Miten toimitte ystävän kanssa, joka ei koskaan ota yhteyttä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.

Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.

Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.

En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.

Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.

Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.

Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.

Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.

Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.

Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.

Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.

Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.

Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.

Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.

Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.

Ihminen ei voi yksinään täyttää omia sosiaalisia tarpeitaan, siihen tarvitaan vuorovaikutusta toisten kanssa.

Mutta ihmisen on yksin ratkaistava, miten hän ihan itse, omin voimin, kaivaa itsestään itsetunnon esille. Se on jokaisessa kun kaivaa tarpeeksi. Kun siinä on lopulta onnistunut, ihmissuhteetkin helpottuvat. Kun on hyvä itsetunto, ihmisillä on helppo olla, koska on tunne siitä että ihminen seisoo omilla jaloillaan eikä ainoastaan roiku muiden hyväksynnän varassa.

-eri kirjoittaja kuin yllä

Tässä ei selvästikään puhu mikään kokemus asiantuntija. Osa ihmisistä tappaa itsensä, kun ei pääse sinuiksi itsensä kanssa.

Tottakai osa ihmisistä tappaa itsensä, kun ei pääse sinuiksi itsensä kanssa. En minä väittänytkään että se helppoa olisi. Ei se ratkaisu kuitenkaan ole toisissa ihmisissä roikkuminen. Ratkaisu on pakko löytyä itsestä.

Sanoo sellainen etuoikeutettu ihminen, jonka hyvän itsetunnon perustan ovat toiset hänen lapsuudessaan rakentaneet.

Kukaan ei ole väittänyt, että maailma olisi reilu. Ymmärrätkö, että vaikka kuinka asiaa vääntää, ratkaisu on itsessä. Kaikki eivät siihen pysty. Osa ehkä pystyisi, jos lopettaisi uhriutumisen. Jos onnistuu vähentämään uhriutumista ja takertumista, terveitä ihmissuhteita alkaa ilmaantua elämään. Jos ei onnistu, tulee vaan ajaneeksi ihmisiä pois. Saat sen mistä luovut pätee tässäkin.

Ihmiset usein eivät halua ottaa itse askelia, vaan pitävät kiinni tutuista ja turvallisista toimintamalleista vaikka ne todistetusti vievät syvemmälle vaikeuksiin. Toivon rohkeutta kaikille jotka sitä lisää tarvitsevat.

Olen vähentänyt uhriutumista ja takertumista. Ihmissuhteiden määrä on tippunut aika lailla nollaan. Mitäs siihen sanot?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minusta totta kai olemassa olevat ihmissuhteet loppuvat, jos itse muuttaa omaa toimintaansa. Koska ne ovat perustuneet sillä, että yksi uhriutuu/yksi on hyväksikäytettävissä/tms. Ja kun tämä  loppuu, niin ihmissuhteen dynamiikka muuttuu. 

Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, niin ne alkavat jo ihan eri pohjalta. 

Eivät välttämättä, jos sosiaalinen status on yhä matala, kuten yksinäisillä ihmisillä usein on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.

Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.

Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.

En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.

Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.

Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.

Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.

Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.

Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.

Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.

Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.

Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.

Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.

Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.

Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.

Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä. 

Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?

Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään. 

Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken. 

Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.

Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.

Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.

Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).

Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.

Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy. 

Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.

Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.

Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen  menneisyytensä  olisi ollut miten traumaattinen tahansa. 

Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.

Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin. 

Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja  huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään. 

On arvioitu, että kaksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaisen trauman. Traumasta selviäminen on siis keskeinen haaste suurimmalle osalle ihmiskunnasta.

Kun muut ihmiset näkee onnellisina ja itsen kaikesta hyvästä paitsi jääneenä uhrina, ei useimmiten kyse ole ollenkaan objektiivisista tosiasioista, vaan kateuden välittämistä mielikuvista ja tuhoavien impulssien oikeuttamisesta. 

Juuri noin. Mutta edelleenkään se ei ole niiden vika, joilla on ja on ollut  onnellinen elämä eivätkä he ole mitään velkaa niille, joilla ei ole. 

Miksi jakaa ansiotta saamaansa hyvää toisille, jos voi pitää kaiken itse? Kunhan itsellä vain menee hyvin, niin vähät muista, varsinkin niistä huono-osaisemmista. Ansaitsevat kurjuutensa, ovat niin ankeaa väkeä.

Eivät he aina pidäkään kaikkea itse. Jakavat sitä omille lapsilleen, puolisolleen, muille läheisilleen ja ystävilleen. Osa tekee vapaaehtoistyötä erilaisissa yhteisöissä. Tai avustaa vähävaraisia joululahjoin ja muilla tavoin. 

Muutama vuosi sitten sattumalta bongasin tältä palstalta hiljattain yksinhuoltajaksi jääneet naisen. Oli muistaakseni jokin joulunviettoon liittyvä ketju, jossa tämä nainen mainitsi, että on aika raskasta, kun ensimmäinen joulu eron jälkeen eikä muuton aiheuttaman rahatilanteen vuoksi pääse edes omien vanhempiensa luokse jouluksi. Loin nopeasti itselleni gmail-osoitteen ja laiton sen ketjuun. Toivoin, että nainen ehtisi huomata kommenttini ennenkuin yp poistaa kommenttini. Hän huomasi ja laittoi mulle sähköpostia. Sain järjestettyä hänelle junaliput jouluksi mummolaan ja takaisin. Molemmille tuli hyvä mieli. 

Ihan ensimmäiseksi pyrkisin itse pohtimaan syytä, miksi ystävä ei ota yhteyttä. Kyseletkö itse koskaan hänen kuulumisiaan? Oletko oikeasti kiinnostunut ystäväsi kuulumisista vai puhutko vain itsestäsi?

