Minun äitini hylkäsi isäni, kun isä sairastui. Olin vuosia vihainen, nyt se on minusta oikein tehty.

Vierailija kirjoitti:

Noin sitä iänmyötä tulee lisää viisautta.

Ehkä isäsi ei ollutkaan aivan niin hyvä mies, että äitisi olisi suostunut uhraamaan loppuelämänsä hänen hoitamiseensa.

Monilla on pitkissä suhteissa omat katkeruutensa toista kohtaan, eikä rakkaus ihan tyhmän pyyteetön sovi olla edes naisen puolelta nykyään.

Itse mietin myös niin, että suurinta rakkautta on päästää toinen vapauteen, jos itse makaa vain sängyllä kuola suusta valuen. Tuohon hommaan on olemassa palkalliset hoitajat, jotka käyvät hoitamassa, eikä kenenkään tarvitse pilata elämäänsä täysin mistään mitään enää ymmärtävän ihmisen huolehtimiseen.

Miten päästät sen toisen vapauteen jos et ymmärrä enää mistään mitään?

En voisi ikinä elää itseni kanssa jos tekisin miehelleni niin että jättäisin hänet tuossa tilanteessa, ja ajattelisin että hän pilaa elämäni. Hänen kanssaan meillä on yhdessä eletty elämä, lapset, kaikki, ja sitten muka vain lähtisin jotta hän ei pilaa elämääni?!!

Vierailija kirjoitti:

Tämä(kin) ketju on taas esimerkki siitä että on helppoa asettua ohjeistamaan ja arvostelemaan tehtyjä ratkaisuja joiden syistä tai muista taustoista ei tiedä yhtään mitään.

Olen naimisissa. Asumme erillämme. Olemme asuneet jo useamman vuoden.

Omaisuus on osin yhteistä mutta kuluistamme vastaamme kumpikin itsenäisesti.

Emme ainakaan toistaiseksi ole aikeissa erota.

Molemmilla on isot kivat kodit.

Vierailemme toistemme luona ja on ihan ok että jos jompi kumpi sairastuu tilapäisesti, olisi toipumisajan toisen luona jos se muuten tilanteeseen sopii.

Mutta omaishoitajiksi toisillemme emme ryhdy. Silloin hankitaan laitoispaikka.

Se on kerrottu myös nuorille. Se on asia josta olemme täysin yksimielisiä.

Kun liittomme ei toimi niin että haluaisimme asua 24/7 samaa kotia, ei voi olettaa että se jostakin ihmeellisestä syystä alkaisia toimia paineistetussa sairastumisen tilanteessa. 

Tähän asiaan ei kysytä muiden mielipiteitä eikä siihen ole vaikutusvaltaa kenelläkään.

Miettikää asioitanne. Miten haluaisitte että ne hoidettaisiin muuttuvissa tilanteissa.

Kaikkea ei voi ennakoida mutta isossa kuvassa kaikenlaista voi vähän pyöritellä.

Olkaa avoimia.

Tehkää heidän ratkaisut vähän helpommaksi jotka mahdollisesti ovat niitä jotka sitten käytännön järjestelyihin joutuvat.

Niin mutta jätättekö toisenne silloin kun se laitospaikka hankitaan? Siitähän tässä on kyse. Ei mistään omaishoitajaksi ryhtymisestä vaan toisen jättämisestä.

Kakkahattutäti kirjoitti:

No jos sen terveen puolison pitää käydä töissä ja lapsia on, ja yöllä pitäisi nukkuakin, niin millä ajalla hän pystyy hoitamaan 24/7 vaikeasti vammautunutta puolisoa?

Tottakai laitos on oikea paikka, jos vamman luonne on sellainen, että ei pärjää kotona.

Voi alkaa omaishoitajaksi (Eli jäädä pois töistä) tai saada kotiapua sillä palkalla tai sitten kunnalta.

Ap%n miw skuulosti siltä, että pystyy olemaan vähän aika itsekseenkin.

Ajatelkaa, että oikeasti se normaali on se, että omaiset hoitavat. Niin on ollut vuosituhansia ja niin on suurimmalla osalla ihmiskuntaa edelleen.

Tämä on elämästä vieraantumista, että sairaat hylätään laitoksiin. Parempi olisi, että perhe katsoo perään kotona ja kunnan työntekijät käyvät hoitamassa vaikka 4 kertaa vuorokaudessa puoli tuntia.

