Lue keskustelun säännöt.
Olen nelikymppinen ja en ole saanut lapsia, miten täyttää elämässä tyhjyydentunne?
07.09.2019 |
Miten olet päässyt eteenpäin vastaavassa tilanteessa?
Koen, että mikään ei ole oikein tärkeää minulle, ei työ, ei harrastukset. Kuolla en halua, mutta elämisessä ei ole mitään järkeä.
Kommentit (162)
Ap:lle. Luultavasti meitä on paljon jotka elävät pienessä harmaudessa. Elämästä puuttuu ns. suunta. Onneksi sinäkin kuitenkin haluat elää joten ei ole paniikkia.
Haluan uskoa siihen että vielä jossain välissä tulee se suunta elämälle. Joku uuden kumppanin tai kumppanin jälkikasvun ansiosta. Niin sinulla kuin minulla on kuitenkin vielä puolet elämästä jäljellä. Joten yritä nauttia elämän pienistä asioista ja hymyile paljon. Hymysi tarttuu muihin ja sitä kautta saat myös lisää iloa elämään kun huomaat muidenkin hymyilevän takaisin sinulle. Ja eikä siitä tiedä vaikka sen ansiosta löytäisit jonkun joka täydentää elämääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikset ap vastaa, kun sinulle on muutamakin täällä ehdottanut vaihtoehtona lapsen hankkimista yksin hoitojen avulla?
Vierailija kirjoitti:
TEITÄ ON NAISET VAROITETTU TÄSTÄ!
""Professori Elina Haavio-Mannilan erään noin 15 vuotta sitten Suomessa tehdyn tutkimuksen sivutuloksena näkyi, että naisten itsemurhat olivat merkittävästi lisääntyneet. Kun tätä ilmiötä tarkasteltiin enemmän, havaittiin, että kysymys on noin 40-vuotiaista naisista ja riskit masennukseen ja suorastaan itsemurhaan lisääntyivät sitä enemmän, mitä koulutetumpi nainen oli. Riski oli suurin huippukoulutetulla, eronneella 40-vuotiaalla uranaisella. Kun tätä tulosta selvennettiin vielä haastatteluin, tuli esille,että nämä naiset kertoivat kokevansa ikäänkuin "tulleensa petetyiksi" yhteiskunnan taholta. Nämä naiset ilmaisivat myös sellaisen näkökannan, että jos he saisivat nyt valita uran ja perheen tai lasten välillä, he valitsisivat lapset. Näiden naisten yhteisiä tuntoja oli, että he kokivat jääneensä jostain oleellisesti paitsi."""
Ja ratkaisu olisi mikä? Hankkia lapsia tietyssä iässä, vaikkei niitä halua, koska joku yksittäinen tutkimus sanoo, että 40v haluaa?
Ap kaipaa sekä parisuhdetta että lasta, ja tuo hyvin ymmärrettävää. Aika useat kaipaavat parisuhdetta tai ainakin jonkinlaista tiivistä sosiaalista "perhettä", harva ihminen oikeasti voi hyvin jos sosiaalinen vuorovaikutus puuttuu. Jos olet tuohon Ap kyennyt nuorempana, miksi et nykyään? Mikä on vienyt rohkeuden parisuhteeseen? Millaisen parisuhteen haluaisit, onko haaveesi realistinen? Jos kriteerit ei ole noussut pilviin, jos oikeasti kykenet yhteiselämään, tekemään kompromisseja ja antamaan toiselle tilaa vieressäsi niin eiköhän tuollainen ihminen löydy kun etsit.
Oma lapsi on unelmasi, sekin vielä mahdollista. On myös mahdollista, että parisuhteen myötä saat lapsen tai lapsia elämääsi. Kannattaa oikeasti kuitenkin pysähtyä miettimään mitä oikeasti kaipaat ja onko tyhjyydessäsi mukana myös masennusta. Parisuhde ja perhe saattaa auttaa tuohon tunteeseen, mutta jos tuo sinun oma, sisältä kumpuava tunne se saattaa olla peräisin jostain lapsuudesta, ei sitä tosiaan lapsi suoraan poista. Synnytyksen jälkeinen masennus voi tuoda pintaan ne käsittelemättömät, ja lapsi alkuvaiheessa vie paljon energiaa vanhemmilta vaikka myöhemmin tuokin niin iloa kuin energiaa.
