Te ihmiset, jotka ette juuri puhu, kertokaa miksi

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kiinnostavista vastauksista.

Erikoinen tilanne, että tavallaan pidän tästä miehestä ja kemiaakin on, mutta en tiedä jaksanko olla hiljaisen ihmisen kanssa. Olen itse aika puhelias.

Välillä hän puhuu kyllä ja jutut ovat kiinnostavia, mutta hiljaisuutta on paljon.

Miten teistä sitten tietää mitä tunnette tai ajattelette, jos ette kerro sitä? Miten tässä nyt pitäisi olla? Häiritseekö teitä puheliaat ihmiset?

T. Ap

Minä olen hiljainen nainen. Tiedät mitä tunnen tai ajattelen koska kerron sen sinulle kyllä sitten kun katson tarpeelliseksi. Minun ei ole tarpeen kertoa koko ajan miltä nyt tuntuu tai mitä päässäni liikkuu. Ajattelen aika tavalla ja nopeasti, joten olisi mahdotonta kertoa kaikkea mitä ajattelen.

Minulle yksi tärkeimpiä tekijöitä ihmissuhteessa on se, että yhdessä voidaan olla hiljaa ja molemmilla on silloin hyvä olla. Toinen kriteeri on, että ei puhuta lämpimikseen, vaan silloin kun puhutaan, keskustellaan jostain kiinnostavasta. Joten kyllä, puheliaat ihmiset häiritsee. Mitä puheliaampi, sen tyhmempi yleensä. Ihan turha yrittää saada koherenttia dialogia mistään aikaiseksi, kun toisella on hölöhölönappi pohjassa kaiken aikaa. Katsos kun ei voi olla hyvä ja kiinnostava keskustelija jos ei a) hanki itselleen tietoja, mikä ei onnistu jos oma suu käy koko ajan ja b) ajattele. Sekin sujuu useimmilta parhaiten suu kiinni.

Luultavasti teidän suhteestanne ei tule mitään.  Mies on sinulle todennäköisesti liian fiksu ja älyllinen.

Asun yksin enkä välitä puhua itsekseni.

M49

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Useimmat ihmiset eivät ole mitenkään erityisen mielenkiintoisia, joten en viitsi ylläpitää puhetta ilman merkittävää sisältöä. Mitään vaikeutta tai jännittävää siinä ei ole, pystyn löpisemään niin aidasta kuin aidanseipäästäkin, jos tilanne niin vaatii. Olen kuitenkin mieluiten ja enimmäkseen omissa ajatuksissani. Jep, epäsosiaalinen introvertti.

Minusta tällaiset ajatukset ovat aina todella kummallisia. Ettäkö on niin itseensä käpertynyt, ettei kykene näkemään muita ihmisiä mielenkiintoisina? Minusta melkein jokaisessa on jotain mielenkiintoista ja olenkin kiinnostunut ihmisistä, heidän kokemuksistaan ja ajatuksistaan, vaikken kaikkien kanssa samaa mieltä olisikaan tai ehkä juuri silloin vasta olenkin kiinnostunut. Ihmiset ovat mielenkiintoisia, komplekseja ja moniulotteisia, jos viitsii antaa hetken itsestään

t. maailmasta kiinnostunut Mensan jäsen, kun joku kuitenkin sen älyn tähän kohta vetää 

Ihmiset ilmiönä ovat hyvinkin mielenkiintoisia. Kaikki erilaiset käyttäytymiskaavat joissa ne toistavat omia virheitään vuodesta toiseen huomaamatta koskaan miksi se elämä on paskaa ja sen sellaiset asiat.

Mutta useimpien ihmisten jutut ovat kyllä pohjattoman tylsiä. Useimpien puheliaiden ihmisten kanssa menee 3-4 tapaamista, että olet "lukenut" sen ihmisen: sen jälkeen tiedät jo ne kaavat millä se operoi ja mitään uutta ei ole tiedossa vaikka tuttavuus kestäisi vuosia. Vähän sama kuin joutuisi lukemaan samaa harlekiinipokkaria kerta toisensa jälkeen sitten se juttujen kuuntelu.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa hiljaisista ihmisistä ei ole hiljaisia silloin, kun he kokevat olevansa turvallisessa seurassa ja että heitä arvostellaan ja kuunnellaan.

Osa ihmisistä jännittää uusien ihmisten seurassa, eikä osaa jutella rennosti. On toki mahdollista, että mies on aidosti hiljainen, mutta totuus selviää vasta kun olette tunteneet pitempään.

