Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
As-lapsi tuhoaa perheen
Repsa
27.08.2019 |
Meillä on erittäin vaikea as-lapsi. Väkivaltainen, rääkyvä, haistatteleva ja tuhoava.
Koulua ei juurikaan pysty käymään ja me kaikki muut aletaan olla jo tosi rikki. Sisarukset kärsii ja me tapellaan miehen kanssa. (muuten suhteemme olisi hyvä, mutta tuo lapsi tuhoaa sen) apua ei saa mistään eikä voi pyytää, kun tässä kaupungissa ainoa apu on huostaanotto. Hoitoon ei ole voinut laittaa enää vuosiin kenellekään, joten koti on vankila.
Kommentit (256)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai miksi on "annettu syödä"? Koska nykypäivän Suomessa minkäänlainen rajoittaminen, edes syömisessä, on ilmeisesti kohtuuton vaatimus näille laitoksille. Lapsi oli normaalipainoinen vielä kotona ollessaan (tosin silloinkin herkkujen ja ruoan perään).
Ja kiitos vaan geeni-heitosta, samoilla geeneillä on myös saatu aikaan aivan päinvastainen, ihana lapsi.
Annoitte sitten yhden pois että nyt voitte leikkiä täydellistä kiiltokuvamaista pikkuperhettä ja unohtaa että se toinen lapsi on edes olemassa.
Hyi h*elvetti minkälainen äiti olet! 🤬
Niin että parempi olisi ollut, kun kaikki olisivat jatkaneet kärsimistä?
No ei kun ehdottomastihan oli oikein vaan heivata yksi perheenjäsen pois perheestä että muut saavat leikkiä onnellista kotia. Eiku.
Siis oikeasti mikä sinua vaivaa??? Jokaisesta perheenjäsenestä pidetään huolta eikä ketään karkoiteta. Tarvittaessa järjestetään kotiin lisäapua. Ketään ei kuitenkaan potkaista perheestä pois ja ”tavata säännöllisesti” (mitä se lieneekin) omaa omaatuntoa helpottaakseen.
Onko tällä pois potkitulla nyt sitten paremmin myös asiat? Hän näyttää kertomasi mukaan taantuneen ja menneen pahempaan kuntoon. Kukaan ei näytä oikein välittävän hänen syömisistään ja tekemisistään yms kun on nyt poissa kotoa. Mutta heitähän se ei haittaa. Hän ei ole enää osa perhettänne, vain pakollinen paha.
Jos ette välitä tuon vertaa niin olisitte samantien vieneet piikille Hollantiin. Ei olisi teidän tarvinnut vaivautua säännöllisesti häntä sitten katsomaan.
Miten niin kertomani? Kirjoitin tuon viestin , johon vastasit, enkä ole kyseisen lapsen äiti. Ymmärrän äitiä kuitenkin hyvin. Heidän saamansa apu ei auttanut, joten eipä tuossa juuri muita vaihtoehtoja ollut kuin joko viedä lapsi laitokseen tai jatkaa tuota koko perheen kärsimysnäytelmää. Lasta ei ole karkoitettu perheestä vaan perhe vierailee hänen luonaan säännöllisesti. Luuletko, että tuota taantumista ei olisi tapahtunut siinä vaiheessa, kun lapsi täysi-ikäisenä muuttaa pois kotoa? Vai ajattelitko, ettå hän asuisi kotona elämänsä loppuun asti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja syyllistäminen vaan jatkuu..
Te arvostelijat: olkaa onnellisia, jos ette ole koskaan joutuneet pelkäämään omassa kodissanne toista perheenjäsentä. Valvomaan öitä toisensa perään, koska lapsi ei nuku (yleistä autisteilla), ja saattaa tehdä jotain tyhmää koska ei ymmärrä vaaratekijää kyseisessä teossa. Miten te itse jaksaisitte, noin teoriassa, jos ette saisi käydä töissä, ette nukkua kunnolla vuosiin, kävisitte haukuttavina viikottain ja saisitte kuunnella lapsenne opettajan itkua, kun tämä on taas kerran joutunut lukitsemaan lapsen yhteen huoneeseen raivoamaan?
