Voiko diagnosoitu Asperger pärjätä yleisopetuksessa ilman tukitoimia?

Entinen dg as on nykyisin lievä autismi. Sijoittuu autismin janalla lievimpään päähän, mutta voi kuitenkin olla hyvin erilainen eri ihmisillä. Osa pärjää tavallisessa luokassa ja osa ei.

Minun miehellä kolme korkeakoulututkintoa, ilman mitään apuvoimia. Neljä lasta, joista kahdella diagnoosi, ilman tukitoimia ja keskiarvo yli 9. Heillä siis autisminkirjoa kaikilla eri asteisia eli liittyy tuohon aspergeriin, sillä kaikki nykyään saman diagnoosin alaisuudessa.

Tiedän joitain jotka on pärjännyt ja henkilökohtaisesti tunnen niitä jotka on olleet erityisopetuksessa.

Minä itse olin tavallisessa luokassa integroituna ja jossain aineissa erityisluokassa.

As-nainen

Pärjäsi oikein hyvin normaaliluokassa. Halusi amikseen ja siellä sitten ei pärjännytkään ja keskeytti. Amiksen puolella ei ole mitään osaamista eikä ymmärrystä kirjolaisten kanssa toimimiseen.  Opettajatkin sellaisia lapsen tasolle jämähtäneitä möllöttäjiä ja kiukuttelijoita.  Jos pyytää selkeitä ohjeita niin ei saa mitään ohjeistusta eikä välttämättä edes kommunikoida. Ja sai siis diagnoosin vasta 17 vuotiaana, joten peruskoulun meni ihan ilman mitään tukitoimia eikä niitä missään vaiheessa opettajat edes ehdottaneet.

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi pärjätä. Mä tiedän, että mulla on yks asperger-oppilas, jolla ei ole mitään tuen päätöstä tai tukitoimia. Ja tämän tiedän vain, koska hän on itse sanonut asiasta. On hiljainen, viihtyy yleensä omissa oloissaan, tekee tunnollisesti annetut tehtävät. Voi olla, että muillakin mun oppilailla on asperger - jos tukitoimia ei tarvita, niin miksi ihmeessä opettajan pitäisi tietää diagnoosi.

T. aineenope

Opettajan on hyvä tietää diagnoosista jotta hän ymmärtäisi oppilaan käytöstä eikä yrittäisi väkisellä sosiaalistaa, eikä vetäisi herneitä nenään jos assi vahingossa antaa liian suoraa palautetta. Hän kun ei ymmärrä että ihmiset suhtautuvat tunteella ja luulee että nyt puhutaan vain asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu lapsen vanhemmista. Jos siitä diganoosista tehdään numeroa ja aletaan vellomaan siinä niin ei todellakaan pärjää yhtään missään. Jos vanhemmat osaavat asiansa ja kasvattaa lapsen niin tulee pärjäämään siinä missä muutkin.

No joo, onhan kai näitä, jotka piiloutuvat diagnoosin taakse ja heittävät hanskat tiskiin, kun "ei asialle mitään voi". Toisaalta tiedän kaltaisiani AS-lapsen vanhempia, jotka tekevät ja yrittävät parhaansa, mutta silti on ongelmia. Oikeasti on rumaa sanoa, että vain kasvattamalla terveellä järjellä tulee kenestä vain ns. normaali. Ei tule. Tein itse virheitä toisensa perään, vaikka kaikkeni yritin. Nyt AS-poikani on jo lähes aikuinen ja monissa asioissa hyvin normaali, mutta en todellakaan näe, että kasvatukseni olisi muuttanut hänet. Minulla on myös ns. tavislapsi ja voin sanoa, että hemmetin helppoa on ollut! 

Tämäkin nyt on vähän kyseenalaista tarkoittaako älykkyys ja suoranainen nerokkuus jossain asiassa sitä, ettei tukitoimia tarvitsisi. Kokemukseni ja lukemani perusteella sanoisin, että monet assit ovat ihmisinä hyvin omaehtoisia ja itsepäisiä. Eivät riidan haastajia, mutta haluavat hoitaa omat asiansa omalla tavallaan. Tämä taas on punainen vaate monille opettajille, sanoisin että varsinkin yläkoulussa miespuolisille opettajille. Poikani kävi erityisopettajan tunneilla aineissa, joissa hänellä ei ollut oppimisvaikeuksia, mutta ongelmat opettajan kanssa olivat liian pahoja. Erityisopettaja sitten tulkitsi opettajaa oppilaalle ja oppilasta opettajalle. En siis tässä väitä poikaani neroksi, mutta voin hyvin kuvitella, että jollain hyvin valtavirrasta poikkeavalla tavalla ajattelevalle assille koulunkäynti on yhtä tuskaa, vaikka olisi miten älykäs vain. Koulussa pärjää parhaiten, kun on melko sovinnainen joka suhteessa.