Tämä. Jos en puhu niin vika on melkein poikkeuksetta seurassa. Jos tuntuu siltä että toinen ei kuuntele tai ymmärrä, tai jos tuntuu siltä että kaikkea sanomaani arvostellaan, niin olen aika hiljaa.

En pystyisi olemaan parisuhteessa puhumattoman ihmisen kanssa. Onneksi ei tarvitsekaan, koska minua on siunattu puheliaalla puolisolla, mutta hän ei kuitenkaan ole tyhjäpäinen hölöttäjä. Hän pystyy puhumaan eri tilanteissa täysin vieraille ihmisille asiallisesti ja rohkeasti. Vaikka itsekin olen puhelias, niin joskus olen arka aloittamaan keskustelua täysin tuntemattomien kanssa. Puhumme paljon myös keskenämme kaiken maailman asioista ja ilmiöistä, haaveista ja unelmista mitä meillä on. Osaamme myös olla hiljaa, mutta tavallaan "puhumme" silloinkin ilmeillä, eleillä ja katseilla, sillä aina ei tarvitse sanoja käyttää. Olen tavannut joskus ihmisiä, jotka eivät puhu, ja heistä on saanut aika juntturan vaikutelman. Ei osata sanoa edes, kiitos tai ole hyvä, ei päivää, ei näkemiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pystytkö sä selittämään miksi itse ole puhuvaa sorttia?

Koska tykkään kuulla muiden ajatuksia ja kertoa omiani. Pidän keskysteluista ja eri näkökulmien kuulemisesta ja hauskoista jutuista.

Puhuminen on minusta luontevaa ja mukavaa.

Ok, pidät puhumisesta, se on sinulle luontevaa ja mukavaa. Mieti hetki kuinka normaalisti käyttäydyt tietyssä tilanteessa. Sitten käännät mielessäsi päinvastoin ja mietit jos puhuminen ei olisi sinulle luontevaa ja mukavaa ja miten silloin saattaisit käyttäytyä.

Ja kas, siinä sinulle vastaus kysymyksiisi.

Olen huono keksimään ja ylläpitämään hyvääpäivääkirvesvartta-keskustelua ja kohtuullisen introverttina ja toisinaan jopa epäsosiaalisena luonteena koen sen vaativan kovasti pinnistelyä.

Olen opetellut tietyt small talk-aiheet jolla saan ylläpidettyä kepeää keskustelua jonkin aikaa. Mutta jos henkilön kanssa ei löydy tänä aikana mitään oikeasti mielenkiintoista yhteistä puhuttavaa niin en vain jaksa puhua jos ei ole mitään järkevää syytä puhua.

En jaksa tyhjänaikaista pölinää. Jos ei ole sanottavaa voidaan olla hiljaakin. Parhaita ihmisiä ovatkin ne ihmiset, joiden kanssa kestää olla hiljaakin.

Minä olen hiljaa, koska olen ujo. Olen myös vähän epävarma itsestäni, joten esimerkiksi vieraammassa seurassa saatan arastella ottaa osaa keskusteluun, koska pelkään sanovani jotain hölmöä tai väärää ja "mokaavani".

Tykkään kyllä, jos minulle höpötellään, koska se saa aikaan semmoisen fiiliksen, että ainakaan hiljaisuuteni ei toista haittaa - vaikka voi kai siinä olla kyse semmoisestakin, että toinen höpöttelee, koska on kiusaantunut takiani, toivottavasti ei! Eniten omassa hiljaisuudessa ahdistaa ajatus siitä, että se saattaa tehdä muiden olon epämukavaksi.

Suomalaisen kulttuuriin kuuluu olla hiljaa, etenkin ruokapöydässä, jossa pitää olla oikein evankelis-luterilainen hiljaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Olen ujo, toisinaan myös hieman pelokaskin (ennalta tuntemattomassa, isossa seurueessa) ja olen tämänkaltainen, hiljainen ihminen myös juotuani, mikäli seurueessa ei ole paljoa tuttuja.

Mua on satutettu ja petetty niin monilla sosiaalisilla tavoilla menneessä, että traumat ovat yhä päällä enkä oikein edes uskalla päästää toisia ihmisiä kuoreni sisään.

Kyllä mä puhumaan kykenen, se vaan vaatii itseltäni aika paljon, kun olen vielä yksinäinenkin ihminen, joka ei tietenkään u ksinäisyydestään johtuen saa päivittäin paljoa sosiaalista kontaktia.

