As-lapsi tuhoaa perheen

Vierailija kirjoitti:

Hei paska äiti, minä olen se joka ehditti pehmoleluja.

En pidä sinua paskana, vaan viestini kumpusi surusta näitä lapsia kohtaan. Vika lienee minussa. Haluan nähdä kaikessa jonkin syyn, miksi kukakin syntyy minkälaisena. Tuntuu pahalta kaikkien näiden lasten vuoksi, joilla on tuollainen sairaus. Tuntuu että erilaisessa maailmassa he voisivat päästä irti vihasta ja purkaa sen muuhun. Se on kai haave. Kunpa näihin vain panostettaisiin ja kokeiltaisiin kaikkea hoidon taholta. Ehkei mikään auttaisi, mutta toivon silti tutkimusten saavan rahoitusta.

Minulla ei ole tuollaista lasta, joten hyvin saattaisin tuossa tilanteessa kaiken jälkeen päätyä samaan ja suojella muuta perhettä.

Sydämen on outolintujen kanssa, olenhan itsekin sellainen.

Hyvä, että hieman ymmärrät. Ihmiset ovat ihmeellisiä ja autismin kirjo laaja. Joillain ihmisillä tuntuu olevan vaikeuksia ymmärtää sitä, miten erilaisia autistit ovat. Jos joku on ollut Juice tai Einstein, niin se on muka sitten selvää, että sellaisia autistit ovat ja pehmopupu sekä rakkautta päälle, niin siinä se. Autistien lahjakkuusprofiili on epätasainen. Juiceja ja Einsteinin kaltaisia mahtuu mukaan, mutta vähemmistö he ovat, eikä se tarkoita sitä, että toinen autisti ei voi olla väkivaltainen itsekkyyden keskittymä, vaikka on rakastettu, ymmärretty ja muuta..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te arvostelijat: olkaa onnellisia, jos ette ole koskaan joutuneet pelkäämään omassa kodissanne toista perheenjäsentä. Valvomaan öitä toisensa perään, koska lapsi ei nuku (yleistä autisteilla), ja saattaa tehdä jotain tyhmää koska ei ymmärrä vaaratekijää kyseisessä teossa. Miten te itse jaksaisitte, noin teoriassa, jos ette saisi käydä töissä, ette nukkua kunnolla vuosiin, kävisitte haukuttavina viikottain ja saisitte kuunnella lapsenne opettajan itkua, kun tämä on taas kerran joutunut lukitsemaan lapsen yhteen huoneeseen raivoamaan? 

Siinä vaiheessa kun kaikki pyörii yhden perheenjäsenen ympärillä, päivästä toiseen, eikä tunnelin päässä näy valoa, voi sinultakin jaksaminen loppua. Luuletteko tosiaan ettei apua olisi haettu, aneltu, pyydetty? Etteikö kaikki mahdolliset perheneuvolat, neurologiset päiväkeskukset ym. olisi tulleet tutuksi? Kaupungin vammaistyöntekijä ja sossu samoin? 

Tulkaa sitten huutelemaan kun itse elätte sitä arkea, josta ei täällä vielä(kään) nähtävästi saa puhua.

t. se paska äiti

Noita oman kehän kiillottajia on joka lähtöön, ei niistä kannata välittää kun eivät midtään oikeasti mitään ymmärrä. Ihme jeesustelua, "ei saa hylätä perheenjäsentä".

Eräässä toisessa ketjussa syyllistettiin naista, joka halusi laittaa miehensä laitokseen kun tämä vaati 24/7hoitoa, oli alkanut ilkeäksi ja sotki tahallaan, raivosi, hakkasi, huusi jne. Muistisairas, siis. Mutta ei, "loppuun asti pitää seisoa rinnalla ja pälä pälä".

Iso tsemppi sinulle kirjoittaja, ja kaikille muillekin ketkä olette vaikeiden tilanteiden ja päätösten edessä <3

Usein nuo oman kehänsä kiillottajat ovat hieman yksinkertaisia ihmisiä. Äitini on hieman samanlainen. Jos joku puhuu jostain ongelmasta, vaikka esimerkkinä se, kun yhdellä sukulaisella oli vaikeuksia opettaa lasta potalle (lapsi paljastui myöhemmin lievästi kehitysvsmmaiseksi). Äitini olevinaan suurena tietäjänä neuvoi ja ohjeisti, eli luetteli ne perusvinkit pottatreeniin, jotka muille ovat täysin itsestään selviä ja asia mainitaan ongelmaksi, vasta kun kaikki on kokeiltu. Äitini neuvojen taso kertoo enemmän hänen älykkyydestä kuin mistään muusta. Ihmiset ovat kyllä yleensä jo kokeilleet ihan kaiken, ennen kuin asian ongelmaksi mainitsevat. Mutta joillekin tämän ymmärtäminen on liian vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te arvostelijat: olkaa onnellisia, jos ette ole koskaan joutuneet pelkäämään omassa kodissanne toista perheenjäsentä. Valvomaan öitä toisensa perään, koska lapsi ei nuku (yleistä autisteilla), ja saattaa tehdä jotain tyhmää koska ei ymmärrä vaaratekijää kyseisessä teossa. Miten te itse jaksaisitte, noin teoriassa, jos ette saisi käydä töissä, ette nukkua kunnolla vuosiin, kävisitte haukuttavina viikottain ja saisitte kuunnella lapsenne opettajan itkua, kun tämä on taas kerran joutunut lukitsemaan lapsen yhteen huoneeseen raivoamaan? 

