Parempi yksin kuin huonossa suhteessa, sanotaan. Onko näin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli, olet yksi niistä monista jolle riittää vaan, että on joku. Ajatuksena jo ihan kauhea, ikinä itse halua olla sellaisessa suhteessa

??? Juurihan kerroin, että en edes haluaisi ketään muuta. Ja että en ole montakaan sellaista ihmistä tavannut, jonka olisin halunnut. Ollut vuosia sinkkuna. Mutta sä sitten onnistuit tulkitsemaan, että mulle riittää se, että kunhan vaan on joku. Ok.

kuvaat aloituksessa suhteen henkisesti kuormittavaksi, kommunikaatiovaikeuksia ja luottamuspulaa. Kirjoitat että suhde ei ole hyvä. Sitten kun joku kertoo totuuden, menee herne nenään? Eihän kukaan täysjärkinen halua näillä spekseillä suhteessa olla, kun se käy enemmän työstä kun tuottaa iloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai yksin on parempi kuin huonossa suhteessa.

Pitää olla ihmisen sekasin, jos haluaisi vaikka edes väkivaltaisen suhteen kuin yksin elämisen.

Itse olin joskus niin sekaisin. Tapasin väkivaltaisen alkoholiin menevän miehen, joka petti minua.. Oli hänessä paljon sympaattisiakin piirteitä, mutta selvä persoonallisuushäiriö, joka teki parisuhteessa elämisestä helvettiä. Hän kuitenkin sanoi toistuvasti rakastavansa minua. Kukaan elämässäni ikinä ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua ennen häntä. Hän tavallaan pelasti henkeni. Tosin olisin ehkä jopa haudassa, jos olisin jäänyt siihen suhteeseen . 

Tämä ei nykyaikana mene ihmisille jakeluun, koska asia nähdään niin, että minä olen määritelmän mukaan loistava tai vähintään itsessäni riittävä, ja jos toinen ei ole pelkkää plussaa, suhde on absoluuttisen turha. 

Sitten unohtuu, että suhteessa on oikeasti hyviäkin asioita silloinkin, kun se on kohtuuhuono. Joissain jopa silloin, kun ne ovat hengenvaarallisia ja omiaan viemään turmioon, koska voi olla, että alkuperäinen vaihtoehto oli joka tapauksessa se. 

Väkivaltaa ja huonoja suhteita elävien auttamiseksi taitaisi olla parempi lähteä ajatuksesta, että vaikka he ovat häiriintyneitä jäädessään, on silti ymmärrettävää että he arvottavat asian niin kuin tekevät. Näin ihminen voi myös saada oikeasti ymmärretyksi tulemisen tunteita turvallisemmassa paketissa kuin hullussa suhteessa. 

Samaten heidän on helpompi miettiä suhteensa plussia ja miinuksia, jotka näin saavat listattua ne heikot plussatkin paperille niiden järkimiinusten sekaan. Helpottaa päätöksenmuodostusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli, olet yksi niistä monista jolle riittää vaan, että on joku. Ajatuksena jo ihan kauhea, ikinä itse halua olla sellaisessa suhteessa

??? Juurihan kerroin, että en edes haluaisi ketään muuta. Ja että en ole montakaan sellaista ihmistä tavannut, jonka olisin halunnut. Ollut vuosia sinkkuna. Mutta sä sitten onnistuit tulkitsemaan, että mulle riittää se, että kunhan vaan on joku. Ok.

kuvaat aloituksessa suhteen henkisesti kuormittavaksi, kommunikaatiovaikeuksia ja luottamuspulaa. Kirjoitat että suhde ei ole hyvä. Sitten kun joku kertoo totuuden, menee herne nenään? Eihän kukaan täysjärkinen halua näillä spekseillä suhteessa olla, kun se käy enemmän työstä kun tuottaa iloa.

