Lue keskustelun säännöt.
Miksi ennen ei ollut juurikaan (tai ollenkaan) ADHD- tai ADD-lapsia? Nykyään tuntuu että joka kolmas lapsi on "erityislapsi"
16.10.2019 |
Miksi ei tajuta, että kun älypuhelimet, padit ja muut alkoivat yleistyä lasten keskuudessa, niin yhtäkkiä lasten keskittymishäiriöt kasvoivat räjähdysmäisesti.
Pelkästään se, että puhelimena pidettäisiin netitöntä kapulaa, ja se, että kotona olisi max. yksi pöytätietokone ja yksi televisio, ratkaisisi asian.
Kuten ennen, televisiosta katsottaisiin yhdessä ne muutamat ohjelmat ja jos koneella pelataan, niin rajattu aika.
Se, että pelit ja somet kulkevat mukana jatkuvasti, tekevät lapsista hermoheikkoja. Mihinkään ei osata keskittyä kun on oltava aina naama kiinni ruudussa.
Kommentit (168)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka adhd-diagnoosit ovatkin lisääntyneet sen vuoksi, että sitä tunnistetaan ja tutkitaan enemmän, niin kyllä myös kasvatuksessa on tapahtunut suuri muutos. Sitä ei voi sivuuttaa, eikä vaan hautautua jonnekin diagnoosien taakse. Hyvä, että ADHD:ta tunnistetaan nykyisin paremmin, mutta ei myöskään voi kasvatuksen ongelmia ja rutiinien puutetta sälyttää johonkin diagnoosiin, kun lapsen oireilussa ei oikeasti ole kyse tarkkaavaisuushäiriöstä.
Eli ajatteletko siis, että esim erikoislääkärit lasten neuro-psykiatriselta puolelta eivät osaisi ottaa tällaisia asioita huomioon diagnoosia tehdessään tai esim koululääkäreitä konsultoidessaan? Vain rajattu joukko ammattilaisia saa tehdä ADHD -diagnoosin, esim psykologi ei sitä saa tehdä (vaikka usein onkin mukana teettämässä testejä erityisesti alkuvaiheessa).
En tietenkään niin ajattele etteivät lääkärit osaisi oireiden perusteella sitä diagnoosia tehdä, mutta ei se diagnoosin tekevä lääkäri tiedä niistä kotiolosuhteista ja kasvatuksesta kuin sen, mitä vanhemmat itse kertovat. Kyllä siellä monissa kodeissa on paljon muitakin ongelmia, jotka aiheuttavat lapsen oireilun.
Osa on tarkkavaisuushäiriön ongelmia ja osa on, valitettavasti olosuhteiden ja kasvatuksen aiheuttamaa. Ei ne lääkärit siellä kotona käy tarkkailemassa sitä arkea. Ehkä jossain tilanteissa on sosiaalityöntekijät mukana, joissain ei. Työskentelen itse alalla, joten jotain kosketuspintaa asiaan on.
En missään tapauksessa kiistä adhd:n olemassaoloa, mutta osa oireiluista johtuu kotiolosuhteista.
Esimerkkinä eräs lapsi, joka jo 2-vuotiaasta asti oli hankala ja temperamenttinen ja n. 9-vuotiaana sai adhd-diagnoosin äidin ajettua asiaa. Koulussa ei juuri ollut ongelmia, mutta kotona lapsi oli aggressiivinen ja ailahtelevainen. Diagnoosin tehnyt lääkäri tapasi lapsen kaksi kertaa. Oli sosiaalityötä, kun äidillä ei ollut voimavaroja kasvattaa lasta tai pitää rutiineista kiinni. Isä oli mukana arjessa, mutta kasvatuksesta vastasi pääosin kotona oleva äiti. Oli myös paljon riitoja vanhempien välillä.
Sittemmin vanhemmat erosivat, ja lapsi muutti melko pian isän ja äitipuolen luo ja siellä oli perheessä rutiineita ja tervettä kasvatusta. Äiti sai oikeuden tavata lapsia joka toinen viikonloppu. Lapsen oireilut loppuivat ja adhd-lääkitys purettiin. Nykyään lapsi hyvin koulussa pärjäävä yläkoululainen.
Meillä on ollut rutiineja ja tervettä kasvatusta. Lapsella yläkoulun ka. 9,5 ja käytös 9.
ADHD diagnoosi tuli sitten lopulta lukiossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsen opettaja epäilee lapsellani olevan ADHD koska on koulussa huonokäytöksinen, impulsiivinen, aiheuttaa ongelmia yms. Mielestäni lapsi on ollut ihan pienestä saakka erityisherkkä, rauhallinen, hyvä käytöksinen. Olenko tulkinnut erityisherkkyyden (mitä suvussa on paljon) väärin vai eikö opettaja osaa erottaa erityisherkkyyttä ADHD:sta. Vai oireileeko lapsen erityisherkkyys koulussa niin, että opettajaa tulkitsee sen ADHD:ksi.
"Erityisherkkyys" on 99% tapauksista ihan vaan puhdasta autismia tai keskittymishäiriötä.
Vierailija kirjoitti:
Itse kävin koulua 69 - 70 - luvuilla. Kyllä jo alaluokilla oli heikkolahjaisia, ylivilkkaita ja kehitysvammaisiakin koulussa mukana.
Ekaluokalta jäänyt mieleen yksi tyttö, joka oli aina sijoitettu istumaan yksin eturiviin levottomuuden vuoksi.
