Lue keskustelun säännöt.
Miksi ennen ei ollut juurikaan (tai ollenkaan) ADHD- tai ADD-lapsia? Nykyään tuntuu että joka kolmas lapsi on "erityislapsi"
16.10.2019 |
Miksi ei tajuta, että kun älypuhelimet, padit ja muut alkoivat yleistyä lasten keskuudessa, niin yhtäkkiä lasten keskittymishäiriöt kasvoivat räjähdysmäisesti.
Pelkästään se, että puhelimena pidettäisiin netitöntä kapulaa, ja se, että kotona olisi max. yksi pöytätietokone ja yksi televisio, ratkaisisi asian.
Kuten ennen, televisiosta katsottaisiin yhdessä ne muutamat ohjelmat ja jos koneella pelataan, niin rajattu aika.
Se, että pelit ja somet kulkevat mukana jatkuvasti, tekevät lapsista hermoheikkoja. Mihinkään ei osata keskittyä kun on oltava aina naama kiinni ruudussa.
Kommentit (168)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhelin/padiriippuvaisuus on ihan eri asia kuin ADHD.
Lue tämä, ennen kuin diagnosoit itsellesi tai lapsellesi ADHD:n
Psykiatrian erikoislääkäri sen diagnoosin tekee ei vanhemmat
Et ilmeisesti lukenut juttua ollenkaan, kun oli niin kiire kommentoimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka adhd-diagnoosit ovatkin lisääntyneet sen vuoksi, että sitä tunnistetaan ja tutkitaan enemmän, niin kyllä myös kasvatuksessa on tapahtunut suuri muutos. Sitä ei voi sivuuttaa, eikä vaan hautautua jonnekin diagnoosien taakse. Hyvä, että ADHD:ta tunnistetaan nykyisin paremmin, mutta ei myöskään voi kasvatuksen ongelmia ja rutiinien puutetta sälyttää johonkin diagnoosiin, kun lapsen oireilussa ei oikeasti ole kyse tarkkaavaisuushäiriöstä.
Eli ajatteletko siis, että esim erikoislääkärit lasten neuro-psykiatriselta puolelta eivät osaisi ottaa tällaisia asioita huomioon diagnoosia tehdessään tai esim koululääkäreitä konsultoidessaan? Vain rajattu joukko ammattilaisia saa tehdä ADHD -diagnoosin, esim psykologi ei sitä saa tehdä (vaikka usein onkin mukana teettämässä testejä erityisesti alkuvaiheessa).
En tietenkään niin ajattele etteivät lääkärit osaisi oireiden perusteella sitä diagnoosia tehdä, mutta ei se diagnoosin tekevä lääkäri tiedä niistä kotiolosuhteista ja kasvatuksesta kuin sen, mitä vanhemmat itse kertovat. Kyllä siellä monissa kodeissa on paljon muitakin ongelmia, jotka aiheuttavat lapsen oireilun.
Osa on tarkkavaisuushäiriön ongelmia ja osa on, valitettavasti olosuhteiden ja kasvatuksen aiheuttamaa. Ei ne lääkärit siellä kotona käy tarkkailemassa sitä arkea. Ehkä jossain tilanteissa on sosiaalityöntekijät mukana, joissain ei. Työskentelen itse alalla, joten jotain kosketuspintaa asiaan on.
En missään tapauksessa kiistä adhd:n olemassaoloa, mutta osa oireiluista johtuu kotiolosuhteista.
Esimerkkinä eräs lapsi, joka jo 2-vuotiaasta asti oli hankala ja temperamenttinen ja n. 9-vuotiaana sai adhd-diagnoosin äidin ajettua asiaa. Koulussa ei juuri ollut ongelmia, mutta kotona lapsi oli aggressiivinen ja ailahtelevainen. Diagnoosin tehnyt lääkäri tapasi lapsen kaksi kertaa. Oli sosiaalityötä, kun äidillä ei ollut voimavaroja kasvattaa lasta tai pitää rutiineista kiinni. Isä oli mukana arjessa, mutta kasvatuksesta vastasi pääosin kotona oleva äiti. Oli myös paljon riitoja vanhempien välillä.
