Lue keskustelun säännöt.
Minun äitini hylkäsi isäni, kun isä sairastui. Olin vuosia vihainen, nyt se on minusta oikein tehty.
26.08.2019 |
Isäni sairastui ensin sepelvaltimotautiin ja sai myös aivoinfarktin. Meni puhekyky ja toisen puolen halvaus. Olin aivoinfarktin aikaan 17 v. Koko perhe tuettiin isää toipumisessa, autettiin kävelemään rollan avulla ja treenattiin puhetta. Muutin pois kotoa opiskelemaan ja kaikki oli päällisin puolin hyvin. Jossain vaiheessa isä masentui, mikä on kai yleistä aivohalvauksen jälkeen. Yhtäkkiä äiti lähti. Isä jäi lapsuudenkotiini kotihoidon turvin. Minusta se oli epäreilua. Miten voi hylätä aviopuolisonsa 25 yhteisen vuoden jälkeen?
Nyt kun olen itse vaimo ja äiti, olen todennut, että ei minustakaan olisi vastaavassa tilanteessa seisomaan toisen rinnalla. Olin nuorempana naiivi. Mitä ajatuksia muilla aiheesta?
Kommentit (133)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatelkaa, että oikeasti se normaali on se, että omaiset hoitavat. Niin on ollut vuosituhansia ja niin on suurimmalla osalla ihmiskuntaa edelleen.
Tämä on elämästä vieraantumista, että sairaat hylätään laitoksiin. Parempi olisi, että perhe katsoo perään kotona ja kunnan työntekijät käyvät hoitamassa vaikka 4 kertaa vuorokaudessa puoli tuntia.
Vielä noin 40-50 vuotta sitten ihmiset kuolivat nuorempina, ja nopeammin. Lääketieteen kehittyminen on aiheuttanut sen että vaikkapa nyt aivoinfarktin saanut saattaa maata terveyskeskuksen vuodeosastolla 5-10v ennen kuolemaansa. Kuka tällaisia tapauksia pystyy ja jaksaa kotona hoitaa, millä voimavaroilla?
Ennen oli paremmin, on harhakuvitelmaa. Hoidettiin itse koska ei ollut muita vaihtoehtoja. Kaikkia ei aina hoidettu mitenkään rakkaudella, vaan hoidettiin se mikä oli pakko.
Nykyisin terveyskeskus ei ole kenenkään koti. Useaa vuotta siellä ei hoideta ketään. Jos kuntoutus ei ole mahdollista vaan sairastunut tarvitsee hoitoa 24/7 hänet kotiutetaan tehostetuun palveluasumiseen.
Jos AVH on hyvin laaja potilas ei yleensä elä edes sitä ensimmäistä kokonaista vuotta. Jos taas ei ole noin laaja potilas usein on kuntoutettavissa esim. pyörätuolilla liikkuvaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatelkaa, että oikeasti se normaali on se, että omaiset hoitavat. Niin on ollut vuosituhansia ja niin on suurimmalla osalla ihmiskuntaa edelleen.
Tämä on elämästä vieraantumista, että sairaat hylätään laitoksiin. Parempi olisi, että perhe katsoo perään kotona ja kunnan työntekijät käyvät hoitamassa vaikka 4 kertaa vuorokaudessa puoli tuntia.
Vielä noin 40-50 vuotta sitten ihmiset kuolivat nuorempina, ja nopeammin. Lääketieteen kehittyminen on aiheuttanut sen että vaikkapa nyt aivoinfarktin saanut saattaa maata terveyskeskuksen vuodeosastolla 5-10v ennen kuolemaansa. Kuka tällaisia tapauksia pystyy ja jaksaa kotona hoitaa, millä voimavaroilla?
Ennen oli paremmin, on harhakuvitelmaa. Hoidettiin itse koska ei ollut muita vaihtoehtoja. Kaikkia ei aina hoidettu mitenkään rakkaudella, vaan hoidettiin se mikä oli pakko.
Nykyisin terveyskeskus ei ole kenenkään koti. Useaa vuotta siellä ei hoideta ketään. Jos kuntoutus ei ole mahdollista vaan sairastunut tarvitsee hoitoa 24/7 hänet kotiutetaan tehostetuun palveluasumiseen.
Jos AVH on hyvin laaja potilas ei yleensä elä edes sitä ensimmäistä kokonaista vuotta. Jos taas ei ole noin laaja potilas usein on kuntoutettavissa esim. pyörätuolilla liikkuvaksi.