Tuolloin opetusta heikkolahjaisille tai kehitysvammaisille toteutettiin apukoulussa.
Kouluissa oli tarkkailuluokat ( erityisopetusta), mutta ne ehkä mielettiin erilaiseksi kuin pienryhmät nyt.Myös ammattikouluja on ollut erityisryhmille jne.
Ennen ADHD nimikettä, puhuttiin MBD:stä.
Kaikkea ei vielä osattu diagnosoida ja tarjota apua.
Hienolta näyttää tämä kirjoitus näin ADHD -ihmisen silmään. Itse yliopiston heittämällä läpikäynyt nainen vailla ulospäin näkyvää levottomuutta niputetaan jos johonkin ryhmään.
Adhd ei korreloi mitenkään älykkyyden kanssa, kuten ei vaikka sekään jos on hörökorvat.
Itselläni ei koskaan kouluaikoina epäilty adhd:tä, olin vain hankala oppilas kyseenalaistaessani kaikkea ja muutenkin kaikkeen ympärillä tapahtuvaan reagoiva. Itse vasta tajusin myöhemmin, miksi olen tällainen ja sain heittämällä diagnoosin, eikä kukaan ulkopuolinen sitä minusta huomaa kun olen niin hyvä esittämään pätevää, kuten monet muutkin älykkäät adhd-ihmiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka adhd-diagnoosit ovatkin lisääntyneet sen vuoksi, että sitä tunnistetaan ja tutkitaan enemmän, niin kyllä myös kasvatuksessa on tapahtunut suuri muutos. Sitä ei voi sivuuttaa, eikä vaan hautautua jonnekin diagnoosien taakse. Hyvä, että ADHD:ta tunnistetaan nykyisin paremmin, mutta ei myöskään voi kasvatuksen ongelmia ja rutiinien puutetta sälyttää johonkin diagnoosiin, kun lapsen oireilussa ei oikeasti ole kyse tarkkaavaisuushäiriöstä.
Eli ajatteletko siis, että esim erikoislääkärit lasten neuro-psykiatriselta puolelta eivät osaisi ottaa tällaisia asioita huomioon diagnoosia tehdessään tai esim koululääkäreitä konsultoidessaan? Vain rajattu joukko ammattilaisia saa tehdä ADHD -diagnoosin, esim psykologi ei sitä saa tehdä (vaikka usein onkin mukana teettämässä testejä erityisesti alkuvaiheessa).
En tietenkään niin ajattele etteivät lääkärit osaisi oireiden perusteella sitä diagnoosia tehdä, mutta ei se diagnoosin tekevä lääkäri tiedä niistä kotiolosuhteista ja kasvatuksesta kuin sen, mitä vanhemmat itse kertovat. Kyllä siellä monissa kodeissa on paljon muitakin ongelmia, jotka aiheuttavat lapsen oireilun.
Osa on tarkkavaisuushäiriön ongelmia ja osa on, valitettavasti olosuhteiden ja kasvatuksen aiheuttamaa. Ei ne lääkärit siellä kotona käy tarkkailemassa sitä arkea. Ehkä jossain tilanteissa on sosiaalityöntekijät mukana, joissain ei. Työskentelen itse alalla, joten jotain kosketuspintaa asiaan on.
En missään tapauksessa kiistä adhd:n olemassaoloa, mutta osa oireiluista johtuu kotiolosuhteista.
Esimerkkinä eräs lapsi, joka jo 2-vuotiaasta asti oli hankala ja temperamenttinen ja n. 9-vuotiaana sai adhd-diagnoosin äidin ajettua asiaa. Koulussa ei juuri ollut ongelmia, mutta kotona lapsi oli aggressiivinen ja ailahtelevainen. Diagnoosin tehnyt lääkäri tapasi lapsen kaksi kertaa. Oli sosiaalityötä, kun äidillä ei ollut voimavaroja kasvattaa lasta tai pitää rutiineista kiinni. Isä oli mukana arjessa, mutta kasvatuksesta vastasi pääosin kotona oleva äiti. Oli myös paljon riitoja vanhempien välillä.
Sittemmin vanhemmat erosivat, ja lapsi muutti melko pian isän ja äitipuolen luo ja siellä oli perheessä rutiineita ja tervettä kasvatusta. Äiti sai oikeuden tavata lapsia joka toinen viikonloppu. Lapsen oireilut loppuivat ja adhd-lääkitys purettiin. Nykyään lapsi hyvin koulussa pärjäävä yläkoululainen.
Ottamatta sen kummemmin kantaa tähän tapaukseen, sanon vain että tällainen ns turha ADHD diagnoosi ei ole lainkaan paha juttu, sillä silloin lapsi juuri on oikeutettu suurempaan tukeen ja kuvioon tulee enemmän aikuisia mukaan. ADHD diagnoosi ei itsessään aiheuta lapselle mitään pahaa ja kyllähän niitä diagnooseja muutenkin matkan varrella rukataan (esim autismin kirjo saattaa paljastua tai dysfasia tai dysleksia ym). Kovin vaarallista se ei ole eikä myöskään erityisen yleistä. Lisäksi monilla lapsilla myös ADHD -oireilu helpottaa iän mukana (myös tieteellinen fakta) ja lisäksi ADHD:n käytösongelmat näkyvät eniten juuri eniten siellä kotona. Monella vanhemmalla on itselläänkin ADHD ja tiukkojen rutiinien ylläpitäminen voi tällöin olla hyvinkin vaikeaa. Se itsessään ei kuitenkaan tee vanhemmasta huonoa, edes ADHD -lapselle. Minunkin työni liittyy tähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen opettaja epäilee lapsellani olevan ADHD koska on koulussa huonokäytöksinen, impulsiivinen, aiheuttaa ongelmia yms. Mielestäni lapsi on ollut ihan pienestä saakka erityisherkkä, rauhallinen, hyvä käytöksinen. Olenko tulkinnut erityisherkkyyden (mitä suvussa on paljon) väärin vai eikö opettaja osaa erottaa erityisherkkyyttä ADHD:sta. Vai oireileeko lapsen erityisherkkyys koulussa niin, että opettajaa tulkitsee sen ADHD:ksi.
