As-lapsi tuhoaa perheen

Miettikää, puhuttaisiinko muista lasten vakavista sairauksista tai erityispiirteistä samalla lailla.

"Lapsen pahat allergiat tuhosivat perheemme. Hän vain paskoo ja on kiukkuinen koko ajan, ja sen takia minä ja mies riidellään ja ollaan avioeron partaalla. Ollaan tosi väsyneitäkin, koska allergikko ei nuku vatsa- ja iho-oireiden takia kunnolla ja joudutaan väsäämään erityisruokia. Mitään apua ei saada. Ainoa vaihtoehto on antaa lapsi huostaan."

Mitä neuvoisitte? Lapsi huostaan, ainoa keino? Ja mitä sen kunnan teidän mielestä pitäisi tehdä, tulla ja hoitaa lapset?

Pidätte ihmeen annettuna, että vanhemmat osaavat automaattisesti suhtautua lapseensa sataprosenttisen oikein, eikä siinä ole mitään korjattavaa? Ja että ihan normaalia se, että vanhemmat eivät tule toimeen keskenään, eikä silleKÄÄN tarvitse vanhempien edes yrittää tehdä mitään, lapsi huostaan vaan?

Assit eivät ole mitään ulkoavaruuden alieneita, heissä on muitakin piirteitä kuin pelkkä as. Heitä voi opetella hoitamaan ja kasvattamaan, jos on halua, viisautta ja taitoa.

Jos nostaa kädet pystyyn, niin peli on pelattu. Ei vaan ole oikein syyttää lasta siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

As-lapsi ei tuhoa perhettä. Sen sijaan vanhempien jaksamattomius ja osaltaan osaamattomuus tuhoaa.

Usein as-lapsien käytös nähdään sairauden kautta. Mitä tahansa as-lapsi tekeekin niin se johtuu assista. Huono käytös pöydässä = johtuu assista. Toisten lasten töniminen = johtuu assista. Huutaminen = johtuu assista. Tavaroiden rikkominen = johtuu assista. Ei muisteta että se as-lapsi on myös muuta kuin as. Hän on myös lapsi.

Mitäpä jos se huono käytös pöydässä johtuukin siitä että hän on lapsi jolle ei ole jaksettu tarpeeksi pitkään ja osaamistasoisesti opettaa/kieltää että ei, näin ei tehdä. Jne.

Jos se assilapsi kolisuttaa ja keikuttaa tuoliaan siksi ettei häntä enää jakseta kieltää kun ”sillä on nyt tuo Assi, johtuu siitä”. As-lapselle pitää usein jaksaa vuodesta toiseen opettaa pöytätapoja kuin yksi-kaksivuotiaalle mutta aivan kuten yksi-kaksivuotias hän oppii ja lopettaa huonon käytöksen kun tarpeeksi pitkään sitä vaaditaan. Otetaan ruoka pois jos ei huono käytös pöydässä lopu. Ruoan saa takaisin kun osaa käyttäytyä. Kummasti nämä assit yleensä kyllä rauhoittuvat lopulta tilanteissa kun heiltä ei hyväksytä huonoa käytöstä.

Kyllä, se on helvetillisen pitkä matka kasvattaa as-lasta. 10-vuotiasta joutuu opettamaan mahdollisesti vielä kuten normaalia kolmevuotiasta mutta jos ei nyt syvemmästä autismista ole kyse niin onnistuu kyllä. Nimimerkillä kokemusta on 20v ajalta.

Jos vanhemmat vaan hyväksyisivät että se oma lapsi käyttäytyy joskus huonosti koska on ihan lapsi ja se huono käytös sallitaan (”kun sillä on assi niin ei voi mitään”) niin asialle voisi tehdä muutoksen.

Tiivistit ajatukseni sanoiksi! Olen itse parikymppinen as-nainen, enkä ymmärrä sitä, että ihan kaikki mahdollinen laitetaan diagnoosin piikkiin. Toki on hyvä tiedostaa, mitä as pitää sisällään, mutta rajansa silläkin. Se, että ihminen on asperger ei tarkoita, että hän on vain ja ainoastaan asperger. Ihmisten persoonallisuus ja temperamentti ovat yksilöllisiä asioita, ja mätiä omenia vain valitettavasti sattuu sinne tänne, jos sallitte ilmaisun. Tarkoitus ei ole nimitellä ap:n lasta. Kielikuva tuli vain ap:n lapsen kuvauksesta mieleen.

Olen suhteellisen kökkö tulkitsemaan muita ihmisiä, mutta villi (ja täysin epäpätevä) veikkaukseni on, ettei ap:n lapselle tule luonnostaan muiden ihmisten arvostaminen. Neuronormaalillekin (= nentille) lapselle saa tankata käytöstapoja, mutta aspergerille sitä joutuu vielä teroittamaan.

Olen itse kiltti, ja lapsena olin vieläpä aivan liian ylikiltti, sillä äitini jaksoi aina muistuttaa, että muut ihmiset on syytä ottaa huomioon. Nykyäänkin olen huomaavainen muita kohtaan, mutta tunnistan itsestäni piirteen, mitä nenteille ei käsitääkseni usein ilmene: Minulla on vain pieni skaala ihmisiä, joiden hyvinvoinnista ja onnellisuudesta välitän täydestä sydämestäni. Äitini, sisarukset, 3 vanhempaa sukulaista ja kaksi läheisintä ystävää. Muille ihmisille ei toivo lähtökohtaisesti pahaa, mutta en myöskään tunne suuria tunteita heitä kohtaan. Harvan ihmisen asiat kiinnostavat minua aidosti. Suurin osa ihmisistä vain on.