Sittemmin vanhemmat erosivat, ja lapsi muutti melko pian isän ja äitipuolen luo ja siellä oli perheessä rutiineita ja tervettä kasvatusta. Äiti sai oikeuden tavata lapsia joka toinen viikonloppu. Lapsen oireilut loppuivat ja adhd-lääkitys purettiin. Nykyään lapsi hyvin koulussa pärjäävä yläkoululainen.
Ottamatta sen kummemmin kantaa tähän tapaukseen, sanon vain että tällainen ns turha ADHD diagnoosi ei ole lainkaan paha juttu, sillä silloin lapsi juuri on oikeutettu suurempaan tukeen ja kuvioon tulee enemmän aikuisia mukaan. ADHD diagnoosi ei itsessään aiheuta lapselle mitään pahaa ja kyllähän niitä diagnooseja muutenkin matkan varrella rukataan (esim autismin kirjo saattaa paljastua tai dysfasia tai dysleksia ym). Kovin vaarallista se ei ole eikä myöskään erityisen yleistä. Lisäksi monilla lapsilla myös ADHD -oireilu helpottaa iän mukana (myös tieteellinen fakta) ja lisäksi ADHD:n käytösongelmat näkyvät eniten juuri eniten siellä kotona. Monella vanhemmalla on itselläänkin ADHD ja tiukkojen rutiinien ylläpitäminen voi tällöin olla hyvinkin vaikeaa. Se itsessään ei kuitenkaan tee vanhemmasta huonoa, edes ADHD -lapselle. Minunkin työni liittyy tähän.
Kyllä minun mielestäni on lapsen kannalta hyvin vahingollista diagnosoida lapsi väärin ja vielä lääkitä lasta sen perusteella. Varsinkin lasten kohdalla lääkitysten määräämisessä tulisi olla hyvin varovainen. Ihan varmuuden välttämiseksi lapsen lääkitseminen jollain psyykeeseen vaikuttavien lääkkeiden osalta, ei ole kylläkään mitenkään tervettä. Pelottavaa, jos joku alan ammattilainen näin ajattelee.
Lääkityksestä en sanonutkaan mitään ja kuten sanottu, tuntematta tapausta enempää, ei juuri voi muutoin kommentoida. Minun kokemukseni mukaan lääkitystä harkitaan kyllä hyvin eikä sitä tarjota ratkaisuksi joka väliin. En lainkaan osaa sanoa miksi tässä tapauksessa lääkitykseen on päädytty näin nuoren lapsen kohdalla. Tosiasia kuitenkin on, että diagnooseja korjaantuu kyllä välillä ja ADHD diagnoosi ei itsessään ole vaarallinen.
Tässä tapauksessa lapsen oireilu johtui kodin olosuhteista ja korjaantuivat, kun lapsi pääsi terveeseen ja turvalliseen kasvuympäristöön. Ei adhd-diagnoosi varmasti vaarallinen ole, mutta hyvin leimaava, valitettavasti.
Eikä se tervettä ole käyttää psyykeen vaikuttavia lääkkeitä varmuuden vuoksi. Ne vaikuttavat kuitenkin ihmisen tunne-elämään ja siihen miten tunteita ja tunnetiloja käsittelee. Sitten kun lääkitys lopetetaan, muuttuu ihmisen kyky kohdata uusia asioita ja tunteita eri tavalla.
Kaikki sympatiat ja empatiat minulta adhd-ihmisille. Siitä ei ole kyse, vaan siitä että jonkin verran tehdään virheellisiä diagnooseja ja lapsi on ihan normaali, mutta jotain siellä perheessä on mennyt pieleen.
