Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onko kenenkään muun elämä tälläistä?
08.11.2019 |
olen järkyttävän yksinäinen enkä tiedä miten muuttaa tilannetta. Ei ole oikein ketään ketä pyytää lenkille, ulos leffaan tms. Olen tosi etäinen lapsuuden perheeni kanssa minusta riippumattomista syistä. Ei ole oikein sukulaisiakaan.
Kaikki ahdistaa ja en tiedä miten pärjään elämän läpi. En tunnista elämääni lainkaan. Ei siitä pitänyt tulla tätä vaan jotain "normaalia".
Yhtäkkiä olenkin havahtunut siihen että oma elämäni onkin semmoinen friikkiä arkea jossa en välttämättä moneen päivään puhu kenellekään.
onko kukaan päässyt tilanteesta pois? voiko elämä ylipäätään muuttua..
Kommentit (133)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos asut kaupungissa, on varmasti paljon ihan ilmaisia tai melkein ilmaisia tapahtumia, joihin voi mennä.
Jos vain saisit lähdettyä kotoa pois välillä, jotta voit kokea yhteenkuuluvuutta vaikka yleisötilaisuudessa muiden joukossa.
Kuten joku jo aiemmin sanoi, näissä kyllä pääsääntöisesti tuntee itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Lähes kaikki tulevat näihin tilaisuuksiin kaverien kanssa, eikä silloin mukaan kaivata ylimääräisiä. Yksinäinen päätyy katselemaan vierestä kun muilla on hauskaa kaveriensa kanssa, ja tuntee itsensä entistä ulkopuolisemmaksi.
Esimerkkejä omista yrityksistä
- yritän jutella henkilölle vessa- tai baarijonossa, kun katselin että hänkin on yksin. Henkilö on hyvin vaivautunut, ja kohta paikalle tulee hänen kaverinsa ja mulle käännetään selkä kesken lauseen.
- tilaisuudessa on "keskustelkaa parin kanssa tai ryhmissä" osio, ja yritän kysellä ympäriltä ryhmää. Kaikilla on jo kaveri ja päädyn näppäilemään puhelinta sen 15 minuuttia kun en löydä paria tai ryhmää.
- tilaisuudessa on pariharjoite, muut erkaantuvat ympäriltä pareiksi ja jään yksin seisomaan keskelle kunnes lähden vessaan kun alkoi hävettää.
- esityksen jälkeen on drinkkitilaisuus, otan juoman ja yritän löytää pöydän. Menen vajaaseen pöytään ja yritän jutella, mutta pöydän muut olivat ilmeisesti tuttuja keskenään ja lähinnä ovat kuin eivät huomaisikaan.
- menen jumpan pukuhuoneeseen ja huomaan kun joku tervehtii aiempaa huoneeseen tulijaa iloisesti. Ajattelen että tuossa on varmaan avoin ja kiva ihminen, ja sanon itsekin iloisesti hänelle hei. Hän katsoo minua oudoksuen ja kääntyy juttelemaan sen aiemman tulijan kanssa joka olikin hänen tuttunsa.
Tällaiset tapahtumat kun toistuvat kerta toisensa jälkeen, alkavat kehoitukset lähteä tapahtumiin kokemaan yhteisöllisyyttä lähinnä kauhean naiiveilta...
Yrität tutustua ihmisiin paikoissa, joihin on tultu ja joissa on tarkoituskin viettää aikaa jo olemassa olevien kavereiden kanssa. Yrität tutustua ihmisiin, joita tapaat ensimmäistä kertaa. Esim tuo jumpan pukuhuonetilanne on sellainen, että kannattaa jumppaan mennessään moikata kaikkia paikalla olevia ja lähteissä toivottaa hyvää viikonloppua tms tilanteeseen sopivaa. Kun on tarpeeksi monta kertaa tehnyt tuon, muut tunnistavat sut ainakin ulkonäöltä ja sen jälkeen on helpompaa jutella vähän enemmänkin. Ihan sama tilanne kuin jos naapuriisi muuttaa uusi asukas. Et sä heti ensikohtaamisella mene rupattelemaan vaan alussa vain tervehdit. Vasta myöhemmin voi jutella jotain muutakin, kun naapurisi jo tietää susta ainakin sen verran, että oikeasti asut samassa rapussa kuin hän.
Mot. Kiitos kun vahvistit pointtini siitä, kuinka näissä tapahtumissa ei todellakaan tutustu yhtään keneenkään, toisin kuin ehdotettu.
Ps. Ne jumpparyhmät vaihtelee niin paljon, että ei niissä ikinä pääse sitä tervehtimisaskelta pidemmälle - johon siis siihenkin suhtaudutaan yleensä hyvin torjutavasti, jos/kun et huomannut mitä kerroin. Ei mulla ainakaan riitä pokkaa tervehtiä kymmentä kertaa ihmisiä joiden ainoa vastaus on 😒😐🙄.