Itse en jaksa ottaa yhteyttä tiettyihin ihmisiin, koska ilmaisena terapeuttina toimiminen ei innosta. Tottakai olen kiinnostunut heidän kuulumisistaan, mutta odottaisin edes jonkinlaista vastavuoroisuutta. En päällepuhumista ja täyttä kiinnostuksen puutetta kun kyse on vaihteeksi minun kuulumisistani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.

Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.

Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.

En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.

Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.

Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.

Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.

Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.

Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.

Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.

Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.

Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.

Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.

Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.

Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.

Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä. 

Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?

Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään. 

Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken. 

Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.

Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.

Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.

Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).

Todennäköisesti nämä ihmiset ovat yrittäneet toistuvasti takertua ihmisiin, joilla ei ole ollut mitään tarvetta takertua heihin. Heillä on ollut ihan erilaiset toiveet ja tavoitteet ystävyydestä kuin näillä muilla.  Miksi he eivät yrittäisi tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka olisivat yhtä riippuvaisia? Joilla olisi ystävyyden suhteen samat toiveet ja tavoitteet?  Lika barn leka bäst. 

Oletko nähnyt jossain ihmisiä, joilla on otsassaan lappu "olen elänyt huonon lapsuuden ja tarvitsen epätoivoisesti hyviä ihmissuhteita elämääni"? Niinpä, en ole nähnyt minäkään. Ikävää, että ihmiset syyllistävät huonon kohtelun uhreja heidän kokemuksistaan sen sijaan, että pyrkisivät olemaan heikommat eväät saaneiden tukena elämässä.

Ystävyys ei perustu koskaan siihen, että pyrkii olemaan toisen tukena. Sellainen ei ole mitään ystävyyttä, vaan tukisuhde tai terapiasuhde. 

 Ystävyyden perustana on yhdessä viihtyminen, yhteiset kiinnostuksenkohteet, vastavuoroinen toinen toisensa ymmärtäminen ja tukeminen. Joidenkin on mahdottomuus ymmärtää tätä asiaa, siis ystävyyden vastavuoroisuutta ja vapaahtoisuutta. Velvollisuuden- tai syyllisyydentunteelle tai sen herättämisyritykselle perustuva ihmissuhde ei ole ystävyyttä ollenkaan.

Toiset kaipaavat tiiviimpiä ystävyyssuhteita kuin toiset. Ihmiset ovat erilaisia.

Ja silloin etsitäänkin ystäviksi sellaisia, jotka myös kaipaavat tiiviimpiä ystävyyssuhteita. 

Aivan, mutta mistä tällaisia ihmisiä löytyy maassa, jossa kaikki yrittävät vimmaisesti esittää olevansa niin itseriittoisia, etteivät kaipaa muilta yhtään mitään? Viesti vanhalle kaverille kerran tai kaksi vuosikymmenessä saa riittää, ettei turhan tuttavallisiksi heittäydytään.

Mistä sulle on syntynyt tuollainen käsitys? Tunnen aika paljon ihmisiä ja kyllä kaikilla on puolisoita, lapsia, ystäviä, kavereita, sisaruksia tai muita ihmissuhteita. Aika monella  kaikkia edellämainittuja. Eiköhän se ole pikemminkin harvinaista, että olisi lapseton sinkku, joka ei ikinä haluaisi olla kenenkään kanssa missään tekemisissä tai ainoa kontakti muihin ihmisiin olisi kerran kaksi vuosikymmenessä viesti vanhalle kaverille. Suurimmalla osalla taitaa olla suunnilleen kaikki se, mitä he muilta kaipaavat. Sen vuoksi he eivät  kaipaa enempää. Tämä on ihan eri asia kuin että ei kaipaisi keneltäkään yhtään mitään. 

Yksinäisyys on monelle niin vaikea asia, etteivät itsensä yksinäiseksi kokevat välttämättä avaudu siitä tuttavilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.

Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.

Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.

En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.

Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.

Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.

Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.

Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.

Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.

Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.

Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.

Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.

Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.

Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.

Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.

Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä. 

Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?

Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään. 

Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken. 

Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.

Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.

Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.

Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).

Todennäköisesti nämä ihmiset ovat yrittäneet toistuvasti takertua ihmisiin, joilla ei ole ollut mitään tarvetta takertua heihin. Heillä on ollut ihan erilaiset toiveet ja tavoitteet ystävyydestä kuin näillä muilla.  Miksi he eivät yrittäisi tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka olisivat yhtä riippuvaisia? Joilla olisi ystävyyden suhteen samat toiveet ja tavoitteet?  Lika barn leka bäst. 

Oletko nähnyt jossain ihmisiä, joilla on otsassaan lappu "olen elänyt huonon lapsuuden ja tarvitsen epätoivoisesti hyviä ihmissuhteita elämääni"? Niinpä, en ole nähnyt minäkään. Ikävää, että ihmiset syyllistävät huonon kohtelun uhreja heidän kokemuksistaan sen sijaan, että pyrkisivät olemaan heikommat eväät saaneiden tukena elämässä.

Ystävyys ei perustu koskaan siihen, että pyrkii olemaan toisen tukena. Sellainen ei ole mitään ystävyyttä, vaan tukisuhde tai terapiasuhde. 

 Ystävyyden perustana on yhdessä viihtyminen, yhteiset kiinnostuksenkohteet, vastavuoroinen toinen toisensa ymmärtäminen ja tukeminen. Joidenkin on mahdottomuus ymmärtää tätä asiaa, siis ystävyyden vastavuoroisuutta ja vapaahtoisuutta. Velvollisuuden- tai syyllisyydentunteelle tai sen herättämisyritykselle perustuva ihmissuhde ei ole ystävyyttä ollenkaan.

Toiset kaipaavat tiiviimpiä ystävyyssuhteita kuin toiset. Ihmiset ovat erilaisia.