Siinä vaiheessa kun kaikki pyörii yhden perheenjäsenen ympärillä, päivästä toiseen, eikä tunnelin päässä näy valoa, voi sinultakin jaksaminen loppua. Luuletteko tosiaan ettei apua olisi haettu, aneltu, pyydetty? Etteikö kaikki mahdolliset perheneuvolat, neurologiset päiväkeskukset ym. olisi tulleet tutuksi? Kaupungin vammaistyöntekijä ja sossu samoin?
Tulkaa sitten huutelemaan kun itse elätte sitä arkea, josta ei täällä vielä(kään) nähtävästi saa puhua.
t. se paska äiti
Antakaa sille muutama kertaa piiskaa ruoskalla paljaalle perseelle niin että se oppii olemaan kunnolla. Niin minä tekisin sellaiselle kakaralle joka ei käyttäydy eli hakkaisin sen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, tottakai annoin lapsen pois, ihan vaan ilkeyttäni.
Eihän kyse ollut suinkaan siitä että tämä meidän assi oli väkivaltainen kaikkia kohtaan, alkaen ventovieraista ja päättyen meihin perheenjäseniin.
Että hän raivosi, riehui ja hajoitti paikkoja päivittäin.
Että raivari tuli ihan vaan siitä, kun jouduttiin kävelemään kotimatka eri reittiä pitkin tietyön vuoksi.
Että päiväkodin erityisopettaja soitteli minulle töihin itkien, kun ei enää tiedä, mitä pitäisi tehdä.
Ihan kevyin perustein annoin hänet pois, tottakai. Ja vika on automaattisesti juuri minussa, äidissä.
Kun kehut nykyistä elämäänne se tuntuu pahalta. Kun haukut lastasi lihavaksi pelintuijottajaksi, sekin tuntuu pahalta. Tulee surullinen olo lapsenne puolesta, hän kuulostaa onnettomalta. Ei välttämättä voi itselleen mitään ♥️ Toivon että veisit hänelle pehmolelun, lohduttaa isoakin, tai koiran käymään, tai joku uintireissu, tai maatilamatka. Ne säilyy mielessä vaikka koko reissu olisi katastrofi. Siellä on ihminen sisällä! Halaa vaikka hän ei vastaisi.
Jos huostaanotto paransi tämän perheen elämänlaatua, miksi sitä ei saisi sanoa ääneen? Kyllä tuon kyseisen äidin kuvauksista huomaa, että elämäonnollut heillä äärimmäisen raskasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli lähes samanlainen tilanne. Suomessa näiden lasten "hoito" on lähinnä sitä, että rampataan psykalla ja syyllistetään vanhempia. Näin se meni meidänkin tapauksessa. Viikottain käytiin haukuttavina pahimmillaan. Lause, joka jäi elävästi mieleeni oli "Mitä te olette oikein tehneet, että lapsesta tuli tuollainen?". Ja nämä oli siis lasten psykiatriaan erikoistuneita työntekijöitä.
Apua haettiin siitä asti kun tämä lapsi oli taapero. Käytöksensä oli epäsosiaalista ja siinä oli klassiset autismin merkit, jotka kaikki paitsi ammattilaiset huomasivat. Apua oli vaikea saada, päiväkodissa tai koulussa ei pärjätty lapsen kanssa ollenkaan. Kotielämä oli jokaiselle perheenjäsenelle yhtä helvettiä. Siinä vaiheessa kun pikkusisarus alkoi pelkäämään tätä assia, löin osaltani hanskat tiskiin ja seuraavana päivänä lapsi huostaanotettiin muualle.
Kumma kyllä, vasta se sai pyörät pyörimään: alkoi tulemaan kaikenmaailman tutkimuksia, selvityksiä, mitälie. Ja aivan oikeassa olin, autistinenhan lapsi oli ollut, pienestä asti! Nyt sitten tuskailivat hänen kanssaan kunnan/valtion piikkiin.