Ala osallistua johonkin sellaiseen, missä ryhmä ei vaihtele koko ajan...vaikka joku joukkuelaji. Ala tehdä jotain sellaista, missä ei ole tarkoituskaan olla just sen parhaan kaverin kanssa kaksistaan... vaikka joku vapaaehtoistyö. Jotain sellaista, missä samat naamat toistuu. Silloin sulle ei tule mitään ongelmaa moikata jokaista vaikka erikseen, eihän sulla ole sellaista ongelmaa töissäkään työkavereiden suhteen.
Mutta kun sen tekemisen pitäisi olla myös jotain mikä aidosti kiinnostaa. Itse en keksi mitään kamalanpaa kuin joukkueurheilu, jo pelkkä ajatus sellaisesta aikaansaa palan kurkkuun. Inhosin joukkuelajeja hyvin syvästi jo koulussa.
Vapaaehtoistyö ei kyllä myöskään kiinnosta. En ole tippaakaan uskonnollinen, en välitä politiikasta, enkä pystyisi henkisesti esim kestämään hädänalaisia eläimiä.
Kyllä sen tekemisen pitäisi siis kuitenkin olla jotain josta itse nauttii, muutenhan sitä on sellaisten ihmisten ympäröimänä joiden kanssa ei ole mitään yhteistä.
Vapaaehtoistyötä on miljoonaa erilaista. Voi käydä mummon luona kahvilla, voi talkoilla paikallisen urheilujoukkueen tapahtumassa, voi pakata postitettavia tavaroita järjestön toimistolla jne. Jos et keksi yhtään vapaaehtoistyötä joka kiinnostaisi sinulla joko ei ole mielikuvitusta tai ajatus muiden auttamisesta on sinusta kamalaa, joka kertoo jotain siitä millainen ihminen olet.
tämähän se on lopputulos mihin itsekin olen tullut. Olen kamala ihminen joka ei edes ansaitse kavereita. Joten mitäpä sitä enää yrittämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos asut kaupungissa, on varmasti paljon ihan ilmaisia tai melkein ilmaisia tapahtumia, joihin voi mennä.
Jos vain saisit lähdettyä kotoa pois välillä, jotta voit kokea yhteenkuuluvuutta vaikka yleisötilaisuudessa muiden joukossa.
Kuten joku jo aiemmin sanoi, näissä kyllä pääsääntöisesti tuntee itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Lähes kaikki tulevat näihin tilaisuuksiin kaverien kanssa, eikä silloin mukaan kaivata ylimääräisiä. Yksinäinen päätyy katselemaan vierestä kun muilla on hauskaa kaveriensa kanssa, ja tuntee itsensä entistä ulkopuolisemmaksi.
Esimerkkejä omista yrityksistä
- yritän jutella henkilölle vessa- tai baarijonossa, kun katselin että hänkin on yksin. Henkilö on hyvin vaivautunut, ja kohta paikalle tulee hänen kaverinsa ja mulle käännetään selkä kesken lauseen.
- tilaisuudessa on "keskustelkaa parin kanssa tai ryhmissä" osio, ja yritän kysellä ympäriltä ryhmää. Kaikilla on jo kaveri ja päädyn näppäilemään puhelinta sen 15 minuuttia kun en löydä paria tai ryhmää.
- tilaisuudessa on pariharjoite, muut erkaantuvat ympäriltä pareiksi ja jään yksin seisomaan keskelle kunnes lähden vessaan kun alkoi hävettää.
- esityksen jälkeen on drinkkitilaisuus, otan juoman ja yritän löytää pöydän. Menen vajaaseen pöytään ja yritän jutella, mutta pöydän muut olivat ilmeisesti tuttuja keskenään ja lähinnä ovat kuin eivät huomaisikaan.
- menen jumpan pukuhuoneeseen ja huomaan kun joku tervehtii aiempaa huoneeseen tulijaa iloisesti. Ajattelen että tuossa on varmaan avoin ja kiva ihminen, ja sanon itsekin iloisesti hänelle hei. Hän katsoo minua oudoksuen ja kääntyy juttelemaan sen aiemman tulijan kanssa joka olikin hänen tuttunsa.
Tällaiset tapahtumat kun toistuvat kerta toisensa jälkeen, alkavat kehoitukset lähteä tapahtumiin kokemaan yhteisöllisyyttä lähinnä kauhean naiiveilta...
Yrität tutustua ihmisiin paikoissa, joihin on tultu ja joissa on tarkoituskin viettää aikaa jo olemassa olevien kavereiden kanssa. Yrität tutustua ihmisiin, joita tapaat ensimmäistä kertaa. Esim tuo jumpan pukuhuonetilanne on sellainen, että kannattaa jumppaan mennessään moikata kaikkia paikalla olevia ja lähteissä toivottaa hyvää viikonloppua tms tilanteeseen sopivaa. Kun on tarpeeksi monta kertaa tehnyt tuon, muut tunnistavat sut ainakin ulkonäöltä ja sen jälkeen on helpompaa jutella vähän enemmänkin. Ihan sama tilanne kuin jos naapuriisi muuttaa uusi asukas. Et sä heti ensikohtaamisella mene rupattelemaan vaan alussa vain tervehdit. Vasta myöhemmin voi jutella jotain muutakin, kun naapurisi jo tietää susta ainakin sen verran, että oikeasti asut samassa rapussa kuin hän.
