Lue keskustelun säännöt.
Missä vika - kasvatuksessa vai aivotoiminnassa - kun 5-vuotias ei usko sääntöjä ja vänkää aikuista vastaan rajoista joka asiasta?
04.09.2019 |
Alkaa jo väsyttää, kun lapsi olisi koko ajan päättämässä asioista, jotka eivät ole lapsen päätettävissä, mm. nukkumaanmenoajasta, ulosmenosta, syömisistä ja yhteisistä säännöistä. Rajojen asettaminen aiheuttaa valtataistelua ja vastarintaa ja loputtomia selittelyjä. Missä tässä on kyse ja miten asettaa rajoja niin, ettei se aiheuttaisi jatkuvaa tuntienkin vääntöä yksinkertaisimmistakin asioista. Lapsi haluaisi itse määritellä mitä sääntöjä noudattaa ja mitä ei, vaikka niitä vaaditaan johdonmukaisesti arjessa. Onko kyse kasvatuksesta, lapsen temperamentista tai voiko asiaan kenties vaikuttaa jokin muu aivotoimintaan liittyvä piirre tai ominaisuus?
Kommentit (101)
No jos lapsi vastustelee normaalia rutiinia voimallisesti, niin nopeasti siitä seuraa pakottamista. Jos lapsi ei halua noudattaa ohjeita ja asettuu sinnikkäästi poikkiteloin, eikä mitkään positiiviseet vahvistamiset tai "neuvottelut" tehoa toivotusti, niin miten edetä tilanteessa ilman fyysistä pakottamista - ja missä vaiheessa ylittyy raja, että se on enemmän vahingollista kuin hyödyllistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuossa edellä viitatussa tutkimuksessa tutkittiin, miten kasvatus ja geenit vaikuttavat ihmisen tulotasoon ja mikä niiden korrelaatio on. Siis ihmisen TULOTASO. Eli tulosta ei voi yleistää koskemaan muita ihmisen elämänalueita.
Vierailija kirjoitti:
Rangaistukset tosiaan tutkitusti lisäävät uhmakkuutta, mutta seuraamukset ovat eri asia - jos teet tietyllä tavalla, siitä seuraa tiettyjä asioita (jotka ovat yhteydessä toisiinsa, eivät mielivaltaisia tai ylimitoitettuja seuraamuksia). Eli jos vänkäät vastaan etkä tee jotain mitä tulee tehdä ja mikä on aikuisen päätettävä asia, niin siitä on jotain haitallista seurausta, kuten jonkin edun menettämistä. Tietysti toivottavaa, että seuraus on lapselle niin tärkeä, että sen menettäminen kirpaisee. Menetys ei voi olla keskinäiseen ihmissuhteeseen liittyvä menetys, kuten yksinjääminen tai tylyys. Mutta ihan hyvä tottua, että sillä mitä tekee, on seurauksia eikä voi tehdä mitä tahansa haluaa.
Se on lapselle hyväksi oppia sietämään tylsyyttä ja tajuamaan, että jos toisia kohtelee huonosti, niin nämä toiset eivät välttämättä halua jatkaa keskeytyksetöntä iloista yhdessäoloa vaan voi joutua hetkeksi yksin.
Meidän lapsista toinen on todella omaehtoinen ja uhmakas. Tähän auttaa se, että lapselle laitetaan selkeät rajat ja että vanhemmat pysyvät johdonmukaisena. Lapset saavat päättää esim. kumman paidan laittavat päälleen, mutta vanhemmat päättävät isommista asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toimiva kurinpito ei ole sitä, että vanhempi vaan loputtomiin selittää vastaan jankkaavalle lapselle, vaikka kyseinen "keskustelu" lapsen kanssa selvästi on täysin hedelmätöntä. Sillä keinolla vaan pilaa oman auktoriteettinsa.