Tämä päätön tajunnanvirta päättyy nyt siis siihen toteamukseen, että arvaukseni on, ettei ap:n lapsi ole oppinut "leimautumaan" kunnolla edes perheeseensä. Esimerkiksi minun as-isälleni ei aikoinaan opetettu hirveästi empatia-asioita, eikä hän osannut välittää oikein kenestäkään. Isälleni muut ihmiset olivat itsestäänselvyts ja olemassa vain hänen halujensa tyydyttämiseksi. En ap:n kohdalla osaa arvioida, onko tilanteen korjaaminen myöhäistä. Pahoittelyt siitä.

Lupaan lopettaa tähän. Menen jatkamaan keittiön siivousta, jota välttelin menestyksekäästi koko kommentin kirjoittamisen ajan.

Ihana teksti, jonka kirjoittajalle toivon kaikkea hyvää.

Asseja (ja autisteja) on tosi monenlaisia. Oman lapseni isä, eksäni, on diagnosoitu as (ja add). Menestynyt hyvin opinnoissaan ja työelämässä, ihmissuhteissa vaativampaa. Hyvä isä.

Mutta tavallinen perhe-elämä oli hänelle ihan liikaa. Nyt saa vanhemmuutensa oman jaksamisensa ehdoilla, ja menee aivan mahtavasti.

Onnellisiakin loppuja joskus on.

Sanattomaksi vetää, miten koville jotkut joutuvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei olette itsekin olleet lapsia, ei varmasti ole teidänkään vanhemmilla aina ollut täydellistä ja mahtavaa. Ei elämä ole yhtä päivänpaistetta, kyllä pitää vähän hankaluuksia kestää. Sellaista se on, kyllä se äkkiä helpottaa jonkun kymmenen vuoden päästä - ei se ole kuin noin 4000 päivää, sehän menee ihan hujauksessa 🙂. Lapset ovat elämän suola ja tarkoitus!!!

No sinähän voit ryhtyä AS-lasten sijaisvanhemmaksi, voit sitten valuttaa tuota aurinkoasi heihinkin... Kannattaako tulla kommentoimaan jos ei tiedä asiasta yhtään mitään?

Tää on kyllä hyvä 😊 Ei tosiaan taida olla siellä kokemusta. Luuletko että lapsesta kasvaa aurinkoinen itsenäinen aikuinen. Luultavasti riippuvainen vanhemmista koko ikänsä.

Vierailija kirjoitti:

Ai miksi on "annettu syödä"? Koska nykypäivän Suomessa minkäänlainen rajoittaminen, edes syömisessä, on ilmeisesti kohtuuton vaatimus näille laitoksille. Lapsi oli normaalipainoinen vielä kotona ollessaan (tosin silloinkin herkkujen ja ruoan perään). 

Ja kiitos vaan geeni-heitosta, samoilla geeneillä on myös saatu aikaan aivan päinvastainen, ihana lapsi. 

Ihan off topicina pakko kommentoida tätä, miten syömisten rajoittaminen laitoksissa on kohtuuton vaatimus. Suomen lainsäädäntö (esim. mielenterveyslaki) turvaa nykyään sen verran paljon potilaan itsemääräämisoikeutta, että tällaisissa hoitopaikoissa ei SAA rajoittaa syömistä. Paljon puhutaan siitä, miten ennen käytettiin laitosvalta, mutta nykyään pakon käyttöä käytetään vain äärimmäisissä hätätilanteissa (itsetuhoisuus ja väkivaltatilanteet). Nykyään saa ainoastaan ohjata sanallisesti terveellistä syömistä, mutta jokainen voi arvata miten tehokasta se on esimerkiksi monisairailla mt-/autismi-/kehitysvammapotilailla, joiden lääkitys vielä usein lisää ruokahalua todella paljon. Hoitajat ovat puun ja kuoren välissä, kun potilaan tai asiakkaan terveys ja hyvinvointi vaatisi vaikkapa sitä herkkujen rajoittamista, mutta niin ei saa tehdä.

Ketjussa moni muistuttaa, ettei asperger mitenkään välttämättä aiheuta tuollaisia ongelmia. Ja että assius on ihmisessä vain yksi ominaisuus, ja assia voi kasvattaa ja opettaa sietämään rutiinimuutoksia ja ärsykkeitä.

Ap ei ole uhri, ap on aikuinen toimija, joka tarvitsee apua, mutta on itsekin vastuullinen opettelemaan ja korjaamaan asperger-lapsensa kasvatusta. Parisuhdettaan. Omaa jaksamistaan.

Lapsen demonisointi on turhaa ja hedelmätöntä. Se ei johda mihinkään.

Jos kunta ei tue, Kelalta voi diagnoosin avulla hakea apua. Autismi- ja aspergerliitto kouluttaa ja järjestää vertaisryhmiä. Terveydenhoidon kautta voi hakea assillekin psykiatrista kartoitusta ja tukea.

Kunta on siten vain yksi taho.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, tottakai annoin lapsen pois, ihan vaan ilkeyttäni.

Eihän kyse ollut suinkaan siitä että tämä meidän assi oli väkivaltainen kaikkia kohtaan, alkaen ventovieraista ja päättyen meihin perheenjäseniin. 

Että hän raivosi, riehui ja hajoitti paikkoja päivittäin.

Että raivari tuli ihan vaan siitä, kun jouduttiin kävelemään kotimatka eri reittiä pitkin tietyön vuoksi. 

Että päiväkodin erityisopettaja soitteli minulle töihin itkien, kun ei enää tiedä, mitä pitäisi tehdä. 

Ihan kevyin perustein annoin hänet pois, tottakai. Ja vika on automaattisesti juuri minussa, äidissä. 

