Lue keskustelun säännöt.
Miten toimitte ystävän kanssa, joka ei koskaan ota yhteyttä?
04.09.2019 |
a) Jatkatte ystävyyttä niin, että te olette aina se joka ottaa yhteyttä b) Unohdatte tämän ihmisen ja annatte ystävyyden hiipua c) Jotain muuta?
Kommentit (207)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä.
Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?
Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään.
Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken.
Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.
Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.
Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.
Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).
Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.
Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy.
Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.
Tunnesuhteiden tasolla hyvä lapsuus kyllä kehittää empatiakykyä. Se että kykenee asettamaan rajat ei tarkoita samaa kuin empatiakyvyn puuttuminen.
Onko rajojen asettamista se, ettei viitsi tavata ystäviä kuin kerran tai kaksi vuodessa hiljaisuuden äärellä? Kaikki vain eivät koe tuollaisia ihmissuhteita mielekkäiksi.
Ei. Kyllähän ystäviään haluaa tavata useammin. Tosin joskus tilapäisesti elämäntilanne voi olla sellainen ettei nää.
Jos on tuollaisessa ihmissuhteessa eikä halua olla, kannattaa ehkä opetella irti päästämisen taitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä.
Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?
Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään.
Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken.
Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.
Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.
Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.
Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).
Todennäköisesti nämä ihmiset ovat yrittäneet toistuvasti takertua ihmisiin, joilla ei ole ollut mitään tarvetta takertua heihin. Heillä on ollut ihan erilaiset toiveet ja tavoitteet ystävyydestä kuin näillä muilla. Miksi he eivät yrittäisi tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka olisivat yhtä riippuvaisia? Joilla olisi ystävyyden suhteen samat toiveet ja tavoitteet? Lika barn leka bäst.
Oletko nähnyt jossain ihmisiä, joilla on otsassaan lappu "olen elänyt huonon lapsuuden ja tarvitsen epätoivoisesti hyviä ihmissuhteita elämääni"? Niinpä, en ole nähnyt minäkään. Ikävää, että ihmiset syyllistävät huonon kohtelun uhreja heidän kokemuksistaan sen sijaan, että pyrkisivät olemaan heikommat eväät saaneiden tukena elämässä.
Ystävyys ei perustu koskaan siihen, että pyrkii olemaan toisen tukena. Sellainen ei ole mitään ystävyyttä, vaan tukisuhde tai terapiasuhde.
Ystävyyden perustana on yhdessä viihtyminen, yhteiset kiinnostuksenkohteet, vastavuoroinen toinen toisensa ymmärtäminen ja tukeminen. Joidenkin on mahdottomuus ymmärtää tätä asiaa, siis ystävyyden vastavuoroisuutta ja vapaahtoisuutta. Velvollisuuden- tai syyllisyydentunteelle tai sen herättämisyritykselle perustuva ihmissuhde ei ole ystävyyttä ollenkaan.
Toiset kaipaavat tiiviimpiä ystävyyssuhteita kuin toiset. Ihmiset ovat erilaisia.
Ja silloin etsitäänkin ystäviksi sellaisia, jotka myös kaipaavat tiiviimpiä ystävyyssuhteita.
Aivan, mutta mistä tällaisia ihmisiä löytyy maassa, jossa kaikki yrittävät vimmaisesti esittää olevansa niin itseriittoisia, etteivät kaipaa muilta yhtään mitään? Viesti vanhalle kaverille kerran tai kaksi vuosikymmenessä saa riittää, ettei turhan tuttavallisiksi heittäydytään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä.
Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?
Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään.
Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken.
Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.
Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.
Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.
Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).
Todennäköisesti nämä ihmiset ovat yrittäneet toistuvasti takertua ihmisiin, joilla ei ole ollut mitään tarvetta takertua heihin. Heillä on ollut ihan erilaiset toiveet ja tavoitteet ystävyydestä kuin näillä muilla. Miksi he eivät yrittäisi tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka olisivat yhtä riippuvaisia? Joilla olisi ystävyyden suhteen samat toiveet ja tavoitteet? Lika barn leka bäst.
Oletko nähnyt jossain ihmisiä, joilla on otsassaan lappu "olen elänyt huonon lapsuuden ja tarvitsen epätoivoisesti hyviä ihmissuhteita elämääni"? Niinpä, en ole nähnyt minäkään. Ikävää, että ihmiset syyllistävät huonon kohtelun uhreja heidän kokemuksistaan sen sijaan, että pyrkisivät olemaan heikommat eväät saaneiden tukena elämässä.
Uhriutuneet ihmiset itse asiassa tunnistaa aika helposti, vaikka heillä ei olekaan lappua otsassa. Uhriutuminen on katkeroitumista, jumiutumista uhrin rooliin. Tämä traumatisoitumisen seurauksena syntynyt elämänasenne näkyy hyvin selkeästi suhteessa lähes kaikkeen mitä elämä tuo tullessaan, koska uhriutunut ikään kuin velkoo elämää. Se on tuhoisa elämänasenne, joka karkottaa muita ympäriltä, ja siitä on vaikea päästä eroon omin avuin.