Nykytilanne on se, että tapaamme lasta säännöllisesti, mutta hänen käytöksensä ei ole juuri muuttunut. Välittää vain itsestään, on helposti tulistuva ja väkivaltainen. On kiinnostunut vain pelaamisesta ja syömisestä, varastaa osastolta ruokaa jos mahdollisuus tulee. Ei tahdo käydä koulua, peseytyä, vaihtaa vaatteita. Jankuttaa vaan vastaan kaikessa ja jumittaa. On syönyt itsensä niin lihavaksi että lääkitys ei tule kuuloonkaan (aloitus on riippuvainen rasva-arvoista).
En kadu päivääkään sitä, että annoimme hänet pois. Kotielämä rauhottui, pikkusisarus erityisesti. Pääsin aloittamaan työelämän pitkästä aikaa (ei onnistunut kaikenmaailman parin tunnin koulupäivien ym. ansiosta aiemmin). Meillä on nyt normaali, hyvä elämä.
Tämänkin alapeukuttajat eivät ole kohdanneet hankalaa autistia. Jokainen joka on, ymmärtää tämän. Oikea päätös! Olette rohkeita!
Kiitos.
Kun tieto huostaanotosta siirtyi silloiselle koululle, luokan erityisavustaja soitti minulle ja sanoi painokkaasti, että tein ehdottomasti oikean päätöksen. Hänellä oli pitkä ura takanaan, eikä ollut koskaan nähnyt yhtään perhettä, jossa tämäntyyppinen lapsi olisi pärjännyt. Muistelen tätä naista vieläkin lämmöllä, hän oli ammattimainen kaikinpuolin ja sanoi ääneen niin paljon asioita, joista löysin lohtua vaikealla hetkellä.
t. se paska äiti
Halaus sinulle, paska äiti toiselta paskalta äidiltä. Älä välitä näistä länkyttäjistä. Äidin rakkaus ei aina riitä; joskus on vaan päätettävä kenen pelastaa vai antaako kaikkien hukkua. Sellaisten on helppo louskuttaa suupiel, jotka eivät ole kohdanneet todellista ”vaikeaa” lasta, esim lasta joka huutaa suoraa huutoa kolme vuorokautta perätysten (nukkuen15 min muutaman tunnin välein), ja huudon syy on vain se, että haluaa huutaa.
Vierailija kirjoitti:
Te arvostelijat: olkaa onnellisia, jos ette ole koskaan joutuneet pelkäämään omassa kodissanne toista perheenjäsentä. Valvomaan öitä toisensa perään, koska lapsi ei nuku (yleistä autisteilla), ja saattaa tehdä jotain tyhmää koska ei ymmärrä vaaratekijää kyseisessä teossa. Miten te itse jaksaisitte, noin teoriassa, jos ette saisi käydä töissä, ette nukkua kunnolla vuosiin, kävisitte haukuttavina viikottain ja saisitte kuunnella lapsenne opettajan itkua, kun tämä on taas kerran joutunut lukitsemaan lapsen yhteen huoneeseen raivoamaan?
Siinä vaiheessa kun kaikki pyörii yhden perheenjäsenen ympärillä, päivästä toiseen, eikä tunnelin päässä näy valoa, voi sinultakin jaksaminen loppua. Luuletteko tosiaan ettei apua olisi haettu, aneltu, pyydetty? Etteikö kaikki mahdolliset perheneuvolat, neurologiset päiväkeskukset ym. olisi tulleet tutuksi? Kaupungin vammaistyöntekijä ja sossu samoin?
Tulkaa sitten huutelemaan kun itse elätte sitä arkea, josta ei täällä vielä(kään) nähtävästi saa puhua.
t. se paska äiti
Sympatiani ovat täysin puolellasi. Olette tehneet vaikean valinnan, mutta se varmasti oli paras valinta perheellenne. En itsekään olisi jaksanut kuvailemassasi tilanteessa. Todennäköisesti olisin jaksanut paljon vähemmän kuin sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Te arvostelijat: olkaa onnellisia, jos ette ole koskaan joutuneet pelkäämään omassa kodissanne toista perheenjäsentä. Valvomaan öitä toisensa perään, koska lapsi ei nuku (yleistä autisteilla), ja saattaa tehdä jotain tyhmää koska ei ymmärrä vaaratekijää kyseisessä teossa. Miten te itse jaksaisitte, noin teoriassa, jos ette saisi käydä töissä, ette nukkua kunnolla vuosiin, kävisitte haukuttavina viikottain ja saisitte kuunnella lapsenne opettajan itkua, kun tämä on taas kerran joutunut lukitsemaan lapsen yhteen huoneeseen raivoamaan?