Se että aivohalvauspotilas kuntoutuu fyysisesti, ei tarkoita henkistä puolta millään tavalla. Sieltä ne raukat tulee kotiin pyörätuolilla tai rollalla liikkuen, mutta unirytmi on sekaisin ja/tai muistiin ei tallennu uutta asiaa ja/tai puheesta ei saa mitään selvää ja/tai käyttäytyminen ja persoonallisuus on muuttunut.
T:hoitaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatelkaa, että oikeasti se normaali on se, että omaiset hoitavat. Niin on ollut vuosituhansia ja niin on suurimmalla osalla ihmiskuntaa edelleen.
Tämä on elämästä vieraantumista, että sairaat hylätään laitoksiin. Parempi olisi, että perhe katsoo perään kotona ja kunnan työntekijät käyvät hoitamassa vaikka 4 kertaa vuorokaudessa puoli tuntia.
Vielä noin 40-50 vuotta sitten ihmiset kuolivat nuorempina, ja nopeammin. Lääketieteen kehittyminen on aiheuttanut sen että vaikkapa nyt aivoinfarktin saanut saattaa maata terveyskeskuksen vuodeosastolla 5-10v ennen kuolemaansa. Kuka tällaisia tapauksia pystyy ja jaksaa kotona hoitaa, millä voimavaroilla?
Ennen oli paremmin, on harhakuvitelmaa. Hoidettiin itse koska ei ollut muita vaihtoehtoja. Kaikkia ei aina hoidettu mitenkään rakkaudella, vaan hoidettiin se mikä oli pakko.
Nykyisin terveyskeskus ei ole kenenkään koti. Useaa vuotta siellä ei hoideta ketään. Jos kuntoutus ei ole mahdollista vaan sairastunut tarvitsee hoitoa 24/7 hänet kotiutetaan tehostetuun palveluasumiseen.
Jos AVH on hyvin laaja potilas ei yleensä elä edes sitä ensimmäistä kokonaista vuotta. Jos taas ei ole noin laaja potilas usein on kuntoutettavissa esim. pyörätuolilla liikkuvaksi.Se että aivohalvauspotilas kuntoutuu fyysisesti, ei tarkoita henkistä puolta millään tavalla. Sieltä ne raukat tulee kotiin pyörätuolilla tai rollalla liikkuen, mutta unirytmi on sekaisin ja/tai muistiin ei tallennu uutta asiaa ja/tai puheesta ei saa mitään selvää ja/tai käyttäytyminen ja persoonallisuus on muuttunut.
T:hoitaja
Sen takiako terveyskeskukset pitäisi muuttua heidän kodeikseen? T:tk:n hoitaja
En itse yhtään ihmettele, jos puolison voimat loppuu kesken. Todellisuushan on monesti sitä, että se aivohalvauksen seurauksena vammautunut tarvitsee jatkuvaa valvontaa. Kotihoidon tilanne on mitä on. Jos omaishoitaja löytyy kotoa, kotihoidon käyntejä saa minimin. Siinä sitten omainen yksin kiskoo puolisoaan sängystä pyörätuoliin, vaihtaa vaipat, toimittaa vatsan, pesee, harjaa hampaat, hoitaa ihorikot, antaa lääkkeet, valmistaa ja tarjoilee ruuat ja pitää kodin siistinä ja pyykit pestynä. Moni on niin väsynyt, kun hoidettava valvottaa öisin, huutaa, kiroilee tai sitten on täysin mykkä. Vieraita ei jaksa kutsua kylään, kun se syö voimia. En kadehdi.
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä eroaa siitä, että hyvin toimeentuleva viisikymppinen mies vaihtaa rupsahtaneen kotiäidin nuoreen ja kuumaan naiseen? Ei mitenkään.
Jokainen meistä tekee omat valintansa ihan itse.
Sinulla on aivoissa jotakin häikkää, oletko käynyt mittauttamassa ferritiiniarvot, vai eikö naisten eurolla saa mittautettua? Horoskoopissasi luki että olet väärässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatelkaa, että oikeasti se normaali on se, että omaiset hoitavat. Niin on ollut vuosituhansia ja niin on suurimmalla osalla ihmiskuntaa edelleen.
Tämä on elämästä vieraantumista, että sairaat hylätään laitoksiin. Parempi olisi, että perhe katsoo perään kotona ja kunnan työntekijät käyvät hoitamassa vaikka 4 kertaa vuorokaudessa puoli tuntia.
Vielä noin 40-50 vuotta sitten ihmiset kuolivat nuorempina, ja nopeammin. Lääketieteen kehittyminen on aiheuttanut sen että vaikkapa nyt aivoinfarktin saanut saattaa maata terveyskeskuksen vuodeosastolla 5-10v ennen kuolemaansa. Kuka tällaisia tapauksia pystyy ja jaksaa kotona hoitaa, millä voimavaroilla?