Uhriutunut kokee, että maailma ja muut ihmiset ovat hänelle jotain velkaa, koska hän on kokenut vaikeita asioita elämässään. Hän näkee itsensä objektina, ei subjektina, ja pitää tiukasti kiinni uhrin osastaan. Se on hänen hallintayrityksensä muihin ihmisiin nähden, koska hän ei osaa muuta tapaa. Uhri kokee itsensä keinottomaksi ja avuttomaksi, aivan kuin lapseksi, mutta koska hän ei ole lapsi, hän ajatutuu ympäristön kanssa toistuvasti konfliktiin muiden odottaessa häneltä aikuisen, vastuullisen ihmisen panosta ihmissuhteeseen ja omaan elämäänsä.
Elämän epäreiluuden hyväksyminen ja käsitteleminen omalla kohdalla ei tietenkään ole helppoa, mutta toiset voivat jäädä velkomaan pitkäksikin ajaksi. Pahimmillaan koko elämä menee katkerana muita ihmisiä ja olosuhteita syytellen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä.
Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?
Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään.
Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken.
Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.
Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.
Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.
Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).
Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.
Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy.
Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.
Tunnesuhteiden tasolla hyvä lapsuus kyllä kehittää empatiakykyä. Se että kykenee asettamaan rajat ei tarkoita samaa kuin empatiakyvyn puuttuminen.
Onko rajojen asettamista se, ettei viitsi tavata ystäviä kuin kerran tai kaksi vuodessa hiljaisuuden äärellä? Kaikki vain eivät koe tuollaisia ihmissuhteita mielekkäiksi.
Tuollainen kuulostaa enemmänkin siltä, ettei perusteita ystävyydelle enää oikein ole. Tavataan jostain muusta syystä.
Mutta eiväthän ystävyydet ja tuttavuudet ole useinkaan täydellisiä. Suurin osa ystävyyksistä katkeaa jossain vaiheessa elämää ilman, että se on kenenkään syy. Elämä vain vie erilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä.
Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?
Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään.
Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken.
Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.
Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.
Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.
Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).
Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.
Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy.
Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.
Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.
Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen menneisyytensä olisi ollut miten traumaattinen tahansa.
Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.
Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin.
Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä.
Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?
Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään.
Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken.
Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.
Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.
Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.
Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).
Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.
Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy.
Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.
Tunnesuhteiden tasolla hyvä lapsuus kyllä kehittää empatiakykyä. Se että kykenee asettamaan rajat ei tarkoita samaa kuin empatiakyvyn puuttuminen.
Onko rajojen asettamista se, ettei viitsi tavata ystäviä kuin kerran tai kaksi vuodessa hiljaisuuden äärellä? Kaikki vain eivät koe tuollaisia ihmissuhteita mielekkäiksi.
Tuollainen kuulostaa enemmänkin siltä, ettei perusteita ystävyydelle enää oikein ole. Tavataan jostain muusta syystä.
Mutta eiväthän ystävyydet ja tuttavuudet ole useinkaan täydellisiä. Suurin osa ystävyyksistä katkeaa jossain vaiheessa elämää ilman, että se on kenenkään syy. Elämä vain vie erilleen.
Kenenkähän runo onkaan se, joka menee jotenkin näin...
"Elämässä tulee olla kevyt. Kevein käsin, kevein sydämin pitää kiinni ja päästää. Niitä jotka eivät ole sellaisia, elämä rankaisee "
Tuo oli mulle nuorena voimaruno. Kun olin elänyt vaikean lapsuuden ja taipumuksenani oli takertua ihmisiin ja juuttua huonoihin kokemuksiin.
Tietoisesti opettelin kevyempää asennetta elämään. -eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä.
Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?
Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään.
Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken.
Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.
Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.
Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.
Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).
Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.
Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy.
Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.
Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.
Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen menneisyytensä olisi ollut miten traumaattinen tahansa.
Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.
Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin.
Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään.
On arvioitu, että kaksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaisen trauman. Traumasta selviäminen on siis keskeinen haaste suurimmalle osalle ihmiskunnasta.
Kun muut ihmiset näkee onnellisina ja itsen kaikesta hyvästä paitsi jääneenä uhrina, ei useimmiten kyse ole ollenkaan objektiivisista tosiasioista, vaan kateuden välittämistä mielikuvista ja tuhoavien impulssien oikeuttamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ihminen ei voi yksinään täyttää omia sosiaalisia tarpeitaan, siihen tarvitaan vuorovaikutusta toisten kanssa.