Siinä vaiheessa kun kaikki pyörii yhden perheenjäsenen ympärillä, päivästä toiseen, eikä tunnelin päässä näy valoa, voi sinultakin jaksaminen loppua. Luuletteko tosiaan ettei apua olisi haettu, aneltu, pyydetty? Etteikö kaikki mahdolliset perheneuvolat, neurologiset päiväkeskukset ym. olisi tulleet tutuksi? Kaupungin vammaistyöntekijä ja sossu samoin?
Tulkaa sitten huutelemaan kun itse elätte sitä arkea, josta ei täällä vielä(kään) nähtävästi saa puhua.
t. se paska äiti
Millainen empatiakyvytön ihminen alapeukuttaa tällaista viestiä?
T: ei äiti ollenkaan
Avaukseni oli ehkä vähän kusipäinen, myönnän. Mutta tämä on aikuisten ihmisten palsta, joten kuvittelin että asiat voi sanoa kuten ne ovat. Aina en jaksa valita sanojani, varsinkaan tähän aikaan illasta.
Ja kyllä, huostaanotto paransi elämänlaatuamme! Minun ja miehen välinen riitely lakkasi täysin, pikkusisarus suorastaan puhkesi kukkaan: estyneen ja pelokkaan oloisesta lapsesta kasvoi rohkea ja itsetietoinen pälpättäjä. Kaikilla oli nyt tilaa hengittää, tilaa olla. Kukaan ei enää vaatinut juoksemaan toisella puolella kuntaa haukuttavana kolmesti viikossa. Ei tarvinnut miettiä etukäteen jokaista sanaa, jokaista ilmaisua, ettei joku vain saisi raivaria. Joskus sitä saattoi heittäytyä hulluksi ja kävellä eri reittiä (hui!) kotiin kuin yleensä. Yöllä sai nukkua. Kukaan ei rikkonut tavaroita, sotkenut ulosteella paikkoja tai jumittunut tuntikausiksi johonkin vaaralliseen puuhaan.
Jos tämä assi olisi ollut edes vähän pahoillaan käytöksestään joskus, olisin ehkä vielä jaksanut. Hän ei ollut; ylimielisesti vaan jankutti ja haukkui muita. Kaikki oli (ja on edelleen) muiden vika. Hän tietää kaiken, osaa kaiken, on täydellinen. Kun katson kahdesti vuosittain koulun "todistuksia" (niitähän ne eivät ole, pelkkiä arviointeja osaamisen tasosta), siellä hän on arvioinut aina osaavansa kaiken ja pistänyt ruksin parhaimpaan mahdolliseen kohtaan joka kerta. Opettajan arvio on usein päinvastainen.
Loppua kohden aloin epäilemään mielenterveyttäni, koska todistin useita väkivallanpurkauksia ym. tekoja päivittäin ja kun pistin lasta niistä vastuuseen, hän oli aivan vakuuttunut siitä, ettei hän missään nimessä ollut koskaan tehnyt niin. Vaikka olisin ihan vierestä tätä todistanut. Tänäkin päivänä on sitä mieltä, ettei hän ole koskaan lyönyt ketään ja että hän on superrento tyyppi. Kukaan muu ei ole samaa mieltä.
Ja sille yhdelle, joka kaipaili maaseutumatkailua: tämä lapsi on ollut mukanamme lomilla. Hän ei nauti niistä. Ympäristönvaihdos ja muutokset rutiineihin on liikaa. Hän ei saa mitään irti asioista, joista muut ihmiset yleensä pitävät lomalla.
t. se paska äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Te arvostelijat: olkaa onnellisia, jos ette ole koskaan joutuneet pelkäämään omassa kodissanne toista perheenjäsentä. Valvomaan öitä toisensa perään, koska lapsi ei nuku (yleistä autisteilla), ja saattaa tehdä jotain tyhmää koska ei ymmärrä vaaratekijää kyseisessä teossa. Miten te itse jaksaisitte, noin teoriassa, jos ette saisi käydä töissä, ette nukkua kunnolla vuosiin, kävisitte haukuttavina viikottain ja saisitte kuunnella lapsenne opettajan itkua, kun tämä on taas kerran joutunut lukitsemaan lapsen yhteen huoneeseen raivoamaan?