Jos haluat saada homman toimimaan, niin siirry siihen, että käsket kerran ja samalla kuuntelet mahdolliset lapsen asialliset vastaväitteet. Toista kertaa ei enää pidä käskeä vaan silloin pakotetaan lapsi tottelemaan jos lapsi ei ole siihen mennessä halunnut totella. Pelkkä asioiden "vaatiminen" ei siis auta, lasta on voitava myös pakottaa jotta vaatimus ei ole tosiasiassa pelkkä suositus.
En ole aloittaja, mutta kerro ihan konkreettisia esimerkkejä tuosta pakottamisesta ja niistä tavoista, joilla lasta pakotetaan. Ihan vaihe vaiheelta.
Etkö osaa pakottaa lasta esimerkiksi nukkumaan tai ulos?
En kysynyt ylläolevaa, mutta olen nro 5.
Minä yritin pakottaa tämän pojan kerran nukkumaan. Hän oli päättänyt, että ei nuku. Valvoi sängyssä monta tuntia, ennenkuin nukahti.
Se oli yksi niistä kerroista kun ymmärsin, että pakottaminen lisää vain uhmaa, ja se on lyhyt tie.
Moni tajuaa ehkä vasta parikymppisenä, että ei kannata olla liian vähäisillä yöunilla. Jos koko lapsuusajan annetaan mennä liian vähäisillä yöunilla siksi, koska "pakottaminen lisää uhmaa", niin eipä siitä seuraa muuta kuin katastrofi.
Tosin todellisuus ei ole mitenkään niin yksinkertainen, että pakottaminen lisäisi uhmaa. Joskus se toki voi lisätä uhmaa, mutta monesti se enemmänkin vähentää uhmaa tai luo lapselle turvallisuuden tunnetta, kun lapsi ymmärtää, ettei sääntöjen noudattaminen ole vapaaehtoista.
Minun viestini ylläolevassa oli vain se, että edes lasta ei voi aina pakkottaa. Jos kovapäinen lapsi on jotain päättänyt, niin hänhän tekee sen. Voit kieltää, mutta hän tekee asian selän takana. Tai valehtelee. Tekee kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meidän lapsista toinen on todella omaehtoinen ja uhmakas. Tähän auttaa se, että lapselle laitetaan selkeät rajat ja että vanhemmat pysyvät johdonmukaisena. Lapset saavat päättää esim. kumman paidan laittavat päälleen, mutta vanhemmat päättävät isommista asioista.
Hui... edellisellä sivulla yksi keskustelija sanoi tuon kahdesta paidasta valitsemisen olevan manipulointia...
No entä jos lapsi silti uhmaa aikuisen päätöstä, miten silloin toimitte?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletteko oikeastim noin pihalla, että "temperamentti" (joka tarkoittaa, että ihminen ei hallitse tunteitaan ja tekojaa) olsi muka vauvalla määrätty aikuiseksi asti?
-Nyt valoja päälle!
Vauva on tyhjä kangas joka osaa itkeä, tarttua ja katsoa, ei muuta.
Psykologia on uskonut noin viimeksi 50-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisiko joku a-alkuinen häiriö? ADD, ADHD, autismi, asperger...?
Normaalilla hyvin kohdellulla lapsella on luontainen halu totella aikuisia.
sinä et ole koskaan tavannut kovapäistä lasta... he ovat ihan omaa luokkaansa.
Yksikään lapsi ei synny "kovapäisenä", vaan se taito opitaan, kun vanhemmat eivät ole alusta asti olleet tilanteen tasalla ja lapselle ei ole ollut sääntöjä, ei kielletty ja vaadittu noudattamaan.
-Kaverin lapsi hyvä esimerkki tällaisesta, eivät koskaan kieltäneet poikaa missään, ei mitään sääntöjä, no nyt lapsi toisella kymmenellä ja lapsenkodissa, koska kasvatusta ei ollut ja lapsi ajautui varastelemaan, polttamaan, mustautui naapurin kotiin, teki seksuaalisia tekoja toiselle lapselle, jne.
-Ja kaikki vain, koska vanhempien mielestä lapsen "käskyttäminen" on väärin ja perustelut olivat "mutta hän on lapsi".