Kun kehut nykyistä elämäänne se tuntuu pahalta. Kun haukut lastasi lihavaksi pelintuijottajaksi, sekin tuntuu pahalta. Tulee surullinen olo lapsenne puolesta, hän kuulostaa onnettomalta. Ei välttämättä voi itselleen mitään ♥️ Toivon että veisit hänelle pehmolelun, lohduttaa isoakin, tai koiran käymään, tai joku uintireissu, tai maatilamatka. Ne säilyy mielessä vaikka koko reissu olisi katastrofi. Siellä on ihminen sisällä! Halaa vaikka hän ei vastaisi.

Äitini piti minua nälässä ja löi

Pitäiskö mennä halaamaan ,nyt kun on vanha?

Niin ja oli ihan normaali ihminen

Voisitko yst.vastata?

Onko sinulla varaa arvostella yhtään ketään äiti-ihmistä?

Paskat tuhoaa. Kädettömät vanhemmat kyllä.

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

No ei, kyllä asperger näkyy lapsessa, jos hän on diagnoosin saanut eikä mikään kyökkidiagnosoitu.

Mutta kuten tässä on jo monikin kertonut, ei as-lapsen hoito ja kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Olen ainakin oman lapseni kasvattanut ihan kunnialla ja huomioinut hyvin myös toisen, neurotyypillisne sisaruksen.

Eikä olla mitenkään avioeron partaalla miehenkään kanssa.

Haastavaa hommaa se on, mutta juuri siksi ei kannata nostaa tuolla lailla käsiä pystyyn ja kuitata kaikkea asperger-lapsen olemassaololla. Ei voi muka tehdä ongelmille mitään, kun as-lapsi! Kammottava asenne, ei voi muuta sanoa.

Apua saa ja voi hakea monesta paikasta: kunnan opetustoimesta, terveydenhoidosta, Kelalta, Autismi- ja aspergerliitolta, ystäviltä ja sukulaisilta. Omalla rahalla voi ostaa terapiapalveluita (tämä ei tietenkään päde kaikkiin).

Mutta vastuu ottaa selvää asioista on ja pysyy vanhemmilla. Vastuu hakea ratkaisuja ja apua. Ei se helppoa ole, muttei mahdotontakaan, eikä käsien ilmana nostaminen AINAKAAN auta.

Melkein kaikilla lapsilla on joku haasteellisuus. Eikä asperger ole todellakaan vaikein haaste vanhemmille. Ja as-lapset ovat kaikki yksilöitä, joilla on paljon muitakin ominaisuuksia.

212 vai mikä se nyt olikaan, 17-vuotiaan lukiolaisen assin äiti

Vierailija kirjoitti:

Miettikää, puhuttaisiinko muista lasten vakavista sairauksista tai erityispiirteistä samalla lailla.

"Lapsen pahat allergiat tuhosivat perheemme. Hän vain paskoo ja on kiukkuinen koko ajan, ja sen takia minä ja mies riidellään ja ollaan avioeron partaalla. Ollaan tosi väsyneitäkin, koska allergikko ei nuku vatsa- ja iho-oireiden takia kunnolla ja joudutaan väsäämään erityisruokia. Mitään apua ei saada. Ainoa vaihtoehto on antaa lapsi huostaan."

Mitä neuvoisitte? Lapsi huostaan, ainoa keino? Ja mitä sen kunnan teidän mielestä pitäisi tehdä, tulla ja hoitaa lapset?

Pidätte ihmeen annettuna, että vanhemmat osaavat automaattisesti suhtautua lapseensa sataprosenttisen oikein, eikä siinä ole mitään korjattavaa? Ja että ihan normaalia se, että vanhemmat eivät tule toimeen keskenään, eikä silleKÄÄN tarvitse vanhempien edes yrittää tehdä mitään, lapsi huostaan vaan?

Assit eivät ole mitään ulkoavaruuden alieneita, heissä on muitakin piirteitä kuin pelkkä as. Heitä voi opetella hoitamaan ja kasvattamaan, jos on halua, viisautta ja taitoa.

Jos nostaa kädet pystyyn, niin peli on pelattu. Ei vaan ole oikein syyttää lasta siitä.

Vähän vääriä asioita vertaillaan. Väkivalta ja sen jatkuva uhka vievät asiat ihan eri tasolle. Toki on eri asia, että johtuuko väkivalta autismista vai jostain muusta asiasta - esim paha impulssikontrollin häriö, mielisairaus tms. Ihmiset jaksa aika paljon, mutta tuo väkivaltaisuus on usein se, mikä kamelin selän katkaisee. Paha allergia ja pahan väkivallan uhka ovat täysin eri asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

No ei, kyllä asperger näkyy lapsessa, jos hän on diagnoosin saanut eikä mikään kyökkidiagnosoitu.

Mutta kuten tässä on jo monikin kertonut, ei as-lapsen hoito ja kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Olen ainakin oman lapseni kasvattanut ihan kunnialla ja huomioinut hyvin myös toisen, neurotyypillisne sisaruksen.

Eikä olla mitenkään avioeron partaalla miehenkään kanssa.

Haastavaa hommaa se on, mutta juuri siksi ei kannata nostaa tuolla lailla käsiä pystyyn ja kuitata kaikkea asperger-lapsen olemassaololla. Ei voi muka tehdä ongelmille mitään, kun as-lapsi! Kammottava asenne, ei voi muuta sanoa.

Apua saa ja voi hakea monesta paikasta: kunnan opetustoimesta, terveydenhoidosta, Kelalta, Autismi- ja aspergerliitolta, ystäviltä ja sukulaisilta. Omalla rahalla voi ostaa terapiapalveluita (tämä ei tietenkään päde kaikkiin).