Olen selvinnyt peruskoulun, lukion ja korkeakoulun ilman tukitoimia. Nykyään olen matematiikan opettaja. Olisin tarvinnut tukitoimia oppiakseni toimimaan toisten lasten kanssa ja kovempaa puuttumista rankkaan koko peruskoulun kestäneeseen kiusaamisen. Jos joku olisi kädestä pitäen opettanut kuinka käyttäydytään tavallisesti, pukeudutaan ja hoidetaan henkilökohtainen hygienia, olisin päässyt paljon helpommalla. Minut on kasvattanut assi-isäni jota sosiaaliset normit eivät pätkääkään kiinnosta ja joka on pärjännyt työelämässä olemalla alansa huippua vaikka onkin vaikea ihminen useimpien mielestä. Epäilen että oma poikani saa saman diagnoosin, pyrin tulemaan häntä enemmän muiden kanssa toimimisessa kuin itse olen saanut tukea.

Meidän lasta (10v) ei vielä ole diagnosoitu, opettaja juuri ehdotti prosessin aloittamista.

Pienenä lapsi oli todella raskas, tuntui, että uhmaikä alkoi jo 1 vuotiaana ja ei milloinkaan loppunut. Pitkiä raivokohtauksia oli usein. Enää ei onneksi.

Päiväkodissa oli aina ongelmia olla ja toimia ryhmässä. Liikennevalosysteemi otettiin käyttöön varhaisessa vaiheessa ja se auttoi hieman. Muutoin tädit ei oikein osanneet toimia ja ohjata lasta.

Koulussa tunnilla häiritsee ylimääräiset äänet. Ei malta odottaa vuoroaan. Välitunnit katselee sivusta muiden tekemisiä, tämän kuitenkaan itseä häiritsemättä. Hyviä ystäviä ei ole. Opiskelu menee todella hyvin. Muistaa uskomattoman helposti asioita. Helpottaa kun saa työskennellä pienryhmissä. Onni on opettaja, joka on tajunnut tilanteen ja osaa toimia sen mukaisesti. Nyt kun saisi diagnoosin, niin muutkin hänen kanssaan toimivat saisivat tiedon tästä ja toiminta ja ymmärtäminen ehkä helpottaisi. Itseä helpotti kun sai tietää tästä epäilyksestä opelta, aiemmin ei ollut mitään käsitystä koko kirjosta.

Peruskoulu vielä meni, mutta sen jälkeen olisin tarvinnut tukitoimia. Kurssimuotoinen opiskelu oli ihan hirveää, kun luokat ja porukka vaihtui vähän väliä ja olisi pitänyt osata ottaa vastuuta omasta opiskelustaan, jäin täysin ulkopuolelle. Vuosia myöhemmin löysin oman paikkani ammattikoulusta ja kävin sit vielä amk:n (molemmat käytännössä luokkamuotoisena), kaipa olin jo oppinut elämään vaikeuksieni kanssa tuolloin. Diagnoosin sain vasta opiskelujen jälkeen.

Onko diagnoosiprosessiin helppo päästä?

No kyllä, ja yliopistotutkinto löytyy. Sekä Aspergerin lisäksi ADD. Välillä oli ”haastavaa” oman pään kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Onko diagnoosiprosessiin helppo päästä?

Ei aikuisena.

Miksei muka voisi????? En ymmärrä.

Ja kaikki ovat omalla tavalla normaaleja.

Ihmiset ovat kaikki samanarvoisia

Ihan hyvin voi. Tarvitsee vain diagnosoida asperger sellaiselle, joka pärjää yleisopetuksessa ilman tukitoimia.