Mot. Kiitos kun vahvistit pointtini siitä, kuinka näissä tapahtumissa ei todellakaan tutustu yhtään keneenkään, toisin kuin ehdotettu.
Ps. Ne jumpparyhmät vaihtelee niin paljon, että ei niissä ikinä pääse sitä tervehtimisaskelta pidemmälle - johon siis siihenkin suhtaudutaan yleensä hyvin torjutavasti, jos/kun et huomannut mitä kerroin. Ei mulla ainakaan riitä pokkaa tervehtiä kymmentä kertaa ihmisiä joiden ainoa vastaus on 😒😐🙄.
Ala osallistua johonkin sellaiseen, missä ryhmä ei vaihtele koko ajan...vaikka joku joukkuelaji. Ala tehdä jotain sellaista, missä ei ole tarkoituskaan olla just sen parhaan kaverin kanssa kaksistaan... vaikka joku vapaaehtoistyö. Jotain sellaista, missä samat naamat toistuu. Silloin sulle ei tule mitään ongelmaa moikata jokaista vaikka erikseen, eihän sulla ole sellaista ongelmaa töissäkään työkavereiden suhteen.
Mutta kun sen tekemisen pitäisi olla myös jotain mikä aidosti kiinnostaa. Itse en keksi mitään kamalanpaa kuin joukkueurheilu, jo pelkkä ajatus sellaisesta aikaansaa palan kurkkuun. Inhosin joukkuelajeja hyvin syvästi jo koulussa.
Vapaaehtoistyö ei kyllä myöskään kiinnosta. En ole tippaakaan uskonnollinen, en välitä politiikasta, enkä pystyisi henkisesti esim kestämään hädänalaisia eläimiä.
Kyllä sen tekemisen pitäisi siis kuitenkin olla jotain josta itse nauttii, muutenhan sitä on sellaisten ihmisten ympäröimänä joiden kanssa ei ole mitään yhteistä.
Vapaaehtoistyötä on miljoonaa erilaista. Voi käydä mummon luona kahvilla, voi talkoilla paikallisen urheilujoukkueen tapahtumassa, voi pakata postitettavia tavaroita järjestön toimistolla jne. Jos et keksi yhtään vapaaehtoistyötä joka kiinnostaisi sinulla joko ei ole mielikuvitusta tai ajatus muiden auttamisesta on sinusta kamalaa, joka kertoo jotain siitä millainen ihminen olet.
tämähän se on lopputulos mihin itsekin olen tullut. Olen kamala ihminen joka ei edes ansaitse kavereita. Joten mitäpä sitä enää yrittämään.
Älä suhtaudu noin, kaikenlaisia asioita voi oppia ja omaa kuvaa maailmasta laajentaa. Ihan kaikki me opitaan ja kehitytään koko elämän ajan.
Itsellä oli tuollainen tilanne. Asia muuttui kun minä muutin ulkomaille, täällä on paljon helpompi tavata uusia ihmisiä, Suomessa ihmiset tuntuvat enemmän pyörivän niissä omissa piireissä. Etenkin, jos asut pikkukaupungissa, suosittelisin muuttoa ainakin isompaan kaupunkiin.
Riippuu tosi paljon asuinpaikasta, miten tuollaisen tilanteen pystyy kääntämään paremmaksi. Olen myös yksineläjä, puolittain omasta valinnastani erakoitunut, mutta tämä asuinkyläni on niin karsea että kyllä se on tehnyt tehtävänsä. En halua olla moisten konservatiivien ja uskovaisten kanssa missään tekemisissä. Paljon parempaa on elämäni kun en anna kenenkään tulla utelemaan tai taivastelemaan elämääntapaani. Yritän selvitä kaikesta yksin.
No mutta se positiivinen viesti minkä haluan antaa on se, että jos asut kaupungissa niin osallistu ilmaistapahtumiin tai jos on varaa niin konsertteihin tms kulttuuririentoihin omien mieltymystesi mukaisesti. Käy ulkona ja ulkoilemassa. Jos on voimia niin tee itse aloite saadaksesi seuraa jonnekin tapahtumaan tms.
Olen ajatellut itsestäni että elämäni kaupungissa olisi aivan toisenlainen kuin täällä jumalanhylkäämällä peräkylällä. Jos muutto olisi mahdollinen, en kirjoittaisi tätä viestiä täältä korvesta, vaan olisin tyytyväinen ja lievästi sosiaalinen tamperelainen (unelmakaupunkini <3).
Tsemppiä, usko itseesi ja uskalla luottaa toisiin ihmisiinkin, sopivassa määrin! Minä ainakin uskon että voit muuttaa elämässäsi asioita. Pidän peukkuja!