Itsetutkiskelu on hassu sana, mutta ainakin itsellä se on auttanut tajuamaan paremmin omaa päätä. Tarvitsin siihen aluksi apua, lyhyt terapiassa opin näkemään omat koukkuni, tarkkailemaan etten notkahda niihin ja hyväksymään paremmin itseni ihan tällaisena. Tuon harjoituksen kun teki alkoi viihtyä paremmin omassa elämässä. Lisäbonuksena löytyi vielä vierelle mies, ja nykyinen onnellinen parisuhde. Se onnellisuus tulee sisältä, mutta ilman muuta onnellisuutta lisää, että voi elää omien arvojensa kaltaista elämää. Jos arvot ovat parisuhde ja perhe, niin ilman muuta niitä kaipaa, se on ymmärrettävää. Mutta on niitä muitakin sinulle tärkeitä juttuja, tunnista nuo ja kävele kohti niitä, ehkä tuo perhekin löytyy matkalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no kaikella kivalla tekemisellä jota lapselliset ei ehdi harrastaa. Minä treenaan tavoitteellisesti lajia jossa haluan kehittyä ja kilpailla, teen uraa ja tienaan rahaa, matkustelen, sisustan, tapaan ystäviä, käyn kaikenlaisissa tapahtumissa, luen kirjoja, katson sarjoja, panostan omaan hyvinvointiin. Lisäksi saan paljon voimaa hengellisyydestä. Ei ole tyhjää vaikka ei ole parisuhdettakaan. Toisaalta en lapsia ole koskaan halunnutkaan.
Niin no, ystävälläni on sama tilanne (hän on 44 v). Toki se on kipeä asia, mutta fakta on se että asiaan olisi pitänyt herätä jo aikaisemmin. Eli hankkiutua raskaaksi lyhyestä suhteesta tai hakea spermapankista tavaraa. Ei nainen voi odotella vuosikausia. Tietty olisi kiva saada se puolisokin, mutta jos ei tapaa ketään potentiaalista ja vuodet vierii niin eipä siinä muuta vaihtoehtoa ole.
Pitäis yrittää nauttia myös muista asioista, esim. matkustamisesta ja siitä että on vapaa tekemään mitä vaan. Ja kaikki rahat voi käyttää itteensä. Nää asiat ei korvaa perhettä, mutta kukaan ei voi luvata sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen nelikymppinen, mulla on lapsia ja SILTI mullakin on se tyhjyyden tunne. Mikään ei tunnu miltään ja kaikki on merkityksetöntä. Mulle ei oo lapset tuonu tarkoitusta mun elämään.
Luulen, että tää vaivaa monia muitakin. Jos elämässä on kaikkea muuta, paitsi niitä lapsia, niin osalla tämä myöhäissyntyinen lasten kaipuu tyhjyydentunteen keskellä johtuu tästä. Kuvitellaan, että ne lapset on se asia, joka sen aiheuttaa. Erikseen ovat sitten ne, jotka ovat lapsia kaivanneet jo pitkään, mutta sopivaa puolisoa ei ole löytynyt, tai oma puoliso onkin päättänyt toisin liian myöhään.
Minulla tuo alkoi 40- vuotiaana toisen kriisin kanssa päällekkäin. Tajusin, etten ehdi enää löytää miestä ajoissa. Ei ole kyllä helpottanut vieläkään, joten vaikea antaa neuvoja. Toivon, että menisi vaan luonnostaan ohi, täytin juuri 46.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksette hanki itse niitä lapsia luovutetulla spermalla? Ei parisuhde ole mikään välttämättömyys ja senhän voi sitten myöhemminkin yrittää hankkia, kun lapsi jo on, jos sellainen kiinnostaa. Tulkaa nykyaikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä 40v mies jota uhkaa sama kohtalo. Mulla on olo että edes jos saisin parisuhteen saman kohtalon kokeneen naisen kanssa. Sekään ei täytä tyhjyyttä eikä riitä lohduksi. Tulevaisuuden Suomessa taitaa olla yllin kyllin katkeria lapsettomia sinkkuja. Jollekin velalle oli sanottu "et tarvitse kun päiväsi päättyvät hautakiviä kun ei ole ketään muistelemassa sinua". Toi on aika pysäyttävästi sanottu. Mutta ei tolla ole väliä. Sen sijaan yksinäinen vanhuus pelottaa.