No, eihän nyt tokikaan ole hyväksi käyttää mitään lääkkeitä turhaan. Mutta olenpa minäkin myös nähnyt sellaisenkin tapauksen, jossa lapsi diagnosoitiin, mutta toisessa koulussa pääteltiin, ettei sillä nyt oikeasti mitään ole ja lapsi kasvoi aikuiseksi siinä uskossa, että se oli ollut oikeasti virhediagnoosi. Sitten 30 -vuotiaana vahvistui että olipa kuitenkin se ADD. Näiden yksittäisten tapausten valossa ei tarvitse mitään suuria päätelmiä tehdä. Ihmiset myös kuulevat mitä haluavat ja mihin haluavat uskoa. Myös vanhempi joka ei ole tyytyväinen lapsensa diagnoosiin, voi saada aikaan vaikka mitä.
Kyllä niitä oli, ei vaan ollut internettiä ja AV palstaa missä vinkua asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka adhd-diagnoosit ovatkin lisääntyneet sen vuoksi, että sitä tunnistetaan ja tutkitaan enemmän, niin kyllä myös kasvatuksessa on tapahtunut suuri muutos. Sitä ei voi sivuuttaa, eikä vaan hautautua jonnekin diagnoosien taakse. Hyvä, että ADHD:ta tunnistetaan nykyisin paremmin, mutta ei myöskään voi kasvatuksen ongelmia ja rutiinien puutetta sälyttää johonkin diagnoosiin, kun lapsen oireilussa ei oikeasti ole kyse tarkkaavaisuushäiriöstä.
Eli ajatteletko siis, että esim erikoislääkärit lasten neuro-psykiatriselta puolelta eivät osaisi ottaa tällaisia asioita huomioon diagnoosia tehdessään tai esim koululääkäreitä konsultoidessaan? Vain rajattu joukko ammattilaisia saa tehdä ADHD -diagnoosin, esim psykologi ei sitä saa tehdä (vaikka usein onkin mukana teettämässä testejä erityisesti alkuvaiheessa).
En tietenkään niin ajattele etteivät lääkärit osaisi oireiden perusteella sitä diagnoosia tehdä, mutta ei se diagnoosin tekevä lääkäri tiedä niistä kotiolosuhteista ja kasvatuksesta kuin sen, mitä vanhemmat itse kertovat. Kyllä siellä monissa kodeissa on paljon muitakin ongelmia, jotka aiheuttavat lapsen oireilun.
Osa on tarkkavaisuushäiriön ongelmia ja osa on, valitettavasti olosuhteiden ja kasvatuksen aiheuttamaa. Ei ne lääkärit siellä kotona käy tarkkailemassa sitä arkea. Ehkä jossain tilanteissa on sosiaalityöntekijät mukana, joissain ei. Työskentelen itse alalla, joten jotain kosketuspintaa asiaan on.
En missään tapauksessa kiistä adhd:n olemassaoloa, mutta osa oireiluista johtuu kotiolosuhteista.
Esimerkkinä eräs lapsi, joka jo 2-vuotiaasta asti oli hankala ja temperamenttinen ja n. 9-vuotiaana sai adhd-diagnoosin äidin ajettua asiaa. Koulussa ei juuri ollut ongelmia, mutta kotona lapsi oli aggressiivinen ja ailahtelevainen. Diagnoosin tehnyt lääkäri tapasi lapsen kaksi kertaa. Oli sosiaalityötä, kun äidillä ei ollut voimavaroja kasvattaa lasta tai pitää rutiineista kiinni. Isä oli mukana arjessa, mutta kasvatuksesta vastasi pääosin kotona oleva äiti. Oli myös paljon riitoja vanhempien välillä.
Sittemmin vanhemmat erosivat, ja lapsi muutti melko pian isän ja äitipuolen luo ja siellä oli perheessä rutiineita ja tervettä kasvatusta. Äiti sai oikeuden tavata lapsia joka toinen viikonloppu. Lapsen oireilut loppuivat ja adhd-lääkitys purettiin. Nykyään lapsi hyvin koulussa pärjäävä yläkoululainen.