Vierailija kirjoitti:
Riippuu tosi paljon asuinpaikasta, miten tuollaisen tilanteen pystyy kääntämään paremmaksi. Olen myös yksineläjä, puolittain omasta valinnastani erakoitunut, mutta tämä asuinkyläni on niin karsea että kyllä se on tehnyt tehtävänsä. En halua olla moisten konservatiivien ja uskovaisten kanssa missään tekemisissä. Paljon parempaa on elämäni kun en anna kenenkään tulla utelemaan tai taivastelemaan elämääntapaani. Yritän selvitä kaikesta yksin.
No mutta se positiivinen viesti minkä haluan antaa on se, että jos asut kaupungissa niin osallistu ilmaistapahtumiin tai jos on varaa niin konsertteihin tms kulttuuririentoihin omien mieltymystesi mukaisesti. Käy ulkona ja ulkoilemassa. Jos on voimia niin tee itse aloite saadaksesi seuraa jonnekin tapahtumaan tms.
Olen ajatellut itsestäni että elämäni kaupungissa olisi aivan toisenlainen kuin täällä jumalanhylkäämällä peräkylällä. Jos muutto olisi mahdollinen, en kirjoittaisi tätä viestiä täältä korvesta, vaan olisin tyytyväinen ja lievästi sosiaalinen tamperelainen (unelmakaupunkini <3).
Tsemppiä, usko itseesi ja uskalla luottaa toisiin ihmisiinkin, sopivassa määrin! Minä ainakin uskon että voit muuttaa elämässäsi asioita. Pidän peukkuja!
Miksei muutti ole mahdollista? Kannattaa tehdä unelmista totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisten sinkkujen, varsinkin naisten sosiaalinen syrjäytyminen on asia mistä ei oikein ole sopivaa puhua ja suhtaudutaan kovin aggressiivisesti.
Usein neuvotaan menemään kansalaisopiston kurssille tai johonkin kerhoon. Mutta tässä ollaan aikuisia, ei se toimi kuin lapsilla että laitetaan kaksi yksinäistä suunnilleen saman ikäistä samaan hiekkalaatikkoon ja niistä tulee automaattisesti kaverit. Aikuisilla lähentyminen vaatii jotain yhteistä pohjaa, esimerkiksi luonteiden yhteensopivuutta tai yhteisiä kiinnostuksenkohteita.
Monet ovat tilanteessa jossa käydään töissä ja ollaan illat yksin kotona tai harrastuksissa. Elämä voi olla sinänsä aktiivista, mutta oikeita sosiaalisia suhteita ei oikein ole. Kovasti syytetään kotona notkumisesta, mutta aina näissä keskusteluissa nousee esiin kuinka aktiivisesti yritetään parantaa omaa tilannetta. Aloitetaan uusia harrastuksia, käydään paikoissa, pyritään tutustumaan työkavereihin, yritetään lähestyä ihmisiä jne. Aikuisena vain läheinen tutustuminen on todella paljon haastavampaa kuin nuorena jolloin kaikki etsivät uusia kavereita ja uusia sosiaalisia piirejä. Aikuisena kun lähestyt ihmisiä, niin 90 prosentilla on jo omat kuviot, on omat perheet, naapurit, yhteisöt, kaveripiirit ja aika rajallista, eikä uusia kavereita tarvitse.
Itse olen aina ollut ihan pidetty ihminen ja sosiaaliset taidot on kunnossa. Yksinäisyys on alkanut koskettaa vasta lähemmäs nelikymppisenä, paljolti elämäntilanteiden muutosten takia. Hyviä ystäviä on muuttanut toiselle puolen maata tai pois Suomesta, perheelliset eivät halua viettää aikaa sinkun kanssa vaan toisten perheiden tai pariskuntien kanssa, lapsuudenperheellä on omat kuviot eivätkä ehdi olemaan yhteydessä. Olen aktiivinen ihminen, harrastuksia on paljon, olen mukana järjestötoiminnassa, liikun ihmisten ilmoilla ja tutustun avoimesti ja positiivisesti kaikenlaisiin ihmisiin kun tilanteita tulee vastaan. Vaan päädytään tähän, että tämän ikäisillä on omat perheet ja omat sosiaaliset piirit, eikä niihin haluta uusia. Pelkkä kerho tai jumppa ei vaan riitä täyttämään sosiaalista tarvetta.
Tämä on mielenkiintoinen ilmiö. Yksinäisten määrä lisääntyy koko ajan, mutta silti 90%:lla on jo omat kuviot eikä uusia kavereita tarvita.
Mä olen vähän eri mieltä tuosta, että perheellinen ei haluaisi sinkkua kaverikseen. Omalla kohdallani olen kokenut olevan ihan päinvastoin. Toisen perheellisen kanssa joutuu sumplimaan paljon enemmän aikatauluja, lapsenvahteja ja puolison menoja, jotta löytyisi molemmille sopiva ajankohta tapaamiselle. Sinkulla ei ole näitä rasitteita vaan tapaamiset järjestyvät paljon helpommin. Niin ja olen siis sinkku itsekin, mutta valtaosa ystävistäni ja kavereistani perheellisiä.