En nähnyt hernettä. Häntä kylläkin loukattiin väittämällä, että hän voisi olla kenen kanssa tahansa. Eihän asian niin tarvitse olla, kyllä hän on kiintynyt juuri siihen mieheen, jonka kanssa on. Eikä välttämättä saisi kiinnyttyä pitkiin aikoihin uudelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteistanne. En ehkä tarkentanut riittävästi sitä, että kaipailisin ajatuksia erityisesti sellaisilta, jotka kokevat samoin kuin minä, että suhteessa on ollut elämä parempaa: miten elämä silti kohentui eroamalla? Nyt on tullut monta kommenttia siitä, että tottakai yksin on parempaa - miten niin se on tottakai, jos lähtökohta on se että ei haluaisi olla yksin. Tietenkin se on parempi sellaisille, jotka kokevat, etteivät edes tekisi suhteella mitään. Ymmärrän, että tämä on yleinen ajattelutapa, mutta haluaisin myös ymmärtää, _miksi_. Ja en minäkään pohtisi esim. alkoholin sairastuttamassa suhteessa, kumpi on parempi, mutta minähän kerroin, ettei mitään sellaista vakavaa ongelmaa ole, joka vaatisi melkeinpä ehdottomasti eroamista. Totta on kyllä se, että luottamusasia on iso juttu, sen kommentin ymmärrän. En tiedä, voiko sitä enää työstää kuntoon. Yritetty on, mutta en osaa sanoa, olisko vielä mahdollista tehdä jotain. Luottamus ei koske uskollisuutta, vaan on jotenkin enemmän sellaista perusturvallisuuteen ja jatkuvuuteen liittyvää, luottoa näihin on vaikea pitää yllä koska vaikeuksia on ollut niin paljon.

Kyllä minä osaan olla yksin, olen ollut sinkkuna vuosikausia, osaan hoitaa asiani itsenäisesti ja pärjään taloudellisesti, viihdyn omassa seurassani. En vain halua(isi) olla sinkku. Elämä ei suhteen vaikeuksista huolimatta ole tuntunut suhteessa ollessa niin raskaalta kuin yksin. Uutta kumppania en oikeastaan usko löytäväni, sillä en ole aikuisiällä montakaan sellaista ihmistä tuntenut, joista olisin vakavissani voinut kiinnostua. Ihastun ilmeisesti sitten aika harvoin? Toisaalta en osaa nyt ainakaan kuvitella edes haluavani ketään muuta. Kumppani ei halua erota. Meillä ei ole lapsia.

Mielenkiintoinen aloitus. Ap, tilanteesi kuulostaa aivan samalta, missä itse tällä hetkellä tarvon. Parisuhteemme on jatkunut 18 vuotta, lapset kohta lentävät pesästä. Ehkä kriisi johtuu juuri siitä.

Koska teilläkään ei ole vakavia melkein ylipääsemättömiä ongelmia kuten pettäminen, alkoholismi, niin tietysti voi ajatella, että on toivoa. Että jutellaan ja selvitetään ongelmat. Mutta miten jutella jos toisella on tunnetasolla lukot ja sulkeutuu päiväkausiksi puhumattomuuden muurin taakse? Itse olen kuvitellut että tuo henkinen kuorma menneisyydestä ja lapsuudesta saadaan räjäytetty, kun sitä tarpeeksi pengotaan. Mutta miten voi yksin työstää kun toisen mielestä menneet on menneitä ja vaikka toinen kamppailee vieressä elämänhalun kadottaneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai yksin on parempi kuin huonossa suhteessa.

Pitää olla ihmisen sekasin, jos haluaisi vaikka edes väkivaltaisen suhteen kuin yksin elämisen.

Itse olin joskus niin sekaisin. Tapasin väkivaltaisen alkoholiin menevän miehen, joka petti minua.. Oli hänessä paljon sympaattisiakin piirteitä, mutta selvä persoonallisuushäiriö, joka teki parisuhteessa elämisestä helvettiä. Hän kuitenkin sanoi toistuvasti rakastavansa minua. Kukaan elämässäni ikinä ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua ennen häntä. Hän tavallaan pelasti henkeni. Tosin olisin ehkä jopa haudassa, jos olisin jäänyt siihen suhteeseen . 

Tämä ei nykyaikana mene ihmisille jakeluun, koska asia nähdään niin, että minä olen määritelmän mukaan loistava tai vähintään itsessäni riittävä, ja jos toinen ei ole pelkkää plussaa, suhde on absoluuttisen turha. 

Sitten unohtuu, että suhteessa on oikeasti hyviäkin asioita silloinkin, kun se on kohtuuhuono. Joissain jopa silloin, kun ne ovat hengenvaarallisia ja omiaan viemään turmioon, koska voi olla, että alkuperäinen vaihtoehto oli joka tapauksessa se. 

Väkivaltaa ja huonoja suhteita elävien auttamiseksi taitaisi olla parempi lähteä ajatuksesta, että vaikka he ovat häiriintyneitä jäädessään, on silti ymmärrettävää että he arvottavat asian niin kuin tekevät. Näin ihminen voi myös saada oikeasti ymmärretyksi tulemisen tunteita turvallisemmassa paketissa kuin hullussa suhteessa. 