Vierailija kirjoitti:

Olen selvinnyt peruskoulun, lukion ja korkeakoulun ilman tukitoimia. Nykyään olen matematiikan opettaja. Olisin tarvinnut tukitoimia oppiakseni toimimaan toisten lasten kanssa ja kovempaa puuttumista rankkaan koko peruskoulun kestäneeseen kiusaamisen. Jos joku olisi kädestä pitäen opettanut kuinka käyttäydytään tavallisesti, pukeudutaan ja hoidetaan henkilökohtainen hygienia, olisin päässyt paljon helpommalla. Minut on kasvattanut assi-isäni jota sosiaaliset normit eivät pätkääkään kiinnosta ja joka on pärjännyt työelämässä olemalla alansa huippua vaikka onkin vaikea ihminen useimpien mielestä. Epäilen että oma poikani saa saman diagnoosin, pyrin tulemaan häntä enemmän muiden kanssa toimimisessa kuin itse olen saanut tukea.

Pohdin josko pitäisi mennä näin aikuisiällä hakemaan arviota: ystävien hankkiminen aina haasteellista, olen omissa oloissa, vähän tällainen asiasuuntautunut hölöttäjä, jonka on joko vaikea antaa suunvuoroa muille tai on ihan omassa kuplassa.Vähän vaikeuksia katsekontaktin kanssa ja naisten&miesten roolit sekaisin. Töissä menee ihan Ok, vaikka pitänyt vaihtaa työpaikkaa kun kerroin vilpittömästi mielipiteeni heikosti suoriutuvasta päällikköryhmästä. Nainen 46v.

Riippuu siitä onko hänellä oppimisvaikeuksia. Jos niitä ei ole tai niitä on vain vähän ja hän pysyy normaalin opetuksen tahdissa, hän voi pärjätä tavallisessa luokassa.

Toinen kysymys on, että onko hänellä muita tekijöitä, joihin tarvitsee tukitoimia. Pystyykö olemaan isossa luokassa vai tarvitseeko pienen ryhmän, jotta pystyy opiskelemaan. Onko käyttäytymiseen liittyviä huomioon otettavia seikkoja jne. Nämäkin on otettava tukitoimia mietittäessä huomioon.

Jokainen on yksilö. Samankin diagnoosin saaneilla on eroja pärjäämisessä.

Kyllä me jotkut ADHD:tkin ollaan onnistuttu luovimaan koulumaailmasta tiemme yliopistoon ilman mitään tukitoimenpiteitä. Itselläni tosiaan seinät nousivat pytsyyn vasta yliopistomaailmassa. 

Vierailija kirjoitti:

AS on skaala. On Nikola Teslan kaltaisia ylineroja ja sitten on sellaisia jotka hädin tuskin pystyvät muodostamaan sanoja.

Jos assi kuuluu skaalan yläpäähän niin on helpostikin tohtorikoulutettava siinä 30 ikävuoteen mennessä.

 

Meidän nuori (ei vielä as-diagnoosia, mutta saanee) olisi pärjännyt älyllisesti todella hyvin yleisopetuksessa. Sellainen tunnollinen kiitettävän tason oppilas.

Kouluympäristö kävi vaan muuten liian kuormittavaksi. Voisin kuvitella, että hän ehkä lukiossa pystyisi taas osallistumaan opiskeluun, kun muuten kuntoutuu ja löydetään toimivat tavat arjen avuksi. Aikaisempi diagnosointi olisi varmasti auttanut.

90% pärjää, ongelmia lähinnä sosiaalisissa tilanteissa.

Riippuu lapsen luonteesta ja luokkaympäristöstä. Itse olin myös tunnollinen tyttö. Todistuksissa oli pelkkiä kiitettäviä arvosanoja. Koulussa pärjäsin hyvin myös välitunneilla, koska luokallamme oli pääosin kivoja, reiluja ja rohkeita tyttöjä. Ilkeiden tyttöjen vallan alla en olisi pärjännyt.

Olen siis tavallaan sosiaalisen ympäristön indikaattori. Jos muut käyttävät sosiaalisia taitojaan hyvään, ja asiat ratkaistaan muuten kuin pahantahtoisella juoruilulla, assiuttani ei huomaa. Sama aikuisiällä. 

Ilman tukitoimia meni kaikki opiskeluasteet, normaaleissa ryhmissä, dg:n sain vasta aikuisena.

Ammattini on pääasiassa asiakaspalvelua. Plus minulla on omia lapsia, pidän lapsista muutenkin, ja esim lasten kaverit ovat olleet meillä paljon hoidossa.

Eli toi omaehtoisuus ei oikein omalla kohdalla sovi kuvaukseen. Opin as-naisille tyypilliseen tapaan esittämään neurotyypillistä jo lapsena, mutta väsyn kyllä sosiaalisuudesta.