Ennen oli paremmin, on harhakuvitelmaa. Hoidettiin itse koska ei ollut muita vaihtoehtoja. Kaikkia ei aina hoidettu mitenkään rakkaudella, vaan hoidettiin se mikä oli pakko.
Nykyisin terveyskeskus ei ole kenenkään koti. Useaa vuotta siellä ei hoideta ketään. Jos kuntoutus ei ole mahdollista vaan sairastunut tarvitsee hoitoa 24/7 hänet kotiutetaan tehostetuun palveluasumiseen.
Jos AVH on hyvin laaja potilas ei yleensä elä edes sitä ensimmäistä kokonaista vuotta. Jos taas ei ole noin laaja potilas usein on kuntoutettavissa esim. pyörätuolilla liikkuvaksi.Se että aivohalvauspotilas kuntoutuu fyysisesti, ei tarkoita henkistä puolta millään tavalla. Sieltä ne raukat tulee kotiin pyörätuolilla tai rollalla liikkuen, mutta unirytmi on sekaisin ja/tai muistiin ei tallennu uutta asiaa ja/tai puheesta ei saa mitään selvää ja/tai käyttäytyminen ja persoonallisuus on muuttunut.
T:hoitajaSen takiako terveyskeskukset pitäisi muuttua heidän kodeikseen? T:tk:n hoitaja
Kukas sellaista on ehdottanut? Ei kukaan. Palveluita pitäisi lisätä, alalle saada lisää työvoimaa, omaisten työssäkäynti tulisi mahdollistaa ja muutoinkin inhimillinen ja virikkeellinen elämä, jossa ei maata märissä vaipoissa yötå päivää. Kuntoutusta pitäisi lisätä huomattavasti. Nythän sitäkin on jatkuvasti vähennetty.
T:hoitaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatelkaa, että oikeasti se normaali on se, että omaiset hoitavat. Niin on ollut vuosituhansia ja niin on suurimmalla osalla ihmiskuntaa edelleen.
Tämä on elämästä vieraantumista, että sairaat hylätään laitoksiin. Parempi olisi, että perhe katsoo perään kotona ja kunnan työntekijät käyvät hoitamassa vaikka 4 kertaa vuorokaudessa puoli tuntia.
Vielä noin 40-50 vuotta sitten ihmiset kuolivat nuorempina, ja nopeammin. Lääketieteen kehittyminen on aiheuttanut sen että vaikkapa nyt aivoinfarktin saanut saattaa maata terveyskeskuksen vuodeosastolla 5-10v ennen kuolemaansa. Kuka tällaisia tapauksia pystyy ja jaksaa kotona hoitaa, millä voimavaroilla?
Ennen oli paremmin, on harhakuvitelmaa. Hoidettiin itse koska ei ollut muita vaihtoehtoja. Kaikkia ei aina hoidettu mitenkään rakkaudella, vaan hoidettiin se mikä oli pakko.
Nykyisin terveyskeskus ei ole kenenkään koti. Useaa vuotta siellä ei hoideta ketään. Jos kuntoutus ei ole mahdollista vaan sairastunut tarvitsee hoitoa 24/7 hänet kotiutetaan tehostetuun palveluasumiseen.
Jos AVH on hyvin laaja potilas ei yleensä elä edes sitä ensimmäistä kokonaista vuotta. Jos taas ei ole noin laaja potilas usein on kuntoutettavissa esim. pyörätuolilla liikkuvaksi.Se että aivohalvauspotilas kuntoutuu fyysisesti, ei tarkoita henkistä puolta millään tavalla. Sieltä ne raukat tulee kotiin pysssasalla liikkuen, mutta unirytmi on sekaisin ja/tai muistiin ei tallennu uutta asiaa ja/tai puheesta ei saa mitään selvää ja/tai käyttäytyminen ja persoonallisuus on muuttunut.
T:hoitajaSen takiako terveyskeskukset pitäisi muuttua heidän kodeikseen? T:tk:n hoitaja
Kukas sellaista on ehdottanut? Ei kukaan. Palveluita pitäisi lisätä, alalle saada lisää työvoimaa, omaisten työssäkäynti tulisi mahdollistaa ja muutoinkin inhimillinen ja virikkeellinen elämä, jossa ei maata märissä vaipoissa yötå päivää. Kuntoutusta pitäisi lisätä huomattavasti. Nythän sitäkin on jatkuvasti vähennetty.