Lapsi taitaa kuormittua koulussa kaikesta melusta ja hälystä. Ja purkaa kuormitusta levottomalla käytöksellä.
Herkkä lapsi helposti kuormittuu. Nykykoulu on hänelle raskas paikka.On parempi, että lapsi oireilee siellä koulussa. Näin hän saattaa päästä tutkimuksiin ja parhaimmillaan saada kouluun tukitoimia, jotka estävät kuormittumista.
Ne lapset, jotka jaksavat sinnitellä koulupäivän ja purkavat kuormitusta vasta kotona, leimataan vain huonosti kasvatetuiksi. Silloin helposti ajatellaan, että vanhemmat aiheuttavat oireilun. Lapsihan käyttäytyy koulussa oikein hyvin. Kotonakin käyttäytyisi jos vanhemmat vaan yrittäisivät edes kasvattaa lasta.
Varsinkin opettajat mielellään syyllistyvät vanhempia.
Ja kotona kuormittuu lisää digitaalisessa maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka adhd-diagnoosit ovatkin lisääntyneet sen vuoksi, että sitä tunnistetaan ja tutkitaan enemmän, niin kyllä myös kasvatuksessa on tapahtunut suuri muutos. Sitä ei voi sivuuttaa, eikä vaan hautautua jonnekin diagnoosien taakse. Hyvä, että ADHD:ta tunnistetaan nykyisin paremmin, mutta ei myöskään voi kasvatuksen ongelmia ja rutiinien puutetta sälyttää johonkin diagnoosiin, kun lapsen oireilussa ei oikeasti ole kyse tarkkaavaisuushäiriöstä.
Eli ajatteletko siis, että esim erikoislääkärit lasten neuro-psykiatriselta puolelta eivät osaisi ottaa tällaisia asioita huomioon diagnoosia tehdessään tai esim koululääkäreitä konsultoidessaan? Vain rajattu joukko ammattilaisia saa tehdä ADHD -diagnoosin, esim psykologi ei sitä saa tehdä (vaikka usein onkin mukana teettämässä testejä erityisesti alkuvaiheessa).
En tietenkään niin ajattele etteivät lääkärit osaisi oireiden perusteella sitä diagnoosia tehdä, mutta ei se diagnoosin tekevä lääkäri tiedä niistä kotiolosuhteista ja kasvatuksesta kuin sen, mitä vanhemmat itse kertovat. Kyllä siellä monissa kodeissa on paljon muitakin ongelmia, jotka aiheuttavat lapsen oireilun.
Osa on tarkkavaisuushäiriön ongelmia ja osa on, valitettavasti olosuhteiden ja kasvatuksen aiheuttamaa. Ei ne lääkärit siellä kotona käy tarkkailemassa sitä arkea. Ehkä jossain tilanteissa on sosiaalityöntekijät mukana, joissain ei. Työskentelen itse alalla, joten jotain kosketuspintaa asiaan on.
En missään tapauksessa kiistä adhd:n olemassaoloa, mutta osa oireiluista johtuu kotiolosuhteista.
Esimerkkinä eräs lapsi, joka jo 2-vuotiaasta asti oli hankala ja temperamenttinen ja n. 9-vuotiaana sai adhd-diagnoosin äidin ajettua asiaa. Koulussa ei juuri ollut ongelmia, mutta kotona lapsi oli aggressiivinen ja ailahtelevainen. Diagnoosin tehnyt lääkäri tapasi lapsen kaksi kertaa. Oli sosiaalityötä, kun äidillä ei ollut voimavaroja kasvattaa lasta tai pitää rutiineista kiinni. Isä oli mukana arjessa, mutta kasvatuksesta vastasi pääosin kotona oleva äiti. Oli myös paljon riitoja vanhempien välillä.
Sittemmin vanhemmat erosivat, ja lapsi muutti melko pian isän ja äitipuolen luo ja siellä oli perheessä rutiineita ja tervettä kasvatusta. Äiti sai oikeuden tavata lapsia joka toinen viikonloppu. Lapsen oireilut loppuivat ja adhd-lääkitys purettiin. Nykyään lapsi hyvin koulussa pärjäävä yläkoululainen.
Ottamatta sen kummemmin kantaa tähän tapaukseen, sanon vain että tällainen ns turha ADHD diagnoosi ei ole lainkaan paha juttu, sillä silloin lapsi juuri on oikeutettu suurempaan tukeen ja kuvioon tulee enemmän aikuisia mukaan. ADHD diagnoosi ei itsessään aiheuta lapselle mitään pahaa ja kyllähän niitä diagnooseja muutenkin matkan varrella rukataan (esim autismin kirjo saattaa paljastua tai dysfasia tai dysleksia ym). Kovin vaarallista se ei ole eikä myöskään erityisen yleistä. Lisäksi monilla lapsilla myös ADHD -oireilu helpottaa iän mukana (myös tieteellinen fakta) ja lisäksi ADHD:n käytösongelmat näkyvät eniten juuri eniten siellä kotona. Monella vanhemmalla on itselläänkin ADHD ja tiukkojen rutiinien ylläpitäminen voi tällöin olla hyvinkin vaikeaa. Se itsessään ei kuitenkaan tee vanhemmasta huonoa, edes ADHD -lapselle. Minunkin työni liittyy tähän.