Ja silloin etsitäänkin ystäviksi sellaisia, jotka myös kaipaavat tiiviimpiä ystävyyssuhteita. 

Aivan, mutta mistä tällaisia ihmisiä löytyy maassa, jossa kaikki yrittävät vimmaisesti esittää olevansa niin itseriittoisia, etteivät kaipaa muilta yhtään mitään? Viesti vanhalle kaverille kerran tai kaksi vuosikymmenessä saa riittää, ettei turhan tuttavallisiksi heittäydytään.

Mistä sulle on syntynyt tuollainen käsitys? Tunnen aika paljon ihmisiä ja kyllä kaikilla on puolisoita, lapsia, ystäviä, kavereita, sisaruksia tai muita ihmissuhteita. Aika monella  kaikkia edellämainittuja. Eiköhän se ole pikemminkin harvinaista, että olisi lapseton sinkku, joka ei ikinä haluaisi olla kenenkään kanssa missään tekemisissä tai ainoa kontakti muihin ihmisiin olisi kerran kaksi vuosikymmenessä viesti vanhalle kaverille. Suurimmalla osalla taitaa olla suunnilleen kaikki se, mitä he muilta kaipaavat. Sen vuoksi he eivät  kaipaa enempää. Tämä on ihan eri asia kuin että ei kaipaisi keneltäkään yhtään mitään. 

Yksinäisyys on monelle niin vaikea asia, etteivät itsensä yksinäiseksi kokevat välttämättä avaudu siitä tuttavilleen.

Eihän nyt ollut kyse yksinäisistä vaan niistä, jotka eivät sun käsityksesi mukaan kaipaa keneltäkään yhtään mitään. Vai tarkoititko, että nämä ihmiset, jotka eivät kaipaa keneltäkään mitään, olisivat kaikki yksinäisiä? Ja heitä on siis Suomessa sun mielestäsi tosi paljon, koska muunlaisia ei ole? Vai tarkoititko, että ihmiset, joilla on puoliso, lapset, läheisiä ja muita ihmisiä, olisivat just näitä yksinäisiä? Mikä heidän yksinäisyyteensä sitten auttaisi, jos ei kerran puoliso, lapset, läheiset ja ystävät riitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.

Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.

Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.

En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.

Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.

Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.

Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.

Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.

Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.

Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.

Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.

Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.

Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.

Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.

Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.

Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä. 

Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?

Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään. 

Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken. 

Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.

Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.

Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.

Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).

Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.

Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy. 

Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.

Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.

Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen  menneisyytensä  olisi ollut miten traumaattinen tahansa. 

Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.

Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin. 

Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja  huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään. 

On arvioitu, että kaksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaisen trauman. Traumasta selviäminen on siis keskeinen haaste suurimmalle osalle ihmiskunnasta.

Kun muut ihmiset näkee onnellisina ja itsen kaikesta hyvästä paitsi jääneenä uhrina, ei useimmiten kyse ole ollenkaan objektiivisista tosiasioista, vaan kateuden välittämistä mielikuvista ja tuhoavien impulssien oikeuttamisesta. 

Siinäkin on merkittävä ero millaisia traumatisoivia kokemuksia kenenkin kohdalle osuu ja missä määrin. Ja mikä auttaa selviämään.

Traumatapahtumien yleisyyden oivaltaminen selventää siitä selviämisen luontevuutta muunmuassa evoluution näkökulmasta. Ja tutkimusten mukaan itse traumatapahtuma, sen luonne ja kesto, ei suinkaan korreloi siitä selviämisen todennäköisyyttä, vaan suurempi merkitys on ihmisen synnynnäisillä persoonallisuudenpiirteillä ja saadulla tuella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.

Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.

Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.

En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.

Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.

Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.

Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.

Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.

Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.

Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.

Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.

Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.

Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.

Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.

Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.

Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä. 

Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?

Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään. 

Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken. 

Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.

Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.

Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.

Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).

Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.

Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy. 

Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.

Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.

Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen  menneisyytensä  olisi ollut miten traumaattinen tahansa. 

Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.

Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin. 

Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja  huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään. 

On arvioitu, että kaksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaisen trauman. Traumasta selviäminen on siis keskeinen haaste suurimmalle osalle ihmiskunnasta.

Kun muut ihmiset näkee onnellisina ja itsen kaikesta hyvästä paitsi jääneenä uhrina, ei useimmiten kyse ole ollenkaan objektiivisista tosiasioista, vaan kateuden välittämistä mielikuvista ja tuhoavien impulssien oikeuttamisesta. 

Juuri noin. Mutta edelleenkään se ei ole niiden vika, joilla on ja on ollut  onnellinen elämä eivätkä he ole mitään velkaa niille, joilla ei ole. 

Aivan niin. Halusin vain täydentää sinun viestiäsi omalla viestilläni. Vaikeus asettua toisen asemaan -empatiakyvyttömyys - on uhripositiossa keskeistä. Toisen kokemia vaikeuksia ja ponnisteluja väheksytään ja nähdään, että hän on saanut kaiken kuin kultalautasella, epäreilusti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.

Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.

Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.

En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.

Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.

Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.

Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.

Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.

Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.

Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.

Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.

Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.

Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.

Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.

Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.

Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä. 

Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?

Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään. 

Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken. 

Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.

Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.

Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.

Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).

Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.

Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy. 

Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.

Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.

Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen  menneisyytensä  olisi ollut miten traumaattinen tahansa. 

Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.

Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin. 

Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja  huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään. 

On arvioitu, että kaksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaisen trauman. Traumasta selviäminen on siis keskeinen haaste suurimmalle osalle ihmiskunnasta.

Kun muut ihmiset näkee onnellisina ja itsen kaikesta hyvästä paitsi jääneenä uhrina, ei useimmiten kyse ole ollenkaan objektiivisista tosiasioista, vaan kateuden välittämistä mielikuvista ja tuhoavien impulssien oikeuttamisesta. 

