Onko kenenkään muun elämä tälläistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jälleen kerran taas tällainen tarina. Jonkun muun vika, ja minä olen vain syytön kärsijä. Kenelläkään toisella ei mene näin huonosti? Lopeta tuo uikuttaa ja elä sitä elämääsi. Ei sitä kukaan tule sinun puolesta hoivaamaan ja päätäsi silittelemään.

😕

Tämä on totta, ap on ilmeisesti aikuinen ihminen ja vastuussa itsestään. Hän voi tehdä elämästään paremman jos haluaa. Täälläkin palstalla yritetään potkia persuksille ja auttaa tällaisia tyyppejä monta kertaa viikossa, mutta vinkuminen jatkuu vaan. Jokainen on oman onnensa seppä.

En ole AP mutta menisin mielummin vankilaan kuin katselisin kaltaistasi ihmispersettä päivääkään jossain työyhteisössä. Valitettavasti kaltaisesi jäte on päässyt leviämään yhteiskuntaan kuin rutto luonnonvalinnan puutteessa.

 

Ihmisperse.

Sulla on sana hallussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisten sinkkujen, varsinkin naisten sosiaalinen syrjäytyminen on asia mistä ei oikein ole sopivaa puhua ja suhtaudutaan kovin aggressiivisesti.

Usein neuvotaan menemään kansalaisopiston kurssille tai johonkin kerhoon. Mutta tässä ollaan aikuisia, ei se toimi kuin lapsilla että laitetaan kaksi yksinäistä suunnilleen saman ikäistä samaan hiekkalaatikkoon ja niistä tulee automaattisesti kaverit. Aikuisilla lähentyminen vaatii jotain yhteistä pohjaa, esimerkiksi luonteiden yhteensopivuutta tai yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

Monet ovat tilanteessa jossa käydään töissä ja ollaan illat yksin kotona tai harrastuksissa. Elämä voi olla sinänsä aktiivista, mutta oikeita sosiaalisia suhteita ei oikein ole. Kovasti syytetään kotona notkumisesta, mutta aina näissä keskusteluissa nousee esiin kuinka aktiivisesti yritetään parantaa omaa tilannetta. Aloitetaan uusia harrastuksia, käydään paikoissa, pyritään tutustumaan työkavereihin, yritetään lähestyä ihmisiä jne. Aikuisena vain läheinen tutustuminen on todella paljon haastavampaa kuin nuorena jolloin kaikki etsivät uusia kavereita ja uusia sosiaalisia piirejä. Aikuisena kun lähestyt ihmisiä, niin 90 prosentilla on jo omat kuviot, on omat perheet, naapurit, yhteisöt, kaveripiirit ja aika rajallista, eikä uusia kavereita tarvitse.

Itse olen aina ollut ihan pidetty ihminen ja sosiaaliset taidot on kunnossa. Yksinäisyys on alkanut koskettaa vasta lähemmäs nelikymppisenä, paljolti elämäntilanteiden muutosten takia. Hyviä ystäviä on muuttanut toiselle puolen maata tai pois Suomesta, perheelliset eivät halua viettää aikaa sinkun kanssa vaan toisten perheiden tai pariskuntien kanssa, lapsuudenperheellä on omat kuviot eivätkä ehdi olemaan yhteydessä. Olen aktiivinen ihminen, harrastuksia on paljon, olen mukana järjestötoiminnassa, liikun ihmisten ilmoilla ja tutustun avoimesti ja positiivisesti kaikenlaisiin ihmisiin kun tilanteita tulee vastaan. Vaan päädytään tähän, että tämän ikäisillä on omat perheet ja omat sosiaaliset piirit, eikä niihin haluta uusia. Pelkkä kerho tai jumppa ei vaan riitä täyttämään sosiaalista tarvetta.

Tämä on mielenkiintoinen ilmiö. Yksinäisten määrä lisääntyy koko ajan, mutta silti 90%:lla on jo omat kuviot eikä uusia kavereita tarvita.

Mä olen vähän eri mieltä tuosta, että perheellinen ei haluaisi sinkkua kaverikseen. Omalla kohdallani olen kokenut olevan ihan päinvastoin. Toisen perheellisen kanssa joutuu sumplimaan paljon enemmän aikatauluja, lapsenvahteja ja puolison menoja, jotta löytyisi molemmille sopiva ajankohta tapaamiselle. Sinkulla ei ole näitä rasitteita vaan tapaamiset järjestyvät paljon helpommin. Niin ja olen siis sinkku itsekin, mutta valtaosa ystävistäni ja kavereistani perheellisiä. 

Edelleen valtaosalla on ne omat perheet, parisuhteet ja muutoinkin omat kuviot joihin ei välttämättä lisä ihmisiä mahdu. Siksi aikuisena on tosi paljon vaikeampi löytää uusia sosiaalisia kuvioita kuin nuorena esimerkiksi opiskelupiireistä. Itselläni ne muutamat läheiset ystävät (sinkut ja perheelliset) ovat vuosien varrella muuttaneet pois ja uusia ystäviä on tässä iässä haasteellista löytää.

Mukava kuulla että sinulla on ystävät säilyneet elämässä!

Ja ne sun läheiset ystäväsikö eivät joutuneet hankkimaan sun tilallesi uusia ystäviä?

No perheellisillä on se perhe mikä vie valtaosan vapaa-ajasta, minkä itse siis yksin asuvana ihmisenä olen pääasiassa yksin. Muuta sosiaalista elämää tarvitsee silloin hyvin eri tavalla, kun perhe on se joka jakaa arkea, tukee, auttaa, tarvitsee ja jonka kanssa käydään paikossa ja tehdään asioita. Toki muutakin elämää on hyvä olla, mutta tarve sille muulle elämällä on hyvin erilainen kun on puoliso, lapset ja oma lapsuudenperhekin kuvioissa, kuin että ei ole mitään. Ei kait tämä voi olla kovin vaikea ymmärtää?

Vierailija kirjoitti:

Ihan ekaksi, facebookissa on ryhmä Naisten treffit - tapahtumia naisille. Ryhmässä on 7500 jäsentä joten ihan ainoita ei olla jotka kaipaa seuraa.

Minäkin olen yksinäinen, nykyisin. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt miten vaikea asia yksinäisyys on. Aikaisemmin minulla oli läheisiä ystäviä joiden kanssa jaoin kaiken, he olivat oikein sielunsiskoja. Joulunkin sain olla heidän perheidensä mukana ja matkustelimme yhdessä. Se oli ihanaa aikaa.

 Olen vakavasti sairas tällä hetkellä ja ollut puoli vuotta vajaakuntoinen ja olen ollut eristyksissä kotona yksin. Perhettä minulla ei ole kuin muistisairas isä joka asuu kauempana. Joitakin vuosia olin omaishoitajana jolloin yhteydenpidot kavereihin jäi taka-alalle. Myös koirani sairasti monta vuotta ja siksikin passivoiduin muiden ihmisten suhteen. Koirani kuoli vasta. Parhaat ystäväni ovat hylänneet löydettyään miehet. Suru on valtava, tuntuu että olen menettänyt elämäni. Tulevaisuus yksin pelottaa. Miten selvitä jos sairaudet pahenevat. Tuleva joulu kauhistuttaa, onneksi on opamox.

Harrastuksista olen löytänyt samanhenkisiä ihmisiä ja näemme harrastuksen merkeissä mutta myös pari kertaa vuodessa pidämme tapaamisia ja saan jopa kutsuja synttäreille. Eli kyllä minä suosittelen harrastuksia, sellaisia joissa on kiinteä ryhmä ja esimerkiksi esiintymistilanteita. Niiden yhteydessä tuttavuus syvenee.

Lisäksi minulla on yksi kirjeystävä. Tämä on harvinaista nykyisin mutta ihan mukavaa.

Kunhan terveyteni paranee aion kyllä laajentaa elämänpiiriäni, lähteä mukaan harrastuksiin ja ehkä johonkin vapaaehtoistyöhön tai opiskelemaan lisää ja olla aktiivisempi ihmisten suhteen. Minä en kestä näin.