Samaten heidän on helpompi miettiä suhteensa plussia ja miinuksia, jotka näin saavat listattua ne heikot plussatkin paperille niiden järkimiinusten sekaan. Helpottaa päätöksenmuodostusta.

juuri tällä tavoin siihen suhteeseen manipuloidaan jäämään, mutkun mä rakastan vaikka vähän lyönkin..Jääviä ei pidä syyllistää, mutta pitää tarjota apu lähtöön. Toki sitten nämä jotka uskovat olevan pelastavia enkeleitä, päätyy mihin päätyy..

Jos sulla ei ole hyvä olla itsesi kanssa, niin miten voisit olla tasapainoisessa suhteessa? Omia asioitaan voi kyllä työstää sekä sinkkuna että parisuhteessa ollessa.

Itse olen elämässäni kokenut vain yhden parisuhteen, huonon sellaisen, mutta olen iloinen että edes tuon sain kokea. Olisin todella surullinen jos olisin jäänyt täysin ilman kokemusta parisuhteesta.

Toki vielä ehdin kokea hyvänkin parisuhteen, mutta aika käy vähiin....

Varmaan riippuu siitäkin, onko kyse ekstrovertista, vai introvertista ja kuinka "huono" se huono suhde oikein onkaan. Introverttina minusta se vaan on niin, että yksin on parempi kuin huonossa suhteessa. Se huono suhde imee voimat eikä anna mitään, kun jo muutenkin viihtyy ihan tarpeeksi hyvin yksin. Ehkä jollekin ekstrovertille, jolle yksinolo on todella vaikeaa se voi ollakin noin?

Kaksin aina kaunihimpaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai yksin on parempi kuin huonossa suhteessa.

Pitää olla ihmisen sekasin, jos haluaisi vaikka edes väkivaltaisen suhteen kuin yksin elämisen.

Itse olin joskus niin sekaisin. Tapasin väkivaltaisen alkoholiin menevän miehen, joka petti minua.. Oli hänessä paljon sympaattisiakin piirteitä, mutta selvä persoonallisuushäiriö, joka teki parisuhteessa elämisestä helvettiä. Hän kuitenkin sanoi toistuvasti rakastavansa minua. Kukaan elämässäni ikinä ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua ennen häntä. Hän tavallaan pelasti henkeni. Tosin olisin ehkä jopa haudassa, jos olisin jäänyt siihen suhteeseen . 

Tämä ei nykyaikana mene ihmisille jakeluun, koska asia nähdään niin, että minä olen määritelmän mukaan loistava tai vähintään itsessäni riittävä, ja jos toinen ei ole pelkkää plussaa, suhde on absoluuttisen turha. 

Sitten unohtuu, että suhteessa on oikeasti hyviäkin asioita silloinkin, kun se on kohtuuhuono. Joissain jopa silloin, kun ne ovat hengenvaarallisia ja omiaan viemään turmioon, koska voi olla, että alkuperäinen vaihtoehto oli joka tapauksessa se. 

Väkivaltaa ja huonoja suhteita elävien auttamiseksi taitaisi olla parempi lähteä ajatuksesta, että vaikka he ovat häiriintyneitä jäädessään, on silti ymmärrettävää että he arvottavat asian niin kuin tekevät. Näin ihminen voi myös saada oikeasti ymmärretyksi tulemisen tunteita turvallisemmassa paketissa kuin hullussa suhteessa. 

Samaten heidän on helpompi miettiä suhteensa plussia ja miinuksia, jotka näin saavat listattua ne heikot plussatkin paperille niiden järkimiinusten sekaan. Helpottaa päätöksenmuodostusta.

juuri tällä tavoin siihen suhteeseen manipuloidaan jäämään, mutkun mä rakastan vaikka vähän lyönkin..Jääviä ei pidä syyllistää, mutta pitää tarjota apu lähtöön. Toki sitten nämä jotka uskovat olevan pelastavia enkeleitä, päätyy mihin päätyy..

Ei, vaan manipuloiminen käy vaikeammaksi kun kaikki ymmärtävät, miksi mistä tahansa suhteesta lähteminen on raskasta ja vaikeaa. Sitten myös ymmärtää kirkkaammin, milloin on siitä huolimatta lähdettävä.  

Minä ajattelen, että jos on mieluummin huonossa suhteessa kuin yksin, niin se on merkki sellaisesta läheisriippuvuudesta joka pitäisi itse terapiassa hoitaa ennenkuin edes yrittää muodostaa tervettä ja tasapainoista suhdetta.

