Millaista ajattelit lapsiperhe-elämänne olevan, kun teillä ei ollut vielä lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Yllätys oli se etten rakastanutkaan lastani, enkä rakasta näin 40 vuotta myöhemminkään.

Lapsenlapsiakin on mutta lapseni perheineen asuu ulkomailla. Ehkä parempi näin. 

Tämä taitaa suurilla ikäluokilla olla yleisempää mitä se, että he oikeasti välittäisivät perheestään. Oma mummoni on samanlainen, ei kiinnosta lasten ja lastenlasten asiat. 

En osannut odottaa olevani vainon ja kyyläämisen kohteena minne tahansa menekin. Onneksi näin on vain Suomessa tosin.

Odotin että saan aina aurinkoisesti hymyilevän, herttaisen, kiltin ja aina vanhempiaan tottelevan tyttölapsen. No viimeinen kyllä toteutui, mutta tulikin aika ärhäkkä, remuava, kovaääninen ja muutenkin räväkkä pikkumyy. Vaikka olen onnellinen lapsestani niin joskus on elämä olut vain tyytymistä ja huulenpuremista. En kuitenkaan usko että haluaisin vaihtaa lapseni toiseksi.

Kuvittelin että lapset ovat tyytyväisiä ja viihtyväisiä, pussaamme pipit pois jos sellaisia tulee ja juttelemme avoimesti kaikesta ja perheessä on hyvä ja rakastava meininki.

En tajunnut yhtään miten ”kiittämättömiä” lapset tulevat olemaan, aina. Ja miten vähän aikaa on palautua kaikista ihme raivareista joita he saavat. Ja että toisinaan itken yliväsyneenä vessassa kolmen huutavan alle 5-vuotiaan hakatessa ovea. Ja että tunnelma vaan voi käydä sellaiseksi, että se ei enää ole minun hallinnassani jutteleeko lapset minulle avoimesti asioitaan vai haistattaako paskat.

Ajattelin että olisin jotenkin ”parempi” äiti kuin siskoni ja kaverini. Sain erityislapsen ja toisinaan suren sitä, että kukaan ei todella ymmärrä miten paljon vaativampaa arkeni on verrattuna heidän normilapsiarkeensa. En ole yhtään parempi kuin kukaan muukaan vanhempi. Toisinaan olen aika huono ja hukassa.

Minulla ei juuri ollut kokemusta vauvoista ennen oman lapsen syntymää, ha olin varautunut siihen että kaikki on kamalaa ja hankalaa. Kaikki olikin helppoa, luontevaa ja ihanaa. Sain iloisen, hyvin nukkuvan lapsen, joka söi kaikkea mitä eteen laittoi. En ole koskaan nukkunut niin paljon kuin äitiyslomalla. Teini-ikä yllätti enemmän. Se miten edellä mainittu ilonen, rakastava, muut huomioiva auringonpaiste muuttuikin happamaksi, nyrpeäksi, kaikkeen tyytymättömäksi ja itsekkääksi teiniksi oli pienoinen shokki. Onneksi vaativa harrastus, johon tarvitaan. myös vanhempien panosta on auttanut pitämään puhevälit yllä ja onneksi teinikin ymmärtää, ettei ilman vanhempia harrastus onnistu. Tämä auttaa pahimmassakin angstissa häntä muistamaan, ettei ihan koko aikaa voi perseillä. Onneksi perusjärkevyys on säilynyt, eikä mitään ihan hulluja ylilyöntejä ole tapahtunut. Ja onneksi pahin alkaa olla ohi nyt kun hän on jo yli 16-v.

Olin ajatellut, että olisi helpompaa: lapset nukkuisivat yönsä, saisin tehdä kotitöitä suht. rauhassa, päikkäriaikaan nostaisin jalat ylös ja hörppisin kahvia. xDD Joopa joo, tässä taas kirjoittelen muutaman tunnin yöunilla. Taaperommekin herättelee edelleen öisin. Univelkaa on jo niin paljon, että pohdin, milloin kroppani vaan sanoo sopimuksensa irti. Kotitöitä en ole pariin vuoteen pystynyt tekemään ilman taustalta kuuluvaa järkyttävää, taukoamatonta rääyntää, johon ei auta mikään. Varmaan sanomattakin on selvää, ettää kahvia en todellakaan ole ehtinyt keitellä päikkäriaikana. Toivon, että elämä helpottaa joskus. Nämä pari vuotta ovat olleet hirveitä ja pelkään, että olen valinnoillani pilannut elämäni lopullisesti.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin että olisin jotenkin ”parempi” äiti kuin siskoni ja kaverini. Sain erityislapsen ja toisinaan suren sitä, että kukaan ei todella ymmärrä miten paljon vaativampaa arkeni on verrattuna heidän normilapsiarkeensa. En ole yhtään parempi kuin kukaan muukaan vanhempi. Toisinaan olen aika huono ja hukassa.

