On surullista miten jotkut surevat puolisoaan niin paljon, että kuolevat aika pian perässä :(

En halua elää pelossa

Ei ole surullista, jos puolisot ovat sairaita ja vanhoja.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole surullista, jos puolisot ovat sairaita ja vanhoja.

Silti käy välillä mielessä eikö kukaan voisi auttaa surevaa? :/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole surullista, jos puolisot ovat sairaita ja vanhoja.

Silti käy välillä mielessä eikö kukaan voisi auttaa surevaa? :/

Välttäisi surevan ennenaikaisen kuoleman.

Siksi jotkut oppivat nuorena käsittelemään tunteita, kun ovat yksin. Ei ole mitään surullista, jos toinenkin kuolee, kun hän pääsee rakkaansa luokse - paitsi jos jää lapsi kaipaamaan. Muu terveys on kysymys sitä ennen.

Jos ollaan ikivanhoja ja sairaita, niin haluan äkkiä rakkaani luo tuonpuoleiseen, jos hän ensin menisi. Hän on minun kotini. Mitäpä minä sitten sairaana kääpänä enää tekisinkään.

Mun pappa kuoli, niin mummokin kuoli sitten kahden viikon päästä. Hautajaiset pidettiin samaan aikaan. 

Minusta siinä on jotain kaunistakin vanhojen pariskuntien kohdalla. Ei halua täällä ilman rakastaan enää roikkua.

Jotenkin, minusta se ei ole yhtään surullista vaan pikemminkin tosi rakkautta. Jotkut eivät koskaan ota uutta puolisoa, ei vaikka eläessä toinen/molemmat olisi siihen antanut luvan, siis vähän niinkuin sovittu molemmin puolin (esim. pitkäaikaisen sairastamisen päätyttyä).

Ennenvanhaan oli sellanen tapa, että piti odottaa yksi vuosi, ennenkuin voi ottaa uuden puolison.

Moraalisia kysymyksiä, joihin minulla ei ole antaa sitä oikeaa vastausta.

Yleensä suruun kuolevat on vanhoja, joten mitä siitä vielä pidempään elämisestä enää olisi iloa?

Kun olen surullinen riisuudun alasti.

Samaa sarjaa kuin sanotaan, että taistelin syövästä irti tai annoin äidille/isälle/siskolle jne luvan päästää irti ja kuolla.

Ei suruun kuolla. Elimistö oli vain fyysisesti loppu.

Mielestäni se ei ole surullista. Päinvastoin siinä on jotain todella romanttista. Toki tumman puhuvaa. Kuinka voisikaan löytää elämänkumppanin, jonka rakkaus on niin syvää, että hänen sydämensä todella särkyy tuon elämänsä suuremman rakkauden menettämisestä.

Sellainen on romanttinen haave, jonka harva tavoittaa. Elämä on kuitenkin pitkä ja useimmat meistä rakastuvat niin usein, että unohtavat sitoutua ja kokea niin syvän yhteen kuuluvuuden, etteivät enää kestä ajatusta yksin vanhenemisesta.

Ei, ei se ole surullista, vaikka toki omaisen menettäminen on surullista heille, ketkä elämässä jäävät heitä suremaan. Ajatuksena kuitenkin mummin ja vaarin vaalima rakkaus saa ajattelemaan, että ehkä he kohtasivat vielä toisensa.