Sanoit että parhaat ystävät hylkäsivät sinut löydettyään miehet. Mutta hylkäsitkö sinä myös heidät? Annoitko itse ystävyytenne myös kuihtua? Sanoit olit isän omaishoitaja joten ystävyyssuhteet jäi. Aina voi jatkaa näitä ystävyyssuhteita. Aika voi muuttaa ystäviesi tilannetta, kenties he odottavat taas sinun yhteydenottoa? On varmaan tyypillistä että rakastuessa siinä alussa kaikki muu unohtuu. Niinhän sinullakin unohtui kun hoidit isääsi. Yritä nyt uudelleen

Vierailija kirjoitti:

Miksi muutto ei ole minun osaltani mahdollista? Se on se köyhyys. Kaupungissa vuokralla asuminen ei voi tulla kysymykseen - pieni eläke ei riittäisi kustannuksiin. Ja omistusasuntoon ei tietenkään ole varaa, kun esim Tampereella pienet asunnot maksavat alkaen 150tuh. 

Olen yhden tilan loukussa. Pelkään että joudun kuolemaan tänne, mutta kun muuta poistumistietä ei ole kuin se lopullinen exit.

Lohdutonta, mutta tiedän että en ole ainut jolla tämä kohtalo. Tällä kylällä kuitenkin ainut.

En ole avuton, mutta asun väärässä paikassa ja muutto ei ole mahdollinen.

Olen onneksi introvertti, yksinäisyys ei ole viholliseni vaan ystäväni.

Aina on multa vaihtoehtoja, kunhan vain etsii. Miten olisi muutto vaikka Espanjaan, siellä on edullista asua. Entä onko sinulla puolisoa, mitä jos alkaisit hakea treffikaveria Tampereelta, ehkä joskus sitten muistatte yhteen ja asutte Tampereella. Tai onko sinulla jotain taitoa, josta nautit ja saisit lisätuloja? Kyllähän moni eläkkeelläkin tykkää olla aktiivinen.

Lenkillä on paras käydä yksin koska vaikea tietää milloin muille sopii.

Viihdyn minäkin yksin kuten joku muukin tässä ketjussa, en tahdokaan tulla semmoiseksi jolle seuraelämä on kaiken a ja o.

Jumalan tahto ei ole että yksinäisyyden takia kukaan jäisi koukkuun, en päästä sisälle jos oven takana kaksi henkilöä.

Itse olen nuori nainen jo tipuin porukoista sekä menetin viimeiset kaverit jo vuosia sitten, kun kiusattiin. Sen jälkeen olen muuttanut muualle ja oikeastaan ollut jossain koulutuksessa jotain tuttuja, mutta se kaikki on sitten loppunut sen myötä kun tuo koulutus yms on loppunut. Mitään pysyviä suhteita en ole saanut ja nyt olen ollut 10 vuotta oikeastaan ilman kavereita ja yksinäinen. Minulla on oikeastaan niin ikäviä kokemuksia ihmisistä, että se on oman vähän ujon luonteen lisäksi yksi syy miksi vaikeaa tutustua ja en nopeasti pysty päästämään ketään todella lähelle. Muutenkin elämän tilanne ollut sellainen etten ole esim opiskellut nyt pitkään aikaan joten sellaista edes jollakin tapaa pysyvää ryhmää ei ole ollut. Itsellä ei ole muutenkaan sukulaisia ja välillä pelkään mihin tämä kaikki oikein johtaa. En voi kovin hyvin tällä hetkellä. Huomaan, että vieläkin kaipaan silti seuraa ja ei tähän koskaan totu vaikka yrittääkin. Ymmärrän tietenkin, että itsessäkin on syytä tähän, mutta samalla mietin kuinka helppoa jollakin voi olla ja on niitä ystävyyssuhteita ja nuoruudesta tai sukulaisia yms ja itsellä ei ole edes sieltä tullut ketään. Eli kun kysyit niin elämäni on juuri sellaista ja monesti todella surullista. En enää tiedä mitä tehdä ja oikeasti olen ihan mukava ihminen ja pelkään muiden suhtautumista muutenkin jos tämä kaikki paljastuu.

Olen sellainen ihminen joka tykkää kaikista uusista jutuista ja silti en enää aina jaksa mennä yksin. Tässä jää tavallaan paljon asioita tekemättä ja kokematta. Tietenkin jokainen on vastuussa elämästään, mutta välillä todellakin vaikeaa ja minulle on nyt jäänyt tämä tilanne "päälle". En siis kenellekään edes halua puhua tästä ja hävettää. Nyt olen saanut yhden "nettikaverin" joka oikeastaan todella vähän voi olla elämässäni mukana, mutta huomaan kuinka hänestäkin on tullut minulle niin tärkeä ja pelkään, että kiinnyn liikaa häneen jos ei enää ehdi pitää yhteyttä. Sitten olisin taas ihan yksin. Anteeksi todellakin valitus ja en haluaisi kirjoittaa tänne tällaistä viestiä. En silti koskaan ajatellut, että tilanne olisi tämä. Sitten, kun oikeasti välillä tuntuu silti, ettei edes ole olemassa kun on ihan "näkymätön" kaikille. Ja myönnän omat virheeni ja en hae mitään "parasta ihmistä" vaan todellakin olisin iloinen kaikista juttukavereista yms. En vaan meinaa enää edes uskaltaa tutustua ja oikeasti muutenkin sellainen tilanne elämässä etten tapaa paljon uusia ihmisiä.  Ymmärrän myös sen, että moni varmaan ajattelee että täysin oma vika tämä kaikki, mutta asiat eivät aina ole helppoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan ekaksi, facebookissa on ryhmä Naisten treffit - tapahtumia naisille. Ryhmässä on 7500 jäsentä joten ihan ainoita ei olla jotka kaipaa seuraa.

Minäkin olen yksinäinen, nykyisin. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt miten vaikea asia yksinäisyys on. Aikaisemmin minulla oli läheisiä ystäviä joiden kanssa jaoin kaiken, he olivat oikein sielunsiskoja. Joulunkin sain olla heidän perheidensä mukana ja matkustelimme yhdessä. Se oli ihanaa aikaa.

 Olen vakavasti sairas tällä hetkellä ja ollut puoli vuotta vajaakuntoinen ja olen ollut eristyksissä kotona yksin. Perhettä minulla ei ole kuin muistisairas isä joka asuu kauempana. Joitakin vuosia olin omaishoitajana jolloin yhteydenpidot kavereihin jäi taka-alalle. Myös koirani sairasti monta vuotta ja siksikin passivoiduin muiden ihmisten suhteen. Koirani kuoli vasta. Parhaat ystäväni ovat hylänneet löydettyään miehet. Suru on valtava, tuntuu että olen menettänyt elämäni. Tulevaisuus yksin pelottaa. Miten selvitä jos sairaudet pahenevat. Tuleva joulu kauhistuttaa, onneksi on opamox.

Harrastuksista olen löytänyt samanhenkisiä ihmisiä ja näemme harrastuksen merkeissä mutta myös pari kertaa vuodessa pidämme tapaamisia ja saan jopa kutsuja synttäreille. Eli kyllä minä suosittelen harrastuksia, sellaisia joissa on kiinteä ryhmä ja esimerkiksi esiintymistilanteita. Niiden yhteydessä tuttavuus syvenee.

Lisäksi minulla on yksi kirjeystävä. Tämä on harvinaista nykyisin mutta ihan mukavaa.

Kunhan terveyteni paranee aion kyllä laajentaa elämänpiiriäni, lähteä mukaan harrastuksiin ja ehkä johonkin vapaaehtoistyöhön tai opiskelemaan lisää ja olla aktiivisempi ihmisten suhteen. Minä en kestä näin.

Sanoit että parhaat ystävät hylkäsivät sinut löydettyään miehet. Mutta hylkäsitkö sinä myös heidät? Annoitko itse ystävyytenne myös kuihtua? Sanoit olit isän omaishoitaja joten ystävyyssuhteet jäi. Aina voi jatkaa näitä ystävyyssuhteita. Aika voi muuttaa ystäviesi tilannetta, kenties he odottavat taas sinun yhteydenottoa? On varmaan tyypillistä että rakastuessa siinä alussa kaikki muu unohtuu. Niinhän sinullakin unohtui kun hoidit isääsi. Yritä nyt uudelleen

Ihan suututtaa tämä sun kommentti tämän henkilön puolesta, jolle vastasit. Mikä ihme siinä on, että ei ymmärretä omaishoitajuuden kuormittavuutta verrattuna perhe-elämään. Lapsetkin sentään yleensä ovat omatoimisia, ellei ole pahoja toimintarajoitteita tms., ja monesti siinä on vielä se toinen vanhempikin enemmän tai vähemmän apuna. Omaishoitajuus kun voi olla 24/7 huolehtimista/vastuuta toisesta; hänen ravinnosta, siirtelystä, hygienia-asioista ym.