Kyllä minun mielestäni on lapsen kannalta hyvin vahingollista diagnosoida lapsi väärin ja vielä lääkitä lasta sen perusteella. Varsinkin lasten kohdalla lääkitysten määräämisessä tulisi olla hyvin varovainen. Ihan varmuuden välttämiseksi lapsen lääkitseminen jollain psyykeeseen vaikuttavien lääkkeiden osalta, ei ole kylläkään mitenkään tervettä. Pelottavaa, jos joku alan ammattilainen näin ajattelee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen opettaja epäilee lapsellani olevan ADHD koska on koulussa huonokäytöksinen, impulsiivinen, aiheuttaa ongelmia yms. Mielestäni lapsi on ollut ihan pienestä saakka erityisherkkä, rauhallinen, hyvä käytöksinen. Olenko tulkinnut erityisherkkyyden (mitä suvussa on paljon) väärin vai eikö opettaja osaa erottaa erityisherkkyyttä ADHD:sta. Vai oireileeko lapsen erityisherkkyys koulussa niin, että opettajaa tulkitsee sen ADHD:ksi.
"Erityisherkkyys" on 99% tapauksista ihan vaan puhdasta autismia tai keskittymishäiriötä.
Saatat olla oikeassa.
Meillä se herkkä lapsi sai 14-vuotiaana autismidiagnoosin. Pärjäisi koulussa hyvin, käyttäytyi moitteettomasti, ja peitteli autismiaan niin ettei edes erityisopettaja huomannut mitään.
Lopulta romahti kun se peittely kävi liian raskaaksi.
Toivottavasti joskus toipuu niin paljon, että saa toimintakykynsä takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ollut älypuhelimia, sai ajatella ihan ite.
Joo, sai ajatella itse, kunhan oli oikeat mielipiteet. Sen suhteen ennen oli paljon tiukempaa kuin nykyään.
Ennen ei puhuttu "vihapuheesta" vaan ihmiset saivat ajatella hyvinkin vapaasti.
Kyllä ennenkin oli ylivilkkautta ja oppimisvaikeuksia. Nämä oppilaat siirrettiin erityisluokalle, jossa oli erityisopettaja.
Nyt on kaikki samassa luokassa eikä kellään opiskelurauhaa. Erityisoppilaat ovat siellä vailla riittävää tukea. Kaunis selitys asialle varmaan on, mutta todellinen syy on raha. Tämä tulee halvaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen opettaja epäilee lapsellani olevan ADHD koska on koulussa huonokäytöksinen, impulsiivinen, aiheuttaa ongelmia yms. Mielestäni lapsi on ollut ihan pienestä saakka erityisherkkä, rauhallinen, hyvä käytöksinen. Olenko tulkinnut erityisherkkyyden (mitä suvussa on paljon) väärin vai eikö opettaja osaa erottaa erityisherkkyyttä ADHD:sta. Vai oireileeko lapsen erityisherkkyys koulussa niin, että opettajaa tulkitsee sen ADHD:ksi.
"Erityisherkkyys" on 99% tapauksista ihan vaan puhdasta autismia tai keskittymishäiriötä.
Saatat olla oikeassa.
Meillä se herkkä lapsi sai 14-vuotiaana autismidiagnoosin. Pärjäisi koulussa hyvin, käyttäytyi moitteettomasti, ja peitteli autismiaan niin ettei edes erityisopettaja huomannut mitään.
Lopulta romahti kun se peittely kävi liian raskaaksi.Toivottavasti joskus toipuu niin paljon, että saa toimintakykynsä takaisin.
Autismi ja adhd eivät ole sama asia. Ovat aivan eri oireyhtymiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka adhd-diagnoosit ovatkin lisääntyneet sen vuoksi, että sitä tunnistetaan ja tutkitaan enemmän, niin kyllä myös kasvatuksessa on tapahtunut suuri muutos. Sitä ei voi sivuuttaa, eikä vaan hautautua jonnekin diagnoosien taakse. Hyvä, että ADHD:ta tunnistetaan nykyisin paremmin, mutta ei myöskään voi kasvatuksen ongelmia ja rutiinien puutetta sälyttää johonkin diagnoosiin, kun lapsen oireilussa ei oikeasti ole kyse tarkkaavaisuushäiriöstä.
Eli ajatteletko siis, että esim erikoislääkärit lasten neuro-psykiatriselta puolelta eivät osaisi ottaa tällaisia asioita huomioon diagnoosia tehdessään tai esim koululääkäreitä konsultoidessaan? Vain rajattu joukko ammattilaisia saa tehdä ADHD -diagnoosin, esim psykologi ei sitä saa tehdä (vaikka usein onkin mukana teettämässä testejä erityisesti alkuvaiheessa).
En tietenkään niin ajattele etteivät lääkärit osaisi oireiden perusteella sitä diagnoosia tehdä, mutta ei se diagnoosin tekevä lääkäri tiedä niistä kotiolosuhteista ja kasvatuksesta kuin sen, mitä vanhemmat itse kertovat. Kyllä siellä monissa kodeissa on paljon muitakin ongelmia, jotka aiheuttavat lapsen oireilun.