Siinä vaiheessa kun kaikki pyörii yhden perheenjäsenen ympärillä, päivästä toiseen, eikä tunnelin päässä näy valoa, voi sinultakin jaksaminen loppua. Luuletteko tosiaan ettei apua olisi haettu, aneltu, pyydetty? Etteikö kaikki mahdolliset perheneuvolat, neurologiset päiväkeskukset ym. olisi tulleet tutuksi? Kaupungin vammaistyöntekijä ja sossu samoin? 

Tulkaa sitten huutelemaan kun itse elätte sitä arkea, josta ei täällä vielä(kään) nähtävästi saa puhua.

t. se paska äiti

Noita oman kehän kiillottajia on joka lähtöön, ei niistä kannata välittää kun eivät midtään oikeasti mitään ymmärrä. Ihme jeesustelua, "ei saa hylätä perheenjäsentä".

Eräässä toisessa ketjussa syyllistettiin naista, joka halusi laittaa miehensä laitokseen kun tämä vaati 24/7hoitoa, oli alkanut ilkeäksi ja sotki tahallaan, raivosi, hakkasi, huusi jne. Muistisairas, siis. Mutta ei, "loppuun asti pitää seisoa rinnalla ja pälä pälä".

Iso tsemppi sinulle kirjoittaja, ja kaikille muillekin ketkä olette vaikeiden tilanteiden ja päätösten edessä <3

Usein nuo oman kehänsä kiillottajat ovat hieman yksinkertaisia ihmisiä. Äitini on hieman samanlainen. Jos joku puhuu jostain ongelmasta, vaikka esimerkkinä se, kun yhdellä sukulaisella oli vaikeuksia opettaa lasta potalle (lapsi paljastui myöhemmin lievästi kehitysvsmmaiseksi). Äitini olevinaan suurena tietäjänä neuvoi ja ohjeisti, eli luetteli ne perusvinkit pottatreeniin, jotka muille ovat täysin itsestään selviä ja asia mainitaan ongelmaksi, vasta kun kaikki on kokeiltu. Äitini neuvojen taso kertoo enemmän hänen älykkyydestä kuin mistään muusta. Ihmiset ovat kyllä yleensä jo kokeilleet ihan kaiken, ennen kuin asian ongelmaksi mainitsevat. Mutta joillekin tämän ymmärtäminen on liian vaikeaa.

Onko sinulla varaa arvostella yhtään ketään äiti-ihmistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te arvostelijat: olkaa onnellisia, jos ette ole koskaan joutuneet pelkäämään omassa kodissanne toista perheenjäsentä. Valvomaan öitä toisensa perään, koska lapsi ei nuku (yleistä autisteilla), ja saattaa tehdä jotain tyhmää koska ei ymmärrä vaaratekijää kyseisessä teossa. Miten te itse jaksaisitte, noin teoriassa, jos ette saisi käydä töissä, ette nukkua kunnolla vuosiin, kävisitte haukuttavina viikottain ja saisitte kuunnella lapsenne opettajan itkua, kun tämä on taas kerran joutunut lukitsemaan lapsen yhteen huoneeseen raivoamaan? 

Siinä vaiheessa kun kaikki pyörii yhden perheenjäsenen ympärillä, päivästä toiseen, eikä tunnelin päässä näy valoa, voi sinultakin jaksaminen loppua. Luuletteko tosiaan ettei apua olisi haettu, aneltu, pyydetty? Etteikö kaikki mahdolliset perheneuvolat, neurologiset päiväkeskukset ym. olisi tulleet tutuksi? Kaupungin vammaistyöntekijä ja sossu samoin? 

Tulkaa sitten huutelemaan kun itse elätte sitä arkea, josta ei täällä vielä(kään) nähtävästi saa puhua.

t. se paska äiti

Noita oman kehän kiillottajia on joka lähtöön, ei niistä kannata välittää kun eivät midtään oikeasti mitään ymmärrä. Ihme jeesustelua, "ei saa hylätä perheenjäsentä".

Eräässä toisessa ketjussa syyllistettiin naista, joka halusi laittaa miehensä laitokseen kun tämä vaati 24/7hoitoa, oli alkanut ilkeäksi ja sotki tahallaan, raivosi, hakkasi, huusi jne. Muistisairas, siis. Mutta ei, "loppuun asti pitää seisoa rinnalla ja pälä pälä".

Iso tsemppi sinulle kirjoittaja, ja kaikille muillekin ketkä olette vaikeiden tilanteiden ja päätösten edessä <3

Usein nuo oman kehänsä kiillottajat ovat hieman yksinkertaisia ihmisiä. Äitini on hieman samanlainen. Jos joku puhuu jostain ongelmasta, vaikka esimerkkinä se, kun yhdellä sukulaisella oli vaikeuksia opettaa lasta potalle (lapsi paljastui myöhemmin lievästi kehitysvsmmaiseksi). Äitini olevinaan suurena tietäjänä neuvoi ja ohjeisti, eli luetteli ne perusvinkit pottatreeniin, jotka muille ovat täysin itsestään selviä ja asia mainitaan ongelmaksi, vasta kun kaikki on kokeiltu. Äitini neuvojen taso kertoo enemmän hänen älykkyydestä kuin mistään muusta. Ihmiset ovat kyllä yleensä jo kokeilleet ihan kaiken, ennen kuin asian ongelmaksi mainitsevat. Mutta joillekin tämän ymmärtäminen on liian vaikeaa.

