Kuinka pitkä parisuhde ”pitäisi” olla takana, ennen kun aletaan yrittää vauvaa?

Varmaan sen verran ainakin pitäisi malttaa, ettei aloita vielä taksissa matkalla ravintolasta jomman kumman kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Alkuhuuma kestää sen kaksi vuotta joten vähintään 3v. Mielellään niin että siitä suurin osa olisi asuttu yhdessä.

Jäisi moni lapsi tekemättä ja parisuhteet jatkumatta.

Ei kai tuohon oikeasti mitään aikaa ole. Jokainen tekee onat päätökset jotka nyt ei varsinaisesti kuulu muille.

Me oltiin oltu neljä kuukautta mieheni kanssa kun jätettiin ehkäisy pois ja olin heti raskaana. Toinen lapsi tehtiin seitsemän vuoden päästä. Nyt ollaan oltu 11 vuotta yhdessä joista 2 vuotta naimisissa.

Varmaan ollaan loppuelämä yhdessä.

Alkuhuumat haihtuneet moneen kertaan mutta monta kertaa on myös rakastuttu uudestaan toisiimme ja eletty ns uutta huumaa.

Itse ajattelen että ilman lapsia parit varmaan eroaa herkemmin?

Mekin oltaisiin varmaan erottu moneen kertaan jos ei lapsia olisi. Ei mitään suurta draamaa siis mutta tavallista tylsää arkea ha välillä kipinä on kadoksissa. Meillä on ollut kuitenkin halu pysyä yhdessä ihan jo lastenkin takia ja aina se kipinä sieltä uudestaan löytyy. Ihmiset eroaa liian herkästi. Odotetaan että koko ajan olisi sitä huumaa ja kun se lopahtaa niin erotaan.

Ehkä et tuota tarkoittanut noin mutta takerruin tuohon alkuhuumaan ja siihen että moni hyväkin suhde saattaa kariutua vaan sen takia ettei jakseta rakentaa yhteistä elämää. Ja vielä jos ei ole esim niitä lapsia "liimana" niin voisin ajatella että eri teille lähdrtään helpommin?

Mutta siis se mikä sopii yhdelle ei toimi toiselle. Meillä toimi nopea sitoutuminen. Jollekin se voi olla virhe. Jollekin taas odottelu voi olla virhe. On erottu liian aikaisin tai sitten totuttu vapaaseen elämään ja lapsi onkin shokki joka tuhoaa liiton jossa totuttu menemään yhdessä mielen mukaan.

Pari vuotta kai, mutta jos tuntuu että ajatukset osuu hyvin yhteen eikä toisella ole mitään mörköjä kaapit täynnä voi niitä lapsia tehdä nopeamminkin.

Jos elämäntilanne olisi sallinut, oltaisiin voitu tehdä mieheni kanssa lapset heti ensitreffeillä, nyt "jouduttiin" odottelemaan kolme vuotta.

Ollaan kuitenkin tunnettu kavereina melkein kymmenen vuotta ennen kuin päädyttiin yhteen. Tunnemme toisemme hyvässä ja pahassa.

Alle puolen tunnin tuntemisella en alkaisi lasta yrittämään. Eli kaikki ajat 30min- 40 vuotta on ok, jos se parille sopii. Jotkut voi tuntea ihan lapsesta alkaen, joten niillä voi mennä kyllä 50 vuottakin.

Naimisiin asti pitää mennä jotta vauvalla olisi molemmat vanhemmat ja terve ja vankka pohja elämälle. Ei tuolla tavalla et pamahdetaan paksuksi tietämättä kuka on isä tai et pamahdetaan paksuksi ja isä lähtee lätkimään.

