Kuinka pitkä parisuhde ”pitäisi” olla takana, ennen kun aletaan yrittää vauvaa?

Minä tulin raskaaksi alle vuoden päästä ensitapaamisestamme. Vahingossa. Siitä huolimatta ollaan eletty yhdessä jo yli 18v. ja saatu toinenkin lapsi. Olemme kasvaneet yhdessä tänne keski-ikään. Minun korvaani kuulostaa hieman oudolta ylenmääräinen elämän suunnittelu. Liitot kestävät ja toiset eivät. Ei sitä voi ennakoida etukäteen. Lapsen syntymä saa oman lapsuudenperheen kokemukset esiin ja siinä on oma kamppailunsa oli sitten ollut yhdessä 6kk tai 5 vuotta.

Minun kohdallani pitkän liiton salaisuudeksi on selvinnyt yhteisen sävelen löytyminen, henkinen yhteys ja samat arvot. Tämän huomasin jo ensimmäisinä tapaamiskertoinamme eikä se ole muuksi muuttunut. Kriisejä on ollut ja niistä on selvitty.

Tarve saada lapsi on primääri psykologinen tarve ja se menee naisella kaiken muun ohi. Koko ihmiskunnan olemassaolo perustuu siihen, että nainen synnyttää lapsen. Näin sanoi minulle psykiatrini, kun yritin järkevästi miettiä tekisinkö toisen lapsen vai en. Nyt minulla on 2 ihanaa tytärtä.

Kyllä tunti seurustelua riittää!

Vierailija kirjoitti:

Varttitunti

Joo, jos nainen on hyvännäköinen ja sillä on hyvä perse, varttitunti on ehdoton maksimi.

Rojut torveen.

15min kyllä riittää jos on tunne että siinä on jotain niin oikeaa.

Me seurusteltiin 2 vk ennen kuin olin raskaana, tunnettu oltiin vajaa 2kk.

Edelleen ollaan yhdessä ja toinenkin lapsi on siunaantunut tämän 12 vuoden aikana. Itse olin 22 kun lapsi syntyi ja mies oli 21.

Riippuu niin tapauksesta. Jos molemmilla jo ikää 30+ja tuntuu, että tämä on nyt tässä (siis positiivisessa mielessä) miksei voisi edetä nopeastikin. Ikäluokassa 20-25 odottelisin sen pari kolme vuotta,ennen kuin alkaisin lapsia suunnittelemaan.

Mä tapasin mun mieheni 25-vuotiaana (hän oli tuolloin 35). Ensimmäinen lapsi syntyi kun oltiin 27 ja 37, toinen kun oltiin 29 ja 39. Nyt ollaan 40 ja 50 ja edelleen onnellisesti yhdessä.

Ei siihen ole mitään aikaa. Itse pitää tietää keneen voi luottaa.

Ensimmäisen miehen kanssa oltiin oltu yhdessä 7 vuotta ja menty naimisiin, alettiin yrittää lasta. Onneksi en tullut raskaaksi, tuli nimittäin ihan puskista puolen vuoden päästä, että hän haluaakin erota (ehkä toinen nainen?). Nykyisen kanssa oltiin oltu alle vuosi yhdessä kun jätettiin ehkäisy pois. Nyt kaksi lasta ja 15 vuotta takana.

Koko elämä tulee odotella/vältellä.

Meillä tuli nainen raskaaksi 3 viikon jälkeen. Eipä siinä, nopeasti kävi ilmi, että yhteen ei sovita alkuunkaan. Ei niinkuin sitten mitenkään ja nainen saa järkyttäviä raivokohtauksia ja lapsen edessä haukkuu minut ja sain jälkikäteen kuulla että hoiti ensimmäisen lapsensa isän vankilaan osin valheellisesti jne. 

Me alettiin yrittää 2kk jälkeen. Oltiin 33 ja 35 ja mulla tuomio että lasten saanti tulee oleen hankalaa. Oikeasti se lapsi lopulta saatiin kun suhdetta oli takana 1,5 vuotta.

Ketjussa on jo hyvin käsitelty sitä, että tilanteet ovat niin erilaisia, että on mahdotonta antaa yhtä yleispätevää ohjetta. Samoin moni on huomauttanut siitä, että ihmisen elämä on niin arvaamatonta, että vaikka "tilastollisia riskejä" on mahdollista yrittää ottaa huomioon ja vähentää, loppujen lopuksi on mahdotonta tehdä sellaisia ratkaisuja, jotka olisivat varmuudella oikeita. Elämässä on pakko aina ottaa jonkinlaisia riskejä ja luottaa vajavaisilla tiedoilla tehtyihin päätöksiin. Loputtomiin ei voi optimoida: jossakin määrin jokaisen on vain pakko heittäytyä ja toivoa, että elämä kantaa.