Osa on tarkkavaisuushäiriön ongelmia ja osa on, valitettavasti olosuhteiden ja kasvatuksen aiheuttamaa. Ei ne lääkärit siellä kotona käy tarkkailemassa sitä arkea. Ehkä jossain tilanteissa on sosiaalityöntekijät mukana, joissain ei. Työskentelen itse alalla, joten jotain kosketuspintaa asiaan on.
En missään tapauksessa kiistä adhd:n olemassaoloa, mutta osa oireiluista johtuu kotiolosuhteista.
Esimerkkinä eräs lapsi, joka jo 2-vuotiaasta asti oli hankala ja temperamenttinen ja n. 9-vuotiaana sai adhd-diagnoosin äidin ajettua asiaa. Koulussa ei juuri ollut ongelmia, mutta kotona lapsi oli aggressiivinen ja ailahtelevainen. Diagnoosin tehnyt lääkäri tapasi lapsen kaksi kertaa. Oli sosiaalityötä, kun äidillä ei ollut voimavaroja kasvattaa lasta tai pitää rutiineista kiinni. Isä oli mukana arjessa, mutta kasvatuksesta vastasi pääosin kotona oleva äiti. Oli myös paljon riitoja vanhempien välillä.
Sittemmin vanhemmat erosivat, ja lapsi muutti melko pian isän ja äitipuolen luo ja siellä oli perheessä rutiineita ja tervettä kasvatusta. Äiti sai oikeuden tavata lapsia joka toinen viikonloppu. Lapsen oireilut loppuivat ja adhd-lääkitys purettiin. Nykyään lapsi hyvin koulussa pärjäävä yläkoululainen.
Ottamatta sen kummemmin kantaa tähän tapaukseen, sanon vain että tällainen ns turha ADHD diagnoosi ei ole lainkaan paha juttu, sillä silloin lapsi juuri on oikeutettu suurempaan tukeen ja kuvioon tulee enemmän aikuisia mukaan. ADHD diagnoosi ei itsessään aiheuta lapselle mitään pahaa ja kyllähän niitä diagnooseja muutenkin matkan varrella rukataan (esim autismin kirjo saattaa paljastua tai dysfasia tai dysleksia ym). Kovin vaarallista se ei ole eikä myöskään erityisen yleistä. Lisäksi monilla lapsilla myös ADHD -oireilu helpottaa iän mukana (myös tieteellinen fakta) ja lisäksi ADHD:n käytösongelmat näkyvät eniten juuri eniten siellä kotona. Monella vanhemmalla on itselläänkin ADHD ja tiukkojen rutiinien ylläpitäminen voi tällöin olla hyvinkin vaikeaa. Se itsessään ei kuitenkaan tee vanhemmasta huonoa, edes ADHD -lapselle. Minunkin työni liittyy tähän.
Kyllä minun mielestäni on lapsen kannalta hyvin vahingollista diagnosoida lapsi väärin ja vielä lääkitä lasta sen perusteella. Varsinkin lasten kohdalla lääkitysten määräämisessä tulisi olla hyvin varovainen. Ihan varmuuden välttämiseksi lapsen lääkitseminen jollain psyykeeseen vaikuttavien lääkkeiden osalta, ei ole kylläkään mitenkään tervettä. Pelottavaa, jos joku alan ammattilainen näin ajattelee.
Lääkityksestä en sanonutkaan mitään ja kuten sanottu, tuntematta tapausta enempää, ei juuri voi muutoin kommentoida. Minun kokemukseni mukaan lääkitystä harkitaan kyllä hyvin eikä sitä tarjota ratkaisuksi joka väliin. En lainkaan osaa sanoa miksi tässä tapauksessa lääkitykseen on päädytty näin nuoren lapsen kohdalla. Tosiasia kuitenkin on, että diagnooseja korjaantuu kyllä välillä ja ADHD diagnoosi ei itsessään ole vaarallinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen ns. häiriköt löysivät itselleen koulun jälkeen jonkun työpaikan, joka ei vaatinut mitään koulutusta. Voi olla että heistä tuli juoppoja mutta elivät kuitenkin suht tavallista elämää.
Enää tällaisia töitä ei ole.
Nyt nämä lapset diagnosoidaan ja lääkitään ja valtava koneisto pyörii heidän ympärillään. Lopputulos: lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet käsiin. Nuoret päätyvät suoraan työkyvyttömyyseläkkeelle.
Hyviä virkoja järjestelmä kyllä tarjoaa.
Se on tuo jatkuva ruutuaika, kännykkä on kädessä kokoajan, varsinkin joku tiktok missä aihe vaihtuu 30sekunnin välein tekee varmasti jokaiselle sen käyttäjälle ADHD n oireet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhelin/padiriippuvaisuus on ihan eri asia kuin ADHD.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka adhd-diagnoosit ovatkin lisääntyneet sen vuoksi, että sitä tunnistetaan ja tutkitaan enemmän, niin kyllä myös kasvatuksessa on tapahtunut suuri muutos. Sitä ei voi sivuuttaa, eikä vaan hautautua jonnekin diagnoosien taakse. Hyvä, että ADHD:ta tunnistetaan nykyisin paremmin, mutta ei myöskään voi kasvatuksen ongelmia ja rutiinien puutetta sälyttää johonkin diagnoosiin, kun lapsen oireilussa ei oikeasti ole kyse tarkkaavaisuushäiriöstä.
