Kuinka pitkä parisuhde ”pitäisi” olla takana, ennen kun aletaan yrittää vauvaa?

No, ehkä hyvä tuntea toinen suht hyvin ensin, mutta takeitahan ei ole. Ihminen muuttuu ja vanhemmuuden myötä meistä tulee ihan eri ihmisiä. Ehkä tärkeämpää on se, miten toiseen ihmiseen ja yhteiseen elämään sitoutuu. Jos sitoutuminen vahvaa, ei parisuhteen pituus ole ongelma. Jos ei sitoudu, ei pitkäkään parisuhde kestä lapsiarjen haasteita. Sitoutumista ei tiedä muut, kuin ihminen itse.

Eikös sitä sanota, että jos parit selviävät yhdessä seitsemän vuoden kutinan yli niin eron todennäköisyys laskee? 7 year itch on siis tämä ilmiö. Sanoisin, että mitä pidempään niin sen parempi.

Me oltiin oltu 7 vuotta yhdessä, joista 3 naimisissa. Oltiin jo niin hyvä tiimi, että lapsen tulo ei juurikaan mitään järisyttänyt tai muuttanut. Miehenkin tunsin jo niin hyvin, että tiesin miten vaikeisiin tilanteisiin reagoi. Hoitikin vauvaa yhtä paljon kuin minä, yösyötöistä lähtien. Vieläkin hoitaa ruokahuollon. Nyt vuosia takana jo 13.

Me tavattiin kun olin 23, pari vuotta ja kihloihin, naimisiin kun olin 26 ja siitä alle vuoden päästä alettiin yrittää lasta. Nyt vuoden ikäinen kotona ja hyvin menee. Ihan hyvä aika mielestäni odoteltiin, aiemmin olisi ollut liian pian ja myöhemmin olisi voinut tulla jos olisi kestänyt yrittämisen kanssa pidempään, sitä kun ei koskaan tiedä.

Ikä on pakko huomioida. Me olimme olleet yhdessä vasta puoli vuotta (tosin varmoina toisistamme)kun jo aloitimme lapsettomuushoidot.

Pari viikkoa riittää. Silloin ne lapset voi tehdä hyvin kun muutenkin himottaa alkuhuumassa. Se on ihan luonnollinen tapa lisääntyä. Yrittäminen joskus myöhemmin on taas kulttuurin sanelemaa. Ei sekään huono tapa ole.

Ainakin pari vuotta, niin että ollaan ehditty ainakin vuosi asua yhdessä.

En ikinä tekisi lasta puolituntemattoman kanssa. Kun tunnet puolisosi ennen tuollaista loppuelämän yhteistä sitoutumista, vähenee riski ikävistä yllätyksistä.

Ja ei, ero ei ole se pahin riski. Sen voin sanoa näin yhden parisuhdeväkivallan kokeneena (onneksi hänen kanssaan ei lapsia tullut, juurikin kun en tekisi lasta alle vuoden kestäneeseen suhteeseen).

Nykyisen mieheni kanssa olin ollut yhdessä 5 vuotta ennen esikoistamme, neljä vuotta oltiin yhdessä asuttu.

Vierailija kirjoitti:

Eikös sitä sanota, että jos parit selviävät yhdessä seitsemän vuoden kutinan yli niin eron todennäköisyys laskee? 7 year itch on siis tämä ilmiö. Sanoisin, että mitä pidempään niin sen parempi.

35 tai yli niin tämä ei onnistu. Parikymppisille ehdottomasti suositeltavaa.

Ehdottomasti pitää olla kulunut riittävästi aikaa ennen kuin aletaan yrittämään vauvaa. Ainakin yökerhosta on pitänyt ehtiä toisen asuntoon. Taksissa on aivan liian aikaista. Kuski ei tykkää.

Minä olin lapseni äidin kanssa 18v yhdessä ennenkuin teimme lapsen.

Kävimme koulut, hankimme asunnot, veneet, mökit ja etenemme töissä.

halusimme lapselle taloudellisesti riittävät puitteet heti elämänsä alkuun.

Täytyy sanoa että päätös oli oikea.

Onhan se hemmetin hienoa nyt olla lapsen kanssa, kun mahdollisuuksia kaikkeen kivaan on enemmän kuin silloin parikymppisenä.

Ei tartte kärvistellä ja venailla lapsilisiä.

Jos tekee mieli mennä Australiaan surffaamaan tai savannilla katsomaan norsuja, niin senkun menee.

Me alettiin "tekeen" vauvaa 2 kk päästä ensitapaamisesta. Olin 40-vuotias, joten ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei siihen ole mitään aikaa. Itse pitää tietää keneen voi luottaa.

Vähintään kaksi vuotta pitää asua yhdessä ja seurustella vakavasti, koska ero tulee yleensä kahden tai noin puolentoista vuoden jälkeen eli lapsi olisi noin 2-3 vuotias eron pitkittyessä. Ei mitään vaan hengata vaan ollaan oikeesti.

Jos mies on rikas, komea ja kuuluisa, lapsi kannattaa tehdä heti.

Mitä enemmän nainen hyötyy, sitä parempi mies.