Täällä toinen erityislapsen äiti. Halusin raskausaikana ylittää vanhempani ja ajattelin tekeväni kaiken niin hyvin. Stressaantuneena ja väsyneenä toistankin omien vanhempien tapoja. Surullista. Ja kun erityislapsen kanssa siitä arjesta ei oikeastaan koskaan tule vähemmän stressaavaa ja kuormittavaa. Ei voi ajatella, että no parin vuoden päästä näitä raivareita ei ole tai parin vuoden päästä lapsi ei juokse autotielle yms. miten muut vanhemmat tsemppaavat itsensä.

Mutta ei auta jäädä itsesääliin. Olen nyt hakenut itselleni paljon apua ja tukea ja yritän edelleen päästä pois huonoista kasvatuskeinoista (vihaisena huutaminen yms.). Tätä on se oma arki eikä sitä kukaan muu tule ymmärtämään täysin. Pahalta tuntuu ihmisten katseet kaupassa tai pihalla. Lapseni omaa piirteitä autismista ja diagnoosi vielä tarkentuu. Naapurini pitävät minua varmasti maailman huonoimpana äitinä, mutta en usko että kovin monikaan tästä oikeasti selviäisi hyvin kun näihin saappaisiin joutuisi. Pahinta oli aika ennen tutkimuksia jolloin ei ymmärtänyt mikä on pielessä ja etsi sitä omasta vuorovaikutussuhteesta yms. Mikä johti syyllisyydentunteeseen ja entistä huonompaan vuorovaikutukseen.

Tsemppiä kaikille vanhemmille - oli kyseessä sitten se jolla oli helppo ja aurinkoinen lapsi, josta muuttui myrtsi teini, tai sitten me jotka joudumme aikamoiseen piinaan jo ensivuosina.

T. Äiti joka kuuntelee nytkin yhtä raivaria taustalla osoitettuna isälle

Ajattelin sen olevan paljon vaikeampaa ja haastavampaa, kun olin seurannut muiden lapsiperheiden elämää. Ajattelin että olisi kokoajan jotain kiirettä ja kaaosta ja sotkuinen koti. Silti kuitenkin halusin lapsia, ja olin asennoitunut kestämään tämän.

Mutta se olikin yllättävän helppoa ja mukavaa ja ihanaa (joo helpot lapset, mutta kai se lastenkin helppous ja tempperamentti ainakin osaksi kehittyy sillä miten vanhemmat kasvattavat). Se myös lujitti parisuhdetta (joka oli kyllä ennestäänkin hyvä).

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin sen olevan paljon vaikeampaa ja haastavampaa, kun olin seurannut muiden lapsiperheiden elämää. Ajattelin että olisi kokoajan jotain kiirettä ja kaaosta ja sotkuinen koti. Silti kuitenkin halusin lapsia, ja olin asennoitunut kestämään tämän.

Mutta se olikin yllättävän helppoa ja mukavaa ja ihanaa (joo helpot lapset, mutta kai se lastenkin helppous ja tempperamentti ainakin osaksi kehittyy sillä miten vanhemmat kasvattavat). Se myös lujitti parisuhdetta (joka oli kyllä ennestäänkin hyvä).

Temperamentti kyllä on ihan puhtaasti biologinen ominaisuus - eli kuinka helposti reagoi ärsykkeisiin ja vaikka kuinka voimakas tunnereaktio näihin liittyen on.

Tietysti kasvatuksella on suuri vaikutus lapsiin, mutta se ei pääsääntöisesti näy vasta kuin isomman lapsen kohdalla, joka on oppinut itseohjautuvuustaitoja ja itsehillintää. Et voi 2-3-vuotiaan käytöksestä oikeastaan päätellä mitään hänen kasvatuksesta.

Toki sitten traumat ja turvattomat kiintymyssuhteet erikseen, mutta näitäkään ei voi kuin ammattilainen arvioida, eikä hänkään minkään tunnin tapaamisen perusteella.