Pitäisi molempien olla terve, varsinkin henkisesti, vankka taloustilanne ja rakkaus molemmin puolista ettei varmasti tule edes ajatusta pettää toista. Mitään aikaa ei tietysti ole, mutta suositus olisi että vähintään vuosi kannattaa tutustua toiseen ja miettiä onko tänä se oikea ihminen jonka kanssa voisin pysyvästi olla ja perustaa perheen

Liian monta kertaa nähneenä ihmiset hätiköi ja haluaa nähdä vaan toisesta sen hyvän puolen, melkeinpä heti ensitapaamisesta aletaan rakentaa pilvilinnoja ja muutaman viikon jälkeen äkkiä kihloihin sit siitä eteenpäin yhteenmuutto ja soppa on valmis.

Ihmiset, tutustukaa siihen toiseen kunnolla eikä vaan mentaliteetilla et kunhan on vaan joku

En osaa vastata suoraan kysymykseen, mutta minä ja mieheni olimme ehtineet olla yhdessä puoli vuotta, kun ehkäisykapselin ’läpi’ puskenut pieni yllätys ilmoitti tulostaan. Ehkä sitä olisi voinut olla kauemminkin yhdessä ennen lasta, enkä ehkä tietoisesti noin lyhyen suhteen jälkeen itse aloittaisi yrittämistä. Mutta kaipa näin oli meidän kohdalla tarkoitettu tapahtuvan, ja hyvin on mennyt. Ristiriitatilanteitakin on tietenkin ollut joskus, mutta niinpä sitä kai kaikilla on.

Ehkä tärkeimmäksi koen sen, että ehtisi tutustumaan siihen, kuka kumppani oikeasti on. Mitkä ovat hänen näkemyksensä erilaisista kasvatustilanteista, ja miten hän reagoi stressiin. Onko oikeasti kovakin kuumakalle, vaikka pystyy aluksi esittämään rauhallista ja kylmähermoista. Tai onko oikeasti hyvin omaa etuaan ajava jne.

Minulle onnekseni kävi niin, että mies osottautui hyväksi isäksi ja mieheksi, ja oli alusta asti oma itsensä vikoineen päivineen. Mutta välttämättä aina lyhyen suhteen aikana kaikki ihmiset eivät paljasta todellista luonnettaan.

Nämä on aivan yhtä tyhmiä keskusteluita kuin "en voi hankkia lasta ennenkuin olen vakituisessa työssä, omistan omakotitalon ja olen ollut naimisissa 5 vuotta"

Sain esikoiseni 16v ja mies 18 oli jo töissä tuolloin, asuimme vuokra-asunnossa ja tein pätkissä töitä välillä. Olimme 25 kun ostimme oman talon ja lapsia oli tuolloin 3 (ei ollut mummia eikä kummia takaamassa tai antamassa taskurahaa)

Pointti on että pitäisikö ihmisten elää vähän enemmän hetkessä kun voi olla että se olennainen hetki elämässä menee ohi kun odottaa sitä "oikeaa" hetkeä. Vaikka olisi pitkä suhde takana ja Vakkari työ niin kummankin voi menettää yhtäkkiä vaikka on 3 tai 5 lapsen äiti/isä.

Me oltiin tunnettu 3kk kun tulin raskaaksi. Hyvin on mennyt! Olin jo lähes 40v vanha, joten riskillä mentiin. Otin senkin huomioon, että ehkä olenkin yksin lapsen kanssa, jos yllätyksiä tulee. Noin pian ei voi ketään oppia tuntemaan. Onneksi oli miehestä hyvä vaikutelma (kiltti, ahkera, huomioiva), jotka piti paikkansa myöhemminkin ja kaikki yllätykset ovat olleet vain positiivisia.

Ajan sijaan neuvoisin pohtimaan onko parisuhde ja perhe kuinka tärkeää miehelle ylipäätään, onko valmis työskentelemään kestävän parisuhteen eteen ja mikä on stressinsietokyky. Vauva-arki ei ole helppoa! Jos on taipumusta hilpaista ongelmia karkuun, niin ei se parane, olit yhdessä sitten kuukauden tai kymmenen vuotta.