Siinä vaiheessa kun kaikki pyörii yhden perheenjäsenen ympärillä, päivästä toiseen, eikä tunnelin päässä näy valoa, voi sinultakin jaksaminen loppua. Luuletteko tosiaan ettei apua olisi haettu, aneltu, pyydetty? Etteikö kaikki mahdolliset perheneuvolat, neurologiset päiväkeskukset ym. olisi tulleet tutuksi? Kaupungin vammaistyöntekijä ja sossu samoin?
Tulkaa sitten huutelemaan kun itse elätte sitä arkea, josta ei täällä vielä(kään) nähtävästi saa puhua.
t. se paska äiti
Jos hyvään paikkaan vaan pääsee, on se hyvä asia kaikille osapuolille. Näitä hyviä paikkoja taasen on liian vähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahinta on, että erityislapsille ei edes pysty pitämään kuria. Ja toisaalta vaikka pystyisikin, niin kurinpito on punainen vaate sossuille ja käytännössä sama kuin jos itse pyytäisi ottamaan lapsen huostaan.
Kurinpito ei ole paha. Väkivalta kuten tukistus on paha ja syytä luopua lapsesta silloin ehkä.
Miten?
Millä lailla pidetään kuria lapselle, joka ei hätkähdä mistään eikä ole mitään, mitä voisi esim. ottaa pois?
Kotiarestia? Lapselle, jolla ei ole yhtään kaveria tai harrastusta ja joka on aina kotona? Tilanne on oikeasti niin ettei ole kurinpitotoimia, joita näihin lapsiin voi käyttää.
Miksei ole harrastuksia? Onko teidän assilla joku mielenkiinnon kohde?
Oletteko kokeilleet terapiaratsastusta?
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli lähes samanlainen tilanne. Suomessa näiden lasten "hoito" on lähinnä sitä, että rampataan psykalla ja syyllistetään vanhempia. Näin se meni meidänkin tapauksessa. Viikottain käytiin haukuttavina pahimmillaan. Lause, joka jäi elävästi mieleeni oli "Mitä te olette oikein tehneet, että lapsesta tuli tuollainen?". Ja nämä oli siis lasten psykiatriaan erikoistuneita työntekijöitä.
Apua haettiin siitä asti kun tämä lapsi oli taapero. Käytöksensä oli epäsosiaalista ja siinä oli klassiset autismin merkit, jotka kaikki paitsi ammattilaiset huomasivat. Apua oli vaikea saada, päiväkodissa tai koulussa ei pärjätty lapsen kanssa ollenkaan. Kotielämä oli jokaiselle perheenjäsenelle yhtä helvettiä. Siinä vaiheessa kun pikkusisarus alkoi pelkäämään tätä assia, löin osaltani hanskat tiskiin ja seuraavana päivänä lapsi huostaanotettiin muualle.
Kumma kyllä, vasta se sai pyörät pyörimään: alkoi tulemaan kaikenmaailman tutkimuksia, selvityksiä, mitälie. Ja aivan oikeassa olin, autistinenhan lapsi oli ollut, pienestä asti! Nyt sitten tuskailivat hänen kanssaan kunnan/valtion piikkiin.
Nykytilanne on se, että tapaamme lasta säännöllisesti, mutta hänen käytöksensä ei ole juuri muuttunut. Välittää vain itsestään, on helposti tulistuva ja väkivaltainen. On kiinnostunut vain pelaamisesta ja syömisestä, varastaa osastolta ruokaa jos mahdollisuus tulee. Ei tahdo käydä koulua, peseytyä, vaihtaa vaatteita. Jankuttaa vaan vastaan kaikessa ja jumittaa. On syönyt itsensä niin lihavaksi että lääkitys ei tule kuuloonkaan (aloitus on riippuvainen rasva-arvoista).