Olen oravanpyörässä tämän asian suhteen.

.

Oma postaus tässä, jostakin syystä en enää pääse tänne anona. O_o

Ei ole mitään asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riiippuu ihmisen avarakatseiiisuudesta ja luonteeeesta. Ihmisellle on tyyyypillistä luoda ennakkoluuuloja ja niiistä taaas mielikuvitus maaalaaa mieleiseeensä edes jonkinlaiiisen kuvan jottta ihminen kykeneee käsitttämäään. Ihminen pyrkiii aina luomaaan käsityksen ja sitä koohti pyrkimykseeet syntyyyvät. Joss ihminen asetttuu kuulijan roooliiin eikä luo erityiiisiä vaikutelmia itsestäään vaikka olisivatkin osana hänen persooonaaansa niin tlllöin ihmisellle on helpompi puhua ja avauuutua.

mikä sinuakin hullu vaivaa kun kirjoitat aina tolla tavalla?

Minusta tuokaan ei silti ole oikein, että nimität toista hulluksi. Jos hänellä on jokin "vika", ettei pysty kirjoittamaan muuten. Se ei silti oikeuta pilkkaamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Oman kokemukseni mukaan moni ujo ja epävarma ihminen verhoaa sosiaalisen taidottomuutensa ylemmyydentuntoon ("en puhu turhanpäiväisiä, muut vain hölisevät mitä sattuu"), kun todellinen syy on että he eivät osaa jutella ihmisten kanssa.

Sanon tämän ihan kokemuksella. Kärsin itse vuosikausia lähes sairaalloisesta ujoudesta ja pelkäsin jutella ihmisille. Vasta terapia ja väkisin ulkomailla vietetty aika pakotti minut ulos kuorestani ja nykyään juttelu onnistuu todella hyvin.

Mielestäni jokaisen tulisi pyrkiä kantamaan kortensa kekoon keskusteltaessa, sellaisista hiljaisista mököttäjistä tulee lähinnä olo että he odottavat että toinen osapuoli tekee kaikki aloitteet ja keskustelunavaukset ja itse pääsee vähällä.

Tai sitten muut eivät vaan osaa  kuunnella sitä toista ihmistä. Itsekin monesti koen sitä, että kun alan puhumaan ihmisten kanssa niin joku puhuu päälle tai keskeyttää. Tämän vuoksi monen "hölöttäjän" olisi puolestaan hyvä opetella kuuntelemisen taitoa ja sitä, että todellakin antaa puheenvuoron muille. Joskus joku on sanonut, että et puhu paljon, mutta puhuu itse niin paljon ettei suun vuoroa saa. Se, että on hiljaa ei tarkoita, että olisi epäkohtelias ja pahempaa se on jos puhuu toisen päälle tai puhuu yleensäkin liikaa. Silloin ei kukaan voi normaalista keskustella. Tietenkin itse ymmärrän, että on erilaisia ihmisiä ja en ala itseäni muuttamaan muiden takia. Muuten monet aina kertovat ( kuten vanhempani, kun olin lapsi) että pitää olla erilainen ja rohkea ihminen. Myös se hiljainen voi olla rohkea ja tämä ei aina tarkoita sitä, että pitää olla aina äänessä. 

En halua keskeyttää toisen puhetta, ja siksi en saa suunvuoroa.

Vierailija kirjoitti:

Meidän lukiossa on valikoivasti hiljainen tyttö. Alun alkaen se ei sanonut juuri muuta kuin yksittäisiä sanoja, mutta kuiteskii aina tuli norkoilemaan meidän muiden kanssa, no annettiin sen norkoilla kerta oli ihan harmiton, ei siinä. Vasta vuoden norkoiltuaan se alkoi puhumaan edes kutakuinkin ymmärrettäviä lauseita ja ny kahen vuoden kuluttua siitä on alkanut paljastua vitsikäskin puoli. Hihittelee toisinaan itsekseenkin.  Erikoinen sairaus vai mikä?