Onko sinulla varaa arvostella yhtään ketään äiti-ihmistä?

Niin, jos ylipäätään yhtään ketään saa tai ei saa arvostella, niin lapsen synnyttäminen ei vaikuta mitenkään siihen, että voiko vai ei voi. Eli äitiys ei vaikuta mitenkään siihen, voiko jotain arvostella.

Vierailija kirjoitti:

Sydämen on outolintujen kanssa, olenhan itsekin sellainen.

Sinun kaltaisesi äidit ovat yksi syy, miksi erityislasten äidit eivät puhu ongelmistaan. Toivottavasti pystyt sädekehäsi loistossa edes häpeämään.

Kyllä näistä paistaa läpi se, kuka on oikeasti läheltä päässyt valitettavasti tällaista lasta/nuorta seuraamaan. Tämän "paskan äidin" kommentteihin voin samaistua täysin. Siinä ei pehmolelut ja rakkaus aina riitä.

Minun sisarellani on kolmesta lapsesta kodin ulkopuolelle sijoitettu kaksi. Ovat suurinpiirtein saman ikäisiä kuin minun lapseni. Asumme kaukana toisistamme ja menneinä vuosina näimme satunnaisesti kerran vuodessa. Se sota mikä joka kerta heidän kotonaan oli raivareineen päällä oli minulle liikaa. Vaikka sain seurata sitä vain pari kertaa vuodessa tunnin-kaksi. Sai pelätä itsensä ja omien lasten joutuvan nyrkin tai raivonpuuskassa heitetyn juomalasin kohteeksi. En ymmärrä miten sisareni jaksoi tätä sotaa vuosikausia saati kun kuvioon sitten syntyi vähän suuremmalla ikäerolla tämä suunnittelematon kolmas lapsi. Sai jatkuvasti todellakin pelätä vastasyntyneen puolesta, joka saattaisi 7-8-vuotiaiden sisartensa raivon kohteeksi joutua. Edes roskapussia ei voinut omakotitalon pihalle viedä. Koitettiin toki ennemmin keveämmät toimenpiteet (kotikoulut, psykologit, erityisluokat jne), kunnes huostaanotto ja asuminen laitoksessa oli ainoa vaihtoehto.

Kotiin jäi silloin tämä nuorin vuoden ikäinen lapsi. Hänellä myös kielellistä kehityshäiriötä jne. mutta tukitoimiin ryhdytty ajoissa ja vanhempien voimavarat olleet tämän kanssa paremmat. Voi olla, että tämä saa kasvaa kotonaan isoksi asti. Kaksi jo pitkälle teini-ikäistä lasta eivät luultavammin enää koskaan kotonaan asu.

Minullahan piti tehdä ennen tuota huostaanottoa päätös, että omien lasteni suojelemiseksi emme tekemisissä näiden serkkujen kanssa olleet. Vanhemman tehtävä on aina suojella ja turvata lapsilleen terve ja turvallinen kasvuympäristö. Joskus tämä tarkoittaa sitä, että oma perheenjäsen (on se sitten esim. päihderiippuvainen äiti, mummo, as-sisarus tmv) pitää poistaa kuviosta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä näistä paistaa läpi se, kuka on oikeasti läheltä päässyt valitettavasti tällaista lasta/nuorta seuraamaan. Tämän "paskan äidin" kommentteihin voin samaistua täysin. Siinä ei pehmolelut ja rakkaus aina riitä.

Minun sisarellani on kolmesta lapsesta kodin ulkopuolelle sijoitettu kaksi. Ovat suurinpiirtein saman ikäisiä kuin minun lapseni. Asumme kaukana toisistamme ja menneinä vuosina näimme satunnaisesti kerran vuodessa. Se sota mikä joka kerta heidän kotonaan oli raivareineen päällä oli minulle liikaa. Vaikka sain seurata sitä vain pari kertaa vuodessa tunnin-kaksi. Sai pelätä itsensä ja omien lasten joutuvan nyrkin tai raivonpuuskassa heitetyn juomalasin kohteeksi. En ymmärrä miten sisareni jaksoi tätä sotaa vuosikausia saati kun kuvioon sitten syntyi vähän suuremmalla ikäerolla tämä suunnittelematon kolmas lapsi. Sai jatkuvasti todellakin pelätä vastasyntyneen puolesta, joka saattaisi 7-8-vuotiaiden sisartensa raivon kohteeksi joutua. Edes roskapussia ei voinut omakotitalon pihalle viedä. Koitettiin toki ennemmin keveämmät toimenpiteet (kotikoulut, psykologit, erityisluokat jne), kunnes huostaanotto ja asuminen laitoksessa oli ainoa vaihtoehto.

Kotiin jäi silloin tämä nuorin vuoden ikäinen lapsi. Hänellä myös kielellistä kehityshäiriötä jne. mutta tukitoimiin ryhdytty ajoissa ja vanhempien voimavarat olleet tämän kanssa paremmat. Voi olla, että tämä saa kasvaa kotonaan isoksi asti. Kaksi jo pitkälle teini-ikäistä lasta eivät luultavammin enää koskaan kotonaan asu.