En kadu päivääkään sitä, että annoimme hänet pois. Kotielämä rauhottui, pikkusisarus erityisesti. Pääsin aloittamaan työelämän pitkästä aikaa (ei onnistunut kaikenmaailman parin tunnin koulupäivien ym. ansiosta aiemmin). Meillä on nyt normaali, hyvä elämä.
Sinua on varmasti lannistettu monessa paikassa, joten haluan kertoa sinulle että sinä olet hyvä äiti. Pelastit itsesi ja ennen kaikkea (nuoremman) lapsesi. Se oli oikein ja rohkea teko. Kiitän sinua lapsesi puolesta.
Tämän sanon sairaan veljen siskona, jota ei pelastettu. Jotenkin vain selviydyin ja tänä päivänä työskentelen erityisopettajana muun muassa as-lasten kanssa, mutta kivinen oli minun polkuni rikkonaisesta ja pelottavasta lapsuudesta nykyhetkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Avaukseni oli ehkä vähän kusipäinen, myönnän. Mutta tämä on aikuisten ihmisten palsta, joten kuvittelin että asiat voi sanoa kuten ne ovat. Aina en jaksa valita sanojani, varsinkaan tähän aikaan illasta.
Ja kyllä, huostaanotto paransi elämänlaatuamme! Minun ja miehen välinen riitely lakkasi täysin, pikkusisarus suorastaan puhkesi kukkaan: estyneen ja pelokkaan oloisesta lapsesta kasvoi rohkea ja itsetietoinen pälpättäjä. Kaikilla oli nyt tilaa hengittää, tilaa olla. Kukaan ei enää vaatinut juoksemaan toisella puolella kuntaa haukuttavana kolmesti viikossa. Ei tarvinnut miettiä etukäteen jokaista sanaa, jokaista ilmaisua, ettei joku vain saisi raivaria. Joskus sitä saattoi heittäytyä hulluksi ja kävellä eri reittiä (hui!) kotiin kuin yleensä. Yöllä sai nukkua. Kukaan ei rikkonut tavaroita, sotkenut ulosteella paikkoja tai jumittunut tuntikausiksi johonkin vaaralliseen puuhaan.
Jos tämä assi olisi ollut edes vähän pahoillaan käytöksestään joskus, olisin ehkä vielä jaksanut. Hän ei ollut; ylimielisesti vaan jankutti ja haukkui muita. Kaikki oli (ja on edelleen) muiden vika. Hän tietää kaiken, osaa kaiken, on täydellinen. Kun katson kahdesti vuosittain koulun "todistuksia" (niitähän ne eivät ole, pelkkiä arviointeja osaamisen tasosta), siellä hän on arvioinut aina osaavansa kaiken ja pistänyt ruksin parhaimpaan mahdolliseen kohtaan joka kerta. Opettajan arvio on usein päinvastainen.
Loppua kohden aloin epäilemään mielenterveyttäni, koska todistin useita väkivallanpurkauksia ym. tekoja päivittäin ja kun pistin lasta niistä vastuuseen, hän oli aivan vakuuttunut siitä, ettei hän missään nimessä ollut koskaan tehnyt niin. Vaikka olisin ihan vierestä tätä todistanut. Tänäkin päivänä on sitä mieltä, ettei hän ole koskaan lyönyt ketään ja että hän on superrento tyyppi. Kukaan muu ei ole samaa mieltä.
Ja sille yhdelle, joka kaipaili maaseutumatkailua: tämä lapsi on ollut mukanamme lomilla. Hän ei nauti niistä. Ympäristönvaihdos ja muutokset rutiineihin on liikaa. Hän ei saa mitään irti asioista, joista muut ihmiset yleensä pitävät lomalla.
t. se paska äiti
Minusta se on vain lukutaidon puutetta, jos pitkistä viesteistäsi ei joku ymmärtä, että
1) Lapselle on pyritty saamaan apua
2) Häntä on pyritty hoitamaan mahdollisimman pitkään kotona
3) Päätös huostaanotosta ei ole ollut helppo eikä sitä ole tehty kevyin perustein vaan kun kaikki keinot on kokeiltu ja omat voimat on totaalisesti loppu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Burgerit ovat rasittavia olevinaan niin erikoisia niin erikoisia ja kaikki pitäs pomppii heidän pillin mukaan, vaikka ovat vähä älyisiä vammaisia.