Mutta ihmisen on yksin ratkaistava, miten hän ihan itse, omin voimin, kaivaa itsestään itsetunnon esille. Se on jokaisessa kun kaivaa tarpeeksi. Kun siinä on lopulta onnistunut, ihmissuhteetkin helpottuvat. Kun on hyvä itsetunto, ihmisillä on helppo olla, koska on tunne siitä että ihminen seisoo omilla jaloillaan eikä ainoastaan roiku muiden hyväksynnän varassa.
-eri kirjoittaja kuin ylläTässä ei selvästikään puhu mikään kokemus asiantuntija. Osa ihmisistä tappaa itsensä, kun ei pääse sinuiksi itsensä kanssa.
Tottakai osa ihmisistä tappaa itsensä, kun ei pääse sinuiksi itsensä kanssa. En minä väittänytkään että se helppoa olisi. Ei se ratkaisu kuitenkaan ole toisissa ihmisissä roikkuminen. Ratkaisu on pakko löytyä itsestä.
Sanoo sellainen etuoikeutettu ihminen, jonka hyvän itsetunnon perustan ovat toiset hänen lapsuudessaan rakentaneet.
Kukaan ei ole väittänyt, että maailma olisi reilu. Ymmärrätkö, että vaikka kuinka asiaa vääntää, ratkaisu on itsessä. Kaikki eivät siihen pysty. Osa ehkä pystyisi, jos lopettaisi uhriutumisen. Jos onnistuu vähentämään uhriutumista ja takertumista, terveitä ihmissuhteita alkaa ilmaantua elämään. Jos ei onnistu, tulee vaan ajaneeksi ihmisiä pois. Saat sen mistä luovut pätee tässäkin.
Ihmiset usein eivät halua ottaa itse askelia, vaan pitävät kiinni tutuista ja turvallisista toimintamalleista vaikka ne todistetusti vievät syvemmälle vaikeuksiin. Toivon rohkeutta kaikille jotka sitä lisää tarvitsevat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä.
Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?
Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään.
Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken.
Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.
Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.
Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.
Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).
Todennäköisesti nämä ihmiset ovat yrittäneet toistuvasti takertua ihmisiin, joilla ei ole ollut mitään tarvetta takertua heihin. Heillä on ollut ihan erilaiset toiveet ja tavoitteet ystävyydestä kuin näillä muilla. Miksi he eivät yrittäisi tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka olisivat yhtä riippuvaisia? Joilla olisi ystävyyden suhteen samat toiveet ja tavoitteet? Lika barn leka bäst.
Oletko nähnyt jossain ihmisiä, joilla on otsassaan lappu "olen elänyt huonon lapsuuden ja tarvitsen epätoivoisesti hyviä ihmissuhteita elämääni"? Niinpä, en ole nähnyt minäkään. Ikävää, että ihmiset syyllistävät huonon kohtelun uhreja heidän kokemuksistaan sen sijaan, että pyrkisivät olemaan heikommat eväät saaneiden tukena elämässä.
Ystävyys ei perustu koskaan siihen, että pyrkii olemaan toisen tukena. Sellainen ei ole mitään ystävyyttä, vaan tukisuhde tai terapiasuhde.
Ystävyyden perustana on yhdessä viihtyminen, yhteiset kiinnostuksenkohteet, vastavuoroinen toinen toisensa ymmärtäminen ja tukeminen. Joidenkin on mahdottomuus ymmärtää tätä asiaa, siis ystävyyden vastavuoroisuutta ja vapaahtoisuutta. Velvollisuuden- tai syyllisyydentunteelle tai sen herättämisyritykselle perustuva ihmissuhde ei ole ystävyyttä ollenkaan.
Toiset kaipaavat tiiviimpiä ystävyyssuhteita kuin toiset. Ihmiset ovat erilaisia.
Ja silloin etsitäänkin ystäviksi sellaisia, jotka myös kaipaavat tiiviimpiä ystävyyssuhteita.
Aivan, mutta mistä tällaisia ihmisiä löytyy maassa, jossa kaikki yrittävät vimmaisesti esittää olevansa niin itseriittoisia, etteivät kaipaa muilta yhtään mitään? Viesti vanhalle kaverille kerran tai kaksi vuosikymmenessä saa riittää, ettei turhan tuttavallisiksi heittäydytään.
Ainakin tällä palstalla tuntuu olevan useampikin. Vinkki : perustakaa Facebook-ryhmä ja laittakaa ryhmän nimi tänne. Halukkaat voivat liittyä ryhmään. Siellä voi kirjoitella niitä näitä ja ajan myötä huomata, jos jonkun toisen kanssa on muutakin yhteistä kuin vain yhteydenpidon frekvenssi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin, että mitä pahaa siinä on, jos jonkun kanssa yhteydenotot vähenevät ja jopa loppuvat? Miksi tällainen täytyy arvottaa niin voimakkaasti?