Mun kokemukseni mukaan ADHD -lapsi tarvitsee ennen kaikkea vanhemman, joka ymmärtää häntä ja hyväksyy hänet sellaisena kun hän on. Näkee hänessä hyvää. Kaikkein raskainta on kuunnella sellaisia ADHD lasten vanhempia, jotka ajattelevat lapsen ongelmien korjaantuvan kurilla ja järjestyksellä. Vanhempi, joka todella kuuntelee lapsensa tarpeita, jaksaa kohdata hänen tunteensa ja mukauttaa arkea lapselle sopivaksi, on kullanarvoinen. Samoin opettajat, jotka jaksavat ymmärtää lasta, olla positiivisia ja tukea lapsen vahvuuksia ja joiden kanssa saa sovittua joustavasti lapselle sopivat tukitoimet, ovat tärkeitä. Mun lapsen oireilu helpotti tosi paljon kun päästiin kouluun, jossa lasta tuetaan positiivisella tavalla. Se ei meillä tarkoittanut, että ADHD ois ollut pois kuvioista, mutta kylläkin sitä että lapsi saa nyt oikeanlaista tukea eikä lapsi enää oireile kuten ennen.
"Positiivisuus" ja "tuki" ovat kuuminta hottia kasvatusalalla mutta eivät todellakaan ratkaise kaikkea. Myös kurille ja järjestykselle on paikkansa.
Kuria ja järjestystä on adhd lapsiin kohdistettu kouluissa vuosikymmeniä ja hyvin ei siinä kyllä ole käynyt. Että ehkä se ymmärtäminen vois olla ihan paikallaan. Adhd ihmiset ovat yliedustettuina niin vankiloissa, päihderiippuvaisissa, teiniraskauksissa kuin about kaikissa muissakin negatiivisissa tilastoissa, joita löytyy. Että tässä valossa tuki lapsena voisikin olla ihan kokeilun arvoinen juttu
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka adhd-diagnoosit ovatkin lisääntyneet sen vuoksi, että sitä tunnistetaan ja tutkitaan enemmän, niin kyllä myös kasvatuksessa on tapahtunut suuri muutos. Sitä ei voi sivuuttaa, eikä vaan hautautua jonnekin diagnoosien taakse. Hyvä, että ADHD:ta tunnistetaan nykyisin paremmin, mutta ei myöskään voi kasvatuksen ongelmia ja rutiinien puutetta sälyttää johonkin diagnoosiin, kun lapsen oireilussa ei oikeasti ole kyse tarkkaavaisuushäiriöstä.
Eli ajatteletko siis, että esim erikoislääkärit lasten neuro-psykiatriselta puolelta eivät osaisi ottaa tällaisia asioita huomioon diagnoosia tehdessään tai esim koululääkäreitä konsultoidessaan? Vain rajattu joukko ammattilaisia saa tehdä ADHD -diagnoosin, esim psykologi ei sitä saa tehdä (vaikka usein onkin mukana teettämässä testejä erityisesti alkuvaiheessa).
En tietenkään niin ajattele etteivät lääkärit osaisi oireiden perusteella sitä diagnoosia tehdä, mutta ei se diagnoosin tekevä lääkäri tiedä niistä kotiolosuhteista ja kasvatuksesta kuin sen, mitä vanhemmat itse kertovat. Kyllä siellä monissa kodeissa on paljon muitakin ongelmia, jotka aiheuttavat lapsen oireilun.
Osa on tarkkavaisuushäiriön ongelmia ja osa on, valitettavasti olosuhteiden ja kasvatuksen aiheuttamaa. Ei ne lääkärit siellä kotona käy tarkkailemassa sitä arkea. Ehkä jossain tilanteissa on sosiaalityöntekijät mukana, joissain ei. Työskentelen itse alalla, joten jotain kosketuspintaa asiaan on.
En missään tapauksessa kiistä adhd:n olemassaoloa, mutta osa oireiluista johtuu kotiolosuhteista.