Järkyttävää on lukea miten naiset järjestään kirjoittavat, että eivät halua kahlita puolisoaan sairastuessaan, vaan päästävät tämän vapauteen, kun taas miehillä tuo on itsetarkoitus, että kun kusevat ja paskovat housuihinsa olisi rinnalla nainen, joka ne vaipat vaihtaa ja pyyhkii kuolan naamalta.

Siinä taas se urhoollinen ja sisukas perheenpää, luomakunnan kuningas....

Olen kuullut vanhojen pappojen vanhainkodissa ohjailevan hoitajien käsiä haaroväleihinsä. Mitä jos naiset käyttäytyisivät noin?

Eikö näitä luomakunnan kunkkuja edes hävetä?

Ihan oikeasti järkyttävää!

En usko että voisin hylätä. Omaa elämää pitäisi kuitenkin pystyä myös elämään siinä sivussa.

Vierailija kirjoitti:

En usko että voisin hylätä. Omaa elämää pitäisi kuitenkin pystyä myös elämään siinä sivussa.

Mitä se oma elämä sitten on? Riittääkö se, että pääsee lenkille määrättynä aikana kerran viikossa? Tai saa pari päivää vapaata kerran kuussa, jolloin saa esim. nukkua niin myöhään kuin huvittaa, kun muuten mennään hoidettavan ehdoilla? Tai jos ei ole enää sukupuolielämää puolison kanssa, onko se ok? Ja lukemattomat muut syyt, jotka aiheuttavat sen, että se oma elämä vain kertakaikkisesti muuttuu omaishoitajuudesta myötä.

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää on lukea miten naiset järjestään kirjoittavat, että eivät halua kahlita puolisoaan sairastuessaan, vaan päästävät tämän vapauteen, kun taas miehillä tuo on itsetarkoitus, että kun kusevat ja paskovat housuihinsa olisi rinnalla nainen, joka ne vaipat vaihtaa ja pyyhkii kuolan naamalta.

Siinä taas se urhoollinen ja sisukas perheenpää, luomakunnan kuningas....

Olen kuullut vanhojen pappojen vanhainkodissa ohjailevan hoitajien käsiä haaroväleihinsä. Mitä jos naiset käyttäytyisivät noin?

Eikö näitä luomakunnan kunkkuja edes hävetä?

Ihan oikeasti järkyttävää!

Näköjään suurikin yllätys sinulle, että todellakin myös naiset käyttäytyvät noin.

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvita yhtä marttyyria, vaan täytyy olla mielellään 10 sukulaisen rinki hoitamassa, jos hoitoa tarvitaan 24/7.

Sanot ,että täytyy olla, mutta kun ei ole. Pieni suku ja asutaan kaukana toisistaan. Ihan toimeentulon talia on joutunut kukin muuttamaan.

Olin seurustellut nykyisen puolisoni kanssa puoli vuotta, kun hän sai aivoinfarktin ja 2 aivoverenvuotoa parikymppisenä. Tiesin jo tuolloin, että kaikesta huolimatta haluan olla hänen kanssaan sillä rakastan häntä. Puolisoni on kuntoutunut paljon ja saamme apua avustajalta ja kotihoidolta. Koen tehneeni 25 vuotta sitten oikean valinnan.

Vierailija kirjoitti:

Niin myötä kun vastamäessä.

Minä en ikinä jättäisi puolisoa vaikka halvaantuisi kaulasta alaspäin! EN IKINÄ JÄTTÄISI!

Onko tämä pahinta mitä puolisollesi voi tapahtua?

Hoidettavan asenne ratkaisee paljon. Se on ehkä merkityksellisintä kaikessa. Mun puolisoni asennoitui niin, että hän on sairas ja näin ollen voi pompottaa muita perheenjäseniä mielensä mukaan. Ei tehnyt mitään kuntoutumisensa eteen, että mulla olisi helpompaa, vaan päinvastoin.

Tulee mieleen yksi tilanne elämästämme. Piti laittaa puolison tukisukkia paremmin ja pyysin häntä siirtymään makuuhuoneeseen sängylle, ettei mun tarvitsisi kumartaa, koska olin pahassa migreenissä. Ei käynyt, kun "On niin vaikea liikkua." Puolisoni pystyi tuolloin liikkumaan. Niinpä laitoin sukat paremmin, oksensin ja siivosin tuotokseni. Tuntui pahalta.