Vierailija kirjoitti:
Mietin, että mitä pahaa siinä on, jos jonkun kanssa yhteydenotot vähenevät ja jopa loppuvat? Miksi tällainen täytyy arvottaa niin voimakkaasti?
Mitä hyvää siinä on, jos on pitänyt tämän ihmisen seurasta paljon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ihminen ei voi yksinään täyttää omia sosiaalisia tarpeitaan, siihen tarvitaan vuorovaikutusta toisten kanssa.
Mutta ihmisen on yksin ratkaistava, miten hän ihan itse, omin voimin, kaivaa itsestään itsetunnon esille. Se on jokaisessa kun kaivaa tarpeeksi. Kun siinä on lopulta onnistunut, ihmissuhteetkin helpottuvat. Kun on hyvä itsetunto, ihmisillä on helppo olla, koska on tunne siitä että ihminen seisoo omilla jaloillaan eikä ainoastaan roiku muiden hyväksynnän varassa.
-eri kirjoittaja kuin ylläTässä ei selvästikään puhu mikään kokemus asiantuntija. Osa ihmisistä tappaa itsensä, kun ei pääse sinuiksi itsensä kanssa.
Tottakai osa ihmisistä tappaa itsensä, kun ei pääse sinuiksi itsensä kanssa. En minä väittänytkään että se helppoa olisi. Ei se ratkaisu kuitenkaan ole toisissa ihmisissä roikkuminen. Ratkaisu on pakko löytyä itsestä.
Sanoo sellainen etuoikeutettu ihminen, jonka hyvän itsetunnon perustan ovat toiset hänen lapsuudessaan rakentaneet.
Kukaan ei ole väittänyt, että maailma olisi reilu. Ymmärrätkö, että vaikka kuinka asiaa vääntää, ratkaisu on itsessä. Kaikki eivät siihen pysty. Osa ehkä pystyisi, jos lopettaisi uhriutumisen. Jos onnistuu vähentämään uhriutumista ja takertumista, terveitä ihmissuhteita alkaa ilmaantua elämään. Jos ei onnistu, tulee vaan ajaneeksi ihmisiä pois. Saat sen mistä luovut pätee tässäkin.
Ihmiset usein eivät halua ottaa itse askelia, vaan pitävät kiinni tutuista ja turvallisista toimintamalleista vaikka ne todistetusti vievät syvemmälle vaikeuksiin. Toivon rohkeutta kaikille jotka sitä lisää tarvitsevat.
Olen vähentänyt uhriutumista ja takertumista. Ihmissuhteiden määrä on tippunut aika lailla nollaan. Mitäs siihen sanot?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin, että mitä pahaa siinä on, jos jonkun kanssa yhteydenotot vähenevät ja jopa loppuvat? Miksi tällainen täytyy arvottaa niin voimakkaasti?
Mitä hyvää siinä on, jos on pitänyt tämän ihmisen seurasta paljon?
Tarvitseeko siinä olla pahaa tai hyvää? Elämä vie ihmisiä moniin suuntiin, maailma on täpötäynnä asioita. Jokaisen täytyy tallata oma polkunsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ihminen ei voi yksinään täyttää omia sosiaalisia tarpeitaan, siihen tarvitaan vuorovaikutusta toisten kanssa.
Mutta ihmisen on yksin ratkaistava, miten hän ihan itse, omin voimin, kaivaa itsestään itsetunnon esille. Se on jokaisessa kun kaivaa tarpeeksi. Kun siinä on lopulta onnistunut, ihmissuhteetkin helpottuvat. Kun on hyvä itsetunto, ihmisillä on helppo olla, koska on tunne siitä että ihminen seisoo omilla jaloillaan eikä ainoastaan roiku muiden hyväksynnän varassa.
-eri kirjoittaja kuin ylläTässä ei selvästikään puhu mikään kokemus asiantuntija. Osa ihmisistä tappaa itsensä, kun ei pääse sinuiksi itsensä kanssa.
Tottakai osa ihmisistä tappaa itsensä, kun ei pääse sinuiksi itsensä kanssa. En minä väittänytkään että se helppoa olisi. Ei se ratkaisu kuitenkaan ole toisissa ihmisissä roikkuminen. Ratkaisu on pakko löytyä itsestä.
Sanoo sellainen etuoikeutettu ihminen, jonka hyvän itsetunnon perustan ovat toiset hänen lapsuudessaan rakentaneet.
Kukaan ei ole väittänyt, että maailma olisi reilu. Ymmärrätkö, että vaikka kuinka asiaa vääntää, ratkaisu on itsessä. Kaikki eivät siihen pysty. Osa ehkä pystyisi, jos lopettaisi uhriutumisen. Jos onnistuu vähentämään uhriutumista ja takertumista, terveitä ihmissuhteita alkaa ilmaantua elämään. Jos ei onnistu, tulee vaan ajaneeksi ihmisiä pois. Saat sen mistä luovut pätee tässäkin.