Itse olin lukiossa juuri sellainen hiljainen, kun oltiin yläkoulussa kiusattu ja lukiossakin muutamia tyyppejä, jotka eivät halunneet minua porukkaan ja monesti pilkkasivat. Osa näistä tuli samasta yläkoulusta. Tämä oikeastaan aiheutti sen, että muutkin alkoivat vältellä minua ja jos kysyin jotain eivät vastanneet tai nauroivat jollekin ihan tavalliselle tekemälleni asialle tai vaatteilleni. Näiden porukkaan pääsemisyritysten jälkeen tavallaan luovutin, kun huomasin etteivät edes moikanneet jos heitä tervehdin. Sitten onneksi löysin pari yksinäistä kavereiksi myöhemmin. Uskon, että moni on hiljainen myös sen takia, ettei saa tilaisuutta puhua muille ja muut eivät huomioi tai edes huomaa kyseistä ihmistä. Joskus tämä "rooli" ei ole omasta tahdosta valittu ja ihminen myös tahtoisi puhua jos saisi tilaisuuden ja muut kuuntelisivat. Moni ei myöskään uskalla enää avata suutaan jos muut pilkkaavat tai muuten sivuuttavat täysin, eivätkä kuuntele. Tarvitaan niitä ihmisiä, jotka ottavat huomioon toisenkin ja antavat tilaa niillekin, joilla vaikeampaa puhua tai ovat niitä hiljaisempia. Kouluissa yms tämä varmaan juuri korostuu ja sellaisen, joka on edes jollakin tavalla vähän erilainen on vaikeampaa päästä porukkaan. Itsekin yritin kyllä, mutta luovutin sitten, kun en enää halunnut katsella sitä muiden käytöstä, että saivat kohdella minua miten vaan kuten pilkata jos vastasin väärin tai kommentoida vaatteita yms ja päätin etten edes halua sellaiseen seuraan. Niitä mukavia löytyi sitten alemmalta vuosiluokalta.

Minun mielestäni se puhuuko ihminen aikuisena paljon vai vähän riippuu luonttesta ja siitä minkälainen lapsuus/nuoruus on ollut. Itse leikki-iässä päiväkodissa minua hoitajat kuvailivat minua, että olen leikeissä se ketä kuunnellaan ja arvostetaan, että minulla on hyviä mielipiteitä ja ideoita ja tulen kaikkien kanssa toimeen. Sain paljon rohkeutta päiväkodissa ym. Mutta sitten, kun koulu alkoi menetin kaiken, koska no kun koitin puhua minua ei ollenkaan kuunneltu "ei kuultu" ja puheilleni saatettiin nauraa päin naamaa. Minua pyöriteltiin kuin jotain vieteriä kaveri porukoissa. Minulle kyllä avauduttiin, mutta jos itse avauduin kerottiin asiani, eteenpäin. Minua syrjittiin niin paljon, että lopulta jättäydyin ulkopuolelle itsenäisesti. Olin se nuubi paska muiden mielestä. 5-luokalla sain rohkeutta aloin saamaan joiltain luokkalaisilta arvostusta. Nykyään en puhu jos jos porukassa on itseni lisäksi yli 3 ihmistä. Isoissa porukoissa kukaan ei kuuntele yleensä minua ja päälleni jyrätään. Pienemmissä porukoissa on vaikeaa kertoa omista asioistani, koska elämäni ei ole kovin kiinnostavaa ja en jakele henkilökohtaisia asioitani jokaiselle. Ja toiseksi mietin todella tarkkaan mitä puhun, koska en halua loukata ketään tai tulla väärin ymmärretyksi. Jos olen jonkun kanssa kahdestaan niin kyllä sitten puhun ja pidän keskustelua yllä. Jos hengaan jonkun todella hyvän kaverin kanssa niin ei sillä ole väliä olemmeko hiljaa vai puhummeko. Kyllä osaan puhua jos haluan, mutta en puhu niin paljon, koska harkitsen sanani tarkkaan ym. Ehkä tykkäisin puhua isossa porukassa jos noita ala-asteen kokemuksia ei olisi ollut, en tiedä. Joka tapauksessa kannattaa tutustua paremmin ja kattoa lähteekö juttu luistamaan!

T: nuori tyttö

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisen kulttuuriin kuuluu olla hiljaa, etenkin ruokapöydässä, jossa pitää olla oikein evankelis-luterilainen hiljaisuus.

Minusta hiljaa oleminen ei ole mikään kansallinen ominaisuus, tai paremminkin sanoen ei pitäisi olla. Meidät suomalaiset on jotenkin alistettu olemaan hiljaa parempien ja voimakkaampien edessä. Meidät on saatu uskomaan, että puhuminen on turhaa ajanhukkaa. "Tyhjät kattilat kolisevat eniten" ym. sananparret ovat hyvä esimerkki tästä alistamisen kulttuurista.