Voi että mitä höpöhöpöä! Eivät lapset synny ominaisuuksia vailla, vaan ovat jo syntyessään omia persoonallisuuksiaan. Geenit vaikuttavat ihmisen temperamentin kehittymiseen huomattavasti enemmän kuin kasvatus.
Ihmisten persoonallisuus on 50% geeniperimää, eli temperamenttia ja tuollaisia ja 50% ympäristöstä tulleita vaikutuksia. Että sellasta.
Joidenkin tutkimusten mukaan 80 % on synnynnäistä.
Linkitätkö nämä tutkimukset
Kirjaa on vaikea linkittää, mutta jos en aivan väärin muista, niin Keltikangas-Järvisen kirjasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on haastavasti käyttäytyvä lapsi ja hänellä on kolmivuotiaasta saakka ollut sellainen sääntö; nukkumaan viimeistään klo.21.00, ei vastalauseita. Iltatoimet, iltasatu, iltapusut, thats it... ja useimmiten kiltisti menee.
Meillä oli tuo ikäisenä kova kyselemään ja neuvottelemaan. Nykyään (11v) helpompaa, mutta edelleen saa keskustella välillä niin, että meinaa hermot mennä äidiltä. No, lapsella onkin ADHD ja si-häiriöitä, autismin piirteitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä käytössä positiivinen vahvistaminen?
Negatiiviset kasvatuskeinot vain lisäävät lapset uhmaa ja heikentävät lapsen ja aikuisen välistä luottamussuhdetta.
Juuri tuo "positiivinen vahvistaminen" on nykylapsilla ja -nuorilla se ongelman ydin, josta kaikki kumpuaa, lasta kehutaan joka tilanteessa, eikä opi toimineensa väärin missään tilanteessa eikä joudu kohtaamaan mitään negatiivista ja sitten ei ole kykyä kohdata todellisuutta, kun maailma lyö vasten kasvoja.
Kakkosena tulee "vapaa kasvatus", eli ei kasvatusta lainkaan.
Mä en kyllä ymmärrä olenko mä jotenkin tosi kujalla tän positiivisen vahvistamisen kanssa vai onko moni muu.
Käytän itse säännöllisen epäsäännöllisesti tapaa, jonka olen luullut olevan tuota positiivista vahvistamista. Eli esim. vaikka silloin kun lapsi itsenäisesti muistaa pyyhkiä pöydän ruokailun jälkeen kun on murustellut siihen reilusti niin äidin suu auki ja tilanteen huomiointi; kiitos kulta kun muistit pyyhkiä pöydän, nyt on kiva kun ei muruset leviä lattialle. Tämähän ei millään tavalla poissulje sitä että silloin kun paikalle joskus unohtuu se sottalääry, lasta ei ohjattaisi jälkiään siivoamaan ja vähän annettaisi ymmärtää että menikös homma nyt niinkuin oli sovittu. Tai muuta vastaavaa. Jännä vaan että usein sen kiitoksen jälkeen lapsi ylpeänä seuraavallakin kerralla muistaa sen pöydän pyyhkiä mutta silloin kun positiivinen huomiointi on jäänyt pidemmäksi aikaa, jääkin helposti siivoamatta ja sitten jo tarvitsee kohta karjaistakin kun mitään ei tapahdu. Eikä sittenkään tapahdu kun lapsi sulkee korvansa siltä huudolta.
2-3v.tä kannatti huomioida usein, koko ajan voi harventaa kun lapsi kasvaa ja oppii.