Eli ajatteletko siis, että esim erikoislääkärit lasten neuro-psykiatriselta puolelta eivät osaisi ottaa tällaisia asioita huomioon diagnoosia tehdessään tai esim koululääkäreitä konsultoidessaan? Vain rajattu joukko ammattilaisia saa tehdä ADHD -diagnoosin, esim psykologi ei sitä saa tehdä (vaikka usein onkin mukana teettämässä testejä erityisesti alkuvaiheessa).
En tietenkään niin ajattele etteivät lääkärit osaisi oireiden perusteella sitä diagnoosia tehdä, mutta ei se diagnoosin tekevä lääkäri tiedä niistä kotiolosuhteista ja kasvatuksesta kuin sen, mitä vanhemmat itse kertovat. Kyllä siellä monissa kodeissa on paljon muitakin ongelmia, jotka aiheuttavat lapsen oireilun.
Osa on tarkkavaisuushäiriön ongelmia ja osa on, valitettavasti olosuhteiden ja kasvatuksen aiheuttamaa. Ei ne lääkärit siellä kotona käy tarkkailemassa sitä arkea. Ehkä jossain tilanteissa on sosiaalityöntekijät mukana, joissain ei. Työskentelen itse alalla, joten jotain kosketuspintaa asiaan on.
En missään tapauksessa kiistä adhd:n olemassaoloa, mutta osa oireiluista johtuu kotiolosuhteista.
Esimerkkinä eräs lapsi, joka jo 2-vuotiaasta asti oli hankala ja temperamenttinen ja n. 9-vuotiaana sai adhd-diagnoosin äidin ajettua asiaa. Koulussa ei juuri ollut ongelmia, mutta kotona lapsi oli aggressiivinen ja ailahtelevainen. Diagnoosin tehnyt lääkäri tapasi lapsen kaksi kertaa. Oli sosiaalityötä, kun äidillä ei ollut voimavaroja kasvattaa lasta tai pitää rutiineista kiinni. Isä oli mukana arjessa, mutta kasvatuksesta vastasi pääosin kotona oleva äiti. Oli myös paljon riitoja vanhempien välillä.
Sittemmin vanhemmat erosivat, ja lapsi muutti melko pian isän ja äitipuolen luo ja siellä oli perheessä rutiineita ja tervettä kasvatusta. Äiti sai oikeuden tavata lapsia joka toinen viikonloppu. Lapsen oireilut loppuivat ja adhd-lääkitys purettiin. Nykyään lapsi hyvin koulussa pärjäävä yläkoululainen.
Mun kokemukseni mukaan ADHD -lapsi tarvitsee ennen kaikkea vanhemman, joka ymmärtää häntä ja hyväksyy hänet sellaisena kun hän on. Näkee hänessä hyvää. Kaikkein raskainta on kuunnella sellaisia ADHD lasten vanhempia, jotka ajattelevat lapsen ongelmien korjaantuvan kurilla ja järjestyksellä. Vanhempi, joka todella kuuntelee lapsensa tarpeita, jaksaa kohdata hänen tunteensa ja mukauttaa arkea lapselle sopivaksi, on kullanarvoinen. Samoin opettajat, jotka jaksavat ymmärtää lasta, olla positiivisia ja tukea lapsen vahvuuksia ja joiden kanssa saa sovittua joustavasti lapselle sopivat tukitoimet, ovat tärkeitä. Mun lapsen oireilu helpotti tosi paljon kun päästiin kouluun, jossa lasta tuetaan positiivisella tavalla. Se ei meillä tarkoittanut, että ADHD ois ollut pois kuvioista, mutta kylläkin sitä että lapsi saa nyt oikeanlaista tukea eikä lapsi enää oireile kuten ennen.
Vierailija kirjoitti:
Puhelin/padiriippuvaisuus on ihan eri asia kuin ADHD.
Oireet ovat hyvin paljon samat, on myös tutkittu että lapsilla jopa näkö on nykyään nompi kuin aiemmin, kiitos niiden puhelimien. Adhd tutkimuksia ei tehdä niin että ois aikaa kunnolla perehtyä mistä oireet johtuvat, se on yleensä kaks kyselyä koulussa näkyvät ongelmat ja kotona näkyvät, monikaan vanhempi ei myönnä että kasvatuksessa ei olisi mitään vikaa esim liikaa ruutuaikaa, liian vähän liikuntaa, lapset saavat usein epäterveellistä ruokaa yms.
Tässä maassa ei ole mitään resursseja edes antaa apua ihmisille kotiin näiden asioiden kanssa. Halvinta mahdollista hoitoa on antaa pelkkä lääkitys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka adhd-diagnoosit ovatkin lisääntyneet sen vuoksi, että sitä tunnistetaan ja tutkitaan enemmän, niin kyllä myös kasvatuksessa on tapahtunut suuri muutos. Sitä ei voi sivuuttaa, eikä vaan hautautua jonnekin diagnoosien taakse. Hyvä, että ADHD:ta tunnistetaan nykyisin paremmin, mutta ei myöskään voi kasvatuksen ongelmia ja rutiinien puutetta sälyttää johonkin diagnoosiin, kun lapsen oireilussa ei oikeasti ole kyse tarkkaavaisuushäiriöstä.
Eli ajatteletko siis, että esim erikoislääkärit lasten neuro-psykiatriselta puolelta eivät osaisi ottaa tällaisia asioita huomioon diagnoosia tehdessään tai esim koululääkäreitä konsultoidessaan? Vain rajattu joukko ammattilaisia saa tehdä ADHD -diagnoosin, esim psykologi ei sitä saa tehdä (vaikka usein onkin mukana teettämässä testejä erityisesti alkuvaiheessa).