Edelleen valtaosalla on ne omat perheet, parisuhteet ja muutoinkin omat kuviot joihin ei välttämättä lisä ihmisiä mahdu. Siksi aikuisena on tosi paljon vaikeampi löytää uusia sosiaalisia kuvioita kuin nuorena esimerkiksi opiskelupiireistä. Itselläni ne muutamat läheiset ystävät (sinkut ja perheelliset) ovat vuosien varrella muuttaneet pois ja uusia ystäviä on tässä iässä haasteellista löytää.
Mukava kuulla että sinulla on ystävät säilyneet elämässä!
Ja ne sun läheiset ystäväsikö eivät joutuneet hankkimaan sun tilallesi uusia ystäviä?
Ihan ekaksi, facebookissa on ryhmä Naisten treffit - tapahtumia naisille. Ryhmässä on 7500 jäsentä joten ihan ainoita ei olla jotka kaipaa seuraa.
Minäkin olen yksinäinen, nykyisin. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt miten vaikea asia yksinäisyys on. Aikaisemmin minulla oli läheisiä ystäviä joiden kanssa jaoin kaiken, he olivat oikein sielunsiskoja. Joulunkin sain olla heidän perheidensä mukana ja matkustelimme yhdessä. Se oli ihanaa aikaa.
Olen vakavasti sairas tällä hetkellä ja ollut puoli vuotta vajaakuntoinen ja olen ollut eristyksissä kotona yksin. Perhettä minulla ei ole kuin muistisairas isä joka asuu kauempana. Joitakin vuosia olin omaishoitajana jolloin yhteydenpidot kavereihin jäi taka-alalle. Myös koirani sairasti monta vuotta ja siksikin passivoiduin muiden ihmisten suhteen. Koirani kuoli vasta. Parhaat ystäväni ovat hylänneet löydettyään miehet. Suru on valtava, tuntuu että olen menettänyt elämäni. Tulevaisuus yksin pelottaa. Miten selvitä jos sairaudet pahenevat. Tuleva joulu kauhistuttaa, onneksi on opamox.
Harrastuksista olen löytänyt samanhenkisiä ihmisiä ja näemme harrastuksen merkeissä mutta myös pari kertaa vuodessa pidämme tapaamisia ja saan jopa kutsuja synttäreille. Eli kyllä minä suosittelen harrastuksia, sellaisia joissa on kiinteä ryhmä ja esimerkiksi esiintymistilanteita. Niiden yhteydessä tuttavuus syvenee.
Lisäksi minulla on yksi kirjeystävä. Tämä on harvinaista nykyisin mutta ihan mukavaa.
Kunhan terveyteni paranee aion kyllä laajentaa elämänpiiriäni, lähteä mukaan harrastuksiin ja ehkä johonkin vapaaehtoistyöhön tai opiskelemaan lisää ja olla aktiivisempi ihmisten suhteen. Minä en kestä näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi muutto ei ole minun osaltani mahdollista? Se on se köyhyys. Kaupungissa vuokralla asuminen ei voi tulla kysymykseen - pieni eläke ei riittäisi kustannuksiin. Ja omistusasuntoon ei tietenkään ole varaa, kun esim Tampereella pienet asunnot maksavat alkaen 150tuh.
Olen yhden tilan loukussa. Pelkään että joudun kuolemaan tänne, mutta kun muuta poistumistietä ei ole kuin se lopullinen exit.
Lohdutonta, mutta tiedän että en ole ainut jolla tämä kohtalo. Tällä kylällä kuitenkin ainut.
En ole avuton, mutta asun väärässä paikassa ja muutto ei ole mahdollinen.
Olen onneksi introvertti, yksinäisyys ei ole viholliseni vaan ystäväni.
Mun on ollut helppo tutustua ihmisiin ja saada kavereita sekä ystäviä. Suurimmaksi osaksi siksi, ettei mulla ole juurikaan odotuksia toisia ihmisiä kohtaan. Kunhan nyt on keskivertokäytöstavat eikä vedä sellaisia kännejä mun seurassani, että nolaa mut julkisesti, asia on ok.
Joskus näitä ketjuja lukiessa tulee mieleen, että moni hakee pitkäaikaista ihmissuhdetta, josta päivä päivältä saisi enemmän tai ainakin jotain syvällisempää. Jos suhde ei kehity toivottuun suuntaan, jätetään koko suhde. Mä en hae mitään tällaista. Olin 17v, kun lukioaikainen poikaystäväni kuoli pahoinpitelyn seurauksena. Vaikka maailmani tuntui musertuvan silloin, selvisin silti. Sen jälkeen en ole asettanut ihmissuhteideni kestolle odotuksia. On tietenkin ihanaa, jos ihmissuhde kestää pitkään, mutta tiedän selviäväni, vaikka ei kestäisikään. Olen avoin uusille ja hyvin erilaisillekin ihmisille enkä etsi uusista tuttavuuksista mitään samanhenkisyyttä tai sielunsiskoutta. Mulle riittää tässä ja nyt. Se, että toisen seurassa on juuri nyt kiva olla. En ajattele, millaista jonkun ihmissuhteen pitäisi olla kuukauden, vuoden, viiden vuoden tai kymmenen vuoden päästä.