Mutta vastuu ottaa selvää asioista on ja pysyy vanhemmilla. Vastuu hakea ratkaisuja ja apua. Ei se helppoa ole, muttei mahdotontakaan, eikä käsien ilmana nostaminen AINAKAAN auta.

Melkein kaikilla lapsilla on joku haasteellisuus. Eikä asperger ole todellakaan vaikein haaste vanhemmille. Ja as-lapset ovat kaikki yksilöitä, joilla on paljon muitakin ominaisuuksia.

212 vai mikä se nyt olikaan, 17-vuotiaan lukiolaisen assin äiti

Moni on tässäkin ketjussa kertonut, että apua on saatavilla hyvin epätasaisesti riippuen siitä, missä asuu. Se, että sun lapsesi on menestynyt ei tarkoita sitä, että kaikilla lapsilla on samat edellytykset. Munkin as-poika on kuin herran enkeli, nyt lukiossa, mutta ymmärrän, ettei kaikilla ole niin hyvin asiat. Jos perhe on kovin väsynyt, niin voin hyvin ymmärtää halun nostaa kädet pystyyn. Olen itsekin ollut uupunut, johtuen perhetilanteestamme ja tiedän mitä se on. Jos käytettävissä olisi rajattomat resurssit yhden lapsen auttamiseksi, niin se olisi hienoa, mutta kenellä on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

No ei, kyllä asperger näkyy lapsessa, jos hän on diagnoosin saanut eikä mikään kyökkidiagnosoitu.

Mutta kuten tässä on jo monikin kertonut, ei as-lapsen hoito ja kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Olen ainakin oman lapseni kasvattanut ihan kunnialla ja huomioinut hyvin myös toisen, neurotyypillisne sisaruksen.

Eikä olla mitenkään avioeron partaalla miehenkään kanssa.

Haastavaa hommaa se on, mutta juuri siksi ei kannata nostaa tuolla lailla käsiä pystyyn ja kuitata kaikkea asperger-lapsen olemassaololla. Ei voi muka tehdä ongelmille mitään, kun as-lapsi! Kammottava asenne, ei voi muuta sanoa.

Apua saa ja voi hakea monesta paikasta: kunnan opetustoimesta, terveydenhoidosta, Kelalta, Autismi- ja aspergerliitolta, ystäviltä ja sukulaisilta. Omalla rahalla voi ostaa terapiapalveluita (tämä ei tietenkään päde kaikkiin).

Mutta vastuu ottaa selvää asioista on ja pysyy vanhemmilla. Vastuu hakea ratkaisuja ja apua. Ei se helppoa ole, muttei mahdotontakaan, eikä käsien ilmana nostaminen AINAKAAN auta.

Melkein kaikilla lapsilla on joku haasteellisuus. Eikä asperger ole todellakaan vaikein haaste vanhemmille. Ja as-lapset ovat kaikki yksilöitä, joilla on paljon muitakin ominaisuuksia.

212 vai mikä se nyt olikaan, 17-vuotiaan lukiolaisen assin äiti

Tämä on ihan superärsyttävää. Minä, minä, minä, minä kasvatin ja minä onnistuin ja minä sitä ja tätä. Kun sitä autismikirjoa on niin montaa erilaista, että on turha esittää, että jos nyt itse on onnistunut kasvattamaan oman assilapsen hyvin, voi esittää jotain jumalaa ja vaatia, että toinen perhe/äiti, jolla saattaa olla kotona sata kertaa vaikeampi assi-lapsi kuin itsellä ikinä, tekee sitten saman. ''Minä tein'' on todella hutera argumentti.

Seurasin nuorena oman bestiksen perhe-elämää autistisen lapsen kanssa. Muistan, kuinka vanhemmat kyllä kasvattivat pojan isoksi asti kotona, mutta aikamoiset arvet jäi bestikselleni ja tämän siskolle, sekä henkiset että fyysiset. 90 kiloinen jäpikkä pisti nyrkillä perheenjäseniä naamaan, kirkui ja huusi tuntitolkulla putkeen, hajotti ovia ja pirskoi laseja rikki, vaikka vanhemmat kuinka rauhoittelivat ja kaikkensa tekivät. Ajatella, jos tällekin perheelle olisi joku tullut saarnaamaan, että kyllä teidän pitää sitä ja tätä, kun minä taas kasvatan omaa assilastani näin. Voi luoja

Jeesustelu ja moralisointi on todella helppoa, mutta siihen on melko harvalla tosiasiassa oikeutta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

No ei, kyllä asperger näkyy lapsessa, jos hän on diagnoosin saanut eikä mikään kyökkidiagnosoitu.

Mutta kuten tässä on jo monikin kertonut, ei as-lapsen hoito ja kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Olen ainakin oman lapseni kasvattanut ihan kunnialla ja huomioinut hyvin myös toisen, neurotyypillisne sisaruksen.

Eikä olla mitenkään avioeron partaalla miehenkään kanssa.

Haastavaa hommaa se on, mutta juuri siksi ei kannata nostaa tuolla lailla käsiä pystyyn ja kuitata kaikkea asperger-lapsen olemassaololla. Ei voi muka tehdä ongelmille mitään, kun as-lapsi! Kammottava asenne, ei voi muuta sanoa.

Apua saa ja voi hakea monesta paikasta: kunnan opetustoimesta, terveydenhoidosta, Kelalta, Autismi- ja aspergerliitolta, ystäviltä ja sukulaisilta. Omalla rahalla voi ostaa terapiapalveluita (tämä ei tietenkään päde kaikkiin).