Minullahan piti tehdä ennen tuota huostaanottoa päätös, että omien lasteni suojelemiseksi emme tekemisissä näiden serkkujen kanssa olleet. Vanhemman tehtävä on aina suojella ja turvata lapsilleen terve ja turvallinen kasvuympäristö. Joskus tämä tarkoittaa sitä, että oma perheenjäsen (on se sitten esim. päihderiippuvainen äiti, mummo, as-sisarus tmv) pitää poistaa kuviosta.

Tuttavapiirissä perhe, jossa kaksi lasta on osan ajasta laitoshoidossa, että se kolmas terve lapsi saa edes vähän huomiota vanhemmiltaan. Ja ne vanhemmat saavat joskus nukuttua ja vaikka käydä kaupassa ilman ylimääräistä draamaa, joita niiden erityisten kanssa on joka kerta.

Kerran olen nähnyt kun perheen autisti sai raivokohtauksen. Oli järkyttävää katseltavaa. Ei todellakaan mennä käymään silloin kun nuo erityiset ovat kotona. Enkä usko, että edes haluavat vieraita tuolloin, kun kaikki poikkeamat rutiiniin ovat kipinä katastrofille.

En todellakaan ihmettele, että ovat päätyneet tähän ratkaisuun. En minäkään niitä lapsia jaksaisi.

Ei tuo aspergerilta kuulosta vaan täysin autistiselta. Näin asperger vanhempana jonka lapsella on asperger tämän sanon.  Minä en lähtisi edes yrittämään tuollaisen sekopään kanssa ja todellakaan ei ole mikään asperger teidän lapsi. Teidän lapsella on virheellinen diagnoosi. Asperger on kuitenkin sieltä kevyimmästä päästä autisminkirjolla. Lapsenne vaikuttaa autistiselle ja henkisesti häiriintyneelle, kenties monivammainen. Itse hakisin sijoistusta ja siitä huostaa. Sinulla on velvollisuus muita lapsia kohtaan ja itseäsi kohtaan eikä sen yli voi ajaa mikään häiriintynyt yksilö. Tuollainen kuuluu sellaiseen hoitoyksikköön jossa on avustajat jotka ymmärtää vammaisuutta ja autismia.

Vierailija kirjoitti:

Avaukseni oli ehkä vähän kusipäinen, myönnän. Mutta tämä on aikuisten ihmisten palsta, joten kuvittelin että asiat voi sanoa kuten ne ovat. Aina en jaksa valita sanojani, varsinkaan tähän aikaan illasta.

Ja kyllä, huostaanotto paransi elämänlaatuamme! Minun ja miehen välinen riitely lakkasi täysin, pikkusisarus suorastaan puhkesi kukkaan: estyneen ja pelokkaan oloisesta lapsesta kasvoi rohkea ja itsetietoinen pälpättäjä. Kaikilla oli nyt tilaa hengittää, tilaa olla. Kukaan ei enää vaatinut juoksemaan toisella puolella kuntaa haukuttavana kolmesti viikossa. Ei tarvinnut miettiä etukäteen jokaista sanaa, jokaista ilmaisua, ettei joku vain saisi raivaria. Joskus sitä saattoi heittäytyä hulluksi ja kävellä eri reittiä (hui!) kotiin kuin yleensä. Yöllä sai nukkua. Kukaan ei rikkonut tavaroita, sotkenut ulosteella paikkoja tai jumittunut tuntikausiksi johonkin vaaralliseen puuhaan. 

Jos tämä assi olisi ollut edes vähän pahoillaan käytöksestään joskus, olisin ehkä vielä jaksanut. Hän ei ollut; ylimielisesti vaan jankutti ja haukkui muita. Kaikki oli (ja on edelleen) muiden vika. Hän tietää kaiken, osaa kaiken, on täydellinen. Kun katson kahdesti vuosittain koulun "todistuksia" (niitähän ne eivät ole, pelkkiä arviointeja osaamisen tasosta), siellä hän on arvioinut aina osaavansa kaiken ja pistänyt ruksin parhaimpaan mahdolliseen kohtaan joka kerta. Opettajan arvio on usein päinvastainen. 

Loppua kohden aloin epäilemään mielenterveyttäni, koska todistin useita väkivallanpurkauksia ym. tekoja päivittäin ja kun pistin lasta niistä vastuuseen, hän oli aivan vakuuttunut siitä, ettei hän missään nimessä ollut koskaan tehnyt niin. Vaikka olisin ihan vierestä tätä todistanut. Tänäkin päivänä on sitä mieltä, ettei hän ole koskaan lyönyt ketään ja että hän on superrento tyyppi. Kukaan muu ei ole samaa mieltä. 

Ja sille yhdelle, joka kaipaili maaseutumatkailua: tämä lapsi on ollut mukanamme lomilla. Hän ei nauti niistä. Ympäristönvaihdos ja muutokset rutiineihin on liikaa. Hän ei saa mitään irti asioista, joista muut ihmiset yleensä pitävät lomalla. 

t. se paska äiti

Hei. En missään nimessä halua arvostella tai päteä, mutta tutkittiinko, että lapsellanne ei ollut muuta kuin as? Tiedän, että lapset ovat erilaisia, mutta ystävälläni on todella vaikea ass-lapsi, mutta kyllä hänkin osaa olla pahoillaan tekemisistään. Kuulostaa siltä, että pelkkä as ei selitä kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Hei sinä yksi suunsoittaja, veikkaan että sinulla ei ole lähipiirissä yhtään autistia.