Mulla on ehkä jollain tavalla fatalistinen elämänasenne. Erityisesti sen jälkeen, kun alle kolmekymppisenä jäin leskeksi. Joskus olen jutellut ystävieni kanssa meidän tutustumistemme alkuajoista ja ystäväni ovat sanoneet, että mun kanssani oli vaan niin helppoa olla, koska mä en tuntunut odottavan heiltä yhtään mitään. Oli vain se hetki eikä muulla ollut merkitystä. Ja kun mun seurassa oli helppoa olla, halusivat olla toisenkin kerran. Ja kolmannen jne.
Joskus lyhyilläkin kohtaamisilla voi olla merkitystä, jonka ymmärtää ehkä vasta myöhemmin. Yo-keväänä eli alle vuosi poikaystäväni kuoleman jälkeen istuin bussipysäkillä. Viereeni istui vanhempi mies, joku laitapuolenkulkija. Istui siinä hetken hiljaa ja sitten muhun katsomatta sanoi "Tyttö, sulla taitaa olla suruja sydämessä". Purskahdin itkuun. Tää mies laittoi kätensä mun olkapäälle eikä sanonut sanaakaan. Enkä mä välittänyt, mitä kaikkia kirppuja, luteita tai basilleja siinä miehessä mahdollisesti oli. Oli vain se hetki.
Ei yksinäisyys poistu sillä, että etsimällä etsii yksinäisyytensä poistajaa. Yksinäisyys poistuu sillä, että antaa kaikille mahdollisuuden eikä odota keneltäkään enempää kuin yhden hetken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun on ollut helppo tutustua ihmisiin ja saada kavereita sekä ystäviä. Suurimmaksi osaksi siksi, ettei mulla ole juurikaan odotuksia toisia ihmisiä kohtaan. Kunhan nyt on keskivertokäytöstavat eikä vedä sellaisia kännejä mun seurassani, että nolaa mut julkisesti, asia on ok.
Joskus näitä ketjuja lukiessa tulee mieleen, että moni hakee pitkäaikaista ihmissuhdetta, josta päivä päivältä saisi enemmän tai ainakin jotain syvällisempää. Jos suhde ei kehity toivottuun suuntaan, jätetään koko suhde. Mä en hae mitään tällaista. Olin 17v, kun lukioaikainen poikaystäväni kuoli pahoinpitelyn seurauksena. Vaikka maailmani tuntui musertuvan silloin, selvisin silti. Sen jälkeen en ole asettanut ihmissuhteideni kestolle odotuksia. On tietenkin ihanaa, jos ihmissuhde kestää pitkään, mutta tiedän selviäväni, vaikka ei kestäisikään. Olen avoin uusille ja hyvin erilaisillekin ihmisille enkä etsi uusista tuttavuuksista mitään samanhenkisyyttä tai sielunsiskoutta. Mulle riittää tässä ja nyt. Se, että toisen seurassa on juuri nyt kiva olla. En ajattele, millaista jonkun ihmissuhteen pitäisi olla kuukauden, vuoden, viiden vuoden tai kymmenen vuoden päästä.
Mulla on ehkä jollain tavalla fatalistinen elämänasenne. Erityisesti sen jälkeen, kun alle kolmekymppisenä jäin leskeksi. Joskus olen jutellut ystävieni kanssa meidän tutustumistemme alkuajoista ja ystäväni ovat sanoneet, että mun kanssani oli vaan niin helppoa olla, koska mä en tuntunut odottavan heiltä yhtään mitään. Oli vain se hetki eikä muulla ollut merkitystä. Ja kun mun seurassa oli helppoa olla, halusivat olla toisenkin kerran. Ja kolmannen jne.
Joskus lyhyilläkin kohtaamisilla voi olla merkitystä, jonka ymmärtää ehkä vasta myöhemmin. Yo-keväänä eli alle vuosi poikaystäväni kuoleman jälkeen istuin bussipysäkillä. Viereeni istui vanhempi mies, joku laitapuolenkulkija. Istui siinä hetken hiljaa ja sitten muhun katsomatta sanoi "Tyttö, sulla taitaa olla suruja sydämessä". Purskahdin itkuun. Tää mies laittoi kätensä mun olkapäälle eikä sanonut sanaakaan. Enkä mä välittänyt, mitä kaikkia kirppuja, luteita tai basilleja siinä miehessä mahdollisesti oli. Oli vain se hetki.
Ei yksinäisyys poistu sillä, että etsimällä etsii yksinäisyytensä poistajaa. Yksinäisyys poistuu sillä, että antaa kaikille mahdollisuuden eikä odota keneltäkään enempää kuin yhden hetken.
Vuosikymmeniä kun ne hetket on olleet vain kaupan kassan tervehtiminen tai työasioista puhuminen ruokatunnilla, ei ne enää jaksa hirveästi ilahduttaa. Kun ei niistä hetkistä koskaan mitään merkityksellisempää tule.