Ja tuollainen vastuun siirtäminen toisen niskaan tapahtuneesta, että hän muka olisi kuihduttanut itse nämä ystävyyssuhteet. Onko vaikea sitä nähdä, että syy olisi näissä muissa, oli syy(t) heidän käytöksessä missä tahansa ja heidän asenteissa ja itsekkyydessään. Luuletko, ettei omaishoitajakin tarvitsisi ystäviään raskaassa tilanteessa? Millainen ihminen hylkää tällöin ystävänsä?

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen yksinäinen ja löysin tälle hämmentävälle avuttomalle ololle olemassa olevan terminkin:

"Opittu avuttomuus on psykologinen tila, jossa ihminen on kielteisistä kokemuksistaan johtuen ikään kuin oppinut avuttomaksi. On aivan sama mitä tekee tai on tekemättä, ihmisellä on voimakas tunne, ettei hän pysty vaikuttamaan itse elämänsä kulkuun."

Itse olen taas ajatellut etten ole avuton, mutta toistuvat huonot kokemukset ihmisistä ovat tehneet minusta todella pessimistisen eli en odota mitään ihmeellistä tai toivo liikoja. Olen siis hyvin realistinen elämäni suhteen ja tiedotan sen, että ei aina välttämättä toteudu ne toiveet. En silti luovuta, mutta kaikki ylimääräinen kultapöly on karissut ja aikoja sitten.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu tosi paljon asuinpaikasta, miten tuollaisen tilanteen pystyy kääntämään paremmaksi. Olen myös yksineläjä, puolittain omasta valinnastani erakoitunut, mutta tämä asuinkyläni on niin karsea että kyllä se on tehnyt tehtävänsä. En halua olla moisten konservatiivien ja uskovaisten kanssa missään tekemisissä. Paljon parempaa on elämäni kun en anna kenenkään tulla utelemaan tai taivastelemaan elämääntapaani. Yritän selvitä kaikesta yksin.

No mutta se positiivinen viesti minkä haluan antaa on se, että jos asut kaupungissa niin osallistu ilmaistapahtumiin tai jos on varaa niin konsertteihin tms kulttuuririentoihin omien mieltymystesi mukaisesti. Käy ulkona ja ulkoilemassa. Jos on voimia niin tee itse aloite saadaksesi seuraa jonnekin tapahtumaan tms.

Olen ajatellut itsestäni että elämäni kaupungissa olisi aivan toisenlainen kuin täällä jumalanhylkäämällä peräkylällä. Jos muutto olisi mahdollinen, en kirjoittaisi tätä viestiä täältä korvesta, vaan olisin tyytyväinen ja lievästi sosiaalinen tamperelainen (unelmakaupunkini <3).

Tsemppiä, usko itseesi ja uskalla luottaa toisiin ihmisiinkin, sopivassa määrin! Minä ainakin uskon että voit muuttaa elämässäsi asioita. Pidän peukkuja!

Tuli tästä mieleen oma tilanne ja itsekin olen jumissa täällä pienellä paikkakunnalla jo monta vuotta. Ensin töiden yms takia ja nyt sitten ihan siitä syystä etten oikein pysty muuttamaan jos ei ole sitä työtä tai opiskelupaikkaa tarjolla ja minunkin on siis ihan rahallisesti vaikeaa muuttaa. Sen vuoksi aina toivon, että pääsisin opiskelemaan jo pois täältä, mutta ei tämä meinaa tapahtua millään. Olen vielä nuori ihminen ja tuo uskonnollisuus ja muu "vanhoollisuus" on minullekin tuttua ja en todellakaan halua arvostella niitä ihmisiä, mutta minulla ei paljon yhteistä ole heidän kanssaan. Oikeastaan tämä kaikki ahdistaa niin paljon ja välillä ärsyttää kun jotkut oikeasti pitävät itsestään selvänä, että nuoret muuttavat kaupunkiin. Itselle tämä ei olekaan niin helppoa ja köyhät vanhemmat minulla joten en voi odottaa apua.

Myös työkkärin toiminta ja karenssit yms pelottavat, koska jos mokaisin niiden kanssa jossain kaupungissa niin olisin nopeasti todella pahassa tilanteessa. Ei ole varaa virheisiin. Oikeasti toivon joskus, että olen muualla. Viihdyn kyllä maallakin, mutta liika on liikaa. Viestisi toi myös paljon ajatuksia mieleen, kun itsekin pidän Tampereesta paljon ja kävin siellä kesällä ja mietin, että olisi niin kivaa muuttaa sinne. Joku tietenkin on rohkea ja muuttaa, mutta itsellä välillä vaikeaa pärjätä yleensäkin ja korkeat vuokrat yms pelottavat. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen nuori nainen jo tipuin porukoista sekä menetin viimeiset kaverit jo vuosia sitten, kun kiusattiin. Sen jälkeen olen muuttanut muualle ja oikeastaan ollut jossain koulutuksessa jotain tuttuja, mutta se kaikki on sitten loppunut sen myötä kun tuo koulutus yms on loppunut. Mitään pysyviä suhteita en ole saanut ja nyt olen ollut 10 vuotta oikeastaan ilman kavereita ja yksinäinen. Minulla on oikeastaan niin ikäviä kokemuksia ihmisistä, että se on oman vähän ujon luonteen lisäksi yksi syy miksi vaikeaa tutustua ja en nopeasti pysty päästämään ketään todella lähelle. Muutenkin elämän tilanne ollut sellainen etten ole esim opiskellut nyt pitkään aikaan joten sellaista edes jollakin tapaa pysyvää ryhmää ei ole ollut. Itsellä ei ole muutenkaan sukulaisia ja välillä pelkään mihin tämä kaikki oikein johtaa. En voi kovin hyvin tällä hetkellä. Huomaan, että vieläkin kaipaan silti seuraa ja ei tähän koskaan totu vaikka yrittääkin. Ymmärrän tietenkin, että itsessäkin on syytä tähän, mutta samalla mietin kuinka helppoa jollakin voi olla ja on niitä ystävyyssuhteita ja nuoruudesta tai sukulaisia yms ja itsellä ei ole edes sieltä tullut ketään. Eli kun kysyit niin elämäni on juuri sellaista ja monesti todella surullista. En enää tiedä mitä tehdä ja oikeasti olen ihan mukava ihminen ja pelkään muiden suhtautumista muutenkin jos tämä kaikki paljastuu.

Olen sellainen ihminen joka tykkää kaikista uusista jutuista ja silti en enää aina jaksa mennä yksin. Tässä jää tavallaan paljon asioita tekemättä ja kokematta. Tietenkin jokainen on vastuussa elämästään, mutta välillä todellakin vaikeaa ja minulle on nyt jäänyt tämä tilanne "päälle". En siis kenellekään edes halua puhua tästä ja hävettää. Nyt olen saanut yhden "nettikaverin" joka oikeastaan todella vähän voi olla elämässäni mukana, mutta huomaan kuinka hänestäkin on tullut minulle niin tärkeä ja pelkään, että kiinnyn liikaa häneen jos ei enää ehdi pitää yhteyttä. Sitten olisin taas ihan yksin. Anteeksi todellakin valitus ja en haluaisi kirjoittaa tänne tällaistä viestiä. En silti koskaan ajatellut, että tilanne olisi tämä. Sitten, kun oikeasti välillä tuntuu silti, ettei edes ole olemassa kun on ihan "näkymätön" kaikille. Ja myönnän omat virheeni ja en hae mitään "parasta ihmistä" vaan todellakin olisin iloinen kaikista juttukavereista yms. En vaan meinaa enää edes uskaltaa tutustua ja oikeasti muutenkin sellainen tilanne elämässä etten tapaa paljon uusia ihmisiä.  Ymmärrän myös sen, että moni varmaan ajattelee että täysin oma vika tämä kaikki, mutta asiat eivät aina ole helppoja. 