Nämä ihmiset, lapsia tai aikuisia, voivat olla ihan pienen lapsen tasolla taidoissaan ja käytöksessään.

Joku tuolla aiemmin kuvasi että 10-vuotiaalta voi olettaa n. 3-vuotiaan taitoja, mutta aina tilanne ei ole niinkään optimistinen. 

Joukossa on kaikenlaisia tyyppejä; oikeasti fiksuja jossain, osa vähemmän fiksuja. Osa osaa käyttäytyä, osa ei. Osan kanssa opetellaan joka ikinen päivä uudestaan ne asiat, joita on toistettu kaikkien mahdollisten tukitoimien kanssa viimeiset 12 vuotta, ilman menestystä. 

On aika törkeää olettaa etteikö assin kanssa elänyt olisi kaikkeaan yrittänyt. Tavallinen ihminen ei ole lääkäri. Me emme oli yli-ihmisiä. Meilläkin on tarve omaan elämään, edes joskus, johon ei kuulu loputtomat terapiakäynnit, jatkuvat raivarit ja väkivalta, pelkääminen ja vastaava. 

Kaikki lapset eivät etene mihinkään, vaikka heille antaisi resursseja enemmän kuin tavallista. Osa on vaipoissa vielä yläasteellakin, osa ei kommunikoi juuri mitenkään vaikka teoriassa osaisivat mm. tukiviittomat sekä kirjoittaa. Autisti ei ole aivoiltaan tavallinen! 

sotket autistit ja assit.

Ketjussa on puhe asseista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, tottakai annoin lapsen pois, ihan vaan ilkeyttäni.

Eihän kyse ollut suinkaan siitä että tämä meidän assi oli väkivaltainen kaikkia kohtaan, alkaen ventovieraista ja päättyen meihin perheenjäseniin. 

Että hän raivosi, riehui ja hajoitti paikkoja päivittäin.

Että raivari tuli ihan vaan siitä, kun jouduttiin kävelemään kotimatka eri reittiä pitkin tietyön vuoksi. 

Että päiväkodin erityisopettaja soitteli minulle töihin itkien, kun ei enää tiedä, mitä pitäisi tehdä. 

Ihan kevyin perustein annoin hänet pois, tottakai. Ja vika on automaattisesti juuri minussa, äidissä. 

Kun kehut nykyistä elämäänne se tuntuu pahalta. Kun haukut lastasi lihavaksi pelintuijottajaksi, sekin tuntuu pahalta. Tulee surullinen olo lapsenne puolesta, hän kuulostaa onnettomalta. Ei välttämättä voi itselleen mitään ♥️ Toivon että veisit hänelle pehmolelun, lohduttaa isoakin, tai koiran käymään, tai joku uintireissu, tai maatilamatka. Ne säilyy mielessä vaikka koko reissu olisi katastrofi. Siellä on ihminen sisällä! Halaa vaikka hän ei vastaisi.

Äitini piti minua nälässä ja löi

Pitäiskö mennä halaamaan ,nyt kun on vanha?

Niin ja oli ihan normaali ihminen

Voisitko yst.vastata?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, tottakai annoin lapsen pois, ihan vaan ilkeyttäni.

Eihän kyse ollut suinkaan siitä että tämä meidän assi oli väkivaltainen kaikkia kohtaan, alkaen ventovieraista ja päättyen meihin perheenjäseniin. 

Että hän raivosi, riehui ja hajoitti paikkoja päivittäin.

Että raivari tuli ihan vaan siitä, kun jouduttiin kävelemään kotimatka eri reittiä pitkin tietyön vuoksi. 

Että päiväkodin erityisopettaja soitteli minulle töihin itkien, kun ei enää tiedä, mitä pitäisi tehdä. 

Ihan kevyin perustein annoin hänet pois, tottakai. Ja vika on automaattisesti juuri minussa, äidissä. 

Kun kehut nykyistä elämäänne se tuntuu pahalta. Kun haukut lastasi lihavaksi pelintuijottajaksi, sekin tuntuu pahalta. Tulee surullinen olo lapsenne puolesta, hän kuulostaa onnettomalta. Ei välttämättä voi itselleen mitään ♥️ Toivon että veisit hänelle pehmolelun, lohduttaa isoakin, tai koiran käymään, tai joku uintireissu, tai maatilamatka. Ne säilyy mielessä vaikka koko reissu olisi katastrofi. Siellä on ihminen sisällä! Halaa vaikka hän ei vastaisi.

Äitini piti minua nälässä ja löi

Pitäiskö mennä halaamaan ,nyt kun on vanha?

Niin ja oli ihan normaali ihminen

Voisitko yst.vastata?

Siellä on ihminen sisällä! Halaa vaikka hän ei vastaisi.

Vierailija kirjoitti:

Nämä on kyllä vaikeita tilanteita koko perheelle ja joskus tuntuvat kovin epäreiluilta kaikille.