Esimerkkinä eräs lapsi, joka jo 2-vuotiaasta asti oli hankala ja temperamenttinen ja n. 9-vuotiaana sai adhd-diagnoosin äidin ajettua asiaa. Koulussa ei juuri ollut ongelmia, mutta kotona lapsi oli aggressiivinen ja ailahtelevainen. Diagnoosin tehnyt lääkäri tapasi lapsen kaksi kertaa. Oli sosiaalityötä, kun äidillä ei ollut voimavaroja kasvattaa lasta tai pitää rutiineista kiinni. Isä oli mukana arjessa, mutta kasvatuksesta vastasi pääosin kotona oleva äiti. Oli myös paljon riitoja vanhempien välillä.
Sittemmin vanhemmat erosivat, ja lapsi muutti melko pian isän ja äitipuolen luo ja siellä oli perheessä rutiineita ja tervettä kasvatusta. Äiti sai oikeuden tavata lapsia joka toinen viikonloppu. Lapsen oireilut loppuivat ja adhd-lääkitys purettiin. Nykyään lapsi hyvin koulussa pärjäävä yläkoululainen.
Mun kokemukseni mukaan ADHD -lapsi tarvitsee ennen kaikkea vanhemman, joka ymmärtää häntä ja hyväksyy hänet sellaisena kun hän on. Näkee hänessä hyvää. Kaikkein raskainta on kuunnella sellaisia ADHD lasten vanhempia, jotka ajattelevat lapsen ongelmien korjaantuvan kurilla ja järjestyksellä. Vanhempi, joka todella kuuntelee lapsensa tarpeita, jaksaa kohdata hänen tunteensa ja mukauttaa arkea lapselle sopivaksi, on kullanarvoinen. Samoin opettajat, jotka jaksavat ymmärtää lasta, olla positiivisia ja tukea lapsen vahvuuksia ja joiden kanssa saa sovittua joustavasti lapselle sopivat tukitoimet, ovat tärkeitä. Mun lapsen oireilu helpotti tosi paljon kun päästiin kouluun, jossa lasta tuetaan positiivisella tavalla. Se ei meillä tarkoittanut, että ADHD ois ollut pois kuvioista, mutta kylläkin sitä että lapsi saa nyt oikeanlaista tukea eikä lapsi enää oireile kuten ennen.
"Positiivisuus" ja "tuki" ovat kuuminta hottia kasvatusalalla mutta eivät todellakaan ratkaise kaikkea. Myös kurille ja järjestykselle on paikkansa.
Kuria ja järjestystä on adhd lapsiin kohdistettu kouluissa vuosikymmeniä ja hyvin ei siinä kyllä ole käynyt. Että ehkä se ymmärtäminen vois olla ihan paikallaan. Adhd ihmiset ovat yliedustettuina niin vankiloissa, päihderiippuvaisissa, teiniraskauksissa kuin about kaikissa muissakin negatiivisissa tilastoissa, joita löytyy. Että tässä valossa tuki lapsena voisikin olla ihan kokeilun arvoinen juttu
ADHD-lapsi tarvitsee enemmän kuria kuin tavallinen lapsi. Kurista luopuminen on ollut paha virhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ruokavalio ja digitalisaatio.
Tämä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei niitä "häiriköitä" 80-luvulla ollut näin paljon kun nykypäivänä.
Tämä aika on lumihiutaleiden aikaa.
Ja tietysti erityislasten.
Josta tietysti seuraa, että erityislasten vanhemmat ovat erityisvanhempia.
Status hankittu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei niitä "häiriköitä" 80-luvulla ollut näin paljon kun nykypäivänä.
Siihen aikaan oli tiedossa mikä kotona odotti jos p*rseili koulussa.
Rajattomuus, ravintoköyhä ravinto (äidillä jo sikiöaikana (tai jopa ennen sitä!)), liika sokeri, karkki, makeutusaineet yms., jatkuva ärsykkeiden tulva.