Siinäkin on merkittävä ero millaisia traumatisoivia kokemuksia kenenkin kohdalle osuu ja missä määrin. Ja mikä auttaa selviämään.

Traumatapahtumien yleisyyden oivaltaminen selventää siitä selviämisen luontevuutta muunmuassa evoluution näkökulmasta. Ja tutkimusten mukaan itse traumatapahtuma, sen luonne ja kesto, ei suinkaan korreloi siitä selviämisen todennäköisyyttä, vaan suurempi merkitys on ihmisen synnynnäisillä persoonallisuudenpiirteillä ja saadulla tuella.

Niin, saadulla tuella. Monelle lapsuudenperhe ei ole tuki, vaan se suurin uhka omalle selviämiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.

Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.

Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.

En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.

Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.

Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.

Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.

Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.

Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.

Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.

Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.

Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.

Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.

Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.

Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.

Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä. 

Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?

Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään. 

Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken. 

Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.

Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.

Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.

Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).

Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.

Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy. 

Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.

Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.

Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen  menneisyytensä  olisi ollut miten traumaattinen tahansa. 

Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.

Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin. 

Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja  huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään. 

On arvioitu, että kaksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaisen trauman. Traumasta selviäminen on siis keskeinen haaste suurimmalle osalle ihmiskunnasta.

Kun muut ihmiset näkee onnellisina ja itsen kaikesta hyvästä paitsi jääneenä uhrina, ei useimmiten kyse ole ollenkaan objektiivisista tosiasioista, vaan kateuden välittämistä mielikuvista ja tuhoavien impulssien oikeuttamisesta. 

Siinäkin on merkittävä ero millaisia traumatisoivia kokemuksia kenenkin kohdalle osuu ja missä määrin. Ja mikä auttaa selviämään.

Traumatapahtumien yleisyyden oivaltaminen selventää siitä selviämisen luontevuutta muunmuassa evoluution näkökulmasta. Ja tutkimusten mukaan itse traumatapahtuma, sen luonne ja kesto, ei suinkaan korreloi siitä selviämisen todennäköisyyttä, vaan suurempi merkitys on ihmisen synnynnäisillä persoonallisuudenpiirteillä ja saadulla tuella.

Niin, saadulla tuella. Monelle lapsuudenperhe ei ole tuki, vaan se suurin uhka omalle selviämiselle.

Ohis...voisiko tällainen ihminen sitten harkita, ettei aikuisena yrittäisikään saada lapsuudenperheensä tuen kaltaista tukea ikätovereiltaan (jotka yleensä odottavat ystäviltään tasaveroisuutta eikä tuettava-tukija -suhdetta)  vaan vanhempiensa tai isovanhempiensa ikäisiltä ihmisiltä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.

Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.

Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.

En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.

Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.

Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.

Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.

Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.

Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.

Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.

Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.

Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.

Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.

Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.

Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.

Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä. 

Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?

Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään. 

Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken. 

Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.

Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.

Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.

Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).

Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.

Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy. 

Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.

Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.

Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen  menneisyytensä  olisi ollut miten traumaattinen tahansa. 

Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.

Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin. 

Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja  huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään. 

On arvioitu, että kaksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaisen trauman. Traumasta selviäminen on siis keskeinen haaste suurimmalle osalle ihmiskunnasta.

Kun muut ihmiset näkee onnellisina ja itsen kaikesta hyvästä paitsi jääneenä uhrina, ei useimmiten kyse ole ollenkaan objektiivisista tosiasioista, vaan kateuden välittämistä mielikuvista ja tuhoavien impulssien oikeuttamisesta. 

Siinäkin on merkittävä ero millaisia traumatisoivia kokemuksia kenenkin kohdalle osuu ja missä määrin. Ja mikä auttaa selviämään.

Traumatapahtumien yleisyyden oivaltaminen selventää siitä selviämisen luontevuutta muunmuassa evoluution näkökulmasta. Ja tutkimusten mukaan itse traumatapahtuma, sen luonne ja kesto, ei suinkaan korreloi siitä selviämisen todennäköisyyttä, vaan suurempi merkitys on ihmisen synnynnäisillä persoonallisuudenpiirteillä ja saadulla tuella.

Niin, saadulla tuella. Monelle lapsuudenperhe ei ole tuki, vaan se suurin uhka omalle selviämiselle.

Ohis...voisiko tällainen ihminen sitten harkita, ettei aikuisena yrittäisikään saada lapsuudenperheensä tuen kaltaista tukea ikätovereiltaan (jotka yleensä odottavat ystäviltään tasaveroisuutta eikä tuettava-tukija -suhdetta)  vaan vanhempiensa tai isovanhempiensa ikäisiltä ihmisiltä? 

Miten sinä tämän käytännössä toteuttaisit? Yleensä tukea tai ymmärrystä kokemuksilleen ei saa yhtään mistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.

Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.

Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.

En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.

Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.

Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.

Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.

Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.

Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.

Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.

Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.

Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.

Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.

Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.

Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.

Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä. 

Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?

Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään. 

Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken. 

Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.

Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.

Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.

Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).

Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.

Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy. 

Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.

Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.

Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen  menneisyytensä  olisi ollut miten traumaattinen tahansa. 

Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.

Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin. 

Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja  huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään. 

On arvioitu, että kaksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaisen trauman. Traumasta selviäminen on siis keskeinen haaste suurimmalle osalle ihmiskunnasta.

Kun muut ihmiset näkee onnellisina ja itsen kaikesta hyvästä paitsi jääneenä uhrina, ei useimmiten kyse ole ollenkaan objektiivisista tosiasioista, vaan kateuden välittämistä mielikuvista ja tuhoavien impulssien oikeuttamisesta. 