Mä oletin omasta isäkokemuksesta että mies ei osallistu lapsen hoitoon, mutta sain ihanan miehen joka hoitaa nyt vuoden imetyksen jälkeen kaikki yöheräilyt ja antaa minulle omaa aikaa aina kun tarvitsen.

Lasten kanssa on ihanaa mutta ajattelin että niiden kanssa on helpompi lähteä yhdessä käymään vaikka kaupassa, mutta ihan sama mihin lähtee niin stressiperäistä päänsärkyä pukkaa.

Varauduin rankkaan vauva-aikaan. Todellisuus oli se, että lapsen vauvavuosi oli heittämällä elämäni onnellisin. Tyttö oli tyytyväinen ja terve, vaikka syntyi hiukan etuajassa. Imetys sujui, luovutin maitoa sairaalaankin. Kokonaisia öitä lapsi alkoi nukkumaan kolmekuisena. Meillä kävi paljon kavereita ja isovanhemmat olivat ihan haltioissaan ensimmisestä lapsenlapsestaan.

Myöhemmin on tullut haasteita, joista on kyllä selvitty. Lapsella on add, silmäsairaus, autoimmuunisairaus ja astma. Paljon jouduttu siis olemaan lääkärissä ja ihan yliopistosairaalassakin. Nyt on lääkitykset kunnossa, tyttö voi hyvin ja loistaa koulussa.

Tässä vaiheessa, kun lapsi on jo iso koululainen ja alkaa ns. keräämään kasvatuksen hedelmiä, on aika ihanaa kuulla lapsen opettajalta että tyttö on mutkaton, huomaavainen ja ristiriitatilanteissa rakentava ratoja, suhtautuu positiivisesti ympäristöönsä ja ihmisiin. Näillä eväillä ei ainakaan ihan huono ole jatkaa omaa elämä polkuaan :)

Mommah kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ja miehelläni ei ole lapsia, eikä ole suunnitelmissa niitä ihan heti yrittääkään. Ei ehkä ikinä. Itse olen nyt 33,5-vuotias ja mieheni lähes 8 vuotta vanhempi. Olemme kuitenkin keskustelleet siitä, miten lapset muuttaisivat elämäämme.

2. Elämäntapamme muuttuisi. Emme nukkuisi lauantaisin tai sunnuntaisin pitkälle aamupäivään, vaan toinen meistä nousisi, kun lapsi herää.

Pakko kommentoida tähän: Äiti on 2

4/7 valmiudessa lasta varten ainakin ensimmäiset pari vuotta. Eli nukut koiranunta. Lisäksi, ekat 1-3v ainakin lapsi herättelee öisin, usein vuosia kauemmin. Molemmat vanhemmat nukkuvat huonosti ja väsyvät.

Käy helposti niin, ettei enää itse saa illalla unta koska yleensä juuri kun itse nukahtaa, lapsi herää. Illalla toivoo että pääsispä jo nukkumaan. Ei tee mieli minään viikonpäivänä nukkua enää pitkään, koska ei kuitenkaan saa, eikä enää osaakaan nukkua pitkään. Itse heräsin ensimmäisillä lapsivapailla klo 6-7 enkä saanut enää unta.

Lapsi on kolme ja olen nukkunut yli yhdeksään muutamia kertoja vasta. Se tuntuu hirveän myöhältä, koko rytmi menee sekaisin.

Lapsella on rytmi, esim. Klo 7 ylös, klo 9 ulos, klo 11 lounas, klo 12 päiväunet tms. Ei kuulosta kauhean realistiselta, että esim. Sinä nukkuisit pitkään kun miehesi nousisi hoitamaan kaiken tuon.

Meillä mies kyselee missä mikäkin on ja mitä lapselle tulee pukea päälle yms. Ja lapsi huutaa, tulee hakkaamaan makkarin ovea ja huutamaan äitiä. Sitten huutaakin jo mies apua, koska on oikeasti aika vaikeaa esim. tehdä lounasta, pukea lasta yms. yhtä aikaa kun lapsi rimpuilee. Sitten tulee kakka kun vaatteet on vihdoin saatu päälle.

Olen pari kertaa yrittänyt olla rauhassa nukkumassa tai olemassa vain makkarissa ja kuunnellut sitä meteliä.

Varmaan aika harva äiti pystyy rentoutumaan siinä. Helpompi nousta ja alkaa kahvinkeittoon.

Huvitti tuo viimeinen kappale. Niin totta.