Aivot jotka ovat tarkkaavaiset ja nopeat ei välttämättä kestä tuollaista vaan ne kasvavat adhd-aivoiksi, jolloin niistä tulee hitaat ja tarkkaamattomat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitin peruskouluni 80 kivun alussa pienessä kunnassa, jossa luokalla oli aina 10-15 oppilasta. Minulla on kaksi veljeä, joista toinen on 5 v vanhempi ja toinen 5 vuotta nuorempi. Tunnen siis aika hyvin koko kunnan oppilasaineksen omalta ja veljieni kouluajalta.
Ihan jokaisella luokalla oli joku vähän "erikoisempi" oppilas (tai itseasiassa omalla luokallani ei tainnut olla). Oli ylivillkkaita, jotka eivät pysyneet paikallaan sekä erityyppisiä ns. hitaita omiin maailmoihinsa vaipuvia oppilaita. Vilkkaat oppilaat viettivät paljon aikaa käytävällä ja hitaat eivät taas oikein olleet läsnä. Kummatkin näistä sijoitettiin eturiviin opettajan lähelle istumaan.
Koulu näillä meni miten meni. Erityisopetuksessa vierailtiin paljon ja koulu rämmittiin kuitenkin läpi, ehkä opettajan säälistä antamien vähän liiankin hyvien numeroiden avulla. Nämä oppilaat menivät talouskouluun kokkikouluun, autonasentajalinjalle jne. Moni ajautui koulun jälkeen töihin kauppaan, ajamaan taksia/rekkaa, kotiäidiksi jne. En tiedä saivatko he tarvitsemaansa tukea, mutta heidät kuitenkin otettiin ainakin pikkupaikkakunnalla osaksi yhteisöä ja pidettiin huolta.
Toki näitä tapauksia on nykyään enemmän, ehkä syynä yhteiskunnan yleinen pahoinvointi. Ja osaksi sekin että näistä puhutaan enemmän ja hakeudutaan herkemmin tutkimuksiin.
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut lapsia hoitaessa, että osa osaa käyttäytyä hyvin ja ovat rakastettavia. Mutta suurimmalla osalla asiat eivät ole kunnossa. Olin lapsiperheessä ja lapsia ei kielletty lainkaan, että tekevät mitä lystäävät. Ja toinen vanhempi vain sanoo, jos on rikottu jotain, niin vanhempi vain sanoo, että voi, voi, nyt hänen täytyy ostaa uudet? Olin myös uimassa yhden kerran ja olin saunassa, missä lapsi aukoo ovea edestakaisin. Katsoin tätä vanhempaa, etkö kiellä häntä lainkaan? Eli minun täytyi sanoa tälle lapselle, että älä auo sitä ovea, ettei lämpö karkaa. Mutta tämä näsäviisas lapsi toteaa minulle, että miksi, ja kun selitän, niin hokee vain miksi, miksi, miksi..., sellainen ylimielinen ja tiesi kyllä, että se asia ärsytti minua. Ja äiti samassa tilassa, mutta ei kiellä lastaan lainkaan? Näin tulee niitä narksu lapsia joille annetaan kaikki, ei osata antaa rajoja, koska ne rajat suojelevat lasta. Ei lapsi tiedä, mikä on oikein ja väärin, jos ei vanhemmat osaa niitä laittaa. Eli rakkaus on sitä, että osaa laittaa rajat lapselle, rakkautta, hellyyttä, läsnäoloa ja puhe siitä, mikä ei ole oikeaa käytöstä. Jos lasta ei opeteta häpeämään omaa käytöstään muita kohtaan, niin miten lapsi oppii olemaan empaattinen muita kohtaan ja omaa hyvät käytöstavat. Eli se pieni rankaisu ei olisi pahasta.