Siinäkin on merkittävä ero millaisia traumatisoivia kokemuksia kenenkin kohdalle osuu ja missä määrin. Ja mikä auttaa selviämään.

Traumatapahtumien yleisyyden oivaltaminen selventää siitä selviämisen luontevuutta muunmuassa evoluution näkökulmasta. Ja tutkimusten mukaan itse traumatapahtuma, sen luonne ja kesto, ei suinkaan korreloi siitä selviämisen todennäköisyyttä, vaan suurempi merkitys on ihmisen synnynnäisillä persoonallisuudenpiirteillä ja saadulla tuella.

Niin, saadulla tuella. Monelle lapsuudenperhe ei ole tuki, vaan se suurin uhka omalle selviämiselle.

Näinhän se usein on, silloin kun puhutaan aikuisista ihmisistä. Kyse on mielikuvista ja sisäisen maailman rakenteesta, ei faktoista. Lapsuudenperheestä irroittautuminen on vaikeaa, jos varhaisen minän suojamekanismit ovat aikuisen ihmisen käytössä. Esimerkiksi uhripositioon asettuvan potilaan passiivisuus muihin ihmisiin nähden on ollut voinut olla keino välttyä huomiolta ja psyykkiseltä ja/tai fyysiseltä kivulta.

Uhripositiossa elävä toistaa ja uusintaa jatkuvasti sitä, mitä hänelle on tapahtunut. Hän kirjoittaa menneisyyden käsikirjoituksen kaikkiin aikuiselämän ihmissuhteisiinsa, kunnes saa parempia selviytymiskeinoja tilalle. 

Irtautuminen lapsuudenperheestä, aikuistuminen, merkitsee ennen kaikkea menetysten suremista, mikä on hyvin tuskallista. Emme voi saada aikuisena sitä, mitä lapsena jäimme vaille, vaan ydinminuus on ikään kuin rakennettava uudestaan.

Kateuden ja katkeruuden ytimessä on juuttuminen vihaan, millä ihminen suojautuu ylivoimaista kipua ja surua vastaan. Mielikuvat muiden ihmisten tuhoavista voimista ja vahingoittamispyrkimyksistä ovat todella pelottavia, kun niihin päästään kiinni vaikkapa kehon reaktioiden kautta traumapsykoterapiassa. Kateellinen ja katkera taistelee minuuden tuhoutumista vastaan, eikä se ole mikään pikkujuttu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Kuitenkin muiden keskustelujen pohjalta uskallan arvioida, että valtaosa ihmisistä ei halua katkaista itselleen epämiellyttävää ystävyyssuhdetta sanomalla suoraan, vaan suurin osa käyttää juurikin sitä "en ota itse ikinä yhteyttä, kyllä siitä pitää tajuta" -taktiikkaa.

MILLÄ IHMEELLA siis voi tietää milloin kyse on tällaisesta tapauksesta? Minä en halua tupata seuraani ja yhteydenottojani ihmiselle joka sitten selän takana tuskailee että ei helvetti tämä tyyppi nyt millään tajua lopettaa yksipuolista yhteydenpitoa.

Jos yhteydenpito on ollu jo pitkään yksipuolista, luokkaa vuoden, ja kun itse sitten lopetan yhteydenpidon eikä toisesta kuulu enää koskaan mitään - eikö ole selvää että kyseessä nimenomaan oli tällainen tapaus joka toivoikin yhteyden hiipumista? Kai tämä toinen muuten jossain välissä hoksaisi itsekin ottaa yhteyttä kun toinen sen lopettaa?

Näin minäkin järkeilisin tämän. Jos toisesta ei kuulu mitään, se tarkoittanee  ettei hän ajattele sinua. Ei sellaisessa ihmisessä kannata roikkua, haluavat todennäköisesti vaan ylimääräistä huomiota, mutta eivät ole valmiita antamaan mitään takaisin. Se on kumma, että jotkut tosiaan pelailevat ystävyyssuhteilla. Ihmettelenkin, että jonkun mielestä olisi normaalia toimintaa että heidän ei koskaan tarvitse ottaa yhteyttä. Aika omahyväinen ajattelutapa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.

Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.

Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.

En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.

Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.

Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.

Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.

Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.

Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.

Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.

Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.

Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.

Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.

Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.

Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.

Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä. 

Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?

Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään. 

Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken. 

Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.

Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.

Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.

Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).

Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.

Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy. 

Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.

Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.

Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen  menneisyytensä  olisi ollut miten traumaattinen tahansa. 

Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.

Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin. 

Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja  huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään. 

On arvioitu, että kaksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaisen trauman. Traumasta selviäminen on siis keskeinen haaste suurimmalle osalle ihmiskunnasta.

Kun muut ihmiset näkee onnellisina ja itsen kaikesta hyvästä paitsi jääneenä uhrina, ei useimmiten kyse ole ollenkaan objektiivisista tosiasioista, vaan kateuden välittämistä mielikuvista ja tuhoavien impulssien oikeuttamisesta. 

Siinäkin on merkittävä ero millaisia traumatisoivia kokemuksia kenenkin kohdalle osuu ja missä määrin. Ja mikä auttaa selviämään.

Traumatapahtumien yleisyyden oivaltaminen selventää siitä selviämisen luontevuutta muunmuassa evoluution näkökulmasta. Ja tutkimusten mukaan itse traumatapahtuma, sen luonne ja kesto, ei suinkaan korreloi siitä selviämisen todennäköisyyttä, vaan suurempi merkitys on ihmisen synnynnäisillä persoonallisuudenpiirteillä ja saadulla tuella.

Niin, saadulla tuella. Monelle lapsuudenperhe ei ole tuki, vaan se suurin uhka omalle selviämiselle.