Tuo että ei käy yksin paikoissa on kyllä todella huono asia pidemmän päälle. Jos on yksinäinen, tilanne vaan pahenee, jos istuu kaikki illat kotona eikä käy ihmisten ilmoilla. Minä olen yksinäinen ja käyn vaikka missä yksin. Työkaverit monesti sitä ihmetteleekin jos kerron meneväni ulkomaanmatkalle tai teatteriin tai shoppailemaan että yksinkö ihan menet, ei he ikinä yksin lähtis. Oikeasti yksin voi käydä missä vaan, kukaan ei siellä sua tuijota tai edes huomaa että olet yksin ja yksin voi olla jopa ihan hauskaa. Toki voisi olla kivempi mennä ystävän tai puolison kanssa mutta ei kannata heittää koko elämää hukkaan vain koska heitä ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu tosi paljon asuinpaikasta, miten tuollaisen tilanteen pystyy kääntämään paremmaksi. Olen myös yksineläjä, puolittain omasta valinnastani erakoitunut, mutta tämä asuinkyläni on niin karsea että kyllä se on tehnyt tehtävänsä. En halua olla moisten konservatiivien ja uskovaisten kanssa missään tekemisissä. Paljon parempaa on elämäni kun en anna kenenkään tulla utelemaan tai taivastelemaan elämääntapaani. Yritän selvitä kaikesta yksin.

No mutta se positiivinen viesti minkä haluan antaa on se, että jos asut kaupungissa niin osallistu ilmaistapahtumiin tai jos on varaa niin konsertteihin tms kulttuuririentoihin omien mieltymystesi mukaisesti. Käy ulkona ja ulkoilemassa. Jos on voimia niin tee itse aloite saadaksesi seuraa jonnekin tapahtumaan tms.

Olen ajatellut itsestäni että elämäni kaupungissa olisi aivan toisenlainen kuin täällä jumalanhylkäämällä peräkylällä. Jos muutto olisi mahdollinen, en kirjoittaisi tätä viestiä täältä korvesta, vaan olisin tyytyväinen ja lievästi sosiaalinen tamperelainen (unelmakaupunkini <3).

Tsemppiä, usko itseesi ja uskalla luottaa toisiin ihmisiinkin, sopivassa määrin! Minä ainakin uskon että voit muuttaa elämässäsi asioita. Pidän peukkuja!

Tuli tästä mieleen oma tilanne ja itsekin olen jumissa täällä pienellä paikkakunnalla jo monta vuotta. Ensin töiden yms takia ja nyt sitten ihan siitä syystä etten oikein pysty muuttamaan jos ei ole sitä työtä tai opiskelupaikkaa tarjolla ja minunkin on siis ihan rahallisesti vaikeaa muuttaa. Sen vuoksi aina toivon, että pääsisin opiskelemaan jo pois täältä, mutta ei tämä meinaa tapahtua millään. Olen vielä nuori ihminen ja tuo uskonnollisuus ja muu "vanhoollisuus" on minullekin tuttua ja en todellakaan halua arvostella niitä ihmisiä, mutta minulla ei paljon yhteistä ole heidän kanssaan. Oikeastaan tämä kaikki ahdistaa niin paljon ja välillä ärsyttää kun jotkut oikeasti pitävät itsestään selvänä, että nuoret muuttavat kaupunkiin. Itselle tämä ei olekaan niin helppoa ja köyhät vanhemmat minulla joten en voi odottaa apua.

Myös työkkärin toiminta ja karenssit yms pelottavat, koska jos mokaisin niiden kanssa jossain kaupungissa niin olisin nopeasti todella pahassa tilanteessa. Ei ole varaa virheisiin. Oikeasti toivon joskus, että olen muualla. Viihdyn kyllä maallakin, mutta liika on liikaa. Viestisi toi myös paljon ajatuksia mieleen, kun itsekin pidän Tampereesta paljon ja kävin siellä kesällä ja mietin, että olisi niin kivaa muuttaa sinne. Joku tietenkin on rohkea ja muuttaa, mutta itsellä välillä vaikeaa pärjätä yleensäkin ja korkeat vuokrat yms pelottavat. 

Itsekin voi opetella olemaan rohkea. Töitä ja opiskelupaikkaa voi hakea toiselta paikkakunnalta, mikään ei sitä estä. Varsinkin opiskelemaan jos haluat niin se olisi helpoin tapa vaihtaa paikkakuntaa. Mutta töitäkin voi Tampereelta hakea ja muuttaa sitten sinne kun niitä töitä saa. Tai voi muuttaa edes jonnekin lähelle Tamperetta, jossa on halvempaa asua mutta bussilla pääsee isolle kirkolle kun haluaa.

Suomessa on kuitenkin aika hyvä tukiverkko. Saat opintotukea tai työttömyystukea tai toimeentulotukea tarvittaessa myös sinne Tampereelle. Ymmärrän kyllä että se on pelottavaa mutta sinulla on vain yksi elämä. Haluatko tuhlata sen asumalla paikassa, jossa olet onneton, koska pelkäät että entä jos et munaisit karenssin kanssa Tampereella. Tuo on katastrofiajattelua, josta kannattaa opetella eroon. Entä jos saisit Tampereella työpaikan, josta tykkäisit? Sekin on mahdollista. Sieltä Tampereelta voi myös aina muuttaa takaisin kotipaikkakunnalle, jos se ei jostain syystä ollutkaan hyvä päätös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen nuori nainen jo tipuin porukoista sekä menetin viimeiset kaverit jo vuosia sitten, kun kiusattiin. Sen jälkeen olen muuttanut muualle ja oikeastaan ollut jossain koulutuksessa jotain tuttuja, mutta se kaikki on sitten loppunut sen myötä kun tuo koulutus yms on loppunut. Mitään pysyviä suhteita en ole saanut ja nyt olen ollut 10 vuotta oikeastaan ilman kavereita ja yksinäinen. Minulla on oikeastaan niin ikäviä kokemuksia ihmisistä, että se on oman vähän ujon luonteen lisäksi yksi syy miksi vaikeaa tutustua ja en nopeasti pysty päästämään ketään todella lähelle. Muutenkin elämän tilanne ollut sellainen etten ole esim opiskellut nyt pitkään aikaan joten sellaista edes jollakin tapaa pysyvää ryhmää ei ole ollut. Itsellä ei ole muutenkaan sukulaisia ja välillä pelkään mihin tämä kaikki oikein johtaa. En voi kovin hyvin tällä hetkellä. Huomaan, että vieläkin kaipaan silti seuraa ja ei tähän koskaan totu vaikka yrittääkin. Ymmärrän tietenkin, että itsessäkin on syytä tähän, mutta samalla mietin kuinka helppoa jollakin voi olla ja on niitä ystävyyssuhteita ja nuoruudesta tai sukulaisia yms ja itsellä ei ole edes sieltä tullut ketään. Eli kun kysyit niin elämäni on juuri sellaista ja monesti todella surullista. En enää tiedä mitä tehdä ja oikeasti olen ihan mukava ihminen ja pelkään muiden suhtautumista muutenkin jos tämä kaikki paljastuu.

Olen sellainen ihminen joka tykkää kaikista uusista jutuista ja silti en enää aina jaksa mennä yksin. Tässä jää tavallaan paljon asioita tekemättä ja kokematta. Tietenkin jokainen on vastuussa elämästään, mutta välillä todellakin vaikeaa ja minulle on nyt jäänyt tämä tilanne "päälle". En siis kenellekään edes halua puhua tästä ja hävettää. Nyt olen saanut yhden "nettikaverin" joka oikeastaan todella vähän voi olla elämässäni mukana, mutta huomaan kuinka hänestäkin on tullut minulle niin tärkeä ja pelkään, että kiinnyn liikaa häneen jos ei enää ehdi pitää yhteyttä. Sitten olisin taas ihan yksin. Anteeksi todellakin valitus ja en haluaisi kirjoittaa tänne tällaistä viestiä. En silti koskaan ajatellut, että tilanne olisi tämä. Sitten, kun oikeasti välillä tuntuu silti, ettei edes ole olemassa kun on ihan "näkymätön" kaikille. Ja myönnän omat virheeni ja en hae mitään "parasta ihmistä" vaan todellakin olisin iloinen kaikista juttukavereista yms. En vaan meinaa enää edes uskaltaa tutustua ja oikeasti muutenkin sellainen tilanne elämässä etten tapaa paljon uusia ihmisiä.  Ymmärrän myös sen, että moni varmaan ajattelee että täysin oma vika tämä kaikki, mutta asiat eivät aina ole helppoja. 