Mutta vastuu ottaa selvää asioista on ja pysyy vanhemmilla. Vastuu hakea ratkaisuja ja apua. Ei se helppoa ole, muttei mahdotontakaan, eikä käsien ilmana nostaminen AINAKAAN auta.

Melkein kaikilla lapsilla on joku haasteellisuus. Eikä asperger ole todellakaan vaikein haaste vanhemmille. Ja as-lapset ovat kaikki yksilöitä, joilla on paljon muitakin ominaisuuksia.

212 vai mikä se nyt olikaan, 17-vuotiaan lukiolaisen assin äiti

Hienoa, että teillä asiat hyvin!

Kun olet tavannut yhden aspergerin, olet tavannut yhden aspergerin. Olet onnekas, että lapsesi on asperger, jonka kanssa sujuu. Saatat olla taidokas tai onnekas, mutta toivoisin, että et syyllistä väkivaltaisten autistien vanhempia siitä, että tilanne johtuu heidän kyvyttömyydestään. Et tiedä, millaista todella vaikean autistin kanssa voi olla. Autismi on niin laaja skaala neurobiologista kehityshäiriötä ja siihen voi liittyä paljon liitännäisoireita, jotka eivät ole suoraan autismia, mutta usein esiintyvät yhdessä, esim persoonallisuushäiriö. Kaikkien kanssa ei pärjää, vaikka olisi kuinka hyvä ja kaikkensa antava.

Vierailija kirjoitti:

Miettikää, puhuttaisiinko muista lasten vakavista sairauksista tai erityispiirteistä samalla lailla.

"Lapsen pahat allergiat tuhosivat perheemme. Hän vain paskoo ja on kiukkuinen koko ajan, ja sen takia minä ja mies riidellään ja ollaan avioeron partaalla. Ollaan tosi väsyneitäkin, koska allergikko ei nuku vatsa- ja iho-oireiden takia kunnolla ja joudutaan väsäämään erityisruokia. Mitään apua ei saada. Ainoa vaihtoehto on antaa lapsi huostaan."

Mitä neuvoisitte? Lapsi huostaan, ainoa keino? Ja mitä sen kunnan teidän mielestä pitäisi tehdä, tulla ja hoitaa lapset?

Pidätte ihmeen annettuna, että vanhemmat osaavat automaattisesti suhtautua lapseensa sataprosenttisen oikein, eikä siinä ole mitään korjattavaa? Ja että ihan normaalia se, että vanhemmat eivät tule toimeen keskenään, eikä silleKÄÄN tarvitse vanhempien edes yrittää tehdä mitään, lapsi huostaan vaan?

Assit eivät ole mitään ulkoavaruuden alieneita, heissä on muitakin piirteitä kuin pelkkä as. Heitä voi opetella hoitamaan ja kasvattamaan, jos on halua, viisautta ja taitoa.

Jos nostaa kädet pystyyn, niin peli on pelattu. Ei vaan ole oikein syyttää lasta siitä.

Jos haluat verrastaa perinteiset sairaudet (vaikka syövän) ja neurobiologiset kehityshäiriöt (vaikka autismi) toisiinsa, niin yhtälaillahan se silloin tarkoittaa sitä, että jos lapsi kuolee hoidoista huolimatta syöpään tai vammautuu pysyvästi, niin vanhempi on epäonnistunut ja hylännyt. On kyse ihan eri asioista, jotka ilmenevät eri tavoin ja joiden kanssa pärjätään eri tavoin. Jos vanhempi ei pysty kotona hoitamaan väkivaltaista autistia, niin ei hän ole sen epäonnistuneempi vanhempi kuin se, jonka lasta hoidetaan sairaalassa syövän takia tuloksetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

No ei, kyllä asperger näkyy lapsessa, jos hän on diagnoosin saanut eikä mikään kyökkidiagnosoitu.

Mutta kuten tässä on jo monikin kertonut, ei as-lapsen hoito ja kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Olen ainakin oman lapseni kasvattanut ihan kunnialla ja huomioinut hyvin myös toisen, neurotyypillisne sisaruksen.

Eikä olla mitenkään avioeron partaalla miehenkään kanssa.

Haastavaa hommaa se on, mutta juuri siksi ei kannata nostaa tuolla lailla käsiä pystyyn ja kuitata kaikkea asperger-lapsen olemassaololla. Ei voi muka tehdä ongelmille mitään, kun as-lapsi! Kammottava asenne, ei voi muuta sanoa.

Apua saa ja voi hakea monesta paikasta: kunnan opetustoimesta, terveydenhoidosta, Kelalta, Autismi- ja aspergerliitolta, ystäviltä ja sukulaisilta. Omalla rahalla voi ostaa terapiapalveluita (tämä ei tietenkään päde kaikkiin).

Mutta vastuu ottaa selvää asioista on ja pysyy vanhemmilla. Vastuu hakea ratkaisuja ja apua. Ei se helppoa ole, muttei mahdotontakaan, eikä käsien ilmana nostaminen AINAKAAN auta.

Melkein kaikilla lapsilla on joku haasteellisuus. Eikä asperger ole todellakaan vaikein haaste vanhemmille. Ja as-lapset ovat kaikki yksilöitä, joilla on paljon muitakin ominaisuuksia.

212 vai mikä se nyt olikaan, 17-vuotiaan lukiolaisen assin äiti

Moni on tässäkin ketjussa kertonut, että apua on saatavilla hyvin epätasaisesti riippuen siitä, missä asuu. Se, että sun lapsesi on menestynyt ei tarkoita sitä, että kaikilla lapsilla on samat edellytykset. Munkin as-poika on kuin herran enkeli, nyt lukiossa, mutta ymmärrän, ettei kaikilla ole niin hyvin asiat. Jos perhe on kovin väsynyt, niin voin hyvin ymmärtää halun nostaa kädet pystyyn. Olen itsekin ollut uupunut, johtuen perhetilanteestamme ja tiedän mitä se on. Jos käytettävissä olisi rajattomat resurssit yhden lapsen auttamiseksi, niin se olisi hienoa, mutta kenellä on?