Näinhän se usein on, silloin kun puhutaan aikuisista ihmisistä. Kyse on mielikuvista ja sisäisen maailman rakenteesta, ei faktoista. Lapsuudenperheestä irroittautuminen on vaikeaa, jos varhaisen minän suojamekanismit ovat aikuisen ihmisen käytössä. Esimerkiksi uhripositioon asettuvan potilaan passiivisuus muihin ihmisiin nähden on ollut voinut olla keino välttyä huomiolta ja psyykkiseltä ja/tai fyysiseltä kivulta.

Uhripositiossa elävä toistaa ja uusintaa jatkuvasti sitä, mitä hänelle on tapahtunut. Hän kirjoittaa menneisyyden käsikirjoituksen kaikkiin aikuiselämän ihmissuhteisiinsa, kunnes saa parempia selviytymiskeinoja tilalle. 

Irtautuminen lapsuudenperheestä, aikuistuminen, merkitsee ennen kaikkea menetysten suremista, mikä on hyvin tuskallista. Emme voi saada aikuisena sitä, mitä lapsena jäimme vaille, vaan ydinminuus on ikään kuin rakennettava uudestaan.

Kateuden ja katkeruuden ytimessä on juuttuminen vihaan, millä ihminen suojautuu ylivoimaista kipua ja surua vastaan. Mielikuvat muiden ihmisten tuhoavista voimista ja vahingoittamispyrkimyksistä ovat todella pelottavia, kun niihin päästään kiinni vaikkapa kehon reaktioiden kautta traumapsykoterapiassa. Kateellinen ja katkera taistelee minuuden tuhoutumista vastaan, eikä se ole mikään pikkujuttu. 

Kaikki traumapotilaat eivät ole kateellisia ja katkeria muita kohtaan. 

Omalla kohdallani suuri viha on vain trauman aiheuttajaa kohtaan. Muita ihmisiä pystyn kunnioittamaan ja heidän saavutuksistaan iloitsemaan. En ole kateellinen tai katkera ketään kohtaan.

Trauman aiheuttaja sen sijaan saisi muussautua jossakin onnettomuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Kuitenkin muiden keskustelujen pohjalta uskallan arvioida, että valtaosa ihmisistä ei halua katkaista itselleen epämiellyttävää ystävyyssuhdetta sanomalla suoraan, vaan suurin osa käyttää juurikin sitä "en ota itse ikinä yhteyttä, kyllä siitä pitää tajuta" -taktiikkaa.

MILLÄ IHMEELLA siis voi tietää milloin kyse on tällaisesta tapauksesta? Minä en halua tupata seuraani ja yhteydenottojani ihmiselle joka sitten selän takana tuskailee että ei helvetti tämä tyyppi nyt millään tajua lopettaa yksipuolista yhteydenpitoa.

Jos yhteydenpito on ollu jo pitkään yksipuolista, luokkaa vuoden, ja kun itse sitten lopetan yhteydenpidon eikä toisesta kuulu enää koskaan mitään - eikö ole selvää että kyseessä nimenomaan oli tällainen tapaus joka toivoikin yhteyden hiipumista? Kai tämä toinen muuten jossain välissä hoksaisi itsekin ottaa yhteyttä kun toinen sen lopettaa?

Näin minäkin järkeilisin tämän. Jos toisesta ei kuulu mitään, se tarkoittanee  ettei hän ajattele sinua. Ei sellaisessa ihmisessä kannata roikkua, haluavat todennäköisesti vaan ylimääräistä huomiota, mutta eivät ole valmiita antamaan mitään takaisin. Se on kumma, että jotkut tosiaan pelailevat ystävyyssuhteilla. Ihmettelenkin, että jonkun mielestä olisi normaalia toimintaa että heidän ei koskaan tarvitse ottaa yhteyttä. Aika omahyväinen ajattelutapa.

Masennus on yhteiskunnassamme tabu, josta moni kärsii yksin. Masennuksen aikana, joka saattaa kestaa vuosia, usein ystävyydet hiipuvat yksipuolisten yhteydenottojen takia. Kun sitten vihdoin yrittää lähestyä, saa torjuntaa, koska tuo loukkaantui masentuneen jaksamattomuudesta. 

Empatia ei ole monenkaan vahvin laji.

Omat ihmissuhteeni saavat olla minkälaisia vaan, kunhan niissä ei ole ilkeyttä. Saa sanoa suoraan ellei jaksa, saa pitää taukoa ja saa ottaa vaikka 5 vuoden päästä yhteyttä ja voidaan taas nähdä.

Yksipuolinen ystävyys ei ole aitoa ystävyyttä. Outoa, että tätä asiaa yritetään jotenkin selittää pois. 

Masennus on asia erikseen. Masentuneen kannattaisi kertoa ystävälleen, että ei kykene nyt yhteydenottoihin.

Muissa tapauksissa on kyseessä pelkästään ja ainoastaan itsekäs ihminen. Kenelläkään ei ole niin kiire, etteikö ehtisi joskus ottaa yhteyttä ystävään. On myös väärin olettaa että "kyllä siitä toisesta sitten jossain vaiheessa kuuluu jotain". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Kuitenkin muiden keskustelujen pohjalta uskallan arvioida, että valtaosa ihmisistä ei halua katkaista itselleen epämiellyttävää ystävyyssuhdetta sanomalla suoraan, vaan suurin osa käyttää juurikin sitä "en ota itse ikinä yhteyttä, kyllä siitä pitää tajuta" -taktiikkaa.

MILLÄ IHMEELLA siis voi tietää milloin kyse on tällaisesta tapauksesta? Minä en halua tupata seuraani ja yhteydenottojani ihmiselle joka sitten selän takana tuskailee että ei helvetti tämä tyyppi nyt millään tajua lopettaa yksipuolista yhteydenpitoa.