Mutta kyllä mun varmaan pitäisi tämä tapa unohtaa ja muistaa karjua pää punaisena joka kerta lapselle kun murunenkin jää pöydälle ja jättää kaikki hyvin menneet kerrat huomiotta? Oppiipahan lapsi heti miten v-mäi nen paikka maailma on... Tosin saattaisi kyllä ne taistelutkin lapsen kanssa lisääntyä kun hän ei tietäisi mikä käytös on oikein ja mikä väärin. Mutta toki hc-av-mamman lapsen pitäisi tajuta että silloin kun mamma ei karju pää punaisena vaan on välinpitämätön lapsensa toimista, tällöin on juuri se hetki kun lapsi toimii oikein ja tätä käytöstä lapselta halutaan. Nykyajan hössötyksiä tälläiset positiiviset vahvistamiset lasten (tai eläinten) kasvattamisessa, kunnon kuri se olla pitää! Remmillä kun vähän läväyttää niin johan oppii olemaan jos ei muuten tajua! (Jännä vaan että näillä jotka suhtautuu lapsiinsa tai lenmikkeihinsä tällä tavalla, tuntuu olevan hirveän raskas kotielämä kun se arki on riitaa ja tappelua kaikkien kanssa ja huhhuh kun on raskasta kun on vaikeat lapset ja taas on osunut sellainen koirakin josta pitää pitovaikeuksien vuoksi luopua...)
Lapseni on samanlainen. Ja on 5-vuotias. Tämä alkoi selvemmin näkyä 2-vuotiaana. Eli ”uhmaikä” on kestänyt yli 3 vuotta. Itsekin olin samanlainen pienenä ja muistan kuinka voimattomia omat vanhempani olivat. En silti itsekään tiedä miksi toimin niin.
Välillä on parempia kausia jolloin hän tottelee. Välillä hän vaan menee sellaiseen ”tilaan” ettei mikään onnistu ja ihan kaikki pitäisi hänen saada päättää. Niissä tilanteissa ei pysty tekemään mitään, jos hän on jo mennyt siihen ”tilaan” eli neuvottelut eivät auta. Muutenkin jos tuollainen raivokohtaus tulee jossain yhtäkkiä, hän on jo niin iso, että en pysty kantamaan häntä jos hän ei vaikka halua lähteä johonkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En usko että on eskariuhmaa, sillä tätä on jatkunut jo pidemmän aikaa ja on todella intensiivistä, toisilla lapsillamme ei ole ollut näin sinnikästä ja laaja-alaista vastarintaa ja rajojen uhmaamista.
Meilläkin on toinen lapsi ollut tuollainen. On uhmannut koko elämänsä ajan. Nyt on koululainen, ja uhma pikkasen helpottanut kun on saanut iän myötä jo vähän enemmän vapautta. Mutta itsepäinen hän on, niin itsepäinen kuin vaan olla voi. Se on kyllä selvästi minulta perittyä, en ole itsekään sieltä helpoimmasta päästä ollut lapsena.
Parhaiten selviää, kun käytte lääkärissä. Jos on jotain neurologista, on muitakin piirteitä.
Sylvester kirjoitti:
Parhaiten selviää, kun käytte lääkärissä. Jos on jotain neurologista, on muitakin piirteitä.
En usko, että selviää. Jos olisi selkeästi neurologista, niin se olisi nähty jo aiemmin. Nämä lapset, joissa on vain ns. neurologisia piirteitä, eivät pääse tutkimuksiin. Koska raha.
Tyhmä on aikuinen ihminen joka palstalla selittää, miten MIKÄÄN ei tehonnut lapseen; ei uhkailu, kiristys, eikä lahjonta.
Sellaista vaihtoehtoa kun ei palstapässillä ole kuin PERUSTELEMINEN!
Se on huomattu tällä palstalla 100000000 kertaa.
Mielipiteitä on ja äärimmäisiä, mutta perustelu? Mitä se on? Voiko sitä syödä?
Palstamammalle/isukille perustelu tai argumentti on ehkä jotain tämän kaltaista: "Siks ku mä niin sanon", tai " No siks ku se vaan on niin"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä käytössä positiivinen vahvistaminen?
Negatiiviset kasvatuskeinot vain lisäävät lapset uhmaa ja heikentävät lapsen ja aikuisen välistä luottamussuhdetta.
Juuri tuo "positiivinen vahvistaminen" on nykylapsilla ja -nuorilla se ongelman ydin, josta kaikki kumpuaa, lasta kehutaan joka tilanteessa, eikä opi toimineensa väärin missään tilanteessa eikä joudu kohtaamaan mitään negatiivista ja sitten ei ole kykyä kohdata todellisuutta, kun maailma lyö vasten kasvoja.