Itselläni on lähipiirissä tapaus jossa perheessä as-lapsi (kaiketi voisi sanoa keskivaikea, vanhemmat itse kuvaavat lasta näin). Hän on esikoinen. Vanhemmat olivat toki väsyneitä mutta jaksoivat silti hyvin lapsensa kanssa kun tämä oli ainoa lapsi.

Vanhemmille tuli iso tarve ja halu saada lisää lapsia. Tehdä sisarus ainokaiseksi. Lähisukulainen kun itsestä aika jättää. Halusivat tottakai myös saada kokea neurotyypillisen (=ei as-lapsen, ns. normaalapsen) vanhemmuus. Mutta mitä vanhemmat eivät olleet ottaneet tarpeeksi huomioon oli se että 1. Assilapsesta saattaa tulla vaativampi uuden sisaruksen myötä (as-lapsen oli äärimmäisen vaikea sopeutua muutokseen jonka uusi lapsi toi) ja 2. Se toinen ”normaalikin” lapsi vie voimavaroja vaikkei erikoisalapsi olisikaan.

Tulos: kun nuorempi oli 4v esikois as-lapsi sijoitettiin perheen ulkopuolelle koska vanhemmilta loppui voimavarat ja as-lapsi ”terrorisoi” koko perhettä.

Tuntuu ihan tosi pahalta. Yhden lapsen kanssa pärjäsivät mutta kun toisen halusivat niin jaksamista ei enää riittänytkään sille vaikeammalle. Elävät nyt yhden lapsen lapsiperhe-elämää. Se vaikea lapsi on ulkoistettu muiden hoidettavaksi. Miltä tuntunee siltä as-lapsesta. Hehän eivät ole tyhmiä. Aivot toimivat ja ovat usein äärimmäisenkin skarppeja/älykkäitä mutta sosiaalisissa taidoissa/tunteiden ilmaisussa on ongelmaa. Se ei tarkoita ettei tunteita olisi.

Tuli pikkuveli. Se tavallinen ja helppo. Se jota ei viety terapiaan 3x viikossa. Ja se vei vanhemman lapsen tilan perheestä.

Ymmärrän vanhempia että halusivat toisen lapsen mutta silti mietin oliko oikea ratkaisu vanhemman lapsen hyvinvoinnin kannalta. Ainakaan ei ollut hyvä ratkaisu äidin mielenterveyden kannalta. Vaikka toisaalta sanoo että kun vanhempi sijoitettiin niin oli ”kuin olisi saanut elämänsä takaisin” mutta silti tuntee päivittäin huonoa omaatuntoa toisesta lapsestaan kun ei jaksanutkaan”.

Kyllä minä ymmärrän vanhemman halun saada myös terve lapsi. Toki jos on jo yksi autisti perheessä, niin riski sille, että toinenkin sitten on kasvaa suuresti - tai ainakin sen toisen lapsen omat lapset sitten saattavat autismin periä, vaikka toinen lapsi itse ei autismia saisi. Autismi on pitkälle sukurasite.

Autistien kanssa on usein vaikeampaa, kun he kasvavat ohi pikkulapsivaiheen. 25-kiloisen riehunta on eri asia kuin 60-kiloisen riehunta - tai 80-kiloisen. Pikkulapsen elämä on helpompaa kuin koululaisen elämä vaatimuksiltaan. Ei sitä oikeasti voi tietää, mikä ao lapsesta olisi tullut ilman sisarusta. Olisi voinut olla yhtä hankala tai vielä hankalampi - tai sitten ei. Ei voi tietää.

Tarinoita riittää. Minä taas tiedän yhden perheen, jossa aspergerin kanssa oli helpompi pärjätä, kun syntyi muita sisaruksia. Perhe ei pystynyt enää elämään täysin aspergerin tarpeissa ja haluissa, niin aspergerinkin itsekeskeisyys väheni. Siinä perheessä oli mennyt vähän sekaisin se, että mikä oikeasti on autismia ja mikä sitä, että autistiksi diagnosoitu muutoin on vaativa ja kierre lähtee käyntiin. Mutta joka tapaus on eri - ja noiden oikeasti vaikeiden autistien kanssa tilanne on aina paha, oli muita lapsia tai ei. Kysymys myös lienee, että kuinka monta elämää on uhrattava, jos sattuu esikoiseksi vaikean autistin saamaan. Ovatko vanhemmat 'tuomittuja' siihen tilanteeseen lopuksi ikäänsä vai saako heillä olla muuta elämää tai perhettä? Joillakin täällä näyttää siitä olevan vankka mielipide, mutta ei oikeasti vaikeaa autistia perheessä. Sivusta seuraaminen on täysin eri asia, kuin tilanteessa eläminen.

Pitääkö sukulaisia rakastaa?

Pitää

Pitääkö omaa lasta rakastaa

Pitää

Saako puolisosta erota

Ei

Saako lemmikin antaa pois

Ei

Onko äiti aina syyllinen

On (tämä pitää paikkansa ,omani hakkasi ja piti nälässä)

tasan ei mee nallekarkit:( kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, tottakai annoin lapsen pois, ihan vaan ilkeyttäni.

Eihän kyse ollut suinkaan siitä että tämä meidän assi oli väkivaltainen kaikkia kohtaan, alkaen ventovieraista ja päättyen meihin perheenjäseniin. 