Tuo että ei käy yksin paikoissa on kyllä todella huono asia pidemmän päälle. Jos on yksinäinen, tilanne vaan pahenee, jos istuu kaikki illat kotona eikä käy ihmisten ilmoilla. Minä olen yksinäinen ja käyn vaikka missä yksin. Työkaverit monesti sitä ihmetteleekin jos kerron meneväni ulkomaanmatkalle tai teatteriin tai shoppailemaan että yksinkö ihan menet, ei he ikinä yksin lähtis. Oikeasti yksin voi käydä missä vaan, kukaan ei siellä sua tuijota tai edes huomaa että olet yksin ja yksin voi olla jopa ihan hauskaa. Toki voisi olla kivempi mennä ystävän tai puolison kanssa mutta ei kannata heittää koko elämää hukkaan vain koska heitä ei ole.

Vastaan tähän viestiisi itse. Eli minua todellakin ainakin masentaa se jos joudun yksin menemään jonnekin ja kokemus on aika ahdistava. Tulee liikaa mieleen ne hetket kouluissa yms jolloin olen ollut kuin ilmaa muille. Tämän takia en todellakaan koe saavani mitään niin hienoja kokemuksia jostain tapahtumasta yms jos menen yksin. Jää se koko kokemus vajaaksi ja itseäni kyllä oikeasti hävettää olla yksin sellaisessa paikassa missä muilla seuraa ja sitä tilannetta en haluaisi korostaa. Tämän vuoksi en todellakaan niin usein enää viitsi mennä mihinkään. Ymmärrän sen, että asioilla toinen puoli, mutta mielummin säästää itseään kuin itkee jonkun tapahtuman jälkeen kuinka surkea olo siellä tuli.

Tietenkin joudunkin tekemään paljon yksin jo muutenkin ja nuo shoppailut yms ovat ihan perus juttuja ja pakollisia. Sen vuoksi ei tule sitten muuten paljon noihin vapaa-ehtoisiin lähdettyä. Itsestäni ei myöskään ole ainakaan minnekään ulkomaille matkustamaan yksin ja olen aika epävarma sekä sellainen helposti jännittävä ihminen muutenkin. Eli ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, mutta itselle ei toimi oikein tuo ajatus. Olen aina ollut sitä mieltä, että on eri mennä joskus yksin kuin aina yksin. Silloin se ei ole enää oma valinta. Tietenkin on surullinen olo, kun oikeasti jätän paljon juttuja väliin ja myönnän, että oam valinta. Joskus on pakko kuunnella itseään ja miettiä mikä on parempi vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi muutto ei ole minun osaltani mahdollista? Se on se köyhyys. Kaupungissa vuokralla asuminen ei voi tulla kysymykseen - pieni eläke ei riittäisi kustannuksiin. Ja omistusasuntoon ei tietenkään ole varaa, kun esim Tampereella pienet asunnot maksavat alkaen 150tuh. 

Olen yhden tilan loukussa. Pelkään että joudun kuolemaan tänne, mutta kun muuta poistumistietä ei ole kuin se lopullinen exit.

Lohdutonta, mutta tiedän että en ole ainut jolla tämä kohtalo. Tällä kylällä kuitenkin ainut.

En ole avuton, mutta asun väärässä paikassa ja muutto ei ole mahdollinen.

Olen onneksi introvertti, yksinäisyys ei ole viholliseni vaan ystäväni.

Aina on multa vaihtoehtoja, kunhan vain etsii. Miten olisi muutto vaikka Espanjaan, siellä on edullista asua. Entä onko sinulla puolisoa, mitä jos alkaisit hakea treffikaveria Tampereelta, ehkä joskus sitten muistatte yhteen ja asutte Tampereella. Tai onko sinulla jotain taitoa, josta nautit ja saisit lisätuloja? Kyllähän moni eläkkeelläkin tykkää olla aktiivinen.

Espanja: ei minun juttu.

En ole haku päällä, eli en halua parisuhdetta. Asun yksin ja haluan asua loppuelämäni yksin.

Treffit: vähän utopistinen ajatus, mutta jos joku haluaisi nauttia kahvit ja samalla rupatella, niin mikäs siinä. Sukupuolella ei olisi merkitystä, koska en ole hakemassa ketään erityistä seurakseni.

Olen hyvin aktiivinen, siis liikkuva ja fyysistä työtä tekevä ihminen. Esim tänään 4-5h lumitöissä. Aktiivisuutta on monenlaista, joillakin on aktiivinen sosiaalinen elämä, toisella taas oman kropan liikkeelle laittaminen on ihan parasta.

On tässä 12 v ollut aikaa miettiä eri vaihtoehtoja. Olen yhden tilan loukussa ja tulen olemaan, ellei lottovoitto osu kohdalle. :) En tosin lottoa...kenoilen kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen nuori nainen jo tipuin porukoista sekä menetin viimeiset kaverit jo vuosia sitten, kun kiusattiin. Sen jälkeen olen muuttanut muualle ja oikeastaan ollut jossain koulutuksessa jotain tuttuja, mutta se kaikki on sitten loppunut sen myötä kun tuo koulutus yms on loppunut. Mitään pysyviä suhteita en ole saanut ja nyt olen ollut 10 vuotta oikeastaan ilman kavereita ja yksinäinen. Minulla on oikeastaan niin ikäviä kokemuksia ihmisistä, että se on oman vähän ujon luonteen lisäksi yksi syy miksi vaikeaa tutustua ja en nopeasti pysty päästämään ketään todella lähelle. Muutenkin elämän tilanne ollut sellainen etten ole esim opiskellut nyt pitkään aikaan joten sellaista edes jollakin tapaa pysyvää ryhmää ei ole ollut. Itsellä ei ole muutenkaan sukulaisia ja välillä pelkään mihin tämä kaikki oikein johtaa. En voi kovin hyvin tällä hetkellä. Huomaan, että vieläkin kaipaan silti seuraa ja ei tähän koskaan totu vaikka yrittääkin. Ymmärrän tietenkin, että itsessäkin on syytä tähän, mutta samalla mietin kuinka helppoa jollakin voi olla ja on niitä ystävyyssuhteita ja nuoruudesta tai sukulaisia yms ja itsellä ei ole edes sieltä tullut ketään. Eli kun kysyit niin elämäni on juuri sellaista ja monesti todella surullista. En enää tiedä mitä tehdä ja oikeasti olen ihan mukava ihminen ja pelkään muiden suhtautumista muutenkin jos tämä kaikki paljastuu.

Olen sellainen ihminen joka tykkää kaikista uusista jutuista ja silti en enää aina jaksa mennä yksin. Tässä jää tavallaan paljon asioita tekemättä ja kokematta. Tietenkin jokainen on vastuussa elämästään, mutta välillä todellakin vaikeaa ja minulle on nyt jäänyt tämä tilanne "päälle". En siis kenellekään edes halua puhua tästä ja hävettää. Nyt olen saanut yhden "nettikaverin" joka oikeastaan todella vähän voi olla elämässäni mukana, mutta huomaan kuinka hänestäkin on tullut minulle niin tärkeä ja pelkään, että kiinnyn liikaa häneen jos ei enää ehdi pitää yhteyttä. Sitten olisin taas ihan yksin. Anteeksi todellakin valitus ja en haluaisi kirjoittaa tänne tällaistä viestiä. En silti koskaan ajatellut, että tilanne olisi tämä. Sitten, kun oikeasti välillä tuntuu silti, ettei edes ole olemassa kun on ihan "näkymätön" kaikille. Ja myönnän omat virheeni ja en hae mitään "parasta ihmistä" vaan todellakin olisin iloinen kaikista juttukavereista yms. En vaan meinaa enää edes uskaltaa tutustua ja oikeasti muutenkin sellainen tilanne elämässä etten tapaa paljon uusia ihmisiä.  Ymmärrän myös sen, että moni varmaan ajattelee että täysin oma vika tämä kaikki, mutta asiat eivät aina ole helppoja. 

Tuo että ei käy yksin paikoissa on kyllä todella huono asia pidemmän päälle. Jos on yksinäinen, tilanne vaan pahenee, jos istuu kaikki illat kotona eikä käy ihmisten ilmoilla. Minä olen yksinäinen ja käyn vaikka missä yksin. Työkaverit monesti sitä ihmetteleekin jos kerron meneväni ulkomaanmatkalle tai teatteriin tai shoppailemaan että yksinkö ihan menet, ei he ikinä yksin lähtis. Oikeasti yksin voi käydä missä vaan, kukaan ei siellä sua tuijota tai edes huomaa että olet yksin ja yksin voi olla jopa ihan hauskaa. Toki voisi olla kivempi mennä ystävän tai puolison kanssa mutta ei kannata heittää koko elämää hukkaan vain koska heitä ei ole.