Mutta jos joku numero pitäs heittää, niin sanoisin 3 vuotta.

Ei tähän ole mitään oikeaa vastausta, koska itse suhteen pituus ei välttämättä kerro mitään suhteen laadusta. Tärkeämpää on suhteen vakaus, osapuolten luottamus ja arvojen ja näkemyksien kohtaaminen ainakin tapreeksi hyvin perheen perustamista ajatellen. Ja ikinähän ei kai 100% varma voi olla onko se toinen oikeasti luotettava vanhemmaksi, mutta onhan paljon asioita, jotka voivat antaa osviittaa. Missä tavallisissa arjen asioissa puoliso ottaa vastuuta? Entä epätavallisissa tilanteissa? Onko ollut luotettava kiperissä tilanteissa? Jos suhdetta ei ole ikinä testattu ennen lapsen hankintaa, sitten on erityisen vaikea sanoa.

Luotan itseeni ja tunnen itseni nyt noin nelikymppisenä niin paljon realistisemmin ja paremmin kuin parikymppisenä, että päätösten teko ja niissä pysyminen on paljon varmempaa kuin aiemmin. Nuorempana olisin varmasti tarvinnut vuosia aikaa kypsyä tilanteeseen ja valvoa päätöstä, nyt saisin sen tehtyä max vuodessa.

Tärkeintä olisi jo seurustelun alussa kertoa kumppanille toiveensa ja suunnitelmansa elämästä ja ennenkaikkea kuinka vahvoja ja tärkeitä nuo toiveet ovat, esim. lapsen saaminen.

Kyllä seurusteluaika, ainakin vuosi aivan kahdestaan, yhdessä asujen sen kumppanin kanssa on tosi tärkeä. Tuossa ajassa ehtii ehkä jo tutustua toisen hyviin ja huonoihin puoliin paremmin.

Tähän ketjuun on näköjään vastannut pysyvässä suhteessa tai liitossa olevia. Vastatkaas eronneet joilla on kokemuksia ns vahingosta viisastuneita.

Mitä tekisitte toisin ja mitä neuvotte lapsillenne kun alkavat perhettä perustamaan.

Meillä meni ensitreffeistä kolme viikkoa, kun tulin raskaaksi. :) Yhdessä on oltu jo 10 vuotta.

Huomatkaa, että kun rahat loppuvat, niin kuihtuu myös rakkaus. Rahaa tilille ennenkuin lapsia ryhdytte .

Köfu kirjoitti:

Nämä on aivan yhtä tyhmiä keskusteluita kuin "en voi hankkia lasta ennenkuin olen vakituisessa työssä, omistan omakotitalon ja olen ollut naimisissa 5 vuotta"

Sain esikoiseni 16v ja mies 18 oli jo töissä tuolloin, asuimme vuokra-asunnossa ja tein pätkissä töitä välillä. Olimme 25 kun ostimme oman talon ja lapsia oli tuolloin 3 (ei ollut mummia eikä kummia takaamassa tai antamassa taskurahaa)

Pointti on että pitäisikö ihmisten elää vähän enemmän hetkessä kun voi olla että se olennainen hetki elämässä menee ohi kun odottaa sitä "oikeaa" hetkeä. Vaikka olisi pitkä suhde takana ja Vakkari työ niin kummankin voi menettää yhtäkkiä vaikka on 3 tai 5 lapsen äiti/isä.

Surullinen tarina lapsimorsiamesta. Surullinen siitäkin huolimatta, että toki kyseessä voi olla uskonnollinen herätysliiketausta, jossa teniäitejä toki vielä ihannoidaan, kun halutaan pitää naiset kurissa ja Herran nuhteessa.

Ei ole ollut mummia eikä kummia, sanot. Mutta sen sijaan on ollut aivan h*lvetisti tukea yhteiskunnalta. Peruskoulun sait jotenkuten läpi ja sitten jäit elätiksi. Onpa hieno elämä.