Tämä on aivan totta, että jotkut vanhemmat eivät ohjaa lastaan ollenkaan. Mutta ei tällä neuropsykiatristen häiriöiden kanssa ole tekemistä kuin korkeintaan niin, että nepsylapsen vanhempi saattaa horjua jaksamisessaan jos koko ajan tulisi olla huomauttamassa jostain asiasta. Omassa arjessa tullut esille niin, että kun on päiviä, että pitäisi olla vieressä ohjeistamassa askel askeleelta vaikka oman huoneen siivoaminen, kun kaveri tahtoo jäädä istumaan keskelle lattiaa imurinputki kädessä haaveilemaan, niin luovutan ja teen itse. Joskus ei vain jaksa eikä riitä maltti muistutella, että otapa nyt se imuri ja laita pistoke seinään, sitten aloitat vaikka matosta sen imuroinnin. Tämän ilmiön tunnistan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiukennetaan näiden erityslasten tukimuotoja niin johan taatusti vähenee diagnoosit, totta kai kaikki hyöty otetaan avuksi mitä vain on saatavilla, ei siitä voi moittia perheitä.
"Tuki" on sitä, että laaditaan hirveä pinkka papereita ja sitten lässytetään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen opettaja epäilee lapsellani olevan ADHD koska on koulussa huonokäytöksinen, impulsiivinen, aiheuttaa ongelmia yms. Mielestäni lapsi on ollut ihan pienestä saakka erityisherkkä, rauhallinen, hyvä käytöksinen. Olenko tulkinnut erityisherkkyyden (mitä suvussa on paljon) väärin vai eikö opettaja osaa erottaa erityisherkkyyttä ADHD:sta. Vai oireileeko lapsen erityisherkkyys koulussa niin, että opettajaa tulkitsee sen ADHD:ksi.
Meillä taas oli vaikeuksia päästä ADHD tutkimuksiin, kun ka. ja käytösnumerot olivat kouluterveydenhoitajan mielestä liian hyviä ollakseen ADHD.
Lukiossa ollessaan sitten sai ADHD diagnoosin. Ihmisillä on kovin outoja käsityksiä ADHD:sta. Älykäs lapsi pystyy kompensoimaan oireita pitkään, peruskoulu on äärettömän helppo. Ongelmat alkavat lukiossa tai myöhemmin yliopistossa.Mulla oli just näin. Olin hyväkäytöksinen, rauhallinen lapsi, joka oli hyvä koulussa ja rakasti lukea. Opiskelu vaikeutui hiljalleen ja ylioppilaskirjoitukset ja sitä seuranneet opinnot olivat jo tosi raskaita ja vaikeita. Ihmiset eivät tajunneet miksi ennen niin menestyvästä koululaisesta tuli nuori aikuinen, jolla ei meinannut pysyä mikään opiskelujuttu tai käytännön asiat hanskassa. Mutta keksin omat keinoni, peittelin virheitäni ja pärjäsin ihan ok, vain oman pääni sisällä sätin itseäni unohduksista, myöhästelyistä ja mokailuista. Ihmettelin että vaikka kuinka tsemppasin, en tuntunut pärjäävän yhtä helposti kuin muut. Jouduin käyttämään paljon energiaa siihen, että saisin ihan normaalit asiat tapahtumaan ja sujumaan ja ihmettelin miksi muilla asiat vaan sujuivat ilman sen suurempaa yritystä. Ajanhahmotus ja -käyttö olivat mulle todella vaikeita asioita, mutta nauroin vain muiden mukana kun he ihmettelivät kommelluksiani ja esitin niin kuin en välittäisi. Olin vaan kuulemma hassu sählääjä, jonka pitäisi vaan vähän tsempata.
Aivan kuten mieheni, joka on opiskellut niin pitkälle kun yliopistossa on mahdollista. Erittäin älykäs ihminen, kenellä ei kuitenkaan tahdo arjen hommat pysyä hanskassa koska on niin hajamielinen sählä. Peruskoulu oli hänelle helppoa, mutta lukiossa arvosanat laski. Yliopistossa taas heräsi mielenkiinto opiskeltua alaa kohtaan ja vei mukanaan. Ei tarkkaavaisuuden häiriöt korreloi älyn kanssa, mutta vahvasti kyllä opiskelumenestyksen, etenkin nykyaikana kun jo peruskoulu vaatii kovasti itseohjautuvuutta. Ehkä mieheni kouluaikoina oli hieman helpompaa kun pienessä kyläkoulussa mentiin opettajan ohjaamana.