Klaara kirjoitti:

Yksinkertaista. Toiset meistä kantavat vastuunsa ja pitävät lupauksensa. Toiset ovat heikompia eivätkä niin hyviä ihmisiä. Ymmärrettävää ja inhimillistä.

Onko sinulla omakohtaista kokemusta?

Minun mieheni sairastui masennukseen/ maanisuuteen  kun nuorin lapsistamme oli n. 1v. Siitä eteenpäin elämämme meni pitkälti hänen ehdoillaan. Kaikki valinnat, muutokset mietin sen mukaan mikä olisi hänelle parempi. Kun hän ei enää kertakaikkiaan voinut asua jossain tietyssä paikassa oli pakko muuttaa. Hän riitaantui töissä kaikkien kanssa, oli työtön pitkiä aikoja, valitti kaikesta, mikään ei ollut hyvin, lapset eivät voineet ikinä tuoda kavereita kotiin, kun mies ei kestänyt mitään ylimääräistä, kotona oli kuin sellainen valtava musta kivi joka imi kaiken energian ja ilon. Oli kausia että joi pakonomaisesti, sitten taas söi, sitten taas poltteli, parhaimillaan vietti kaikki päivät tehden pitkiä kävelyjä... Hän ei ollut oikein koskaan läsnä, ei henkisesti eikä fyysisesti. Koko perheen pyörittäminen ihan kaikkinensa (muutot, paperit, talous, koulut, korjaamiset yms yms) kerääntyivät vuosien saatossa kokonaan minun harteilleni. Näin kuin hän yritti tosissaan, tuin häntä parhaani mukaan. Tsemppasin ja pidin hyvänä. Sainko koskaan edes pientä kiitollisuuden osoitusta, mitään? No en. Lopulta minä uuvuin ja aloin saamaan psyykkisiä oireita.... Jollain ihmeen kaupalla sain kasaan tarpeeksi energiaa ja erosin. Olimme olleet 17 vuotta yhdessä, ensimmäinen vakava masennusjakso oli tullut 11 vuotta ennen eroa, viimeiset kuusi vuotta tein kaikkeni, jotta tilanne paranisi...

Vierailija kirjoitti:

Klaara kirjoitti:

Yksinkertaista. Toiset meistä kantavat vastuunsa ja pitävät lupauksensa. Toiset ovat heikompia eivätkä niin hyviä ihmisiä. Ymmärrettävää ja inhimillistä.

Onko sinulla omakohtaista kokemusta?

Minun mieheni sairastui masennukseen/ maanisuuteen  kun nuorin lapsistamme oli n. 1v. Siitä eteenpäin elämämme meni pitkälti hänen ehdoillaan. Kaikki valinnat, muutokset mietin sen mukaan mikä olisi hänelle parempi. Kun hän ei enää kertakaikkiaan voinut asua jossain tietyssä paikassa oli pakko muuttaa. Hän riitaantui töissä kaikkien kanssa, oli työtön pitkiä aikoja, valitti kaikesta, mikään ei ollut hyvin, lapset eivät voineet ikinä tuoda kavereita kotiin, kun mies ei kestänyt mitään ylimääräistä, kotona oli kuin sellainen valtava musta kivi joka imi kaiken energian ja ilon. Oli kausia että joi pakonomaisesti, sitten taas söi, sitten taas poltteli, parhaimillaan vietti kaikki päivät tehden pitkiä kävelyjä... Hän ei ollut oikein koskaan läsnä, ei henkisesti eikä fyysisesti. Koko perheen pyörittäminen ihan kaikkinensa (muutot, paperit, talous, koulut, korjaamiset yms yms) kerääntyivät vuosien saatossa kokonaan minun harteilleni. Näin kuin hän yritti tosissaan, tuin häntä parhaani mukaan. Tsemppasin ja pidin hyvänä. Sainko koskaan edes pientä kiitollisuuden osoitusta, mitään? No en. Lopulta minä uuvuin ja aloin saamaan psyykkisiä oireita.... Jollain ihmeen kaupalla sain kasaan tarpeeksi energiaa ja erosin. Olimme olleet 17 vuotta yhdessä, ensimmäinen vakava masennusjakso oli tullut 11 vuotta ennen eroa, viimeiset kuusi vuotta tein kaikkeni, jotta tilanne paranisi...

Teit oikein, pelastit itsesi ja lapset. Kaikkia ei voi auttaa, on viisautta huomata se ja lopettaa yrittämästä.