Kyllähän tähän ikä, elämänkokemus ja elämäntilanne vaikuttaa todella paljon. Jos ei olla ihan teinejä enää vaan kunnolla aikuisia ja vakaassa elämäntilanteessa, vähempikin aika riittää. Me tapasimme kun olimme 29 ja 31. Naimisiin mentiin 8kk seurustelun jälkeen ja siitä kolme kuukautta eteenpäin olin jo raskaana. Ensimmäinen yhteinen perheasunto ostettiin raskauden alkupuolella ja lapsikin syntyi 1,5 vuotta ensitapaamisen jälkeen. Vaikka siinä tapahtui paljon lyhyessä ajassa, ei se meistä silti tuntunut siltä että asioita tapahtuu liian nopeasti. Olo oli hyvin vakaa, rauhallinen ja toisaalta myös innostunut. Seuraavaksi vietämme 20-vuotishääpäivää. 

Jos yhteisellä päätöksellä yrittää niin miksei nopeastikin.Onhan noita paljon että ollaan 10v yhdessä ja kun lapsi syntyy erotaa.Eli tuskin mitään varmas aika-ikkunaa on.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut jopa muutaman viikon suhteista.

Täällä meidän kylällä on ihan normaalia, että tietyt naiset alkaa niitä lapsia pukkaamaan heti, kun on mies saatu suhteeseen. Sitten erotaan ja hommataan uusi mies, jonka kanssa sama kuvio toistuu. Yhden poikaparan ex-tyttöystävä ehti juuri synnyttää, kun samaan aikaan selvisi, että nykyinen oli jo ollut pari kuukautta raskaana.

Vierailija kirjoitti:

Köfu kirjoitti:

Nämä on aivan yhtä tyhmiä keskusteluita kuin "en voi hankkia lasta ennenkuin olen vakituisessa työssä, omistan omakotitalon ja olen ollut naimisissa 5 vuotta"

Sain esikoiseni 16v ja mies 18 oli jo töissä tuolloin, asuimme vuokra-asunnossa ja tein pätkissä töitä välillä. Olimme 25 kun ostimme oman talon ja lapsia oli tuolloin 3 (ei ollut mummia eikä kummia takaamassa tai antamassa taskurahaa)

Pointti on että pitäisikö ihmisten elää vähän enemmän hetkessä kun voi olla että se olennainen hetki elämässä menee ohi kun odottaa sitä "oikeaa" hetkeä. Vaikka olisi pitkä suhde takana ja Vakkari työ niin kummankin voi menettää yhtäkkiä vaikka on 3 tai 5 lapsen äiti/isä.

Surullinen tarina lapsimorsiamesta. Surullinen siitäkin huolimatta, että toki kyseessä voi olla uskonnollinen herätysliiketausta, jossa teniäitejä toki vielä ihannoidaan, kun halutaan pitää naiset kurissa ja Herran nuhteessa.

Ei ole ollut mummia eikä kummia, sanot. Mutta sen sijaan on ollut aivan h*lvetisti tukea yhteiskunnalta. Peruskoulun sait jotenkuten läpi ja sitten jäit elätiksi. Onpa hieno elämä.

T. toinen yhteiskunnan elätti? Ikisinkku, joka ei saa edes kaveria miehestä puhumattakaan.

-eri

p.s. jotain töitähän tuo kertoi tehneensä jo ennen täysi-ikäistymistä esikoisen ollessa pieni. Eiköhän n. 10 vuodessa ole ehtinyt jotain töitäkin tehdä, se on vähän pakko jos on kolme lasta. Vai luuletko, että se amiksesta valmistunut mies on yksin elättänyt suurperhettä ja ostellut maat ja talot?

Sitten kun olette naimisissa ja asutte yhdessä.

Ei vauvaa aleta yrittämään ennen kuin suhde on virallistettu.