Vuosikymmeniä paljon yksinkin ollut ja käynyt tapahtumissakin ym., ryhmäytynyt, ollut aktiivinen, mutta monestakaan paikasta ei pidempiaikaista seuraa ole löytynyt (jostain kuitenkin on löytynyt, mistä olen kiitollinen). Pidemmän päälle ei vain enää jaksa yksin missään oikein käydä, ja kun fyysinenkin terveys menee, niin jaksaa vieläkin vähemmän. Silloin jää enemmän tai vähemmän ulkopuoliseksi. Jos fyysinen terveys säilyy ja jaksaa jatkuvasti myös yksinkin toimia ja pitää kulissia yllä, vaikka huonojakin kokemuksia voi jatkuvasti tulla, tulevaisuus on valoisampi.

Suomessa on miljoona yksinäistä. Miksi ihmeessä yksinäiset eivät ala toisilleen ystäväksi? No kun ei kelpaa mikään yksinäinen luuseri, vaan pitäisi saada iso kaveriporukka kuten sillä kaikista suosituimmalla ihmisellä jonka tiedät tai olet nähnyt somessa.

Minulla ei ole kovin montaa ystävää, mutta kyllä minä tiedän että se johtuu aika pitkälti siitä että en ole kovin hyvä pitämään ihmisiin yhteyttä, enkä juurikaan hakeudu ihmisten seuraan. Minulla on harrastuksiakin joissa tapaan ihmisiä, mutta en ole edes yrittänyt mitenkään ystäväksi alkaa kaikkien kanssa vaikka olen tuntenut heidät 15 vuotta. Sama juttu työkavereiden ja muiden joihin nyt elämässä törmää jossain. Mulle riittää muutama ystävä koska minulla on myös perhe ja viihdyn hyvin omissa oloissanikin, varsinkin kun työssä joutuu olemaan sosiaalinen myös asiakkaiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu tosi paljon asuinpaikasta, miten tuollaisen tilanteen pystyy kääntämään paremmaksi. Olen myös yksineläjä, puolittain omasta valinnastani erakoitunut, mutta tämä asuinkyläni on niin karsea että kyllä se on tehnyt tehtävänsä. En halua olla moisten konservatiivien ja uskovaisten kanssa missään tekemisissä. Paljon parempaa on elämäni kun en anna kenenkään tulla utelemaan tai taivastelemaan elämääntapaani. Yritän selvitä kaikesta yksin.

No mutta se positiivinen viesti minkä haluan antaa on se, että jos asut kaupungissa niin osallistu ilmaistapahtumiin tai jos on varaa niin konsertteihin tms kulttuuririentoihin omien mieltymystesi mukaisesti. Käy ulkona ja ulkoilemassa. Jos on voimia niin tee itse aloite saadaksesi seuraa jonnekin tapahtumaan tms.

Olen ajatellut itsestäni että elämäni kaupungissa olisi aivan toisenlainen kuin täällä jumalanhylkäämällä peräkylällä. Jos muutto olisi mahdollinen, en kirjoittaisi tätä viestiä täältä korvesta, vaan olisin tyytyväinen ja lievästi sosiaalinen tamperelainen (unelmakaupunkini <3).

Tsemppiä, usko itseesi ja uskalla luottaa toisiin ihmisiinkin, sopivassa määrin! Minä ainakin uskon että voit muuttaa elämässäsi asioita. Pidän peukkuja!

Miksei muutti ole mahdollista? Kannattaa tehdä unelmista totta.

En ole tuo kirjoittaja, mutta sama tilanne. Jumissa tuppukylässä. Syy: asunto ei mene kaupaksi, ja ennen sitä on turha haaveilla poismuutosta.

Että näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen nuori nainen jo tipuin porukoista sekä menetin viimeiset kaverit jo vuosia sitten, kun kiusattiin. Sen jälkeen olen muuttanut muualle ja oikeastaan ollut jossain koulutuksessa jotain tuttuja, mutta se kaikki on sitten loppunut sen myötä kun tuo koulutus yms on loppunut. Mitään pysyviä suhteita en ole saanut ja nyt olen ollut 10 vuotta oikeastaan ilman kavereita ja yksinäinen. Minulla on oikeastaan niin ikäviä kokemuksia ihmisistä, että se on oman vähän ujon luonteen lisäksi yksi syy miksi vaikeaa tutustua ja en nopeasti pysty päästämään ketään todella lähelle. Muutenkin elämän tilanne ollut sellainen etten ole esim opiskellut nyt pitkään aikaan joten sellaista edes jollakin tapaa pysyvää ryhmää ei ole ollut. Itsellä ei ole muutenkaan sukulaisia ja välillä pelkään mihin tämä kaikki oikein johtaa. En voi kovin hyvin tällä hetkellä. Huomaan, että vieläkin kaipaan silti seuraa ja ei tähän koskaan totu vaikka yrittääkin. Ymmärrän tietenkin, että itsessäkin on syytä tähän, mutta samalla mietin kuinka helppoa jollakin voi olla ja on niitä ystävyyssuhteita ja nuoruudesta tai sukulaisia yms ja itsellä ei ole edes sieltä tullut ketään. Eli kun kysyit niin elämäni on juuri sellaista ja monesti todella surullista. En enää tiedä mitä tehdä ja oikeasti olen ihan mukava ihminen ja pelkään muiden suhtautumista muutenkin jos tämä kaikki paljastuu.

Olen sellainen ihminen joka tykkää kaikista uusista jutuista ja silti en enää aina jaksa mennä yksin. Tässä jää tavallaan paljon asioita tekemättä ja kokematta. Tietenkin jokainen on vastuussa elämästään, mutta välillä todellakin vaikeaa ja minulle on nyt jäänyt tämä tilanne "päälle". En siis kenellekään edes halua puhua tästä ja hävettää. Nyt olen saanut yhden "nettikaverin" joka oikeastaan todella vähän voi olla elämässäni mukana, mutta huomaan kuinka hänestäkin on tullut minulle niin tärkeä ja pelkään, että kiinnyn liikaa häneen jos ei enää ehdi pitää yhteyttä. Sitten olisin taas ihan yksin. Anteeksi todellakin valitus ja en haluaisi kirjoittaa tänne tällaistä viestiä. En silti koskaan ajatellut, että tilanne olisi tämä. Sitten, kun oikeasti välillä tuntuu silti, ettei edes ole olemassa kun on ihan "näkymätön" kaikille. Ja myönnän omat virheeni ja en hae mitään "parasta ihmistä" vaan todellakin olisin iloinen kaikista juttukavereista yms. En vaan meinaa enää edes uskaltaa tutustua ja oikeasti muutenkin sellainen tilanne elämässä etten tapaa paljon uusia ihmisiä.  Ymmärrän myös sen, että moni varmaan ajattelee että täysin oma vika tämä kaikki, mutta asiat eivät aina ole helppoja. 

Tuo että ei käy yksin paikoissa on kyllä todella huono asia pidemmän päälle. Jos on yksinäinen, tilanne vaan pahenee, jos istuu kaikki illat kotona eikä käy ihmisten ilmoilla. Minä olen yksinäinen ja käyn vaikka missä yksin. Työkaverit monesti sitä ihmetteleekin jos kerron meneväni ulkomaanmatkalle tai teatteriin tai shoppailemaan että yksinkö ihan menet, ei he ikinä yksin lähtis. Oikeasti yksin voi käydä missä vaan, kukaan ei siellä sua tuijota tai edes huomaa että olet yksin ja yksin voi olla jopa ihan hauskaa. Toki voisi olla kivempi mennä ystävän tai puolison kanssa mutta ei kannata heittää koko elämää hukkaan vain koska heitä ei ole.