Itse ehkä ajattelisin, että ainoana jonkin verran yleispätevänä ohjeena omalla elämänkokemuksella sanoisin, että sopiva aika riippuu iästä, parisuhdekokemuksesta ja kypsymisestä ihmisenä. Hyvin nuorena ja ensimmäisissä ihmissuhteissa toisen tuntemiseen kannattaa aidosti panostaa aika kauan ennen lasten hankintaa, koska oma ihmistuntemus ja ihmissudetaidot ovat vielä kehittymässä. Jos taas takana on enemmän elämänkokemusta, omaa suhdetta ja toista ihmistä voi olla helpompaa arvioida realistisesti. Ja sitten kun ikää alkaa olla (naisena) lapsenhankinnan suhteen hälyttävän paljon, on joka tapauksessa pakko tehdä ratkaisuja aika reippaasti.

Mutta tosiaan aika kantavana teemana tässä itse näkisin, että elämä on niin arvaamatonta, että loputtomiin ei kannata jäädä hakemaan "varmuuksia" ja arpomaan parasta mahdollista toimintatapaa. Parhaan tavan tietää aina vasta jälkikäteen; jos sittenkään. Omaa kypsymistä ihmisenä kannattaa miettiä, eikä tietenkään kypsymättömänä kannata heittäytyä ensimmäisen ihmisen kanssa lapsenhankintaan, mutta siinä kohtaa, kun kokee olevansa itse jollakin tasolla valmis, ja voi arvella aidosti luottavansa toiseen ihmiseen, kannattaa minusta vain panna silmät kiinni ja hypätä. 

Itse mietin ensimmäisessä suhteessani lapsen hankintaa yli 10 vuotta, ja suhde kariutui silti. Toisen suhteen aloittaessani olin huomattavasti varmempi itsestäni ja toisesta ihmisestä, ja kaikki on mennyt huomattavasti nopeammin - ja paremmin. :)

Meillä näin: seurustelu 3.maaliskuu, lähes heti puhutiin häistä, mies muutti mun luo toukokuussa, naimisiin heinäkuu alussa ja silloin olin ollut 1kk raskaana, vauva syntyi maaliskuu lopulla. Minä 37v ja mies 44v. Oli vaan se tunne, että näin on oikein. Halutaan vielä toine lapsi.

Elämässä ei voi antaa mitään takuita.

Jos haluaa lapsia, jossain vaiheessa on vain pakko uskaltaa heittäytyä.

Kun naiselle tulee mittariin 30, on oltava vielä rohkeampi, koska lapsettomuus alkaa olla todennäköisempää kuin ero.

Meillä loksahti palikat kohdalleen heti, samanlainen arvoperusta ja halu elää yhteistä arkea. Tutusteltiin etänä pari kk, ekoista live "treffeistä" meni 1,5kk kun jo asuttiin virallisesti saman katon alla. Esikoiselle annettiin lupa tulla n.6kk seurustelun jälkeen kun kihlauduttiin ja 8kk yhteen muutosta oltiin jo naimisissa. Nyt noista ensitreffeistä on 6vuotta aikaa ja kolmas lapsi tulossa. Jos sitä ensimmäistä kunnon riitaa olis odottanu niin odoteltas lasten tekemistä edelleen :D ei meidän ole tarvinnu riidellä rahasta tai kasvatuksesta, niistä juteltiin kun tutusteltiin kaukosuhteessa ja yhteinen sävel löydettiin. Itsellä oli ikää 30 joten sekin oli selvää ettei lastensaantia turhaan lykätä kun molemmilla on toive perheestä. Kriisejäkin on kohdattu läheisten sairastaessa, mutta ei ne ole meidän yhteistä venettä keikuttanu.

Mitään tiettyä aikaa on siis turha asettaa tai muiden spekuloida, vain henkilöt itse voi sen tahoillaan tietää. Itse en olisi ryhtynyt parisuhteeseen jossa toinen ei jaa yhteisiä arvoja tai haaveita esim. lapsista. Tuli sekin nuorempana kokeiltua ja eihän siinä soutaessa ja huovatessa suhdekaan voinut mihinkään edetä ja kehittyä.

Lapsi pitää tehdä heti kun saa miehen näkyviin. Moni ei ole näin tehnyt ja on jäänyt ilman äitiyden onnea.

Siis aivan heti. Pitää pyrkiä kaikin keinoin tilanteeseen, jossa raskaus voi alkaa. Sitten kun se asia on kunnossa, niin muut asiat kyllä loksahtavat paikoilleen. Kokemusta on.

Me seurusteltiin 4 vuotta, sit vuosi asuttiin yhdessä ja sit vasta laitettiin vauva alulle. Ei tarvitse mitään hätiköidä. Hyvin sujunut.

12 vuotta oltiin yhdessä ennen kuin ehkäisy pois. Vauva tulikin sitten heti. Sitä ennen opiskeltiin, armeija pois alta ja rakennettiin omakotitalokin. Kaikki oli sitten valmista lapsille. Nyt ollaan 4 teinipojan vanhempia.