Vierailija kirjoitti:
Tiukennetaan näiden erityslasten tukimuotoja niin johan taatusti vähenee diagnoosit, totta kai kaikki hyöty otetaan avuksi mitä vain on saatavilla, ei siitä voi moittia perheitä.
Voi rakas, mikä tuki? Ei näihin minkäänlaista tukea saa, ellei perheessä ole muutenkin haasteita.
Meillä lapsi on saanut diagnoosin pari vuotta sitten. Yhä on jonossa neuropsykiatriseen valmennukseen. Muuten on ollutkin sitten hiljaisempaa. Ihan itse me täällä yritetään auttaa koulun käynnissä eli voit huokaista helpotuksesta, mitään ei olla "saatu" mitä ei olisi saanut sinunkin lapsesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhelin/padiriippuvaisuus on ihan eri asia kuin ADHD.
Oireet ovat hyvin paljon samat, on myös tutkittu että lapsilla jopa näkö on nykyään nompi kuin aiemmin, kiitos niiden puhelimien. Adhd tutkimuksia ei tehdä niin että ois aikaa kunnolla perehtyä mistä oireet johtuvat, se on yleensä kaks kyselyä koulussa näkyvät ongelmat ja kotona näkyvät, monikaan vanhempi ei myönnä että kasvatuksessa ei olisi mitään vikaa esim liikaa ruutuaikaa, liian vähän liikuntaa, lapset saavat usein epäterveellistä ruokaa yms.
Tässä maassa ei ole mitään resursseja edes antaa apua ihmisille kotiin näiden asioiden kanssa. Halvinta mahdollista hoitoa on antaa pelkkä lääkitys.
Onpa erikoista, meillä se diagnoosi oli kyllä kartoittavat kyselytutkimukset, psykologin haastattelu, psykologin testit ja lastenpsykiatrin konsultaatio & diagnoosi ADD. Lääkitystä ei ole edes ehdotettu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhelin/padiriippuvaisuus on ihan eri asia kuin ADHD.
Oireet ovat hyvin paljon samat, on myös tutkittu että lapsilla jopa näkö on nykyään nompi kuin aiemmin, kiitos niiden puhelimien. Adhd tutkimuksia ei tehdä niin että ois aikaa kunnolla perehtyä mistä oireet johtuvat, se on yleensä kaks kyselyä koulussa näkyvät ongelmat ja kotona näkyvät, monikaan vanhempi ei myönnä että kasvatuksessa ei olisi mitään vikaa esim liikaa ruutuaikaa, liian vähän liikuntaa, lapset saavat usein epäterveellistä ruokaa yms.
Tässä maassa ei ole mitään resursseja edes antaa apua ihmisille kotiin näiden asioiden kanssa. Halvinta mahdollista hoitoa on antaa pelkkä lääkitys.
Onpa erikoista, meillä se diagnoosi oli kyllä kartoittavat kyselytutkimukset, psykologin haastattelu, psykologin testit ja lastenpsykiatrin konsultaatio & diagnoosi ADD. Lääkitystä ei ole edes ehdotettu.
Nuo mutuilijat eivät tiedä miten tutkimukset käytännössä menevät. Esittävät vaan omia luulojaan täytenä totena.
Ikävä vaan, että jotkut toiset yhtä pihalla olevat saattavat uskoa niitä höpötyksiä.
Eivät he ymmärrä, että tutkimukset oikeasti ovat laajat ja kestävät pitkään. Yleensä useita kuukausia.
Psykiatrian erikoislääkäri sen diagnoosin tekee ei vanhemmat