Ihmiset usein eivät halua ottaa itse askelia, vaan pitävät kiinni tutuista ja turvallisista toimintamalleista vaikka ne todistetusti vievät syvemmälle vaikeuksiin. Toivon rohkeutta kaikille jotka sitä lisää tarvitsevat.
Olen vähentänyt uhriutumista ja takertumista. Ihmissuhteiden määrä on tippunut aika lailla nollaan. Mitäs siihen sanot?
En ole tuo, jolle vastasit, mutta minusta totta kai olemassa olevat ihmissuhteet loppuvat, jos itse muuttaa omaa toimintaansa. Koska ne ovat perustuneet sillä, että yksi uhriutuu/yksi on hyväksikäytettävissä/tms. Ja kun tämä loppuu, niin ihmissuhteen dynamiikka muuttuu.
Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, niin ne alkavat jo ihan eri pohjalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä.
Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?
Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään.
Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken.
Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.
Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.
Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.
Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).
Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.
Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy.
Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.
Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.
Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen menneisyytensä olisi ollut miten traumaattinen tahansa.
Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.
Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin.
Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään.
On arvioitu, että kaksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaisen trauman. Traumasta selviäminen on siis keskeinen haaste suurimmalle osalle ihmiskunnasta.
Kun muut ihmiset näkee onnellisina ja itsen kaikesta hyvästä paitsi jääneenä uhrina, ei useimmiten kyse ole ollenkaan objektiivisista tosiasioista, vaan kateuden välittämistä mielikuvista ja tuhoavien impulssien oikeuttamisesta.
Juuri noin. Mutta edelleenkään se ei ole niiden vika, joilla on ja on ollut onnellinen elämä eivätkä he ole mitään velkaa niille, joilla ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä.
Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?
Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään.
Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken.
Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.
Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.
Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.
Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).
Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.
Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy.
Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.
Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.
Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen menneisyytensä olisi ollut miten traumaattinen tahansa.
Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.
Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin.
Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään.
On arvioitu, että kaksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaisen trauman. Traumasta selviäminen on siis keskeinen haaste suurimmalle osalle ihmiskunnasta.
Kun muut ihmiset näkee onnellisina ja itsen kaikesta hyvästä paitsi jääneenä uhrina, ei useimmiten kyse ole ollenkaan objektiivisista tosiasioista, vaan kateuden välittämistä mielikuvista ja tuhoavien impulssien oikeuttamisesta.
Juuri noin. Mutta edelleenkään se ei ole niiden vika, joilla on ja on ollut onnellinen elämä eivätkä he ole mitään velkaa niille, joilla ei ole.
Miksi jakaa ansiotta saamaansa hyvää toisille, jos voi pitää kaiken itse? Kunhan itsellä vain menee hyvin, niin vähät muista, varsinkin niistä huono-osaisemmista. Ansaitsevat kurjuutensa, ovat niin ankeaa väkeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä.
Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?
Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään.
Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken.
Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.
Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.
Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.
Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).
Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.
Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy.
Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.
Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.
Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen menneisyytensä olisi ollut miten traumaattinen tahansa.
Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.
Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin.
Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään.
On arvioitu, että kaksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaisen trauman. Traumasta selviäminen on siis keskeinen haaste suurimmalle osalle ihmiskunnasta.
Kun muut ihmiset näkee onnellisina ja itsen kaikesta hyvästä paitsi jääneenä uhrina, ei useimmiten kyse ole ollenkaan objektiivisista tosiasioista, vaan kateuden välittämistä mielikuvista ja tuhoavien impulssien oikeuttamisesta.
Juuri noin. Mutta edelleenkään se ei ole niiden vika, joilla on ja on ollut onnellinen elämä eivätkä he ole mitään velkaa niille, joilla ei ole.
Miksi jakaa ansiotta saamaansa hyvää toisille, jos voi pitää kaiken itse? Kunhan itsellä vain menee hyvin, niin vähät muista, varsinkin niistä huono-osaisemmista. Ansaitsevat kurjuutensa, ovat niin ankeaa väkeä.
Ööö... miten sinun kysymyksesi liittyy ystävyyteen mitenkään?
Ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä.
Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?
Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään.
Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken.
Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.
Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.
Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.
Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).
Sellaiset ihmiset, jotka koetaan hankaliksi, jäävät yksin. Vetoaminen huonoon lapsuuteen ei auta saamaan yhtään ystävää, valitettavasti. Ihan eka asia olisi oppia sisäistämään, että ystävyys on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa olemaan tekemisissä, ei huonon lapsuuden tai minkään muunkaan syyn vuoksi.
Niinpä. Jos toinen vielä lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti tai ainakin kateellisesti niihin ihmisiin, joilla on ollut hyvä lapsuus, ystävyyttä hyvän lapsuuden kokeneen kanssa tuskin syntyy.