Vastaan tähän viestiisi itse. Eli minua todellakin ainakin masentaa se jos joudun yksin menemään jonnekin ja kokemus on aika ahdistava. Tulee liikaa mieleen ne hetket kouluissa yms jolloin olen ollut kuin ilmaa muille. Tämän takia en todellakaan koe saavani mitään niin hienoja kokemuksia jostain tapahtumasta yms jos menen yksin. Jää se koko kokemus vajaaksi ja itseäni kyllä oikeasti hävettää olla yksin sellaisessa paikassa missä muilla seuraa ja sitä tilannetta en haluaisi korostaa. Tämän vuoksi en todellakaan niin usein enää viitsi mennä mihinkään. Ymmärrän sen, että asioilla toinen puoli, mutta mielummin säästää itseään kuin itkee jonkun tapahtuman jälkeen kuinka surkea olo siellä tuli.

Tietenkin joudunkin tekemään paljon yksin jo muutenkin ja nuo shoppailut yms ovat ihan perus juttuja ja pakollisia. Sen vuoksi ei tule sitten muuten paljon noihin vapaa-ehtoisiin lähdettyä. Itsestäni ei myöskään ole ainakaan minnekään ulkomaille matkustamaan yksin ja olen aika epävarma sekä sellainen helposti jännittävä ihminen muutenkin. Eli ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, mutta itselle ei toimi oikein tuo ajatus. Olen aina ollut sitä mieltä, että on eri mennä joskus yksin kuin aina yksin. Silloin se ei ole enää oma valinta. Tietenkin on surullinen olo, kun oikeasti jätän paljon juttuja väliin ja myönnän, että oam valinta. Joskus on pakko kuunnella itseään ja miettiä mikä on parempi vaihtoehto.

Viestistäsi saa kuvan että sinulla on valitettavan yleinen maailmankatsomus jonka mukaan omat ajatuksesi ja tunteesi tapahtuvat sinulle niin että sinulla ei ole niihin mitään kontrollia. Että tapahtumissa vaan tulee surullinen ja häpeällinen olo ja et voi tehdä asialle mitään ja asia tulee olemaan aina näin loppuelämäsi ajan.

Maailmaan avautuu täysin uudenlaiset mahdollisuudet kun ymmärtää että sinä voit itse kontrolloida omia ajatuksiasi ja että omat tunteesi johtuvat omista ajatuksistasi. Terapia on tähän oiva apu mutta myös esimerkiksi self help kirjat voivat auttaa.

Se että tapahtumissa tulee surullinen olo ei ole mikään välttämätön paha. Se surullinen olo tulee siitä että ajattelet siellä surullisia ajatuksia ja surkuttelet itseäsi. Keskityt oikein niihin huonoihin puoliin ja tavallaan lietsot itseäsi huonoon mielentilaan.

Mene tapahtumaan, josta tiedät pitäväsi kovasti - mikä se ikinä omalla kohdallasi olisikaan. Esimerkiksi lempibändin keikka on tapahtuma, jossa on helppo keskittyä muuhun kuin omaan oloon. Keskity kuuntelmaan bändiä ja nauti musiikista. Kun ajatukset menevät siihen kuinka tylsää on olla siellä yksin, älä keskity niihin ajatuksiin vaan siirrä ajatuksesi bändiin ja keikan positiivisiin puoliin.

Et ole todellakaan asian kansaa yksin. On hyvin yleistä luulla että omia ajatuksia ja tunteita ei voi kontrolloida. Mutta nykyisellä elämäntavallasi sinulta vain valuu koko elämä hukkaan, koska et edes yritä tehdä itseäsi onnelliseksi tai nauttia elämästä, koska olet etukäteen päättänyt että se ei voi onnistua. Minulle ja meille muillehan se on ihan sama miten sinä elät mutta kurjaa sinun kannaltasi hukata ainutlaatuinen elämä.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on miljoona yksinäistä. Miksi ihmeessä yksinäiset eivät ala toisilleen ystäväksi? No kun ei kelpaa mikään yksinäinen luuseri, vaan pitäisi saada iso kaveriporukka kuten sillä kaikista suosituimmalla ihmisellä jonka tiedät tai olet nähnyt somessa.

Minulla ei ole kovin montaa ystävää, mutta kyllä minä tiedän että se johtuu aika pitkälti siitä että en ole kovin hyvä pitämään ihmisiin yhteyttä, enkä juurikaan hakeudu ihmisten seuraan. Minulla on harrastuksiakin joissa tapaan ihmisiä, mutta en ole edes yrittänyt mitenkään ystäväksi alkaa kaikkien kanssa vaikka olen tuntenut heidät 15 vuotta. Sama juttu työkavereiden ja muiden joihin nyt elämässä törmää jossain. Mulle riittää muutama ystävä koska minulla on myös perhe ja viihdyn hyvin omissa oloissanikin, varsinkin kun työssä joutuu olemaan sosiaalinen myös asiakkaiden kanssa.

Minulla ainakin juuri kelpaa se "yksinäinen luuseri" todella hyvin ja yleensä sellainen ihminen kaipaakin seuraa jolla sama tilanne kuin itsellä ( olen itsekin se "luuseri") Heitä on vaan aika hankalaa tavata missään ja oikeat ihmiset eivät kohtaa. Itse olet valinnut oman tilanteesi ja et edes kaipaa niin paljon seuraa. Toisilla on eri tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos asut kaupungissa, on varmasti paljon ihan ilmaisia tai melkein ilmaisia tapahtumia, joihin voi mennä.

Jos vain saisit lähdettyä kotoa pois välillä, jotta voit kokea yhteenkuuluvuutta vaikka yleisötilaisuudessa muiden joukossa.

Kuten joku jo aiemmin sanoi, näissä kyllä pääsääntöisesti tuntee itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Lähes kaikki tulevat näihin tilaisuuksiin kaverien kanssa, eikä silloin mukaan kaivata ylimääräisiä. Yksinäinen päätyy katselemaan vierestä kun muilla on hauskaa kaveriensa kanssa, ja tuntee itsensä entistä ulkopuolisemmaksi.

Esimerkkejä omista yrityksistä

- yritän jutella henkilölle vessa- tai baarijonossa, kun katselin että hänkin on yksin. Henkilö on hyvin vaivautunut, ja kohta paikalle tulee hänen kaverinsa ja mulle käännetään selkä kesken lauseen.

- tilaisuudessa on "keskustelkaa parin kanssa tai ryhmissä" osio, ja yritän kysellä ympäriltä ryhmää. Kaikilla on jo kaveri ja päädyn näppäilemään puhelinta sen 15 minuuttia kun en löydä paria tai ryhmää.

- tilaisuudessa on pariharjoite, muut erkaantuvat ympäriltä pareiksi ja jään yksin seisomaan keskelle kunnes lähden vessaan kun alkoi hävettää.

- esityksen jälkeen on drinkkitilaisuus, otan juoman ja yritän löytää pöydän. Menen vajaaseen pöytään ja yritän jutella, mutta pöydän muut olivat ilmeisesti tuttuja keskenään ja lähinnä ovat kuin eivät huomaisikaan.

- menen jumpan pukuhuoneeseen ja huomaan kun joku tervehtii aiempaa huoneeseen tulijaa iloisesti. Ajattelen että tuossa on varmaan avoin ja kiva ihminen, ja sanon itsekin iloisesti hänelle hei. Hän katsoo minua oudoksuen ja kääntyy juttelemaan sen aiemman tulijan kanssa joka olikin hänen tuttunsa.

Tällaiset tapahtumat kun toistuvat kerta toisensa jälkeen, alkavat kehoitukset lähteä tapahtumiin kokemaan yhteisöllisyyttä lähinnä kauhean naiiveilta...