Jos yhteydenpito on ollu jo pitkään yksipuolista, luokkaa vuoden, ja kun itse sitten lopetan yhteydenpidon eikä toisesta kuulu enää koskaan mitään - eikö ole selvää että kyseessä nimenomaan oli tällainen tapaus joka toivoikin yhteyden hiipumista? Kai tämä toinen muuten jossain välissä hoksaisi itsekin ottaa yhteyttä kun toinen sen lopettaa?

Näin minäkin järkeilisin tämän. Jos toisesta ei kuulu mitään, se tarkoittanee  ettei hän ajattele sinua. Ei sellaisessa ihmisessä kannata roikkua, haluavat todennäköisesti vaan ylimääräistä huomiota, mutta eivät ole valmiita antamaan mitään takaisin. Se on kumma, että jotkut tosiaan pelailevat ystävyyssuhteilla. Ihmettelenkin, että jonkun mielestä olisi normaalia toimintaa että heidän ei koskaan tarvitse ottaa yhteyttä. Aika omahyväinen ajattelutapa.

Masennus on yhteiskunnassamme tabu, josta moni kärsii yksin. Masennuksen aikana, joka saattaa kestaa vuosia, usein ystävyydet hiipuvat yksipuolisten yhteydenottojen takia. Kun sitten vihdoin yrittää lähestyä, saa torjuntaa, koska tuo loukkaantui masentuneen jaksamattomuudesta. 

Empatia ei ole monenkaan vahvin laji.

Omat ihmissuhteeni saavat olla minkälaisia vaan, kunhan niissä ei ole ilkeyttä. Saa sanoa suoraan ellei jaksa, saa pitää taukoa ja saa ottaa vaikka 5 vuoden päästä yhteyttä ja voidaan taas nähdä.

Ei kaikki ole masentuneita, tuo on maailman paskin tekosyy ja vielä muiden puolesta puolustelua. Esim mun "unohtavat" kaverit kyllä riekkuu muiden kanssa ties missä, ja kummasti vain minuun päin se yhteydenotto jää aina välistä. Melko valikoiva masennus.

Olen kyllästynyt tähän syyllistämiseen että jos ei jaksa pitää yllä yksipuolista yhteyttä niin sekin on väärin "koska masennus" vaikket edes ole tavannut näitä ihmisiä. KAIKKI EIVÄT OLE MASENTUNEITA!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.

Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.

Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.

En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.

Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.

Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.

Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.

Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.

Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.

Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.

Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.

Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.

Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.

Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.

Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.

Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä. 

Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?

Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään. 

Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken. 

Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.

Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.

Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.

Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).

Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.

Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy. 

Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.

Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.

Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen  menneisyytensä  olisi ollut miten traumaattinen tahansa. 

Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.

Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin. 

Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja  huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään. 

On arvioitu, että kaksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaisen trauman. Traumasta selviäminen on siis keskeinen haaste suurimmalle osalle ihmiskunnasta.

Kun muut ihmiset näkee onnellisina ja itsen kaikesta hyvästä paitsi jääneenä uhrina, ei useimmiten kyse ole ollenkaan objektiivisista tosiasioista, vaan kateuden välittämistä mielikuvista ja tuhoavien impulssien oikeuttamisesta. 

Siinäkin on merkittävä ero millaisia traumatisoivia kokemuksia kenenkin kohdalle osuu ja missä määrin. Ja mikä auttaa selviämään.

Traumatapahtumien yleisyyden oivaltaminen selventää siitä selviämisen luontevuutta muunmuassa evoluution näkökulmasta. Ja tutkimusten mukaan itse traumatapahtuma, sen luonne ja kesto, ei suinkaan korreloi siitä selviämisen todennäköisyyttä, vaan suurempi merkitys on ihmisen synnynnäisillä persoonallisuudenpiirteillä ja saadulla tuella.

Niin, saadulla tuella. Monelle lapsuudenperhe ei ole tuki, vaan se suurin uhka omalle selviämiselle.

Ohis...voisiko tällainen ihminen sitten harkita, ettei aikuisena yrittäisikään saada lapsuudenperheensä tuen kaltaista tukea ikätovereiltaan (jotka yleensä odottavat ystäviltään tasaveroisuutta eikä tuettava-tukija -suhdetta)  vaan vanhempiensa tai isovanhempiensa ikäisiltä ihmisiltä? 

Miten sinä tämän käytännössä toteuttaisit? Yleensä tukea tai ymmärrystä kokemuksilleen ei saa yhtään mistään.

Ensiksi pitää ymmärtää ja hyväksyä, että lapsuuttaan ei voi enää muuttaa eikä pyyhkiä pois. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Mikään toisen ihmisen ymmärrys toisen kokemuksista ei muuta menneisyyttä eikä näitä kokemuksia. Ne ovat ja pysyvät hautaan asti. Oleellisempaa on miettiä, mitä on nyt ja mitä voi olla tulevaisuudessa. Voisiko löytää jonkun ihmisen menneisyydestään huolimatta eikä menneisyytensä vuoksi? Ts haetko toista ihmistä kulkemaan rinnallasi kanssasi menneisyytesi vai tulevaisuutesi kanssa?