Näin on, sanoin itsekin tuossa siitä, että kunnissa on erilaiset tilanteet. Esimerkiksi stadissa on mahdollista saada erityisluokkapaikka, mutta ei toisaalta avustajaa, mikä on joissain toisissa kunnissa mahdollista. Ja yksityisiä palveluntarjoajia on olemassa, jos on rahaa.

Kaikilla luonnollisesti ei ole. Eikä mikään terapia poista itse aspergeria, vaikka oirehtimiseen voidaankin vaikuttaa.

Se mikä minua kammottaa tämän ketjun joissain kommenteissa ja ap:n aloituksessa on, että koko perheen kriisi pannaan yhden lapsen niskaan. Kyllä, se on hyvin inhimillistä JOSKUS ajatella, miten paljon helpompaa olisi sitä yhtä neuroepätyypillistä. Mikä rauha, mikä helppous.

Mutta rehellistä ja hedelmällistä se EI ole. Jos ajattelee, että paratiisin ovet aukeaisivat, jos vain.... niin miten se assin huostaanotto taianomaisesti esimerkiksi parantaa tulehtuneen parisuhteen? Ja millainen syyllisyys ja paha olo siitä syntyy, jos ja kun laitoksessa assi ei kukoistakaan ja itselle hiipii tunne siitä, että pidemmällä pinnalla ja apua enemmän vielä hakemalla olisi ehkä saatu parempi lopputulos.

Tällä en tietysti sano, että syyllisyys olisi aiheellista, mutta vanhempina meillä pn sen tuntemiseen sisäsyntyinen taipumus. Jo siksikin kannattaa vielä vähän yrittää, että JOS laitokseen ehkä vielä päädytään, on ainakin tunne, että kaikki kivet on todella käännetty.

Minä ehkä ap:na nyt hakeutuisin ihan ekana sinne sopeutumisvalmennukseen, se tekee terää perheelle kokonaisuutena ja antaa keinoja vanhemmille. Tietoa on olemassa, ja sitä kannattaa nyt aktiivisesti hankkia lisää. Impulssikontrollia voi opettaa ja tyypillisiä pinnanpalamisen paikkoja välttää.

Ihan vaan esimerkkinä, että asseilla tyypillinen raivari tulee rutiinien muutoksista. Kun ymmärtää, ettei lapsi saa hepulia veemäisyyttään, vaan siksi, että varsinkin väsyneenä yllätykset katkaisevat pinnan - koska assille rutiinit ovat tärkeä keino selvitä käsittämättömän tuntuisesta sosiaalisesta kaaoksesta, jota he eivät kunnolla ymmärrä - voi pyrkiä vähentämään tiettyjä yllätyksiä vaikkapa päiväohjelman kirjaamisella ja etukäteisvaroituksilla.

En nyt muista, minkä ikäinen ap:n lapsi oli, ymmärsin että alaluokilla. Sellaisetkin vielä hyötyvät kirjallisesta päiväohjelmasta, koska siitä voi sitten tarkistaa, missä mennään.

Tsemppiä toki ap:lle ja muille "kollegoille", on ymmärrettävää ryytyä, mutta älkää nyt OIKEASTI syyttäkö kaikesta ikävästä sitä yhtä reppanaa.

212

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

No ei, kyllä asperger näkyy lapsessa, jos hän on diagnoosin saanut eikä mikään kyökkidiagnosoitu.

Mutta kuten tässä on jo monikin kertonut, ei as-lapsen hoito ja kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Olen ainakin oman lapseni kasvattanut ihan kunnialla ja huomioinut hyvin myös toisen, neurotyypillisne sisaruksen.

Eikä olla mitenkään avioeron partaalla miehenkään kanssa.

Haastavaa hommaa se on, mutta juuri siksi ei kannata nostaa tuolla lailla käsiä pystyyn ja kuitata kaikkea asperger-lapsen olemassaololla. Ei voi muka tehdä ongelmille mitään, kun as-lapsi! Kammottava asenne, ei voi muuta sanoa.

Apua saa ja voi hakea monesta paikasta: kunnan opetustoimesta, terveydenhoidosta, Kelalta, Autismi- ja aspergerliitolta, ystäviltä ja sukulaisilta. Omalla rahalla voi ostaa terapiapalveluita (tämä ei tietenkään päde kaikkiin).

Mutta vastuu ottaa selvää asioista on ja pysyy vanhemmilla. Vastuu hakea ratkaisuja ja apua. Ei se helppoa ole, muttei mahdotontakaan, eikä käsien ilmana nostaminen AINAKAAN auta.

Melkein kaikilla lapsilla on joku haasteellisuus. Eikä asperger ole todellakaan vaikein haaste vanhemmille. Ja as-lapset ovat kaikki yksilöitä, joilla on paljon muitakin ominaisuuksia.

212 vai mikä se nyt olikaan, 17-vuotiaan lukiolaisen assin äiti

Hienoa, että teillä asiat hyvin!