Mikä on huono suhde? Odottaako jotkut ilotulitusta vuodesta toiseen? Omat vanhempani ovat eläneet lähes 50 vuotta tasapaksua elämää yhdessä. Siinä on kuitenkin paljon plussia. Vakaus, ydinperheen helppous, yhteiset lapsenlapset (joita voi estottomasti kehua toisen kanssa), taloudellinen asema, yhteinen historia, ystävät, sukulaiset jne. 

Itse varmaan menen vanhempieni jalanjälkiä. Suhde on väljähtänyt, intohimo kadonnut, olemme kai ystäviä jollain tasolla. Meillä on yhteiset intressit. On yritys, lapset, talous, elämän sujuvuus jne. Miten olisin yksin onnellisempi? Nytkin saan olla yksin niin paljon kuin haluan. Menen toiseen kerrokseen vaikka koko illaksi istumaan yksin, jos huvittaa. Ei miehestä ole haittaa. Tietysti rakkaudenhuuma olisi kivaa, mutta se on samalla kuluttavaa.

Ei sen takia kannata erota, jos sinulle kerrotaan yksin olevan parempi. Sinä tiedät parhaiten mitä tunnet ja olisitko onnellisempi ilman parisuhdetta.

Yksin on parempi, kuin huonossa suhteessa, juontanee juurensa siihen, että sinkkuna on mahdollista löytää kumppani, kun taas suhteessa, jossa on onneton on jo sitoutunut. Tietenkin ääritapaukset kuten väkivalta ja päihdeongelmat ovat itsestäänselvyyksiä sen suhteen, että sinkkuna on parempi olla, kuin väkivaltaisessa suhteessa.

Jos suhteessa ahdistaa mistä tahansa syystä, niin kannattaa ajoissa hakea apua pariterapiasta. Jos mies ei siihen suostu, niin kannattaa miettiä tarkemmin sitä pitääkö miehesi parisuhdettanne arvossa vai ei.

Itse erosin, ja ei elämäni ei ole maagisesti muuttunut paremmaksi eron myötä, sillä minulla on itselläni niin paljon käsittelemättömiä asioita jotka vellovat jatkuvasti mielessä. Mutta haluan uskoa, että jossain vaiheessa kun olen valmis niin löydän samat elämänarvot omaavan kumppanin jonka kanssa on oikeasti enemmän niitä hyviä hetkiä kuin huonoja ja että toivottavasti olen silloin itsekin eheämpi ja avoimempi puoliso.

Kyllä huonokin suhde on parempi kuin yksin, mutta se kumppania pitää kyllä rakastaa, muuten ei järkeä jäädä.

Nykyisin erotaan aivan liian helposti, vähänkin kun on sellainen fiilis, eikä ole yhtä juhlaa.

Itse olen hyvässä ja onnellisessa parisuhteessa ja itse valitsisin ehdottomasti sinkkuuden huonon parisuhteen sijaan.

Joku tietysti ap:ta pitää parisuhteessaan, joten ei se varmaan täysin "huono" voi olla. Mutta jos määritelmällisesti huono parisuhde ottaa enemmän kuin antaa, niin kai sitten jokainen valitsee sinkkuuden (joka ei periaatteessa "anna" mitään, mitä sinulla ei jo olisi, muttei otakaan)

No on todellakin. Onneksi lopulta sain rohkeuden erota. 

Elämä kohentui erossa ihan niin että vuosia vaivanneet fyysiset stressioireet katosivat. Lisäksi omassa kodissa on hyvä ja rauhallista olla koska on saanut tehdä sen oman näköiseksi (ei kompromisseja) ja siivoilla ja touhuta omaa tahtia (ei kyttäämistä, tuhahtelua eikä neuvomista).