Oliko Juice vähä-älyinen tai Einstein?
Aspergeria ei voi diagnosoida kenellekään postuumisti...
Juice Leskisellä oli diagnosoitu Aspergerin oireyhtymä 2000-luvun alussa. Siitä puhui myös hänen vaimonsa ja tytär, samoin Olli Lindholm kertoi Juicessa olevan autismin oireita. Einsteininilla on arveltu olevan Aspergerin oireyhtymä, mutta sitä ei voi satavarmaksi sanoa, koska hänen aikaan lääketiede ei ollut niin kehittynyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli lähes samanlainen tilanne. Suomessa näiden lasten "hoito" on lähinnä sitä, että rampataan psykalla ja syyllistetään vanhempia. Näin se meni meidänkin tapauksessa. Viikottain käytiin haukuttavina pahimmillaan. Lause, joka jäi elävästi mieleeni oli "Mitä te olette oikein tehneet, että lapsesta tuli tuollainen?". Ja nämä oli siis lasten psykiatriaan erikoistuneita työntekijöitä.
Apua haettiin siitä asti kun tämä lapsi oli taapero. Käytöksensä oli epäsosiaalista ja siinä oli klassiset autismin merkit, jotka kaikki paitsi ammattilaiset huomasivat. Apua oli vaikea saada, päiväkodissa tai koulussa ei pärjätty lapsen kanssa ollenkaan. Kotielämä oli jokaiselle perheenjäsenelle yhtä helvettiä. Siinä vaiheessa kun pikkusisarus alkoi pelkäämään tätä assia, löin osaltani hanskat tiskiin ja seuraavana päivänä lapsi huostaanotettiin muualle.
Kumma kyllä, vasta se sai pyörät pyörimään: alkoi tulemaan kaikenmaailman tutkimuksia, selvityksiä, mitälie. Ja aivan oikeassa olin, autistinenhan lapsi oli ollut, pienestä asti! Nyt sitten tuskailivat hänen kanssaan kunnan/valtion piikkiin.
Nykytilanne on se, että tapaamme lasta säännöllisesti, mutta hänen käytöksensä ei ole juuri muuttunut. Välittää vain itsestään, on helposti tulistuva ja väkivaltainen. On kiinnostunut vain pelaamisesta ja syömisestä, varastaa osastolta ruokaa jos mahdollisuus tulee. Ei tahdo käydä koulua, peseytyä, vaihtaa vaatteita. Jankuttaa vaan vastaan kaikessa ja jumittaa. On syönyt itsensä niin lihavaksi että lääkitys ei tule kuuloonkaan (aloitus on riippuvainen rasva-arvoista).
En kadu päivääkään sitä, että annoimme hänet pois. Kotielämä rauhottui, pikkusisarus erityisesti. Pääsin aloittamaan työelämän pitkästä aikaa (ei onnistunut kaikenmaailman parin tunnin koulupäivien ym. ansiosta aiemmin). Meillä on nyt normaali, hyvä elämä.
Sinua on varmasti lannistettu monessa paikassa, joten haluan kertoa sinulle että sinä olet hyvä äiti. Pelastit itsesi ja ennen kaikkea (nuoremman) lapsesi. Se oli oikein ja rohkea teko. Kiitän sinua lapsesi puolesta.
Tämän sanon sairaan veljen siskona, jota ei pelastettu. Jotenkin vain selviydyin ja tänä päivänä työskentelen erityisopettajana muun muassa as-lasten kanssa, mutta kivinen oli minun polkuni rikkonaisesta ja pelottavasta lapsuudesta nykyhetkeen.
Yllättävän moni meistä päätyy alalle, vaan todetaksemme sen , ettei se toimi. Ei tätä voi bisneksenä tehdä.
Hei paska äiti, minä olen se joka ehditti pehmoleluja.