Kun olet tavannut yhden aspergerin, olet tavannut yhden aspergerin. Olet onnekas, että lapsesi on asperger, jonka kanssa sujuu. Saatat olla taidokas tai onnekas, mutta toivoisin, että et syyllistä väkivaltaisten autistien vanhempia siitä, että tilanne johtuu heidän kyvyttömyydestään. Et tiedä, millaista todella vaikean autistin kanssa voi olla. Autismi on niin laaja skaala neurobiologista kehityshäiriötä ja siihen voi liittyä paljon liitännäisoireita, jotka eivät ole suoraan autismia, mutta usein esiintyvät yhdessä, esim persoonallisuushäiriö. Kaikkien kanssa ei pärjää, vaikka olisi kuinka hyvä ja kaikkensa antava.

Entä, jos todellakin ON niin, että vanhemmat aiheuttavat itse väärällä lähestymistavalla aggressiota. Mieti, voisiko ehkä sekin olla mahdollista?

Ei, aina se ei toki niin ole. Tunnen muuten todella paljon asseja ja perheitä, joten kirjon vaihtelut ovat tuttuja.

Tässä ketjussa kumminkin on hyvin leimallista esittää asia niin päin, että kaikki assit ovat täysin mahdottomia ihmishirviöitä, ja mitään ei voi asialle tehdä.

212

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

No ei, kyllä asperger näkyy lapsessa, jos hän on diagnoosin saanut eikä mikään kyökkidiagnosoitu.

Mutta kuten tässä on jo monikin kertonut, ei as-lapsen hoito ja kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Olen ainakin oman lapseni kasvattanut ihan kunnialla ja huomioinut hyvin myös toisen, neurotyypillisne sisaruksen.

Eikä olla mitenkään avioeron partaalla miehenkään kanssa.

Haastavaa hommaa se on, mutta juuri siksi ei kannata nostaa tuolla lailla käsiä pystyyn ja kuitata kaikkea asperger-lapsen olemassaololla. Ei voi muka tehdä ongelmille mitään, kun as-lapsi! Kammottava asenne, ei voi muuta sanoa.

Apua saa ja voi hakea monesta paikasta: kunnan opetustoimesta, terveydenhoidosta, Kelalta, Autismi- ja aspergerliitolta, ystäviltä ja sukulaisilta. Omalla rahalla voi ostaa terapiapalveluita (tämä ei tietenkään päde kaikkiin).

Mutta vastuu ottaa selvää asioista on ja pysyy vanhemmilla. Vastuu hakea ratkaisuja ja apua. Ei se helppoa ole, muttei mahdotontakaan, eikä käsien ilmana nostaminen AINAKAAN auta.

Melkein kaikilla lapsilla on joku haasteellisuus. Eikä asperger ole todellakaan vaikein haaste vanhemmille. Ja as-lapset ovat kaikki yksilöitä, joilla on paljon muitakin ominaisuuksia.

212 vai mikä se nyt olikaan, 17-vuotiaan lukiolaisen assin äiti

Tämä on ihan superärsyttävää. Minä, minä, minä, minä kasvatin ja minä onnistuin ja minä sitä ja tätä. Kun sitä autismikirjoa on niin montaa erilaista, että on turha esittää, että jos nyt itse on onnistunut kasvattamaan oman assilapsen hyvin, voi esittää jotain jumalaa ja vaatia, että toinen perhe/äiti, jolla saattaa olla kotona sata kertaa vaikeampi assi-lapsi kuin itsellä ikinä, tekee sitten saman. ''Minä tein'' on todella hutera argumentti.

Seurasin nuorena oman bestiksen perhe-elämää autistisen lapsen kanssa. Muistan, kuinka vanhemmat kyllä kasvattivat pojan isoksi asti kotona, mutta aikamoiset arvet jäi bestikselleni ja tämän siskolle, sekä henkiset että fyysiset. 90 kiloinen jäpikkä pisti nyrkillä perheenjäseniä naamaan, kirkui ja huusi tuntitolkulla putkeen, hajotti ovia ja pirskoi laseja rikki, vaikka vanhemmat kuinka rauhoittelivat ja kaikkensa tekivät. Ajatella, jos tällekin perheelle olisi joku tullut saarnaamaan, että kyllä teidän pitää sitä ja tätä, kun minä taas kasvatan omaa assilastani näin. Voi luoja

Jeesustelu ja moralisointi on todella helppoa, mutta siihen on melko harvalla tosiasiassa oikeutta. 

Juu ei, asseja ON monenlaisia, kuten jo sanoin. Samaten on meitä vanhempia. Vaikka kuinka rakastaisi ja uhrautuisi, mutta ei ota asioista selvää, voidaan mennä metsään.

Ap:n aloituksessa vaan paistoi kauas se, että hän syyttää kaikesta lasta, jopa parisuhteensa toimimattomuutta. Hänellä taisi olla vielä alakouluikäinen assi, joten nyt olisi kyllä syytä hakea sitä tietoa ja apua, eikä nostaa käsiä pystyyn. Ja jos sityen aikanaan on pakko turvautua laitoshoitoon, onpa ainakin tunne, että on tehnyt kaikkensa.

Ja haloo, itsehän siinä kysyit, että nåyttäkää mulle yksikin äiti, joka on pärjännyt hyvin assinsa kanssa! En minä pidä itseäni mallikasvattajana, ja SILTI olen pärjännyt ihan hyvin.

Luetun ymmärrystä voi kuulehan harjoitella.

212

Siinä on vielä sekin, että aniharvoin lapsella on pelkkä assius ongelmana. Ei, liitännäissairauksina tulee mm. ADHD:ta, Tourettea, käytöshäiriöitä, aistiongelmia...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

No ei, kyllä asperger näkyy lapsessa, jos hän on diagnoosin saanut eikä mikään kyökkidiagnosoitu.

Mutta kuten tässä on jo monikin kertonut, ei as-lapsen hoito ja kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Olen ainakin oman lapseni kasvattanut ihan kunnialla ja huomioinut hyvin myös toisen, neurotyypillisne sisaruksen.