Aika pitkälle puheliaisuus/puhumattomuus ovat osa ihmisen luonteenpiirrettä, joskin Suomessa on iskostettu ihmisiin jonkinlainen puhumisen pelko. Minusta jokaisen ihmisen pitäisi pystyä puhumaan edes omasta puolestaan. Jokaisen pitäisi oppia kommunikoimaan liontevasti ja jakamaan tervehdykset ja kiitokset ym. hyviin tapoihin kuuluvat asiat.

Syitä on monia.

Olen asunut vuosikymmenen Suomen ulkopuolella kulttuurissa jossa puhutaan paljon ja tänä aikana kyllä tsempannut aika hyvin ja opiskellut puheliaammaksi.

-usein suodatan ajatuksiani liian paljon ja liian kauan. Mietin onko sanoissani järkeä, koitan keksiä jotain fiksua ja yhtäkkiä puhe onkin jo muissa aiheissa.

-puheeaiheet eivät kiinnosta ja ovat tylsiä. Jos puheenaihe on vaikka viimeaikaiset elokuvat niin minulla on tosi vähän annettavaa. Olen nähnyt leffan viimeksi vuosi sitten.

-pelkään että minut ja juttuni torjutaan enkä ole tarpeeksi kiinnostava ja hauska

Sen olen huomannut että harvoin puheliaidenkaan jutut poikkeuksia lukuunottamatta mitään superfiksuja tai hauskoja ovat. Eli kunhan menen mukaan ja aukaisen suuni niin usein se on jo ihan tarpeeksi. Anteeksi puheliaat, tiedän että tuo kuulosti kamalalta mutta koitan vain kertoa meille tuppisuille ettei tarvitse olla mikään Runeberg vaan hölmömpikin lausahdus siellä täällä vie jo keskustelua eteenpäin.

Osa ihmisistä on introvertteja ja sen lisäksi vielä ujoja ja tarvitsevat pitkän ajan, jotta heistä tulisi puheliaampia. En tuon seikan takia miestä hyllyttäisi. Minulla on yksi kaveri, joka ei aluksi puhu juuri mitään uusilla tuttavuuksille, mutta on oikeasti todella lämmin, ihana ja puhelias kun oppii tuntemaan.

Estyneitä ihmisiä on. Ei se ole mikään vika, se on ominaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Syitä on monia.

Olen asunut vuosikymmenen Suomen ulkopuolella kulttuurissa jossa puhutaan paljon ja tänä aikana kyllä tsempannut aika hyvin ja opiskellut puheliaammaksi.

-usein suodatan ajatuksiani liian paljon ja liian kauan. Mietin onko sanoissani järkeä, koitan keksiä jotain fiksua ja yhtäkkiä puhe onkin jo muissa aiheissa.

-puheeaiheet eivät kiinnosta ja ovat tylsiä. Jos puheenaihe on vaikka viimeaikaiset elokuvat niin minulla on tosi vähän annettavaa. Olen nähnyt leffan viimeksi vuosi sitten.

-pelkään että minut ja juttuni torjutaan enkä ole tarpeeksi kiinnostava ja hauska

Sen olen huomannut että harvoin puheliaidenkaan jutut poikkeuksia lukuunottamatta mitään superfiksuja tai hauskoja ovat. Eli kunhan menen mukaan ja aukaisen suuni niin usein se on jo ihan tarpeeksi. Anteeksi puheliaat, tiedän että tuo kuulosti kamalalta mutta koitan vain kertoa meille tuppisuille ettei tarvitse olla mikään Runeberg vaan hölmömpikin lausahdus siellä täällä vie jo keskustelua eteenpäin.

Kirjoituksesi oli hyvä ja ajatuksia herättävä. Vaikka itse koen itseni puheliaaksi, niin en usko että kukaan tyhmänä pitää. Puheliaisuuteen kuuluu myös kuunteleminen ja puhekumppaneiden huomioiminen ja arvostaminen. Ei mikään ole niin tympeä kuin ihminen, joka puhuu ja puhuu, eikä kuuntele muita. Pitää osata myös kuunnella mitkä asiat kiinnostavat puhekumppania, eikä vain suoltaa puhetta itsestään ja kummin kaiman naiman asioista, jotka tuskin kuulijaa kiinnostavat. Tätäkin on joskus siedettävä, koska kaikilla ei ole kykyä keskustella laajemmin asioista.