäseniä tai sukulaisia, voit ostaa joululahjoja vaikka vähävaraisten perheiden lapsille tai lähimpään lastenkotiin nuorille. 

No eikö tämä koko hiton ketju nimenomaan ole lähtöisin siitä, että yksinäinen ihminen kaipaa _merkityksellisiä_ kontakteja. Silloin naiivi neuvo "nauti siitä kun kaupan kassa tervehtii" on lähinnä loukkaava. Tai, minä tietysti ole itsekäs ja liian vaativa MINÄMINÄ ihminen, kun en vaan koe saavani noista parin sekunnin kohtaamisista yhtikäs mitään, eivätkä ne millään lailla paikkaa muiden ihmissuhteiden puuttetta.

Täälläpäin kaikki joulutapahtumat ovat uskonnollisia. Oma vakaumukseni ei sovi tämän kanssa ollenkaan yhteen. Jep, oma vika toki kun en halua millään lailla kannattaa aatetta joka on omien arvojeni vastainen. Enkä ymmärrä miten mitä muut ajattelevat tähän liittyy, tai miten nimettömien lahjojen osto ihmissuhteiksi muuttuu - eihän se ole edes terve asetelma, antaa lahjoja jotta saisi seuraa. Sama sitten palkata escort.

Niinpä, pitää olla merkityksellistä, eli sinuun keskittynyttä. Ei kelpaa joulu jossa sinä ja sinun tarpeesi ei olekaan pääroolissa. Mitään mielenkiintoista annettavaa sinulla ei ole (tai ystäviä olisi), mutta silti vaadit että jonkun pitäisi kiinnostua juuri sinun joulustasi ja sinun tarpeistasi. Miksi?

Miksi valehdella kysyjälle, miksei hankkia sisältöä elämään? Minä olen onnellisesti perheellinen, ja puolison kanssa molemmat vietämme osan joulusta hyväntekeväisyyttä tehden. Mutta anna kun arvaan, sinua ei kiinnosta? Kun siinä ei olisi kyse sinun tarpeistasi.

Kuka pakottaa olemaan joulun kotona, ellei siellä ole mitään kivaa? Kuka estää hankkimasta mielekästä ohjelmaa muualta?

Vierailija kirjoitti:

Niinpä, pitää olla merkityksellistä, eli sinuun keskittynyttä. Ei kelpaa joulu jossa sinä ja sinun tarpeesi ei olekaan pääroolissa. Mitään mielenkiintoista annettavaa sinulla ei ole (tai ystäviä olisi), mutta silti vaadit että jonkun pitäisi kiinnostua juuri sinun joulustasi ja sinun tarpeistasi. Miksi?

Miksi valehdella kysyjälle, miksei hankkia sisältöä elämään? Minä olen onnellisesti perheellinen, ja puolison kanssa molemmat vietämme osan joulusta hyväntekeväisyyttä tehden. Mutta anna kun arvaan, sinua ei kiinnosta? Kun siinä ei olisi kyse sinun tarpeistasi.

Sinä olet nyt vain ilkeä. Tällaista tämä on, ilkeillä, toisten sanomisia vääristelevillä mulk*illa on ystäviä. En viitsi kommentoida tähän enää mitään, kun kerran näin haluat väännella asiat niin että pääset toista haukkumaan itse rakentamallasi olkiukolla.