Viime vuosikymmenellä tutustuin netissä naiseen, joka on vain muutaman vuoden omaa tytärtäni vanhempi. Hänellä on ollut traumaattinen lapsuus eikä mitään yhteyttä vanhempiinsa ja sisaruksiinsa. Alussa vain viestittelimme. Monet hänen mulle esittämät kysymykset olivat varsin samanlaisia kuin mitä tyttärenikin eri tilanteissa esitti mulle. Vastasin hänelle kuten äitinä vastaan tyttärellenikin. Lopulta aloimme tavatakin ja teimme yhdessä asioita, joita aikuiset naiset joskus tekevät äitiensä kanssa. Siis erilaisia asioita kuin mitä tehdään ikätovereiden kanssa. Asioita, joita hän olisi halunnut tehdä oman äitinsä kanssa, jos hänen suhteensa omaan äitiin olisi ollut terve ja normaali. Asiat, joista juttelen hänen kanssaan, ovat varsin samanlaisia kuin mistä juttelen tyttärenikin kanssa. Olemme ystäviä, mutta emme ikätovereita. Ikäero näkyy ystävyydessämme, mutta hyvällä tavalla. Samalla tavalla kuin suhteessani aikuiseen tyttäreenikin. Ollaan eri sukupolvea ja joskus katsotaan maailmaa eri näkökulmasta, mutta niin on tarkoituskin. Nykyisin hän on myös tyttäreni kaveri eli on tavallaan saanut itselleen siskon, joka hänen aikuiselämästään on puuttunut. 

En käy hänen kanssaan läpi hänen menneisyyttään, koska en ole ollut osa hänen menneisyyttään. Olen osa hänen nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan. Sitä elämää, jossa toisenlaisissa olosuhteissa mun paikallani olisi hänen oma äitinsä ja tyttäreni paikalla hänen oma siskonsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.

Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.

Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.

Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.

Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.

Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.

En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.

Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.

Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.

Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.

Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.

Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.

Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.

Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.

Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.

Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.

Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.

Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.

Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä. 

Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?

Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään. 

Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken. 

Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.

Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.

Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.

Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).

Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.

Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy. 

Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.

Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.

Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen  menneisyytensä  olisi ollut miten traumaattinen tahansa. 

Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.

Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin. 

Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja  huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään. 

On arvioitu, että kaksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaisen trauman. Traumasta selviäminen on siis keskeinen haaste suurimmalle osalle ihmiskunnasta.

Kun muut ihmiset näkee onnellisina ja itsen kaikesta hyvästä paitsi jääneenä uhrina, ei useimmiten kyse ole ollenkaan objektiivisista tosiasioista, vaan kateuden välittämistä mielikuvista ja tuhoavien impulssien oikeuttamisesta. 

Siinäkin on merkittävä ero millaisia traumatisoivia kokemuksia kenenkin kohdalle osuu ja missä määrin. Ja mikä auttaa selviämään.

Traumatapahtumien yleisyyden oivaltaminen selventää siitä selviämisen luontevuutta muunmuassa evoluution näkökulmasta. Ja tutkimusten mukaan itse traumatapahtuma, sen luonne ja kesto, ei suinkaan korreloi siitä selviämisen todennäköisyyttä, vaan suurempi merkitys on ihmisen synnynnäisillä persoonallisuudenpiirteillä ja saadulla tuella.

Niin, saadulla tuella. Monelle lapsuudenperhe ei ole tuki, vaan se suurin uhka omalle selviämiselle.

Näinhän se usein on, silloin kun puhutaan aikuisista ihmisistä. Kyse on mielikuvista ja sisäisen maailman rakenteesta, ei faktoista. Lapsuudenperheestä irroittautuminen on vaikeaa, jos varhaisen minän suojamekanismit ovat aikuisen ihmisen käytössä. Esimerkiksi uhripositioon asettuvan potilaan passiivisuus muihin ihmisiin nähden on ollut voinut olla keino välttyä huomiolta ja psyykkiseltä ja/tai fyysiseltä kivulta.

Uhripositiossa elävä toistaa ja uusintaa jatkuvasti sitä, mitä hänelle on tapahtunut. Hän kirjoittaa menneisyyden käsikirjoituksen kaikkiin aikuiselämän ihmissuhteisiinsa, kunnes saa parempia selviytymiskeinoja tilalle. 

Irtautuminen lapsuudenperheestä, aikuistuminen, merkitsee ennen kaikkea menetysten suremista, mikä on hyvin tuskallista. Emme voi saada aikuisena sitä, mitä lapsena jäimme vaille, vaan ydinminuus on ikään kuin rakennettava uudestaan.

Kateuden ja katkeruuden ytimessä on juuttuminen vihaan, millä ihminen suojautuu ylivoimaista kipua ja surua vastaan. Mielikuvat muiden ihmisten tuhoavista voimista ja vahingoittamispyrkimyksistä ovat todella pelottavia, kun niihin päästään kiinni vaikkapa kehon reaktioiden kautta traumapsykoterapiassa. Kateellinen ja katkera taistelee minuuden tuhoutumista vastaan, eikä se ole mikään pikkujuttu. 

Kaikki traumapotilaat eivät ole kateellisia ja katkeria muita kohtaan. 

Omalla kohdallani suuri viha on vain trauman aiheuttajaa kohtaan. Muita ihmisiä pystyn kunnioittamaan ja heidän saavutuksistaan iloitsemaan. En ole kateellinen tai katkera ketään kohtaan.

Trauman aiheuttaja sen sijaan saisi muussautua jossakin onnettomuudessa.

Eivät tietenkään ole, mutta uhripositioon juuttuneella, elämää velkovalla ihmisellä on aina traumatausta. Useimmiten uhriutuva asennoituminen on tilapäinen, mutta voi se olla pitkäaikainenkin, jolloin kyseessä on ns. ohutnahkainen narsisti. Persoonallisuushäiriöt ovat vakavan, hoitamattoman traumataustan seurausta. Varhaisen minän puolustuskeinot ovat silloin ikään kuin palaneet kiinni persoonallisuuteen.

Lopeta nyt Anne se uhripositiosta jauhaminen ja mene hoitamaan oppilaitasi.

Juu, tämä trauma-psykologi voisi vaihtaa ketjua. Pilaa koko ketjun ihan tahallaan. Pois pois, hus hus!

Jatkakaa normaalia keskustelua.