En tietenkään niin ajattele etteivät lääkärit osaisi oireiden perusteella sitä diagnoosia tehdä, mutta ei se diagnoosin tekevä lääkäri tiedä niistä kotiolosuhteista ja kasvatuksesta kuin sen, mitä vanhemmat itse kertovat. Kyllä siellä monissa kodeissa on paljon muitakin ongelmia, jotka aiheuttavat lapsen oireilun.
Osa on tarkkavaisuushäiriön ongelmia ja osa on, valitettavasti olosuhteiden ja kasvatuksen aiheuttamaa. Ei ne lääkärit siellä kotona käy tarkkailemassa sitä arkea. Ehkä jossain tilanteissa on sosiaalityöntekijät mukana, joissain ei. Työskentelen itse alalla, joten jotain kosketuspintaa asiaan on.
En missään tapauksessa kiistä adhd:n olemassaoloa, mutta osa oireiluista johtuu kotiolosuhteista.
Esimerkkinä eräs lapsi, joka jo 2-vuotiaasta asti oli hankala ja temperamenttinen ja n. 9-vuotiaana sai adhd-diagnoosin äidin ajettua asiaa. Koulussa ei juuri ollut ongelmia, mutta kotona lapsi oli aggressiivinen ja ailahtelevainen. Diagnoosin tehnyt lääkäri tapasi lapsen kaksi kertaa. Oli sosiaalityötä, kun äidillä ei ollut voimavaroja kasvattaa lasta tai pitää rutiineista kiinni. Isä oli mukana arjessa, mutta kasvatuksesta vastasi pääosin kotona oleva äiti. Oli myös paljon riitoja vanhempien välillä.
Sittemmin vanhemmat erosivat, ja lapsi muutti melko pian isän ja äitipuolen luo ja siellä oli perheessä rutiineita ja tervettä kasvatusta. Äiti sai oikeuden tavata lapsia joka toinen viikonloppu. Lapsen oireilut loppuivat ja adhd-lääkitys purettiin. Nykyään lapsi hyvin koulussa pärjäävä yläkoululainen.
Ottamatta sen kummemmin kantaa tähän tapaukseen, sanon vain että tällainen ns turha ADHD diagnoosi ei ole lainkaan paha juttu, sillä silloin lapsi juuri on oikeutettu suurempaan tukeen ja kuvioon tulee enemmän aikuisia mukaan. ADHD diagnoosi ei itsessään aiheuta lapselle mitään pahaa ja kyllähän niitä diagnooseja muutenkin matkan varrella rukataan (esim autismin kirjo saattaa paljastua tai dysfasia tai dysleksia ym). Kovin vaarallista se ei ole eikä myöskään erityisen yleistä. Lisäksi monilla lapsilla myös ADHD -oireilu helpottaa iän mukana (myös tieteellinen fakta) ja lisäksi ADHD:n käytösongelmat näkyvät eniten juuri eniten siellä kotona. Monella vanhemmalla on itselläänkin ADHD ja tiukkojen rutiinien ylläpitäminen voi tällöin olla hyvinkin vaikeaa. Se itsessään ei kuitenkaan tee vanhemmasta huonoa, edes ADHD -lapselle. Minunkin työni liittyy tähän.
Kyllä minun mielestäni on lapsen kannalta hyvin vahingollista diagnosoida lapsi väärin ja vielä lääkitä lasta sen perusteella. Varsinkin lasten kohdalla lääkitysten määräämisessä tulisi olla hyvin varovainen. Ihan varmuuden välttämiseksi lapsen lääkitseminen jollain psyykeeseen vaikuttavien lääkkeiden osalta, ei ole kylläkään mitenkään tervettä. Pelottavaa, jos joku alan ammattilainen näin ajattelee.
Lääkityksestä en sanonutkaan mitään ja kuten sanottu, tuntematta tapausta enempää, ei juuri voi muutoin kommentoida. Minun kokemukseni mukaan lääkitystä harkitaan kyllä hyvin eikä sitä tarjota ratkaisuksi joka väliin. En lainkaan osaa sanoa miksi tässä tapauksessa lääkitykseen on päädytty näin nuoren lapsen kohdalla. Tosiasia kuitenkin on, että diagnooseja korjaantuu kyllä välillä ja ADHD diagnoosi ei itsessään ole vaarallinen.
Tässä tapauksessa lapsen oireilu johtui kodin olosuhteista ja korjaantuivat, kun lapsi pääsi terveeseen ja turvalliseen kasvuympäristöön. Ei adhd-diagnoosi varmasti vaarallinen ole, mutta hyvin leimaava, valitettavasti.
Eikä se tervettä ole käyttää psyykeen vaikuttavia lääkkeitä varmuuden vuoksi. Ne vaikuttavat kuitenkin ihmisen tunne-elämään ja siihen miten tunteita ja tunnetiloja käsittelee. Sitten kun lääkitys lopetetaan, muuttuu ihmisen kyky kohdata uusia asioita ja tunteita eri tavalla.