Että hän raivosi, riehui ja hajoitti paikkoja päivittäin.

Että raivari tuli ihan vaan siitä, kun jouduttiin kävelemään kotimatka eri reittiä pitkin tietyön vuoksi. 

Että päiväkodin erityisopettaja soitteli minulle töihin itkien, kun ei enää tiedä, mitä pitäisi tehdä. 

Ihan kevyin perustein annoin hänet pois, tottakai. Ja vika on automaattisesti juuri minussa, äidissä. 

Kun kehut nykyistä elämäänne se tuntuu pahalta. Kun haukut lastasi lihavaksi pelintuijottajaksi, sekin tuntuu pahalta. Tulee surullinen olo lapsenne puolesta, hän kuulostaa onnettomalta. Ei välttämättä voi itselleen mitään ♥️ Toivon että veisit hänelle pehmolelun, lohduttaa isoakin, tai koiran käymään, tai joku uintireissu, tai maatilamatka. Ne säilyy mielessä vaikka koko reissu olisi katastrofi. Siellä on ihminen sisällä! Halaa vaikka hän ei vastaisi.

Äitini piti minua nälässä ja löi

Pitäiskö mennä halaamaan ,nyt kun on vanha?

Niin ja oli ihan normaali ihminen

Voisitko yst.vastata?

Siellä on ihminen sisällä! Halaa vaikka hän ei vastaisi.

Niin siis monet autistit eivät nimenomaan halua, että noin vain halataan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viekää saunan taakse ja ampukaa kuula kalloon!

Niin tosiaan. Minkä takia laissa ei sallita Asperger-ihmisten tappamista?

Pitäisi sallia, jopa pelkästä epäilystä.

Mutta jos epäily osoittautuu vääräksi?

Mitään tärkeää ei menetetty joten mitä väliä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa laitoksista ei oikeasti ole sopivia as-nuorelle. Tämän sanon itse entisenä laitoslapsena, jolla on asperger-diagnoosi. Jouduin vakavasti kiusatuksi, seksuaalisesti hyväksikäytetyksi ja pahoinpidellyksi. Yritin laitoksessa itsemurhaa yli 10 kertaa.

Eihän ne sovi ei. Kertoisitko vielä näkemyksesi, ja ehdotuksesi siitä mitä pitäisi tehdä tällaiselle as-nuorelle?

Eli, lintsaa koulusta, huutaa/haistattelee kotona ja koulussa koko ajan, ei suostu tekemään mitään, ei edes ottamaan kenkiä pois mennessään sänkyynsä. Ei myöskään pese lakanaa jolla oli kuraisine kenkineen. Ei syö mitään muuta kuin suklaata ja sipsejä. On öitä pois kotoa puhelimet kiinni, karkaa jatkuvasti yöksi ulos, liikkuu aikuisten ihmisten kanssa samoissa porukoissa, käyttää päihteitä ja tupakoi. 

Mihin hänet laitetaan asumaan, kun kotona ei voi enää olla, koska vanhemmat eivät lain mukaankaan saa estää tätä nuoren toimintaa, ja laitoskin on mielestäsi niin paha paikka? Minne hänet laitetaan?

Lintsaus saadaan yleensä tehokkaasti kuriin. Se tapahtuu siten, että vanhempi vie joka aamu lapsen kouluun. (Joo, tässä voi joutua tekemään ihan uhrauksia eli rukkaamaan työaikoja jne.). Lasta ei viedä koulun portille vaan hänen kanssaan kävellään perille, sisään koulun portista ja aina luokkaan saakka, jossa hänet luovutetaan ensimmäisen tunnin opettajalle. Joo on lapsesta supernoloa, ja sinällään hyvä muistutus siitä että teoilla on seuraukset.

Koulun kanssa sovitaan, että jos lapsi ei ilmesty jollekin tunnille, tästä ilmoitetaan välittömästi vanhemmalle (tai muulle tukihenkilölle), joka hakee lapsen heti kotoa takaisin kouluun.

Kännykkä luovutetaan illalla klo 21 omaan kännykkäparkkiinsa, joka ei ole omassa huoneessa. Puhelimen voi sieltä taas aamulla noutaa. Kännykkään hankitaan sellaiset ohjelmat, että vanhemmat voivat rajoittaa puhelimen ja netin käyttöä. Esimerkiksi nettiin lapsilukko ajalle klo 21-07. Jos puhelinta ei käytetä sovitusti, voidaan kännykänkäyttöoikeus peruuttaa viikoksi kerrallaan.

Lapsi nukkukoon kuraisessa sängyssään jos sen hyväksi kokee, siitä en tuossa tilanteessa lähtisi vääntämään.

Kotona on tarjolla jatkossa vain terveellistä ruokaa, ei suklaata tai sipsejä. Jos ei maita niin voivoi, sepä ikävää.

Viikkorahoillaan ostakoon suklaata ja sipsejä jos haluaa. Jos viikkoraha kuitenkin menee tupakkaan ja päihteisiin, silloin täytyy varmistaa ettei vanhemmilta tule rahaa päihteisiin. Viikkoraha kannattaa siirtää tilille ja antaa lapselle Electron-kortti, jonka kautta pystyy seuraamaan mihin rahat menevät.