Tämä muakin pelottaa... Sain kylmää vettä niskaan yhdessä työhön liittyvässä tapahtumassa jokin aika sitten. Yritin jutella ihmisille parhaani mukaan, mutta yksi toisensa jälkeen kaikkosi muualle. Kai se on tämä mun epävarmuus, joka paistaa pitkälle. Se saa ihmiset kavahtamaan minua. Tekisi mieli mennä tilaisuuksiin, mutta juuri tuo yksin jääminen siellä pelottaa. Se vetää mielen niin matalaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen nuori nainen jo tipuin porukoista sekä menetin viimeiset kaverit jo vuosia sitten, kun kiusattiin. Sen jälkeen olen muuttanut muualle ja oikeastaan ollut jossain koulutuksessa jotain tuttuja, mutta se kaikki on sitten loppunut sen myötä kun tuo koulutus yms on loppunut. Mitään pysyviä suhteita en ole saanut ja nyt olen ollut 10 vuotta oikeastaan ilman kavereita ja yksinäinen. Minulla on oikeastaan niin ikäviä kokemuksia ihmisistä, että se on oman vähän ujon luonteen lisäksi yksi syy miksi vaikeaa tutustua ja en nopeasti pysty päästämään ketään todella lähelle. Muutenkin elämän tilanne ollut sellainen etten ole esim opiskellut nyt pitkään aikaan joten sellaista edes jollakin tapaa pysyvää ryhmää ei ole ollut. Itsellä ei ole muutenkaan sukulaisia ja välillä pelkään mihin tämä kaikki oikein johtaa. En voi kovin hyvin tällä hetkellä. Huomaan, että vieläkin kaipaan silti seuraa ja ei tähän koskaan totu vaikka yrittääkin. Ymmärrän tietenkin, että itsessäkin on syytä tähän, mutta samalla mietin kuinka helppoa jollakin voi olla ja on niitä ystävyyssuhteita ja nuoruudesta tai sukulaisia yms ja itsellä ei ole edes sieltä tullut ketään. Eli kun kysyit niin elämäni on juuri sellaista ja monesti todella surullista. En enää tiedä mitä tehdä ja oikeasti olen ihan mukava ihminen ja pelkään muiden suhtautumista muutenkin jos tämä kaikki paljastuu.

Olen sellainen ihminen joka tykkää kaikista uusista jutuista ja silti en enää aina jaksa mennä yksin. Tässä jää tavallaan paljon asioita tekemättä ja kokematta. Tietenkin jokainen on vastuussa elämästään, mutta välillä todellakin vaikeaa ja minulle on nyt jäänyt tämä tilanne "päälle". En siis kenellekään edes halua puhua tästä ja hävettää. Nyt olen saanut yhden "nettikaverin" joka oikeastaan todella vähän voi olla elämässäni mukana, mutta huomaan kuinka hänestäkin on tullut minulle niin tärkeä ja pelkään, että kiinnyn liikaa häneen jos ei enää ehdi pitää yhteyttä. Sitten olisin taas ihan yksin. Anteeksi todellakin valitus ja en haluaisi kirjoittaa tänne tällaistä viestiä. En silti koskaan ajatellut, että tilanne olisi tämä. Sitten, kun oikeasti välillä tuntuu silti, ettei edes ole olemassa kun on ihan "näkymätön" kaikille. Ja myönnän omat virheeni ja en hae mitään "parasta ihmistä" vaan todellakin olisin iloinen kaikista juttukavereista yms. En vaan meinaa enää edes uskaltaa tutustua ja oikeasti muutenkin sellainen tilanne elämässä etten tapaa paljon uusia ihmisiä.  Ymmärrän myös sen, että moni varmaan ajattelee että täysin oma vika tämä kaikki, mutta asiat eivät aina ole helppoja. 

Tuo että ei käy yksin paikoissa on kyllä todella huono asia pidemmän päälle. Jos on yksinäinen, tilanne vaan pahenee, jos istuu kaikki illat kotona eikä käy ihmisten ilmoilla. Minä olen yksinäinen ja käyn vaikka missä yksin. Työkaverit monesti sitä ihmetteleekin jos kerron meneväni ulkomaanmatkalle tai teatteriin tai shoppailemaan että yksinkö ihan menet, ei he ikinä yksin lähtis. Oikeasti yksin voi käydä missä vaan, kukaan ei siellä sua tuijota tai edes huomaa että olet yksin ja yksin voi olla jopa ihan hauskaa. Toki voisi olla kivempi mennä ystävän tai puolison kanssa mutta ei kannata heittää koko elämää hukkaan vain koska heitä ei ole.

Vastaan tähän viestiisi itse. Eli minua todellakin ainakin masentaa se jos joudun yksin menemään jonnekin ja kokemus on aika ahdistava. Tulee liikaa mieleen ne hetket kouluissa yms jolloin olen ollut kuin ilmaa muille. Tämän takia en todellakaan koe saavani mitään niin hienoja kokemuksia jostain tapahtumasta yms jos menen yksin. Jää se koko kokemus vajaaksi ja itseäni kyllä oikeasti hävettää olla yksin sellaisessa paikassa missä muilla seuraa ja sitä tilannetta en haluaisi korostaa. Tämän vuoksi en todellakaan niin usein enää viitsi mennä mihinkään. Ymmärrän sen, että asioilla toinen puoli, mutta mielummin säästää itseään kuin itkee jonkun tapahtuman jälkeen kuinka surkea olo siellä tuli.

Tietenkin joudunkin tekemään paljon yksin jo muutenkin ja nuo shoppailut yms ovat ihan perus juttuja ja pakollisia. Sen vuoksi ei tule sitten muuten paljon noihin vapaa-ehtoisiin lähdettyä. Itsestäni ei myöskään ole ainakaan minnekään ulkomaille matkustamaan yksin ja olen aika epävarma sekä sellainen helposti jännittävä ihminen muutenkin. Eli ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, mutta itselle ei toimi oikein tuo ajatus. Olen aina ollut sitä mieltä, että on eri mennä joskus yksin kuin aina yksin. Silloin se ei ole enää oma valinta. Tietenkin on surullinen olo, kun oikeasti jätän paljon juttuja väliin ja myönnän, että oam valinta. Joskus on pakko kuunnella itseään ja miettiä mikä on parempi vaihtoehto.

Viestistäsi saa kuvan että sinulla on valitettavan yleinen maailmankatsomus jonka mukaan omat ajatuksesi ja tunteesi tapahtuvat sinulle niin että sinulla ei ole niihin mitään kontrollia. Että tapahtumissa vaan tulee surullinen ja häpeällinen olo ja et voi tehdä asialle mitään ja asia tulee olemaan aina näin loppuelämäsi ajan.

Maailmaan avautuu täysin uudenlaiset mahdollisuudet kun ymmärtää että sinä voit itse kontrolloida omia ajatuksiasi ja että omat tunteesi johtuvat omista ajatuksistasi. Terapia on tähän oiva apu mutta myös esimerkiksi self help kirjat voivat auttaa.

Se että tapahtumissa tulee surullinen olo ei ole mikään välttämätön paha. Se surullinen olo tulee siitä että ajattelet siellä surullisia ajatuksia ja surkuttelet itseäsi. Keskityt oikein niihin huonoihin puoliin ja tavallaan lietsot itseäsi huonoon mielentilaan.

Mene tapahtumaan, josta tiedät pitäväsi kovasti - mikä se ikinä omalla kohdallasi olisikaan. Esimerkiksi lempibändin keikka on tapahtuma, jossa on helppo keskittyä muuhun kuin omaan oloon. Keskity kuuntelmaan bändiä ja nauti musiikista. Kun ajatukset menevät siihen kuinka tylsää on olla siellä yksin, älä keskity niihin ajatuksiin vaan siirrä ajatuksesi bändiin ja keikan positiivisiin puoliin.

Et ole todellakaan asian kansaa yksin. On hyvin yleistä luulla että omia ajatuksia ja tunteita ei voi kontrolloida. Mutta nykyisellä elämäntavallasi sinulta vain valuu koko elämä hukkaan, koska et edes yritä tehdä itseäsi onnelliseksi tai nauttia elämästä, koska olet etukäteen päättänyt että se ei voi onnistua. Minulle ja meille muillehan se on ihan sama miten sinä elät mutta kurjaa sinun kannaltasi hukata ainutlaatuinen elämä.

Oikeasti minusta silti tuntuu että et oikein kuitenkaan ymmärrä tätä koko asiaa ja vähättelet sitä. Olen joskus ollut aika huonossa tilanteessa elämässäni ja silloin on pakko kuunnella itseään ja ymmärtää se ettei kestä välttämättä kaikkea. En minäkään halua toisia syyttää ja todellakaan kenellekään halua valittaa mitään ja minusta voin olla realisti, mutta en todellakaan ryhdy tekemään sellaista mikä saa vain pahaa aikaan. Ihmisillä ei varmaan olisi mitään ongelmia jos kaikki pystyisivät olemaan sellaisia tunteettomia koneita. Itse en vaan pysty siihen ja oikeasti jokainen on erilainen. Kyllä minäkin silti iloitsen monista jutuista ja olen kiitollinen kaikesta hyvästä mitä koen ja uskon, että jos on osaisi olla niin positiivinen ihminen en voisi edes näin hyvin mitä nyt voin. En ole muutenkaan koskaan odottanut elämältä mitään niin kovin suurta vaan yritän olla tyytyväinen jokaiseen päivään.