Mitä pysäyttävää tuossa on? Minusta on pikemminkin pelottavaa, että lapsia tehdään yksinäisen vanhuuden tai muistelemisen takia. Molemmat aika itsekkäitä ajatuksia, eikä lapsien saaminen ehkäise kumpaakaan. Lasten puolesta toivoisi, ettei kukaan hanki lapsia sen vuoksi ettei tarvitse olla yksinäinen. Se läheisriippuvuus näkyy herkästi, eikä yksikään lapsi ole pakotettu olemaan läheinen vanhempansa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon, että asioilla on tarkoitus. Jos jää lapsettomaksi, sille on jokin syy.
Myös jos haluaa lasta niin, että se on elämän ainoa päämäärä, se ei ole oikea tie. Jos haluaa liikaa jotain asiaa, silloin motiivit eivät ole oikeat. Moni sanoo lapsista tai kumppanin löytämisestä niin, että uusi ihminen astui silloin elämään, kun oli luopunut haaveista.
Tavallaan oli kypsynyt ajatukseen, että välttämättä ei saa sitä, mitä etsii.Ymmärrän sen, kuinka syvältä lapsettomuus riipaisee joitain ihmisiä. En vähättele heidän tunteitaan tai kokemuksiaan. Kaikilla ihmisillä on jotain, se pitää muistaa. Kaikki eivät vain tee asioistaan numeroa.
Nuorempana ystävälläni oli hyvä parisuhde ja hän puhui lapsen hankkimisesta. Minulla oli pitkäaikainen sairaus, olin voinut puoli vuotta huonosti. Olin myös yksin.
Keskustelimme lapsista illanvietossa ja olin siihen vain, että kyllä niitä tulee, kun on aika. Ystäväni kävi siihen jankkaamaan, että et nyt ollenkaan ymmärrä, kuinka iso asia tämä on, ja kuinka koko homma olisi voinut kaatua. Olin aika hiljaa siinä, koska koin, että elämäni oli jo kaatunut ja olin surullinen.
Minusta lapsettomuudesta meuhkaaminen on hiukan itsekästä, jos on muut asiat hyvin elämässä.Minusta tuossa oli "kaverin meuhkaamisessa" oli kysymys siitä, että mitätöit hänen tunteensa.
Miksi kärsimyksiä pitää vertailla? Miksi vähemmän "menettänyt" ei saa surra omaa menetystään? Jos sinulta kuolee yksi lapsi ja minulta kaksoset, sinä et saa kertoa surustasi, koska olet menettänyt vähemmän? Tai käden murtanut ei saa hakea apua, koska jollain on murtunut jalka?
Minusta toisten tunteiden mitätöinti sen perusteella, että itsellä on asiat huonommin, on itsekästä ja epäempaattista.
Päinvastoin. Minua ärsytti, että hän oli sitä mieltä, että hänen lapsiasiansa oli maailman suurin ongelma. ”Ymmärrätkö, että meidän lapsen hankkiminen olisi voinut kaatua tähän...” ”Sä et nyt tajua, kuinka iso juttu tämä on..,” ”Koko meidän parisuhde...”
Muilla ihmisillä on myös ongelmia, mutta niistä ei meuhkata. Todellisuudessa lapsettomalla pariskunnalla on asiat kuitenkin usein ihan hyvin, jos on hyvä parisuhde ja talous kunnossa lasta varten.
Tuolloin olin menettänyt työpaikan, terveyden ja kaikkea muuta.
Myös toisen kerran olen törmännyt lapsettomaan naiseen, joka sai kilarit siitä, kun kysyin samassa pöydässä olevalta toiselta naiselta, onko hänellä lapsia. Olin yhdellä kurssilla ja emme oikeastaan tunteneet toisiamme. Siis tästä kysymyksestä tämä nainen sai raivarin, kuinka kehtaan kysyä tuollaista, jos olisin HÄNELTÄ kysynyt, hän olisi suuttunut. Tuo on niin henkilökohtainen kysymys, että on törkeää kysyä sellaista. Kuuntelin hiljaa ja katsoin tuota pahoinvoivaa ja aggressiivista naista. Parempi, ettei ollut saanut lasta, kun mielenterveyskin oli heikoissa kantimissa.