Vierailija kirjoitti:

Miten yksikään sijaisperhe pärjäisi sen enempää? Kuulostaa kyllä niin haastavalta, etten usko hänen voivan olla missään perheessä, ei omassa eikä muiden.

Sijaisperhe ei ole valmiiksi aivan lopussa. Jos on kyse vaatimamman lapsen sijoituksesta, siellä voi olla sijaisvanhempi(a) täysipäiväisesti kotona tätä varten.

Myös se tukiperhevaihtoehto pitäisi selvittää ihan kunnolla.

Minulla on 17-vuotias syvästi asperger lapsi. Ei hän riehu, vaan on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, yksinään viihtyvä teini. Vähemmän hänestä on ns. häiriötä ja vaivaa kuin normaalista sisaruksestaan, joka on häntä kaksi vuotta vanhempi.

Aspergerit ovat kaikki yksilöitä, ja heidän negatiivinen yleistäminen on väärin. En sano, että ap niin tekisi, mutta moni tässä ketjussa tekee ja koko ketjun olemassaolo on ikävä kyllä negatiivisesti yleistävä.

Toki erityislasten vanhemmilla on oikeus purkaa huonoja fiiliksiään ja saada tukea ja neuvoa. Mutta ei se onnistu tällaisella anonyymillä yleispalstalla, jossa 99 prosenttia vastaajista on joko lapsettomia tai normilasten vanhempia. Joukossa on trolleja ja erityislapsia vihaavia, jotka mielellään lietsovat vielä kauhukertomuksia asseista likipitäen ihmishirviöinä.

Mitä tulee assien kasvattamiseen, niin se on kyllä haastavaa. Neurologi sanoi joskus, kun as-lapsemme oli aivan pieni, että assit toimivat eri käyttöjärjestelmällä kuin me ns. normaalit. Logiikka on eri, ja vanhempien on syytä oppia se assinsa logiikka, koska se helpottaa yhteispeliä aivan huimasti.

Jos ap ette ole olleet - sori, en ihan koko ketjua jaksanut lukea - vielä Kelan kustantamalla sopeutumisvalmennuksella, menkää ihmeessä. Hakukaavake ja ohjeet löytyvät Kelan sivuilta hakusanalla sopeutumisvalmennus. Tarvitsette siihen lapsen diagnosoineen tahon suosituksen.

Sopeutumisvalmennuskurssi on leiri, jolla on mukana muita as-perheitä. Mukana siis on koko perhe ja tukikeskusteluja on myös erikseen nt-sisaruksille. Täysihoito.

Assit kyllä kasvavat ja kehittyvät. Vaikka jokin ikävaihe on vaikea, se ei onneksi tarkoita, että lapsi olisi hamaan hautaan saakka yhtä hankala.

Samoin asperger on assinkin luonteesta vain osa. Voi hyvin olla, että hänellä sen aggressiivisuuden aiheuttaa jokin muu kuin as. Tai esimerkiksi ikä pahentaa tilannetta. Uhmaikäinen ja teini as voi olla hankalampi kuin vaikkapa kahdeksanvuotias as. Tai ehkä lapsi oirehtii vanhempiensa riitelyn takia. Moni asia vaikuttaa.

Myös parisuhteenne voi kertomasi mukaan huonosti. On ihan selvää, että haastava lapsi väsyttää ja lisää stressiä ja aiheuttaa riitoja vanhempien kesken, mutta kaikesta ei voi syyttää aspergeria. Teidän pitää hoitaa parisuhdetta kuntoon samalla, kun yritätte selvitä lapsen haastavuudesta. Tiedän oikein hyvin, että se on raskasta, mutta onko parempiakaan vaihtoehtoja olemassa?

Seurakunnilta ja perheneuvoloilta saa ilmaista parisuhdeterapiaa. Sitä kannattaa nyt heti hakea, jonot voivat olla kuukausien mittaisia. Työstäkää omaa suhdettanne, tapojanne riidellä, jakaa vastuuta perheestä.

212 jatkaa:

Monella on ketjussa aivan epärealistiset kuvitelmat erityislasten saamasta tuesta. Se on kouluikäisillä usein täysin nollassa. Näin ainakin täällä stadissa. Ok, erityisopetuspäätöksen saimme, mikä sekään ei ole kaikissa kunnissa itsestäänselvyys, aspgerger katsotaan lasta tapaamatta jotenkin "lieväksi" diagnoosina. Mutta esimerkiksi Kelan terapioita emme ole koskaan saaneet lapselle, onneksi sentään puhe- ja toimintaterapiaa lapsi sai ennen kouluikää HUS:n ostopalveluna.

Mutta osin noita voi ja pitää vaan ostaa itse. Neuropsykiatrinen kuntoutus tai coaching voisivat toimia teidän lapsellanne, ap. Onko teillä varaa, onko kunnassanne niitä mahdollisuus saada omalla rahalla?

Voimia! Älkää uhriutuko, älkääkä jumittako syytelemään pelkkää aspergeria ongelmistanne. Jos nimittäin niin teette, teiltä jää selvittämättä kaikki MUUT kriisiin vaikuttavat tekijät, ettekä selviä tuosta ikinä. Karu kommentti, mutta näin se on. Parisuhdeongelmat yms. eivät pysyvästi ratkea, vaikka lapsi sijoitettaisiin laitokseen.