Kakkosena tulee "vapaa kasvatus", eli ei kasvatusta lainkaan.
Mä en kyllä ymmärrä olenko mä jotenkin tosi kujalla tän positiivisen vahvistamisen kanssa vai onko moni muu.
Käytän itse säännöllisen epäsäännöllisesti tapaa, jonka olen luullut olevan tuota positiivista vahvistamista. Eli esim. vaikka silloin kun lapsi itsenäisesti muistaa pyyhkiä pöydän ruokailun jälkeen kun on murustellut siihen reilusti niin äidin suu auki ja tilanteen huomiointi; kiitos kulta kun muistit pyyhkiä pöydän, nyt on kiva kun ei muruset leviä lattialle. Tämähän ei millään tavalla poissulje sitä että silloin kun paikalle joskus unohtuu se sottalääry, lasta ei ohjattaisi jälkiään siivoamaan ja vähän annettaisi ymmärtää että menikös homma nyt niinkuin oli sovittu. Tai muuta vastaavaa. Jännä vaan että usein sen kiitoksen jälkeen lapsi ylpeänä seuraavallakin kerralla muistaa sen pöydän pyyhkiä mutta silloin kun positiivinen huomiointi on jäänyt pidemmäksi aikaa, jääkin helposti siivoamatta ja sitten jo tarvitsee kohta karjaistakin kun mitään ei tapahdu. Eikä sittenkään tapahdu kun lapsi sulkee korvansa siltä huudolta.
2-3v.tä kannatti huomioida usein, koko ajan voi harventaa kun lapsi kasvaa ja oppii.Mutta kyllä mun varmaan pitäisi tämä tapa unohtaa ja muistaa karjua pää punaisena joka kerta lapselle kun murunenkin jää pöydälle ja jättää kaikki hyvin menneet kerrat huomiotta? Oppiipahan lapsi heti miten v-mäi nen paikka maailma on... Tosin saattaisi kyllä ne taistelutkin lapsen kanssa lisääntyä kun hän ei tietäisi mikä käytös on oikein ja mikä väärin. Mutta toki hc-av-mamman lapsen pitäisi tajuta että silloin kun mamma ei karju pää punaisena vaan on välinpitämätön lapsensa toimista, tällöin on juuri se hetki kun lapsi toimii oikein ja tätä käytöstä lapselta halutaan. Nykyajan hössötyksiä tälläiset positiiviset vahvistamiset lasten (tai eläinten) kasvattamisessa, kunnon kuri se olla pitää! Remmillä kun vähän läväyttää niin johan oppii olemaan jos ei muuten tajua! (Jännä vaan että näillä jotka suhtautuu lapsiinsa tai lenmikkeihinsä tällä tavalla, tuntuu olevan hirveän raskas kotielämä kun se arki on riitaa ja tappelua kaikkien kanssa ja huhhuh kun on raskasta kun on vaikeat lapset ja taas on osunut sellainen koirakin josta pitää pitovaikeuksien vuoksi luopua...)
Tämä oli erittäin asiaa.
Harmi vaan kun palstalaislle ehkä turhan pitkä teksti, niin ei tule luettua.
Eikös se ViljaEerikan äitipuolikin perustellut oikeudessa jotenkin tähän tyyliin: Jotkut säännöt pitää olla, millä sitten mennään.
Minä luulen että itselläni on jotain autistisia piirteitä, kun olin itsekin tuollainen lapsena. Mitään niin pahoja ongelmia se ei aiheuttanut, että olisin joutunut tutkimuksiin. Äiti kyllä usein uhkaili vievänsä psykiatrille. Ei kuitenkaan koskaan vienyt. Kuitenkin toinen lapseni on autistinen. Eli luultavasti kuitenkin on jotain perinnöllistä. Toinen lapsi taas muuten vaan erittäin uhmakas, eikä hänellä ole epäilty mitään neurologista poikkeavuutta.
Autisti kenties.