Lapsettomien valituksissa ärsyttää juuri tuo, että heillä on usein monet asiat hyvin: on parisuhde, työt, hyvä asunto yms.
Ja sitten siitä tehdään se maailman suurin ongelma, kun ei ole lasta.
Muillakin ihmisillä on ongelmia, mutta eipä niitä usein viitsi tuoda esiin.
Maailma on täynnä lapsia, joten minua ei lapsettomuus ole haitannut yhtään.
Olen lainannut sukulaisen lapsia ja saanut siis lapsista parhaan osan: sen osan joka ei kiukuttele. Olen käyttänyt heitä leffoissa, syöttänyt herkkuja, ja ottanut yökylään.
Vanhemmat ovat saaneet lepoa ja minä olen saanut hemmotella. Win-win.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon, että asioilla on tarkoitus. Jos jää lapsettomaksi, sille on jokin syy.
Myös jos haluaa lasta niin, että se on elämän ainoa päämäärä, se ei ole oikea tie. Jos haluaa liikaa jotain asiaa, silloin motiivit eivät ole oikeat. Moni sanoo lapsista tai kumppanin löytämisestä niin, että uusi ihminen astui silloin elämään, kun oli luopunut haaveista.
Tavallaan oli kypsynyt ajatukseen, että välttämättä ei saa sitä, mitä etsii.Ymmärrän sen, kuinka syvältä lapsettomuus riipaisee joitain ihmisiä. En vähättele heidän tunteitaan tai kokemuksiaan. Kaikilla ihmisillä on jotain, se pitää muistaa. Kaikki eivät vain tee asioistaan numeroa.
Nuorempana ystävälläni oli hyvä parisuhde ja hän puhui lapsen hankkimisesta. Minulla oli pitkäaikainen sairaus, olin voinut puoli vuotta huonosti. Olin myös yksin.
Keskustelimme lapsista illanvietossa ja olin siihen vain, että kyllä niitä tulee, kun on aika. Ystäväni kävi siihen jankkaamaan, että et nyt ollenkaan ymmärrä, kuinka iso asia tämä on, ja kuinka koko homma olisi voinut kaatua. Olin aika hiljaa siinä, koska koin, että elämäni oli jo kaatunut ja olin surullinen.
Minusta lapsettomuudesta meuhkaaminen on hiukan itsekästä, jos on muut asiat hyvin elämässä.Minusta tuossa oli "kaverin meuhkaamisessa" oli kysymys siitä, että mitätöit hänen tunteensa.
Miksi kärsimyksiä pitää vertailla? Miksi vähemmän "menettänyt" ei saa surra omaa menetystään? Jos sinulta kuolee yksi lapsi ja minulta kaksoset, sinä et saa kertoa surustasi, koska olet menettänyt vähemmän? Tai käden murtanut ei saa hakea apua, koska jollain on murtunut jalka?
Minusta toisten tunteiden mitätöinti sen perusteella, että itsellä on asiat huonommin, on itsekästä ja epäempaattista.
Päinvastoin. Minua ärsytti, että hän oli sitä mieltä, että hänen lapsiasiansa oli maailman suurin ongelma. ”Ymmärrätkö, että meidän lapsen hankkiminen olisi voinut kaatua tähän...” ”Sä et nyt tajua, kuinka iso juttu tämä on..,” ”Koko meidän parisuhde...”
Muilla ihmisillä on myös ongelmia, mutta niistä ei meuhkata. Todellisuudessa lapsettomalla pariskunnalla on asiat kuitenkin usein ihan hyvin, jos on hyvä parisuhde ja talous kunnossa lasta varten.
Tuolloin olin menettänyt työpaikan, terveyden ja kaikkea muuta.
Myös toisen kerran olen törmännyt lapsettomaan naiseen, joka sai kilarit siitä, kun kysyin samassa pöydässä olevalta toiselta naiselta, onko hänellä lapsia. Olin yhdellä kurssilla ja emme oikeastaan tunteneet toisiamme. Siis tästä kysymyksestä tämä nainen sai raivarin, kuinka kehtaan kysyä tuollaista, jos olisin HÄNELTÄ kysynyt, hän olisi suuttunut. Tuo on niin henkilökohtainen kysymys, että on törkeää kysyä sellaista. Kuuntelin hiljaa ja katsoin tuota pahoinvoivaa ja aggressiivista naista. Parempi, ettei ollut saanut lasta, kun mielenterveyskin oli heikoissa kantimissa.Lapsettomien valituksissa ärsyttää juuri tuo, että heillä on usein monet asiat hyvin: on parisuhde, työt, hyvä asunto yms.