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteistanne. En ehkä tarkentanut riittävästi sitä, että kaipailisin ajatuksia erityisesti sellaisilta, jotka kokevat samoin kuin minä, että suhteessa on ollut elämä parempaa: miten elämä silti kohentui eroamalla? Nyt on tullut monta kommenttia siitä, että ”tottakai yksin on parempaa” - miten niin se on tottakai, jos lähtökohta on se että ei haluaisi olla yksin. Tietenkin se on parempi sellaisille, jotka kokevat, etteivät edes tekisi suhteella mitään. Ymmärrän, että tämä on yleinen ajattelutapa, mutta haluaisin myös ymmärtää, _miksi_. Ja en minäkään pohtisi esim. alkoholin sairastuttamassa suhteessa, kumpi on parempi, mutta minähän kerroin, ettei mitään sellaista ”vakavaa” ongelmaa ole, joka vaatisi melkeinpä ehdottomasti eroamista. Totta on kyllä se, että luottamusasia on iso juttu, sen kommentin ymmärrän. En tiedä, voiko sitä enää työstää kuntoon. Yritetty on, mutta en osaa sanoa, olisko vielä mahdollista tehdä jotain. Luottamus ei koske uskollisuutta, vaan on jotenkin enemmän sellaista perusturvallisuuteen ja jatkuvuuteen liittyvää, luottoa näihin on vaikea pitää yllä koska vaikeuksia on ollut niin paljon.

Kyllä minä ”osaan” olla yksin, olen ollut sinkkuna vuosikausia, osaan hoitaa asiani itsenäisesti ja pärjään taloudellisesti, viihdyn omassa seurassani. En vain halua(isi) olla sinkku. Elämä ei suhteen vaikeuksista huolimatta ole tuntunut suhteessa ollessa niin raskaalta kuin yksin. Uutta kumppania en oikeastaan usko löytäväni, sillä en ole aikuisiällä montakaan sellaista ihmistä tuntenut, joista olisin vakavissani voinut kiinnostua. Ihastun ilmeisesti sitten aika harvoin? Toisaalta en osaa nyt ainakaan kuvitella edes haluavani ketään muuta. Kumppani ei halua erota. Meillä ei ole lapsia.

Jos on mieluummin vaikka mitäänsanomattomassakin suhteessa kuin yksin, on korkea aika opetella olemaan yksin ja vasta sitten ruveta miettimään mitä haluaa parisuhteelta.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteistanne. En ehkä tarkentanut riittävästi sitä, että kaipailisin ajatuksia erityisesti sellaisilta, jotka kokevat samoin kuin minä, että suhteessa on ollut elämä parempaa: miten elämä silti kohentui eroamalla? Nyt on tullut monta kommenttia siitä, että ”tottakai yksin on parempaa” - miten niin se on tottakai, jos lähtökohta on se että ei haluaisi olla yksin. Tietenkin se on parempi sellaisille, jotka kokevat, etteivät edes tekisi suhteella mitään. Ymmärrän, että tämä on yleinen ajattelutapa, mutta haluaisin myös ymmärtää, _miksi_. Ja en minäkään pohtisi esim. alkoholin sairastuttamassa suhteessa, kumpi on parempi, mutta minähän kerroin, ettei mitään sellaista ”vakavaa” ongelmaa ole, joka vaatisi melkeinpä ehdottomasti eroamista. Totta on kyllä se, että luottamusasia on iso juttu, sen kommentin ymmärrän. En tiedä, voiko sitä enää työstää kuntoon. Yritetty on, mutta en osaa sanoa, olisko vielä mahdollista tehdä jotain. Luottamus ei koske uskollisuutta, vaan on jotenkin enemmän sellaista perusturvallisuuteen ja jatkuvuuteen liittyvää, luottoa näihin on vaikea pitää yllä koska vaikeuksia on ollut niin paljon.

Kyllä minä ”osaan” olla yksin, olen ollut sinkkuna vuosikausia, osaan hoitaa asiani itsenäisesti ja pärjään taloudellisesti, viihdyn omassa seurassani. En vain halua(isi) olla sinkku. Elämä ei suhteen vaikeuksista huolimatta ole tuntunut suhteessa ollessa niin raskaalta kuin yksin. Uutta kumppania en oikeastaan usko löytäväni, sillä en ole aikuisiällä montakaan sellaista ihmistä tuntenut, joista olisin vakavissani voinut kiinnostua. Ihastun ilmeisesti sitten aika harvoin? Toisaalta en osaa nyt ainakaan kuvitella edes haluavani ketään muuta. Kumppani ei halua erota. Meillä ei ole lapsia.

Ap, suhteesi ei tunne kovin "huonolta" jos koet olevasi siinä onnellisempi kuin yksin. Eli saat siitä selvästikin jotain, vaikka mitään suurta tunteenpaloa et koekaan. Eihän sellaisessa suhteessa sinänsä mitään vikaa ole, mutta on hyvin todennäköistä, että toinen teistä ihastuu johonkuhun ja silloin, jos se et ole sinä, joudut joka tapauksessa aloittamaan uudestaan sinkkuna.