Eikä olla mitenkään avioeron partaalla miehenkään kanssa.

Haastavaa hommaa se on, mutta juuri siksi ei kannata nostaa tuolla lailla käsiä pystyyn ja kuitata kaikkea asperger-lapsen olemassaololla. Ei voi muka tehdä ongelmille mitään, kun as-lapsi! Kammottava asenne, ei voi muuta sanoa.

Apua saa ja voi hakea monesta paikasta: kunnan opetustoimesta, terveydenhoidosta, Kelalta, Autismi- ja aspergerliitolta, ystäviltä ja sukulaisilta. Omalla rahalla voi ostaa terapiapalveluita (tämä ei tietenkään päde kaikkiin).

Mutta vastuu ottaa selvää asioista on ja pysyy vanhemmilla. Vastuu hakea ratkaisuja ja apua. Ei se helppoa ole, muttei mahdotontakaan, eikä käsien ilmana nostaminen AINAKAAN auta.

Melkein kaikilla lapsilla on joku haasteellisuus. Eikä asperger ole todellakaan vaikein haaste vanhemmille. Ja as-lapset ovat kaikki yksilöitä, joilla on paljon muitakin ominaisuuksia.

212 vai mikä se nyt olikaan, 17-vuotiaan lukiolaisen assin äiti

Tämä on ihan superärsyttävää. Minä, minä, minä, minä kasvatin ja minä onnistuin ja minä sitä ja tätä. Kun sitä autismikirjoa on niin montaa erilaista, että on turha esittää, että jos nyt itse on onnistunut kasvattamaan oman assilapsen hyvin, voi esittää jotain jumalaa ja vaatia, että toinen perhe/äiti, jolla saattaa olla kotona sata kertaa vaikeampi assi-lapsi kuin itsellä ikinä, tekee sitten saman. ''Minä tein'' on todella hutera argumentti.

Seurasin nuorena oman bestiksen perhe-elämää autistisen lapsen kanssa. Muistan, kuinka vanhemmat kyllä kasvattivat pojan isoksi asti kotona, mutta aikamoiset arvet jäi bestikselleni ja tämän siskolle, sekä henkiset että fyysiset. 90 kiloinen jäpikkä pisti nyrkillä perheenjäseniä naamaan, kirkui ja huusi tuntitolkulla putkeen, hajotti ovia ja pirskoi laseja rikki, vaikka vanhemmat kuinka rauhoittelivat ja kaikkensa tekivät. Ajatella, jos tällekin perheelle olisi joku tullut saarnaamaan, että kyllä teidän pitää sitä ja tätä, kun minä taas kasvatan omaa assilastani näin. Voi luoja

Jeesustelu ja moralisointi on todella helppoa, mutta siihen on melko harvalla tosiasiassa oikeutta. 

Juu ei, asseja ON monenlaisia, kuten jo sanoin. Samaten on meitä vanhempia. Vaikka kuinka rakastaisi ja uhrautuisi, mutta ei ota asioista selvää, voidaan mennä metsään.

Ap:n aloituksessa vaan paistoi kauas se, että hän syyttää kaikesta lasta, jopa parisuhteensa toimimattomuutta. Hänellä taisi olla vielä alakouluikäinen assi, joten nyt olisi kyllä syytä hakea sitä tietoa ja apua, eikä nostaa käsiä pystyyn. Ja jos sityen aikanaan on pakko turvautua laitoshoitoon, onpa ainakin tunne, että on tehnyt kaikkensa.

Ja haloo, itsehän siinä kysyit, että nåyttäkää mulle yksikin äiti, joka on pärjännyt hyvin assinsa kanssa! En minä pidä itseäni mallikasvattajana, ja SILTI olen pärjännyt ihan hyvin.

Luetun ymmärrystä voi kuulehan harjoitella.

212

Tämä on ihan kauheata jeesustelua ja tämän takia en koskaan puhu kuin parhaan kaverini (ja hoitotahon) kanssa erityislapsen mukanaan tuomista haasteista. Kyllä nainen on susi toiselle, pääasia kun oma sädekehä kiiltää.

Omalla lapsellani muiden oireilmentymien lisäksi on se, että hän saa pitkiä huutokohtauksia. Siis huutaa taukoamatta, siitä varttin unia välissä ottaen. Huutoa ei vaimenna mikään. Kaikki kivet on käännetty. Sinä sädekehä-äiti, mitä teet kun sisarus kolmatta päivää huutoa taas kerran kuunneltuaan tulee vedet silmissä sanomaan, että ei jaksa enää, haluaa pois, vaikka tappaa itsensä. Ja juu sopeutumisvalmennukset käyty, halaukset opeteltu. Huudolle ei ole ”löydetty” muuta syytä kuin halu huutaa. Ei ole kipua, ei ahdistusta, ei masennusta. Ja täytyy sanoa, että ei se parisuhdekaan siinä huudon keskellä kukoista.

Mutta sen sinulle sanon, että hartaasti toivon, että sinulle ei elämässä koskaan tule suurempia vaikeuksia, sillä en usko että kestäisit sädekehäsi murenemista.

Vierailija kirjoitti:

Siinä on vielä sekin, että aniharvoin lapsella on pelkkä assius ongelmana. Ei, liitännäissairauksina tulee mm. ADHD:ta, Tourettea, käytöshäiriöitä, aistiongelmia...

Eivät nuo ole sairauksia. ADHD, Tourette jne. ovat omia neurologisia ongelmia. Samalla ihmisellä voi olla useampikin eri häiriö. Käytöshäiriöt ja aistiongelmat voivat olla liitännäisoireita.