T:hoitaja
Sinä ilmeisesti vastasit kommenttiin jossa puhuttiin tk:sta kotiuttamisesta ja siitä että tk ei voi olla kenekään koti. Sekä yritettiin oikaista sitä mielikuvaa että AVH ihmisiä makuteetaa tk vuodeosastoilla jopa vuosikymmen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noin sitä iänmyötä tulee lisää viisautta.
Ehkä isäsi ei ollutkaan aivan niin hyvä mies, että äitisi olisi suostunut uhraamaan loppuelämänsä hänen hoitamiseensa.
Monilla on pitkissä suhteissa omat katkeruutensa toista kohtaan, eikä rakkaus ihan tyhmän pyyteetön sovi olla edes naisen puolelta nykyään.
Itse mietin myös niin, että suurinta rakkautta on päästää toinen vapauteen, jos itse makaa vain sängyllä kuola suusta valuen. Tuohon hommaan on olemassa palkalliset hoitajat, jotka käyvät hoitamassa, eikä kenenkään tarvitse pilata elämäänsä täysin mistään mitään enää ymmärtävän ihmisen huolehtimiseen.Miten päästät sen toisen vapauteen jos et ymmärrä enää mistään mitään?
En voisi ikinä elää itseni kanssa jos tekisin miehelleni niin että jättäisin hänet tuossa tilanteessa, ja ajattelisin että hän pilaa elämäni. Hänen kanssaan meillä on yhdessä eletty elämä, lapset, kaikki, ja sitten muka vain lähtisin jotta hän ei pilaa elämääni?!!
En minäkään ajattele että voisin lähteä mutta me olemmekin jo kuusikymppisiä ja paljon yhteistä historiaa takana.
Mutta jos tilanne olisi tullut kun oltiin alle kolmekymmentä ja lapset pieniä tai vielä saamatta niin tilanne olisi ollut aika toinen.
En tiedä olisinko jättänyt elämäni elämästä enkä usko että mieheni olisi sitä vaatinut.
Itse en olisi kestänyt sitä syyllisyyttä että mieheni menettää elämänsä hoitamalla minua.
Tilanne on aika toinen jo näillä kymmenillä.
Jaksaminen on toinen juttu mutta vaikka joutuisi laitoshoitoon , ei jätetä yksin.
Onhan nuo aina vaikeita valintoja. Kun oma mieheni sairastui masennukseen (vaikkei ollut mitään muuta vammaa tai sairautta), se keikautti aika tavalla arkea. Kaikesta pitää ottaa vastuu yksin. Toinen ei siedä yhtään naurua tai meteliä. Itse jouduin kulkemaan vähän kuin haamuna omassa kodissani, sillä kaikki ärsytti häntä. Masennuksen myötä hänestä tuli vetämätön, helposti ärtyvä, lyhytjänteinen, jopa ilkeä. Onneksi kolmas kokeiltu lääke alkoi auttaa ja pahin synkkyys katosi.
Se on jännä, miten ihminen pohtii tulevaisuuttakin samalla kun toinen sairastuu. Riittääkö meidän rahat, jos mies ei kykene enää työelämään palaamaan? Pystytäänkö lyhentämään asuntolainaa? Haluanko elää seksittömässä suhteessa loppuelämäni? Haluanko elää suhteessa, jossa joutuu kotonaan olemaan jotain muuta kuin oma itsensä, kun mies ei siedä ääntä eikä naurua? Entäs kun ensi kesälle olen siskoni kanssa suunnitellut ulkomaanmatkaa, pitääkö se perua? Ihan hölmöä miettiä niin pitkälle mitään, mutta itselläni kävi aivot koko ajan kierroksilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noin sitä iänmyötä tulee lisää viisautta.
Ehkä isäsi ei ollutkaan aivan niin hyvä mies, että äitisi olisi suostunut uhraamaan loppuelämänsä hänen hoitamiseensa.
Monilla on pitkissä suhteissa omat katkeruutensa toista kohtaan, eikä rakkaus ihan tyhmän pyyteetön sovi olla edes naisen puolelta nykyään.
Itse mietin myös niin, että suurinta rakkautta on päästää toinen vapauteen, jos itse makaa vain sängyllä kuola suusta valuen. Tuohon hommaan on olemassa palkalliset hoitajat, jotka käyvät hoitamassa, eikä kenenkään tarvitse pilata elämäänsä täysin mistään mitään enää ymmärtävän ihmisen huolehtimiseen.Miten päästät sen toisen vapauteen jos et ymmärrä enää mistään mitään?