En osannut oikein ajatella asiaa kun vauvat olivat minulle muutenkin niin vieras asia enkä sellaista ollut hoitanut koskaan. Minut yllätti mieheni, joka ei ollutkaan stereotyyppinen paskiainen vaan hoitaa asiat kanssani tasavertaisesti, kuten on aikaisemmin sovittu. Voin rehellisesti sanoa että hän on valvonut enemmän kuin minä ja jäi vanhempainvapaalle minun äitiyslomani jälkeen jotta minä saan hoitaa opintojani. Ei minusta ole kotiäidiksi, hän taas on koti-isänä ihan loistava.

Vierailija kirjoitti:

Se oli yllätys, että vauvavuoden ajaksi joutuu luopumaan ihan kaikesta omasta. Kolmen tunnin yöunet (sekin pätkissä) ovat todellisuutta. On turha laittaa kivoja vaatteita päälle, koska niiden päälle oksennetaan heti. Ei voi syödä ja juoda, mitä haluaa, koska vauvan vatsa ei kestä mitään. Vessaan, suihkuun ja syömään pääsee silloin, kun lapsille sopii, ei silloin kun olisi tarve. Kaikista omista harrastuksista pitää luopua, koska ei niitä ehdi eikä jaksa harrastaa enää. Vauvan kanssa ei voi mennä minnekään, koska se ei tykkää olla vaunuissa eikä turvakaukalossa.

Ihan hirveää elämää. Tai "elämää", koska minähän en tässä elä. Olen vain suorittava kone. Minulle ei ole tilaa minun omassa elämässäni.

Arvostan näitä rehellisiä kirjoituksesia vauva/lapsiperhe-elämästä. Teidän ansioista me lapsettomat nuoret mietimme pari kertaa ennen kuin ryhdymme tuohon helvettiin. Aiemmin minäkin halusin vauvan ja aika vaalenapunaiset lasit päässä ajattelin millaista se tulee sitten olemaan. Nyt vain haluan popsia noita e-pillereitä ehkä loppuelämän!!!

Yllätyin miten helppo tämä jo eskarilaiseksi varttunut lapsi on ollu heti vauvasta lähtien. Oli helppo vauva, ei tarvinnu montaa kertaa yössä imettää eikä ollu muutenkaan tissitakiainen ym. Pelkäsin etukäteen paljon, että minkälaistahan tulee olemaan, oli positiivinen yllätys kummallekin että asiat meni helposti omalla painollaan. Totta kai tuli vähän babybluesia, mutta sekin sitten tasaantui ajallansa. Saapa nähä minkälainen vauva tulee seuraavaksi, ainakin helpottaa kun tässä välissä ei ole mitään taaperoikäistä pyörimässä ja huutamassa huomiota.

Ajattelin sen olevan sitovaa, mutta työmäärä yllätti. Koko ajan pitää tehdä jotakin tai muuten ei ole ruokaa, kämppä on ihan räjähtänyt tai pyykkikorit pursuaa yli. Äitiyden myötä löysin somen, joka korvaa puuttuvia aikuisia kontakteja. Morkkistelen jatkuvasti liiasta kännykän käytöstä. Toivoin lapsen nukkuvan enemmän, mutta tuli vähäuninen ja omaa aikaa on tosi vähän. En osannut varautua siihen, ettei taapero vieläkään ole ikinä missään hoidossa, eikä olla lapsen syntymän jälkeen käyty miehen kanssa missään kahdestaan.

Ajattelin, että minä olen se hellä, huolehtiva ja aina lämmin äiti, joka ei korota ääntään, heittäydy pikkumaiseksi ja ole välillä ihan apina.

Totuus: 2 lasta pienellä ikäerolla, reissutyötä tekevä mies ja 2 tajuttoman epäkiitollista nyt kouluikäistä lasta saivat tajuamaan ja elämä on hetkiä; hyviä, neutraaleja ja huonoja. Jotenkin pitäisi yrittää sietää nuo huonot ja olla tukena lapsille, neutraalissa tilanteessa pysyä vain hiljaa ja tyytyväisenä. Hyvät hetket harvoin kestää kovinkaan kauaa :D

En ymmärtänyt että koko vanhemmuus on asteittaista luopumista, ja miten tuskallista tulee olemaan oman kontrollin lopullinen irtipäästäminen lapsen varttuessa nuoreksi aikuiseksi.

Karmealta.

Vela ja sinkku M53