Monella on aika romanttinen kuva omaishoitajuudesta. Että hoitajat ilman muuta tulevat kotiin ja hoitavat kaikki ikävät työt ja omaishoitaja vain käy työssä ja mitään ei tarvitse tehdä, eikä oma elämä muutu. Todellisuus on vähän toista.

Miehelläni todettiin Lewyn kappale-dementia, jossa taudinkuvaan kuuluu harhanäyt, vainoharhat, sairaalloinen mustasukkaisuus, aggressiivisuus, väkivaltaisuus, psykiatrisen hoidon tarve jne. Tässä sairauden alkuvaiheessa omaishoitajuus ei ole ylivoimaisen raskasta, mutta entä jos edellä mainitut oireet toteutuvat, kuinka pitkään jaksan? Naimisiin mennessämme olimme molemmat sitä mieltä, että laitokseen vain, jos kuormittava tilanne tulee, mutta nyt ajatellen ei se niin yksinkertaista ole. 

Mun miesystävälläni on syöpä, johon hän todennäköisesti jossain vaiheessa menehtyy. Ei ihan lähivuosina, mutta jossain kohdalla kuitenkin.

Raskaaksi asian tekee se että minulla on kaksi kotona asuvaa kouluikäistä lasta, joille  tuo tulee olemaan myös iso ja kipeä asia. Niin se on minullekin, vaikka tiedän tilanteen etukäteen. Kipuilen siitä että saatan lapseni tilanteeseen jossa heihin sattuu. Aiheutan surua. 

Mitä tässä nyt sitten on vaihtoehtoja? Erota, koska olen niin paska ihminen etten kestä sairautta tai sitten jatkaa yhdessä kunnes sairaus on niin pahana että  mies ei voi asua kotonaan. Emme asu tällä hetkellä yhdessä, eikä omaishoito mun kotonani ole lasten takia välttämättä kovin hyvä vaihtoehto. 

On vain huonoja vaihtoehtoja. Yhdessä ollaan vielä koska rakastan, eikä sairaus pitäisi olla syy sen enempää eroamiseen kuin yhdessä pysymiseen. 

Vierailija kirjoitti:

 Minä en halua jäädä taakaksi kenellekään. Jos saisin aivoinfarktin tms, kyllä minä ymmärtäisin, että toinen lähtisi. Jos ei kykene seksiin, matkusteluun, kotitöihin tai muuhunkaan, turha roikottaa puolisoa ja perhettä mukana. 

M43

Hei olen mies ja mainitsen tietenkin seksin ensimmäisenä.

Vierailija kirjoitti:

Ajatelkaa, että oikeasti se normaali on se, että omaiset hoitavat. Niin on ollut vuosituhansia ja niin on suurimmalla osalla ihmiskuntaa edelleen.

Tämä on elämästä vieraantumista, että sairaat hylätään laitoksiin. Parempi olisi, että perhe katsoo perään kotona ja kunnan työntekijät käyvät hoitamassa vaikka 4 kertaa vuorokaudessa puoli tuntia.

Vielä noin 40-50 vuotta sitten ihmiset kuolivat nuorempina, ja nopeammin. Lääketieteen kehittyminen on aiheuttanut sen että vaikkapa nyt aivoinfarktin saanut saattaa maata terveyskeskuksen vuodeosastolla 5-10v ennen kuolemaansa. Kuka tällaisia tapauksia pystyy ja jaksaa kotona hoitaa, millä voimavaroilla?

Ennen oli paremmin, on harhakuvitelmaa. Hoidettiin itse koska ei ollut muita vaihtoehtoja. Kaikkia ei aina hoidettu mitenkään rakkaudella, vaan hoidettiin se mikä oli pakko. 

Ap jättää aloituksessa mainitsematta mutta myöhemmin kertoo, että isälle maistui alko. Eiköhän se olisi syy ihan yksistäänkin jättää.

Uskon, että usein syy eroon sairastumisen jälkeen ei ole se sairastuminen ja hoitovastuu vaan se mitä siitä sairastumisesta seuraa: katkeroituminen, passivoituminen, persoonan muuttuminen, häiriökäyttäytyminen (kuten ryyppäys ja kiukuttelu).

Näitä tuskin moni sietäisi terveiltäkään puolisoilta, ei se pyörätuoli tms ole mikään free pass mulkkuuteen. Mistään mitään tietämättömiä moralisteja vammautuneen/sairastuneen jättäminen toki houkuttelee paikalle jeesustelemaan kuin paska kärpäsiä.