En pidä sinua paskana, vaan viestini kumpusi surusta näitä lapsia kohtaan. Vika lienee minussa. Haluan nähdä kaikessa jonkin syyn, miksi kukakin syntyy minkälaisena. Tuntuu pahalta kaikkien näiden lasten vuoksi, joilla on tuollainen sairaus. Tuntuu että erilaisessa maailmassa he voisivat päästä irti vihasta ja purkaa sen muuhun. Se on kai haave. Kunpa näihin vain panostettaisiin ja kokeiltaisiin kaikkea hoidon taholta. Ehkei mikään auttaisi, mutta toivon silti tutkimusten saavan rahoitusta.
Minulla ei ole tuollaista lasta, joten hyvin saattaisin tuossa tilanteessa kaiken jälkeen päätyä samaan ja suojella muuta perhettä.
Sydämen on outolintujen kanssa, olenhan itsekin sellainen.
Repsa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahinta on, että erityislapsille ei edes pysty pitämään kuria. Ja toisaalta vaikka pystyisikin, niin kurinpito on punainen vaate sossuille ja käytännössä sama kuin jos itse pyytäisi ottamaan lapsen huostaan.
Niin totta!
Siis mitä mä oikein luen? Erityisille juuri täytyy pitää kuria, ja paljon tiukempaa ja systemaattisempaa ja johdonmukaisempaa kuin tavallisille lapsille 😱
Vierailija kirjoitti:
Te arvostelijat: olkaa onnellisia, jos ette ole koskaan joutuneet pelkäämään omassa kodissanne toista perheenjäsentä. Valvomaan öitä toisensa perään, koska lapsi ei nuku (yleistä autisteilla), ja saattaa tehdä jotain tyhmää koska ei ymmärrä vaaratekijää kyseisessä teossa. Miten te itse jaksaisitte, noin teoriassa, jos ette saisi käydä töissä, ette nukkua kunnolla vuosiin, kävisitte haukuttavina viikottain ja saisitte kuunnella lapsenne opettajan itkua, kun tämä on taas kerran joutunut lukitsemaan lapsen yhteen huoneeseen raivoamaan?
Siinä vaiheessa kun kaikki pyörii yhden perheenjäsenen ympärillä, päivästä toiseen, eikä tunnelin päässä näy valoa, voi sinultakin jaksaminen loppua. Luuletteko tosiaan ettei apua olisi haettu, aneltu, pyydetty? Etteikö kaikki mahdolliset perheneuvolat, neurologiset päiväkeskukset ym. olisi tulleet tutuksi? Kaupungin vammaistyöntekijä ja sossu samoin?
Tulkaa sitten huutelemaan kun itse elätte sitä arkea, josta ei täällä vielä(kään) nähtävästi saa puhua.
t. se paska äiti
Noita oman kehän kiillottajia on joka lähtöön, ei niistä kannata välittää kun eivät midtään oikeasti mitään ymmärrä. Ihme jeesustelua, "ei saa hylätä perheenjäsentä".
Eräässä toisessa ketjussa syyllistettiin naista, joka halusi laittaa miehensä laitokseen kun tämä vaati 24/7hoitoa, oli alkanut ilkeäksi ja sotki tahallaan, raivosi, hakkasi, huusi jne. Muistisairas, siis. Mutta ei, "loppuun asti pitää seisoa rinnalla ja pälä pälä".
Iso tsemppi sinulle kirjoittaja, ja kaikille muillekin ketkä olette vaikeiden tilanteiden ja päätösten edessä
Alue: Aihe vapaa
Kiitos.
Kun tieto huostaanotosta siirtyi silloiselle koululle, luokan erityisavustaja soitti minulle ja sanoi painokkaasti, että tein ehdottomasti oikean päätöksen. Hänellä oli pitkä ura takanaan, eikä ollut koskaan nähnyt yhtään perhettä, jossa tämäntyyppinen lapsi olisi pärjännyt. Muistelen tätä naista vieläkin lämmöllä, hän oli ammattimainen kaikinpuolin ja sanoi ääneen niin paljon asioita, joista löysin lohtua vaikealla hetkellä.
t. se paska äiti