Tämäkin on asia joka loppujen lopuksi saa yksinäisen tuntemaan itsensä vain vielä oudommaksi, kun esim ne kollegat kysyy "mitäs jouluna, lähdetkö kotipaikkakunnalle" ja joutuu vastaamaan että ei, kotona minä joulun vietän (koska siellä kotipaikkakunnalla ei ole yhtään ketään, eikä mitään mihin mennä). Vastauksena sitten vähän kummastuneita katseita ja äkkiä pitää keksiä aiheen vaihto, ettei kukaan esitä mitään jatkokysymyksiä. Tai kun toiset puhuvat joululahjaostoksista eikä itsellä ole ketään kelle ostaa, tai kesällä häistä, ja niin edelleen. Ihmiset kun pitävät suvutonta ja ystävätöntä todella outona, ja alkavat hekin eristää joukostaan.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli tuollainen tilanne. Asia muuttui kun minä muutin ulkomaille, täällä on paljon helpompi tavata uusia ihmisiä, Suomessa ihmiset tuntuvat enemmän pyörivän niissä omissa piireissä. Etenkin, jos asut pikkukaupungissa, suosittelisin muuttoa ainakin isompaan kaupunkiin.
Mihin maahan muutit? Minunkin on ollut helpompi saada tuttavia ulkomailla ollessani, Suomessa tosiaan tuntuu että kaikilla on ne viisivuotiaana hankitut tarhakaverit ystävinään kehdosta hautaan ja muita ei tarvita muuhun kuin hyötymisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun on ollut helppo tutustua ihmisiin ja saada kavereita sekä ystäviä. Suurimmaksi osaksi siksi, ettei mulla ole juurikaan odotuksia toisia ihmisiä kohtaan. Kunhan nyt on keskivertokäytöstavat eikä vedä sellaisia kännejä mun seurassani, että nolaa mut julkisesti, asia on ok.
Joskus näitä ketjuja lukiessa tulee mieleen, että moni hakee pitkäaikaista ihmissuhdetta, josta päivä päivältä saisi enemmän tai ainakin jotain syvällisempää. Jos suhde ei kehity toivottuun suuntaan, jätetään koko suhde. Mä en hae mitään tällaista. Olin 17v, kun lukioaikainen poikaystäväni kuoli pahoinpitelyn seurauksena. Vaikka maailmani tuntui musertuvan silloin, selvisin silti. Sen jälkeen en ole asettanut ihmissuhteideni kestolle odotuksia. On tietenkin ihanaa, jos ihmissuhde kestää pitkään, mutta tiedän selviäväni, vaikka ei kestäisikään. Olen avoin uusille ja hyvin erilaisillekin ihmisille enkä etsi uusista tuttavuuksista mitään samanhenkisyyttä tai sielunsiskoutta. Mulle riittää tässä ja nyt. Se, että toisen seurassa on juuri nyt kiva olla. En ajattele, millaista jonkun ihmissuhteen pitäisi olla kuukauden, vuoden, viiden vuoden tai kymmenen vuoden päästä.
Mulla on ehkä jollain tavalla fatalistinen elämänasenne. Erityisesti sen jälkeen, kun alle kolmekymppisenä jäin leskeksi. Joskus olen jutellut ystävieni kanssa meidän tutustumistemme alkuajoista ja ystäväni ovat sanoneet, että mun kanssani oli vaan niin helppoa olla, koska mä en tuntunut odottavan heiltä yhtään mitään. Oli vain se hetki eikä muulla ollut merkitystä. Ja kun mun seurassa oli helppoa olla, halusivat olla toisenkin kerran. Ja kolmannen jne.
Joskus lyhyilläkin kohtaamisilla voi olla merkitystä, jonka ymmärtää ehkä vasta myöhemmin. Yo-keväänä eli alle vuosi poikaystäväni kuoleman jälkeen istuin bussipysäkillä. Viereeni istui vanhempi mies, joku laitapuolenkulkija. Istui siinä hetken hiljaa ja sitten muhun katsomatta sanoi "Tyttö, sulla taitaa olla suruja sydämessä". Purskahdin itkuun. Tää mies laittoi kätensä mun olkapäälle eikä sanonut sanaakaan. Enkä mä välittänyt, mitä kaikkia kirppuja, luteita tai basilleja siinä miehessä mahdollisesti oli. Oli vain se hetki.
Ei yksinäisyys poistu sillä, että etsimällä etsii yksinäisyytensä poistajaa. Yksinäisyys poistuu sillä, että antaa kaikille mahdollisuuden eikä odota keneltäkään enempää kuin yhden hetken.
Vuosikymmeniä kun ne hetket on olleet vain kaupan kassan tervehtiminen tai työasioista puhuminen ruokatunnilla, ei ne enää jaksa hirveästi ilahduttaa. Kun ei niistä hetkistä koskaan mitään merkityksellisempää tule.