Ja sitten siitä tehdään se maailman suurin ongelma, kun ei ole lasta.
Muillakin ihmisillä on ongelmia, mutta eipä niitä usein viitsi tuoda esiin.
Tuo ei koske vain lapsettomuutta. Luultavasti enemmän kiinni persoonasta. Osa ihmisistä pahoittaa mielensä, jos siitä omasta ongelmasta satutaan puhumaan. Erehdy sanomaan vaikkapa jostain sairaudesta tms, että jos on oire x, niin mene lääkäriin. Alkaa huuto kuinka itse on käynyt lääkärissä milloin milläkin oireella, paljonko vaiva on jo maksanut ja mitä aiheuttanut jne. Lopulta koko aiheesta ei saisi puhua, koska yhdellä henkilöllä se on pitkittyneenä ja hankalasti hoidettavana ongelmana. eri
Lapsettomuus on mukavan ”neutraali” ongelma avautua. Kenelläkään ei ole siitä ongelmasta pahaa sanaa sanottavaa, kun se ei ole itseaiheitettu. Herättää sympatiaa, voi voi kun elämän suurin haave on ollut saada lapsi, ja se ei ole toteutunut.
Jos sairastaa vaikka alkoholismia, niin silloin on muiden helppo alkaa syyttämään, olet itse aiheuttanut sen. Jos menettää kodin tuon alkoholismin takia, siitäkin on helppo ajatella, että itsepä on asiansa sotkenut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon, että asioilla on tarkoitus. Jos jää lapsettomaksi, sille on jokin syy.
Myös jos haluaa lasta niin, että se on elämän ainoa päämäärä, se ei ole oikea tie. Jos haluaa liikaa jotain asiaa, silloin motiivit eivät ole oikeat. Moni sanoo lapsista tai kumppanin löytämisestä niin, että uusi ihminen astui silloin elämään, kun oli luopunut haaveista.
Tavallaan oli kypsynyt ajatukseen, että välttämättä ei saa sitä, mitä etsii.Ymmärrän sen, kuinka syvältä lapsettomuus riipaisee joitain ihmisiä. En vähättele heidän tunteitaan tai kokemuksiaan. Kaikilla ihmisillä on jotain, se pitää muistaa. Kaikki eivät vain tee asioistaan numeroa.
Nuorempana ystävälläni oli hyvä parisuhde ja hän puhui lapsen hankkimisesta. Minulla oli pitkäaikainen sairaus, olin voinut puoli vuotta huonosti. Olin myös yksin.
Keskustelimme lapsista illanvietossa ja olin siihen vain, että kyllä niitä tulee, kun on aika. Ystäväni kävi siihen jankkaamaan, että et nyt ollenkaan ymmärrä, kuinka iso asia tämä on, ja kuinka koko homma olisi voinut kaatua. Olin aika hiljaa siinä, koska koin, että elämäni oli jo kaatunut ja olin surullinen.
Minusta lapsettomuudesta meuhkaaminen on hiukan itsekästä, jos on muut asiat hyvin elämässä.Minusta tuossa oli "kaverin meuhkaamisessa" oli kysymys siitä, että mitätöit hänen tunteensa.
Miksi kärsimyksiä pitää vertailla? Miksi vähemmän "menettänyt" ei saa surra omaa menetystään? Jos sinulta kuolee yksi lapsi ja minulta kaksoset, sinä et saa kertoa surustasi, koska olet menettänyt vähemmän? Tai käden murtanut ei saa hakea apua, koska jollain on murtunut jalka?
Minusta toisten tunteiden mitätöinti sen perusteella, että itsellä on asiat huonommin, on itsekästä ja epäempaattista.
Päinvastoin. Minua ärsytti, että hän oli sitä mieltä, että hänen lapsiasiansa oli maailman suurin ongelma. ”Ymmärrätkö, että meidän lapsen hankkiminen olisi voinut kaatua tähän...” ”Sä et nyt tajua, kuinka iso juttu tämä on..,” ”Koko meidän parisuhde...”