Minä pamahdin paksuksi yhden illan seurauksena - huom. erittäin hauskan sellaisen - ja niimpä vaan päädyttiin yhteen. Kohta 15 vuotta takana ja 2 mukulaa on tullut lisää.

Äimä kirjoitti:

Tarve saada lapsi on primääri psykologinen tarve ja se menee naisella kaiken muun ohi. Koko ihmiskunnan olemassaolo perustuu siihen, että nainen synnyttää lapsen. Näin sanoi minulle psykiatrini, kun yritin järkevästi miettiä tekisinkö toisen lapsen vai en. Nyt minulla on 2 ihanaa tytärtä.

Ei ainoastaan naisella. Lapset ovat ainoa mitä meistä lopulta jää.

Tänään opin, että 30-45 v iässä saa tehdä lapsia, muulla ei ole väliä, mutta 30-45 v pitää olla kuulema.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kahlata yhdessä läpi parit oikeat kiistat ja elämänhaasteet ennen kuin alkaa laittaa lapsia. Sen verran, että näet toisesta ja itsestäsi muutakin kuin parhaat puolet. Jos on puoli vuotta tuijoteltu ensi huumassa silmiin, suurin haaste on ollut että otetaanko kaupasta sinistä vai punaista maitoa eikä ole tarvinnut tehdä esim. raa'an realistista selkoa siitä miten yhteisiä ja omia rahoja käytetään asioihin A tai B, niin ei kannata. Todennäköisesti kaatuu siihen, kun väsyttää, pitäisi alkaa keskustella rahasta, oma elämä menee katkolle koska toista täytyy auttaa arkijutuissa ja lapsenhoidossa ihan eri tavalla kuin romanssihörhöisinä käsi kädessä kävelyn aikoina jne. Monelle näyttää tulevan yllärinä se, mitä tekee työlle, sosiaaliselle elämällä ja harrastuksille se, ettet voikaan enää vain kävellä ovesta tai soittaa että moikka, mä lähden vähän käymään tuolla ja nähdään myöhemmin.

Kannattaa myös käydä etukäteen, kummankin, ihan inhorealistisesti itsensä kanssa läpi se, miten selviäisi jos toinen jättää, kuolee, sairastuu vakavasti tms. Ei mitään "oon sankari ja pärjään sitte kyllä, ainoo mitä tarvitsen on rakkaus ja kyl ihmiset sitten autaa". Ei, et tarvitse rakkautta. Ei, et voi laskea minkään "kyllä joku sitten jeesaa" -haihattelun varaan. Jos jäät yksin, tarvitset ensisijaisesti rahaa, arki-infraa ja ymmärryksen siitä, mitä merkitsee hoitaa ja taloudellisesti ylläpitää pikkulasta 24/7 YKSIN.  Samaten se, että miten pärjäät/pärjäätte, jos lapsi onkin erityislapsi, joka vaatii huoltoa ja hoitoa jossain muodossa loppuikänsä, joko sinun luonasi tai laitoksessa tai jos joudut tekemään raskausaikana päätöksen siitä, jatkatko vaikeavammaisen odotusta vai keskeytetäänkö.

Tää kommentti kuvaa aika hyvin tätä aikaa ja osaltaan vastaa tähän yhteiskunnan vauvakatoon. Tieto lisää tuskaa. Vaivojen tekoa analysoidaan ja pyöritellään, ymmärretään riskit ja haasteet. Ennen mentiin vaan ajatuksella että kyllä sitä aina pärjää.

No siis tää on kyllä niin yksilökohtaista 😅 ei ole vain sitä yhtä ja oikeaa aikaa olla yhdessä ennen lapsen yrittämistä, pääasia että tuntee toisen ja pystyy luottaa.

Mie ja mies tavattiin tammikuussa 2016, ruvettiin seurustelee etänä lokakuussa 2016, välillä oli noin 600km,

muutettiin yhteen syyskuussa 2017, eli 11 kk seurustelun jälkeen ja tää koko aika oli ollu etänä

Tulin raskaaks ekasta yrittämästä kesäkuussa 2018 ja vauva synty maaliskuussa 2019

eli vajaa kaks vuotta oltiin oltu yhdessä ja meille se oli sopiva aika. Niin ja mie olin 24 ja mies 26 kun vauva synty eli ikäkään ei vaikuttanut.

Me olimme naimisissa 10 vuotta ennen esikoista. Lapsi ei oikein mitään muuttunut.

Silti ero tuli seuraavan 10 vuoden päästä.

Olimme yhdessä 8- vuotta ja saimme toivotun lapsen. Heti alusta asti kävi ilmi, ettei lapsiperhearki ollutkaan sitä, mitä mies oli ajatellut. Jäimme lapsen kanssa kahden. Tapasin uuden miehen ja parin vuoden päästä tuli vahinkoraskaus. Nyt biologisesti yhteisiä lapsia kaksi ja on adoptoinut ensimmäisen lapseni. Takana on 6- vuotta yhteistä taivalta. Meillä menee todella hyvin, mutta lapsiluvun jätän tähän kolmeen siitä syystä, että mahdollisen avioeron/puolison kuoleman myötä kolmen kanssa selviäisin yksin. Eli sen verran tuo ensimmäinen liitto opetti, että kaikkeen tulee varautua ja pitkä parisuhde ei välttämättä takaa mitään.