Tämäkin on asia joka loppujen lopuksi saa yksinäisen tuntemaan itsensä vain vielä oudommaksi, kun esim ne kollegat kysyy "mitäs jouluna, lähdetkö kotipaikkakunnalle" ja joutuu vastaamaan että ei, kotona minä joulun vietän (koska siellä kotipaikkakunnalla ei ole yhtään ketään, eikä mitään mihin mennä). Vastauksena sitten vähän kummastuneita katseita ja äkkiä pitää keksiä aiheen vaihto, ettei kukaan esitä mitään jatkokysymyksiä. Tai kun toiset puhuvat joululahjaostoksista eikä itsellä ole ketään kelle ostaa, tai kesällä häistä, ja niin edelleen. Ihmiset kun pitävät suvutonta ja ystävätöntä todella outona, ja alkavat hekin eristää joukostaan.
Jep! Pitänee alkaa valehdella.
"Juu, mennään siskon ja siskon lasten kanssa joulukirkkoon ja sitten miehen vanhemmille joulupöytään. Miehen äiti vaatii että saa tehdä itse rosollit ja laatikot, onneksi, hahaha"
"Hitsi kun on joka viikonloppu häitä, olisi kiva näin kesällä olla ystävien mökillä ja miehen sukusaaressa, mutta ei viitsi kieltäytyäkään hyvien ystävien kutsusta!"
Sitten ihmiset pitäisi suosittuna ja haluaisivat itsekin piireihini. Työpöydälle voi netistä tulostaa sopivanoloisen miehen ja kummilasten kuvan." Joo tää on meidän jokavuotiselta Lapin lomalta, ihanaa kun on hirsimökki. "
Aina on toivoa, varsinkin jos fyysinen terveys on hyvä, eikä kuitenkaan ole kokenut esim. pahaa henkistä väkivaltaa/tylytystä menneisyydessä, mikä vaikuttaa negatiivisesti suhtautumiseen muihin ihmisiin ja omaan persoonallisuuteen/omaan osaamiseen, kun sitä ei ole päässyt kaikilta osin kehittämään ajoissa (myöhemmin harjoittelu vie resursseja tuosta terveydestä). Jos fyysinen terveyskin menee syystä tai toisesta (mikä vaikuttaa yleiseen toimintakykyyn), voi jäädä hyvinkin ulkopuoliseksi.
Paljon on myös ympäristöstä kiinni, onnistuuko yksinäisyyden poisto omasta elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli tuollainen tilanne. Asia muuttui kun minä muutin ulkomaille, täällä on paljon helpompi tavata uusia ihmisiä, Suomessa ihmiset tuntuvat enemmän pyörivän niissä omissa piireissä. Etenkin, jos asut pikkukaupungissa, suosittelisin muuttoa ainakin isompaan kaupunkiin.
Mihin maahan muutit? Minunkin on ollut helpompi saada tuttavia ulkomailla ollessani, Suomessa tosiaan tuntuu että kaikilla on ne viisivuotiaana hankitut tarhakaverit ystävinään kehdosta hautaan ja muita ei tarvita muuhun kuin hyötymisen.
Olen asunut Kanadassa, USA:ssa ja tällä hetkellä Englannissa, kaikissa näissä maissa on saanut uusia ystäviä Suomea paremmin. Olen tosin asunut isoissa kaupungeissa, jossain maaseudulla voisi olla vaikeampaa.
Kuka oli viimeisin ystäväsi? Ota häneen yhteyttä. Tai viimeisimmät koulukaverit? Vaikka yläasteelta tai lukio/ amis? Voit ottaa facessa heihin yhteyttä ja sanoa että järkkäät yhteistä illanviettoa vaikka pizzalla ja kutsu muutamia. Luulisi että joku ilmaantuu. Toki jos paikkakunta muuttunut niin sitten ei.
Hieman samaa ongelmaa täälläkin.
Välillä olen harkinnut johonkin netin ystäväilmoituksiin vastaamista, mutta sitten järki tulee vastaan. Ei minussa oikeasti ole juuri mitään ystävyyden arvoista. Olen köyhä, hieman liian vakava ja vaativa, enkä ole juurikaan valmis joustamaan omalta mukavuusalueeltani. Hukutan mieluummin yksinäisyyttäni tällä palstalla kirjoitteluun.
Facebookin ryhmistä on helppo saada ainakin fb ystäviä. Ehkä sitten oikeitakin jos joku asia yhdistää? Esim. Masennusryhmä. Itse tosin liityin ulkomaalaisiin ryhmiin koska en halua että muut suomalaiset jäsenet tunnistaa.
Alue: Aihe vapaa
Minäkin olen yksinäinen ja löysin tälle hämmentävälle avuttomalle ololle olemassa olevan terminkin:
"Opittu avuttomuus on psykologinen tila, jossa ihminen on kielteisistä kokemuksistaan johtuen ikään kuin oppinut avuttomaksi. On aivan sama mitä tekee tai on tekemättä, ihmisellä on voimakas tunne, ettei hän pysty vaikuttamaan itse elämänsä kulkuun."