Hyvä lapsuus ei tunnetusti tarkoita sitä, että ihminen välttämättä olisi empatiakyvyltään erityisen kehittynyt. Monesti ihmiset pitävät osakseen koitunutta hyvää onnea omana ansionaan ja toisten kurjuutta yksinomaan osoituksena heidän huonommuudestaan.
Mun hyvä lapsuuteni ei todellakaan ole mun ansiotani vaan vanhempieni ansiota. Suuri kiitos heille siitä! Jonkun toisen huono lapsuus ei kuitenkaan ole sen paremmin mun kuin mun vanhempienikaan syytä. Ikävää, jos jonkun lapsuus on ollut huono, mutta syyttävä sormi pitää osoittaa huonoja vanhempiaan kohtaan ja odottaa heiltä hyvitystä eikä suinkaan niitä kohtaan, joilla ei ole ollut heidän huonoon lapsuuteensa osaa eikä arpaa eivätkä myöskään ole velvollisia hyvittämään jonkun toisen tekoja.
Ikävä kyllä tätä toiselle ihmiselle asetettua hyvättämisvelvollisuutta tapahtuu joidenkin koulukiusattujenkin kohdalla. Matti kiusasi yläasteella ja 20 vuotta myöhemmin Pekan pitäisi hyvittää Matin tekemä asia. Empatiakyky ei tarkoita, että alkaisi hyvittämään toiselle jonkun ihan muun ihmisen tekemiä vääriä tekoja. Jos työkaverisi pahoinpitelee pomosi, empatiakyky ei tarkoita, että sinä maksaisit työkaverisi sakot tai menisit hänen puolestaan vankilaan. Ei, vaikka työkaverisi olisi täysin persaukinen ja hänen menneisyytensä olisi ollut miten traumaattinen tahansa.
Miten kuvittelet huonojen vanhempien ikinä hyvittävän mitään lapsilleen? He eivät tarjoa myöhemminkään lapsilleen mitään hyviä asioita siinä missä joku saa vuosikymmenien ajan nauttia rakastavien vanhempien seurasta.
Sattaahan huonoiltakin vanhemmilta jäädä ainakin perintöä. Mutta valitettava tosiasia on, ettei kenenkään muun velvollisuus ole hyvittää jonkun toisen ihmisen tekoja. Eikä toisen huono lapsuus ja myöhempikään elämä ilman rakastavien vahempien seuraa ole niiden vika, joilla on ollut hyvä lapsuus ja jotka saavat nauttia rakastavien vanhempien seurasta vielä aikuisenakin.
Mä ymmärrän ihan hyvin, että ihminen voi olla vihainen, surullinen, pettynyt, katkera ja kaikkea muuta, jos suhde omiin vanhempiin on ollut huono ja on jäänyt jo lapsuudessaan ilman vanhempiensa rakkautta ja huolenpitoa. Vihaa, surua, pettymystä ja katkeruutta ei kuitenkaan pidä kohdistaa niihin ihmisiin, joilla on ollut erilainen lapsuus ja erilainen elämä. Vaikka olisi miten empaattinen ihminen, mikään ystävyys ei voi perustua toisen vihamielisyydelle, katkeruudelle ja kateudelle siitä, mitä toisen elämässä on ollut paljon paremmin verrattuna toisen elämään. En tiedä, miten tämän oikein kirjallisesti ilmaisisin, mutta tällaisissa ihmissuhdeyrityksissä valitettavasti toiselle tulee tunne, että toinen syyttää häntä jostain, mitä hän ei ole tehnyt ja mille hän ei olisi edes voinut tehdä mitään.
On arvioitu, että kaksi kolmesta lapsesta kokee jonkinlaisen trauman. Traumasta selviäminen on siis keskeinen haaste suurimmalle osalle ihmiskunnasta.
Kun muut ihmiset näkee onnellisina ja itsen kaikesta hyvästä paitsi jääneenä uhrina, ei useimmiten kyse ole ollenkaan objektiivisista tosiasioista, vaan kateuden välittämistä mielikuvista ja tuhoavien impulssien oikeuttamisesta.
Siinäkin on merkittävä ero millaisia traumatisoivia kokemuksia kenenkin kohdalle osuu ja missä määrin. Ja mikä auttaa selviämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa on asetelma jossa ystävyys on suhde jossa pidetään kirjaa yhteydenotoista, ja kun niitä ei ole määrättyä määrää, niin ystävyys on loppunut.
Miksi otatte tällaisia määritelmiä osaksi elämäänne? Jos teillä tekee mieli ottaa yhteyttä, niin ottakaa yhteyttä, jos ei niin ei. Jos kaipaatte tiivistä yhteydenpitoa ja loukkaannutte jos sitä ei ole tarjolla, niin hankkikaa enemmän ystäviä. Niin että on sitten tarpeeksi sitä yhteydenpitoa, alatte tajuta itsekin kun aika ja energia loppuu ja kalenteri täyttyy. Tai hankkikaa sellaisia ystäviä jotka myöskin laskevat yhteydenottoja, niin voitte keskenään pitää niistä kirjaa.