En voisi ikinä elää itseni kanssa jos tekisin miehelleni niin että jättäisin hänet tuossa tilanteessa, ja ajattelisin että hän pilaa elämäni. Hänen kanssaan meillä on yhdessä eletty elämä, lapset, kaikki, ja sitten muka vain lähtisin jotta hän ei pilaa elämääni?!!
En minäkään ajattele että voisin lähteä mutta me olemmekin jo kuusikymppisiä ja paljon yhteistä historiaa takana.
Mutta jos tilanne olisi tullut kun oltiin alle kolmekymmentä ja lapset pieniä tai vielä saamatta niin tilanne olisi ollut aika toinen.
En tiedä olisinko jättänyt elämäni elämästä enkä usko että mieheni olisi sitä vaatinut.
Itse en olisi kestänyt sitä syyllisyyttä että mieheni menettää elämänsä hoitamalla minua.
Tilanne on aika toinen jo näillä kymmenillä.
Jaksaminen on toinen juttu mutta vaikka joutuisi laitoshoitoon , ei jätetä yksin.
Teillä on varmasti hyvä liitto. Kaikilla ei ole. Naapurissa kuusikymppinen vaimo sairastui syöpään ja asui pitkään kotona. Miehensä huusi vaimolleen. Siis oikeasti huusi niin lujaa, että se kuului meidän pihalle. Kun juttelin naapurin rouvan kanssa asiasta, hän sanoi itku silmässä, että mies ei voi sietää sitä, kun hän on niin heikko. Hän oli oksentanut pitkin mattoa ja mies suuttui siitä, että mikä on, kun ei voi edes vessaan mennä tai ämpäriä ottaa käteensä. Naapurin rouva on nyt jo edesmennyt ja miehellä on uusi naisystävä. Tekisi mieli varoittaa tätä naista, että älä luota tuohon kaveriin. Kun tiukka paikka tulee, se muuttuu hirviöksi.
Vierailija kirjoitti:
Aivan huikean tekopyhiä kommentteja! Minä kuulkaa hoitaisin kruununani kiillottaen, minä olen parempi ihminen!
Järkevät ja realistiset kommentit saa heiltä, jotka elää ko. tilanteessa.
Itse voin rehellisesti sanoa, että en uhrasi omaa elämääni, jos mieheni sairastuisi tuolla tavalla (eli olisi täysin autettava, lapsen tasolla). Olisin ystävänä tukemassa, vierailisin ja auttaisin toki, mutta en jatkaisi avioliittoa. Mä olen alle 40-vuotias terve nainen, haluan elämältäni vielä muutakin kuin sairasvuoteella istumista! Mulla on lapset, harrastukset, tykkään vaeltaa, pyöräillä, retkeillä, elän aktiivisesti, haluan vireän seksielämän jne.
Mikä hyve se on, että molemmat puolisot lopettaa elämisen?
Jos miehesi sairastuisi syöpään jolle ei ole mitään tehtävissä. Jaksaisitko pysyä hänen rinnallaan edes sitä vaikka 1-5 vuotta joka aika olisi jäljellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivovammapotilas on ihan eri juttu kuin syöpäpotilas. Poikkeuksena aivokasvainpotilas. Persoonallisuus muuttuu, tajuatteko? Itse kestin 5 vuotta, mutta sitten oli lähdettävä lasten turvallisuuden ja mielenterveyden takia, omasta mielenterveydestä puhumattakaan. En ole katunut, päinvastoin. Turha on hurskastella ja syyllistää omaisia. Kukaan ei lähde kevein perustein, mutta niitä perusteita ei myöskään tarvitse tilittää muille.
Tämä nyt on ihan höpöä, että laitospaikka hankitaan. Ensinnäkin laitokseen pääsee vain vuoteeseen hoidettavat Suomessa. Jos tarkoitat palvelutaloa, sinne pääsee joko itse maksaen rahalla tai sitten kun ei kotihoidon apukaan enää riitä. Tehostetun palveluasumisen paikkoja karsittiin rajusti pari vuotta sitten. Tavoitteena on hoitaa kaikki kotona loppuun asti. Se tarkoittaa suihkutus kerran viikossa, valmiit laitosateriat kotiin, itse hankittava siivous, kotihoidon piipahtukset 1-4 kertaa päivässä. Jos ihminen elää kotihoidon turvin, ensimmäiset liikuntarajoitteiset laitetaan sänkyyn klo 19 ja viimeiset autetaan sieltä ylös klo 10 jälkeen aamulla. Ihan sama, vaikka joutuu olemaan syömättä, ja jos ei itse saa mukista vettä, myös juomatta jopa 14 tuntia. Kotihoidon tilanne on rankka.
T:hoitaja