Muilla ihmisillä on myös ongelmia, mutta niistä ei meuhkata. Todellisuudessa lapsettomalla pariskunnalla on asiat kuitenkin usein ihan hyvin, jos on hyvä parisuhde ja talous kunnossa lasta varten.
Tuolloin olin menettänyt työpaikan, terveyden ja kaikkea muuta.
Myös toisen kerran olen törmännyt lapsettomaan naiseen, joka sai kilarit siitä, kun kysyin samassa pöydässä olevalta toiselta naiselta, onko hänellä lapsia. Olin yhdellä kurssilla ja emme oikeastaan tunteneet toisiamme. Siis tästä kysymyksestä tämä nainen sai raivarin, kuinka kehtaan kysyä tuollaista, jos olisin HÄNELTÄ kysynyt, hän olisi suuttunut. Tuo on niin henkilökohtainen kysymys, että on törkeää kysyä sellaista. Kuuntelin hiljaa ja katsoin tuota pahoinvoivaa ja aggressiivista naista. Parempi, ettei ollut saanut lasta, kun mielenterveyskin oli heikoissa kantimissa.Lapsettomien valituksissa ärsyttää juuri tuo, että heillä on usein monet asiat hyvin: on parisuhde, työt, hyvä asunto yms.
Ja sitten siitä tehdään se maailman suurin ongelma, kun ei ole lasta.
Muillakin ihmisillä on ongelmia, mutta eipä niitä usein viitsi tuoda esiin.Tuo ei koske vain lapsettomuutta. Luultavasti enemmän kiinni persoonasta. Osa ihmisistä pahoittaa mielensä, jos siitä omasta ongelmasta satutaan puhumaan. Erehdy sanomaan vaikkapa jostain sairaudesta tms, että jos on oire x, niin mene lääkäriin. Alkaa huuto kuinka itse on käynyt lääkärissä milloin milläkin oireella, paljonko vaiva on jo maksanut ja mitä aiheuttanut jne. Lopulta koko aiheesta ei saisi puhua, koska yhdellä henkilöllä se on pitkittyneenä ja hankalasti hoidettavana ongelmana. eri
Olen huomannut tämän. Sanoi niin tai näin, on aina väärässä. Sain lapsen, ja olin hyvin onnellinen siitä. Menin sanomaan yhdelle kaverille, että olen tavattoman onnellinen lapsesta ja että nyt tiedän, miltä tuntuu olla nainen. Tämä kaveri ja myös toinen suuttuivat tästä, vuosia myöhemmin sain kuulla, kuinka olin sanonut, että kun teillä ei ole lasta, ette tiedä naisena olosta paljoa.
Nykyään en halua sanoa ihmisille enää mitään niiden ongelmista, nyökyttelen ja harmittelen vain.
Ihmiset tulkitsevat kuin piru raamattua, jos haluavat tulkita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä 40v mies jota uhkaa sama kohtalo. Mulla on olo että edes jos saisin parisuhteen saman kohtalon kokeneen naisen kanssa. Sekään ei täytä tyhjyyttä eikä riitä lohduksi. Tulevaisuuden Suomessa taitaa olla yllin kyllin katkeria lapsettomia sinkkuja. Jollekin velalle oli sanottu "et tarvitse kun päiväsi päättyvät hautakiviä kun ei ole ketään muistelemassa sinua". Toi on aika pysäyttävästi sanottu. Mutta ei tolla ole väliä. Sen sijaan yksinäinen vanhuus pelottaa.
Mitä pysäyttävää tuossa on? Minusta on pikemminkin pelottavaa, että lapsia tehdään yksinäisen vanhuuden tai muistelemisen takia. Molemmat aika itsekkäitä ajatuksia, eikä lapsien saaminen ehkäise kumpaakaan. Lasten puolesta toivoisi, ettei kukaan hanki lapsia sen vuoksi ettei tarvitse olla yksinäinen. Se läheisriippuvuus näkyy herkästi, eikä yksikään lapsi ole pakotettu olemaan läheinen vanhempansa kanssa.
Yhtä pelottavaa on ottaa ystävä, puoliso tai koira, jottei olisi yksin ja saisi muistoja. Mikä muu syy perheen hankkimiseen on? Ne jotka haluavat olla yksin, eivät hanki perhettä.
Tai jos syntyy vaikeasti kehitysvammainen lapsi.