Kammottavia takiaisia. Uskokaa tai älkää, mutta ystävyyttä voi olla monenlaista. Toisten tuntemusten vähättely on myös ikävää. Eli jos et ole kuin nämä takiaiset, niin olet kylmä ihminen joka ei välitä muista. Takertumista ja syyllistämistä.
Etpä tosiaan anna kovin empaattista kuvaa itsestäsi haukkumalla toisia takiaisiksi.
Olen empaattinen, ja siksi onkin hämmentävää kun joillekin ystävyys on sitä että roikutaan kiinni sellaisessa joka ei tällaista roikuntaa halua, ja sitten loukkaannutaan ja syyllistetään kun vastaroikuntaa ei ilmene. Pidätän oikeuden nimittää takiaiseksi ihmistä, joka ei kunnioita toisen rajoja ja silti on itse se joka syyllistää.
Empaattinen ihminen ymmärtäisi sen, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Epäempaattinen ihminen sen sijaan pahastuu siitä, että joku on persoonana erilainen kuin hän ja aloittaa syyttelyn vääränlaiseksi.
En ole ylläoleva, mutta olen samaa mieltä kuin edellinen.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta meidän muiden tehtävänä ei ole tyydyttää sinun tarpeitasi.
Kerro jotain uutta. Näin ajattelivat vanhempani ja siksi minusta tulikin sellainen ihminen, joka epätoivoisesti kaipaa toisten hyväksyntää.
Vanhempien tehtävä on tyydyttää lasten tarpeet. Aikuisuuteen ei tällainen kuulu. Jos minulla on tarpeita, vaikka hyväksynnän saaminen, tulee minun kaivautua omaan pääkoppaani ja tutkia asia, eikä sysätä tämän tarpeen tyydyttämistä muiden vastuulle.
Kun oma pää on kunnossa, niin ystävyyssuhteissa ei ole enää pakkoa, että toinen ihminen on minua varten.Olen viidettä vuotta terapiassa. Silti takertuva kiintymyssuhdetyyli ei ole kadonnut mihinkään. Minun on vaikea ilman konkreettisia osoituksia uskoa, että toinen oikeasti välittää minusta, kun minulla ei ole tällaisesta kokemuksia lapsuudessani. Ja niin, olen muuten introvertti. Ihmisiin tutustuminen ei ole tällä kombolla minulle kovin helppoa.
Uskon, että se on vaikeaa päästä tuosta eroon, mutta viisi vuotta on aika lyhyt aika päästä tuosta eroon. Tärkeimmänhän olet jo oppinut: tiedostat ongelmasi. Muista huomata ne pienet edistymiset.
Valitettavasti aikuisuuteen vaan kuuluu se, että meidän pitää sietää epävarmuutta ilman todisteita, ja että itse meidän pitää ratkoa ongelmamme. Kukaan ystävä ei meitä paranna. Vaikka saisit kuinka paljon tänään todisteita, että ystäväsi välittää sinusta, niin huomenna podet samaa asiaa uudelleen. Koska ystävä ei voi täyttää sitä tarvetta, joka on _sinussa_.
Suosittelen lukemaan Anthony deMellon Havahtuminen. Hieno kirja. Ei maksa montaa euroa.
Kelan terapiaa voi saada kerrallaan vain kolme vuotta putkeen, sen jälkeen on vähintään viiden vuoden tauko välissä. Esimerkkisi on kokonaan omasta päästäsi ja suorastaan loukkaavalla tavalla minun tarpeitani mitätöivä.
Olen käyttäytymistieteilijä. Tiedän mistä puhun. Pahoittelen, jos onnistuin loukkaamaan.
Etkö tiedä. Kukaan ei vastaavalla tavalla kehtaisi väittää ettei nälkää saa poistetuksi syömällä. Kirjasi on silkkaa tuubaa.
Pointti onkin siinä, että sinun pitää _itse_ hankkia se syötäväsi ja syödä. Et voi odottaa, että joku ystävä tuo sinulle ruokaa. Ystäväsi ei ensinnäkään tiedä, mikä nälkä sinulla on, eikä se ole hänen tehtävään ruokkia sinun tarpeitasi. Se on sinun tehtäväsi on tyydyttää omat tarpeesi ottamalla se jousipyssy ja lähteä metsälle ja ruokkia itsesi.
Ohis...ja vaikka tänään veisikin ruokaa, huomenna toisella on kuitenkin taas nälkä.
Eli sinusta on parasta antaa toisen kuolla nälkään, vaikka omat varastosi olisivatkin täynnä ruokaa?