Kaikki sympatiat ja empatiat minulta adhd-ihmisille. Siitä ei ole kyse, vaan siitä että jonkin verran tehdään virheellisiä diagnooseja ja lapsi on ihan normaali, mutta jotain siellä perheessä on mennyt pieleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka adhd-diagnoosit ovatkin lisääntyneet sen vuoksi, että sitä tunnistetaan ja tutkitaan enemmän, niin kyllä myös kasvatuksessa on tapahtunut suuri muutos. Sitä ei voi sivuuttaa, eikä vaan hautautua jonnekin diagnoosien taakse. Hyvä, että ADHD:ta tunnistetaan nykyisin paremmin, mutta ei myöskään voi kasvatuksen ongelmia ja rutiinien puutetta sälyttää johonkin diagnoosiin, kun lapsen oireilussa ei oikeasti ole kyse tarkkaavaisuushäiriöstä.
Eli ajatteletko siis, että esim erikoislääkärit lasten neuro-psykiatriselta puolelta eivät osaisi ottaa tällaisia asioita huomioon diagnoosia tehdessään tai esim koululääkäreitä konsultoidessaan? Vain rajattu joukko ammattilaisia saa tehdä ADHD -diagnoosin, esim psykologi ei sitä saa tehdä (vaikka usein onkin mukana teettämässä testejä erityisesti alkuvaiheessa).
En tietenkään niin ajattele etteivät lääkärit osaisi oireiden perusteella sitä diagnoosia tehdä, mutta ei se diagnoosin tekevä lääkäri tiedä niistä kotiolosuhteista ja kasvatuksesta kuin sen, mitä vanhemmat itse kertovat. Kyllä siellä monissa kodeissa on paljon muitakin ongelmia, jotka aiheuttavat lapsen oireilun.
Osa on tarkkavaisuushäiriön ongelmia ja osa on, valitettavasti olosuhteiden ja kasvatuksen aiheuttamaa. Ei ne lääkärit siellä kotona käy tarkkailemassa sitä arkea. Ehkä jossain tilanteissa on sosiaalityöntekijät mukana, joissain ei. Työskentelen itse alalla, joten jotain kosketuspintaa asiaan on.
En missään tapauksessa kiistä adhd:n olemassaoloa, mutta osa oireiluista johtuu kotiolosuhteista.
Esimerkkinä eräs lapsi, joka jo 2-vuotiaasta asti oli hankala ja temperamenttinen ja n. 9-vuotiaana sai adhd-diagnoosin äidin ajettua asiaa. Koulussa ei juuri ollut ongelmia, mutta kotona lapsi oli aggressiivinen ja ailahtelevainen. Diagnoosin tehnyt lääkäri tapasi lapsen kaksi kertaa. Oli sosiaalityötä, kun äidillä ei ollut voimavaroja kasvattaa lasta tai pitää rutiineista kiinni. Isä oli mukana arjessa, mutta kasvatuksesta vastasi pääosin kotona oleva äiti. Oli myös paljon riitoja vanhempien välillä.
Sittemmin vanhemmat erosivat, ja lapsi muutti melko pian isän ja äitipuolen luo ja siellä oli perheessä rutiineita ja tervettä kasvatusta. Äiti sai oikeuden tavata lapsia joka toinen viikonloppu. Lapsen oireilut loppuivat ja adhd-lääkitys purettiin. Nykyään lapsi hyvin koulussa pärjäävä yläkoululainen.
Mun kokemukseni mukaan ADHD -lapsi tarvitsee ennen kaikkea vanhemman, joka ymmärtää häntä ja hyväksyy hänet sellaisena kun hän on. Näkee hänessä hyvää. Kaikkein raskainta on kuunnella sellaisia ADHD lasten vanhempia, jotka ajattelevat lapsen ongelmien korjaantuvan kurilla ja järjestyksellä. Vanhempi, joka todella kuuntelee lapsensa tarpeita, jaksaa kohdata hänen tunteensa ja mukauttaa arkea lapselle sopivaksi, on kullanarvoinen. Samoin opettajat, jotka jaksavat ymmärtää lasta, olla positiivisia ja tukea lapsen vahvuuksia ja joiden kanssa saa sovittua joustavasti lapselle sopivat tukitoimet, ovat tärkeitä. Mun lapsen oireilu helpotti tosi paljon kun päästiin kouluun, jossa lasta tuetaan positiivisella tavalla. Se ei meillä tarkoittanut, että ADHD ois ollut pois kuvioista, mutta kylläkin sitä että lapsi saa nyt oikeanlaista tukea eikä lapsi enää oireile kuten ennen.
"Positiivisuus" ja "tuki" ovat kuuminta hottia kasvatusalalla mutta eivät todellakaan ratkaise kaikkea. Myös kurille ja järjestykselle on paikkansa.
Vierailija kirjoitti:
Puhelin/padiriippuvaisuus on ihan eri asia kuin ADHD.
Lue tämä, ennen kuin diagnosoit itsellesi tai lapsellesi ADHD:n
Lapsi taitaa kuormittua koulussa kaikesta melusta ja hälystä. Ja purkaa kuormitusta levottomalla käytöksellä.
Herkkä lapsi helposti kuormittuu. Nykykoulu on hänelle raskas paikka.
On parempi, että lapsi oireilee siellä koulussa. Näin hän saattaa päästä tutkimuksiin ja parhaimmillaan saada kouluun tukitoimia, jotka estävät kuormittumista.
Ne lapset, jotka jaksavat sinnitellä koulupäivän ja purkavat kuormitusta vasta kotona, leimataan vain huonosti kasvatetuiksi. Silloin helposti ajatellaan, että vanhemmat aiheuttavat oireilun. Lapsihan käyttäytyy koulussa oikein hyvin. Kotonakin käyttäytyisi jos vanhemmat vaan yrittäisivät edes kasvattaa lasta.
Varsinkin opettajat mielellään syyllistyvät vanhempia.