Enhän mä voi käyttää koko varastoani vain yhden ihmisen ruokkimiseen. Ruokavarastostanihan on muitakin syöjiä. Jos joku kuolee nälkään sen vuoksi, että en joka päivä voi ruokkia häntä, hänen kannattaa etsiä joko sellainen ihminen, jonka ruokavarastosta ei ole muita syöjiä, tai sitten niin monta ihmistä, että saadessaan ruokaa yhdeltä kerran kuukaudessa tai kahdessa, ei kuole nälkään.
Mutta tässähän monen takertuvan ihmisen ongelma piileekin: he eivät ymmärrä, että toisella on muitakin ihmissuhteita ja muutakin elämää kuin vain tämä yksi, joka kokee tarvitsevansa häntä. Heille ei riitä, että saavat toiselta jotain vaan he haluavat saada toiselta kaiken.
Kyllä. Ja monesti he myös menevät niiden varastoille, joilla on juuri ja juuri riittävästi itselle.
Jos heidät ajetaan sieltä pois, he poistuvat katkerina jupisten miten toisella on varastot täynnä eikä silti mitään liikene. Ja jos heidät päätetään sisään, syövät he koko varaston tyhjiksi ja kun kaikki on syöty, poistuvat jupisten miten eivät saaneet tarpeeksi.
Juuri näin. Koska ulkopuolinen ei voi koskaan tyydyttää sisäistä tarvetta.
Täyttä kukkua. On vain sinulle edullista yrittää esittää toiset ahnaina ja kyltymättöminä, sellaisina viallisina ihmisinä, jotka voi ilman huonoa omaatuntoa jättää täysin huomiotta (kuten heille on tehty tähänkin asti).
Todennäköisesti nämä ihmiset ovat yrittäneet toistuvasti takertua ihmisiin, joilla ei ole ollut mitään tarvetta takertua heihin. Heillä on ollut ihan erilaiset toiveet ja tavoitteet ystävyydestä kuin näillä muilla. Miksi he eivät yrittäisi tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka olisivat yhtä riippuvaisia? Joilla olisi ystävyyden suhteen samat toiveet ja tavoitteet? Lika barn leka bäst.
Oletko nähnyt jossain ihmisiä, joilla on otsassaan lappu "olen elänyt huonon lapsuuden ja tarvitsen epätoivoisesti hyviä ihmissuhteita elämääni"? Niinpä, en ole nähnyt minäkään. Ikävää, että ihmiset syyllistävät huonon kohtelun uhreja heidän kokemuksistaan sen sijaan, että pyrkisivät olemaan heikommat eväät saaneiden tukena elämässä.
Ystävyys ei perustu koskaan siihen, että pyrkii olemaan toisen tukena. Sellainen ei ole mitään ystävyyttä, vaan tukisuhde tai terapiasuhde.
Ystävyyden perustana on yhdessä viihtyminen, yhteiset kiinnostuksenkohteet, vastavuoroinen toinen toisensa ymmärtäminen ja tukeminen. Joidenkin on mahdottomuus ymmärtää tätä asiaa, siis ystävyyden vastavuoroisuutta ja vapaahtoisuutta. Velvollisuuden- tai syyllisyydentunteelle tai sen herättämisyritykselle perustuva ihmissuhde ei ole ystävyyttä ollenkaan.
Toiset kaipaavat tiiviimpiä ystävyyssuhteita kuin toiset. Ihmiset ovat erilaisia.
Ja silloin etsitäänkin ystäviksi sellaisia, jotka myös kaipaavat tiiviimpiä ystävyyssuhteita.
Aivan, mutta mistä tällaisia ihmisiä löytyy maassa, jossa kaikki yrittävät vimmaisesti esittää olevansa niin itseriittoisia, etteivät kaipaa muilta yhtään mitään? Viesti vanhalle kaverille kerran tai kaksi vuosikymmenessä saa riittää, ettei turhan tuttavallisiksi heittäydytään.
Mistä sulle on syntynyt tuollainen käsitys? Tunnen aika paljon ihmisiä ja kyllä kaikilla on puolisoita, lapsia, ystäviä, kavereita, sisaruksia tai muita ihmissuhteita. Aika monella kaikkia edellämainittuja. Eiköhän se ole pikemminkin harvinaista, että olisi lapseton sinkku, joka ei ikinä haluaisi olla kenenkään kanssa missään tekemisissä tai ainoa kontakti muihin ihmisiin olisi kerran kaksi vuosikymmenessä viesti vanhalle kaverille. Suurimmalla osalla taitaa olla suunnilleen kaikki se, mitä he muilta kaipaavat. Sen vuoksi he eivät kaipaa enempää. Tämä on ihan eri asia kuin että ei kaipaisi keneltäkään yhtään mitään.
Ja silloin etsitäänkin ystäviksi sellaisia, jotka myös kaipaavat tiiviimpiä ystävyyssuhteita.