Lue keskustelun säännöt.
Te ihmiset, jotka ette juuri puhu, kertokaa miksi
Olen tavannut miehen, joka on todella hiljainen. Tykkää minusta kuulemma ja seurastani, mutta puhuu todella vähän. En usko, että tästä tulee hiljaisuuden takia mitään.
Olisin kuitenkin utelias kuulemaan muilta hiljaisilta miksi olette hiljaa ja millaista se on? Odotatteko, että toinen puhuu vai että molemmat vaan on hiljaa? Tykkäättekö kun joku muu puhuu?
Miksi hiljaiset viihtyy seurassa, eikö olisi helpompi olla yksin?
En tarkoita kysymyksiä pahalla, en vain ymmärrä.
Kommentit (1246)
Vierailija kirjoitti:
Voisiko olla niin, että ne nopeat puhujat ovat myös nopeita ajatuksiltaan ja nopeita hoksaamaan ympäristöään?
Jospa on niin, että he ihan hyvin pystyvät sekä puhumaan, ajattelemaan sekä seuraamaan muita?
Jospa heillä vaan on niin nopeat hoksottimet? Ovat hyvinkin analyyttisiä ja tarkastelevat asioita monelta kannalta. Joskus itse jopa liikaakin. Onko ihan mahdoton yhtälö?
Se vaan tuntuu hitaista siltä, että eivät ehdi. Kun heistä se on mahdotonta. Kun itse eivät ehdi tai pysty.Siksi on niin mukavaa näiden hiljaisten ja hitaasti hoksaavien mollata ja aliarvioida nopeita.
Itsetunnon puutetta, sanon minä.
Ihan sama kuka hoksaa tai olettaa hoksaavansa, kaikilla on silti omat tulkintansa ja siksi niin paljon k...kkaa kuuleekin aina puhuttavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin samankaltaisia kokemuksia kuin monella hiljaisella; en välttämättä aloita itse keskustelua vieraammassa seurassa tai jos jotain kommentoinkin, sitä ei välttämättä noteerata ollenkaan. Voiko johtua siitä, että muut eivät vain yksinkertaisesti kuule puhettani, mieheni usein valittaa puheeni olevan liian hiljaista. Usein isommassa porukassa ollessa tuntuu, ettei omaa suunvuoroa vain saa, koska äänekkäämmät täyttävät tilan muutenkin kuin vain äänellään, toiset vain ovat karismaattisempia ja heidät huomataan paremmin kuin toiset. Onko siinä yleensäkään mitään pahaa, eikö ole hyvä, että ihmiset ovat tässäkin suhteessa erilaisia? Itse pidän muiden seurasta enkä todellakaan arvostele mielessäni heitä joilla asiaa enemmän on! Toisaalta kaikkien kanssa ei tietenkään voi synkata samalla tavalla ja yhteisten puheenaiheiden keksiminen voi olla todella vaikeaa. Ikävää, jos meitä hiljaisempia pidetään tyhminä tai hitaina, kun kyse on usein vain siitä, että oman tilan ottaminen suuressa ryhmässä voi olla vaikeaa.
Keskimäärin ei ole hirveästi puhumista. Kuuntelen toisten juttuja mielelläni, mutta toivon myös hiljaisia hetkiä. Mielummin asiaa, eikä pelkkää pälätystä ja pikkuasioiden purkamista. Esim. kauppamatkojen kummallisia parkkeerajia tai kassan meikkiä.
Osaa kyllä smalltalkingin ja tervehdin naapureita ja jopa kysyn kuulumiset, kun tiedän ihmisen olevan yksinäinen. Oma hiljaisuuteni ei johdu ujoudesta. Eikä oikeastaan edes epäsosiaalisuudesta, vaan ei ole tarve puhumalla kommunikoimiseen. Itselläni on lapsi, joka on erittäin sosiaalinen, mutta vähäpuheinen. Opittu vai peritty ominaisuus? Hän myös osaa hyvät tavat, mutta usein on minuakin hiljaisempi ja pyytää olemaan puhumatta. Tai sanoo, ettei jaksa kertoa jotain asiaa mitä kysyn. Aikoinani, kun kuuntelin ystävien lasten puhetulvaa, olin onnellinen, että oma lapsi oli hiljainen. Aviomieheni ja seurustelukumppaninin ovat kaikki olleet puheliaita. Sosiaalisessa elämässä se oli hyvä. He hoitivat puhumisen ja minä sain olla hiljaa mukana.
Vierailija kirjoitti:
En sit tie, olen sitten se tyhmä höpöttäjä, mutta kun ihmiselle on annettu se puhetaito ja taito muotoilla ajatuksiaan sanoiksi, se on suuri lahja.
Kuinka monta aloitusta täälläkin on ollut: mies/nainen ei puhu, mies/nainen haluaa erota, mutta ei sano miksi, emme enää juttele toisillemme, jne.
Olen aina sanonut, että jutelkaa ja puhukaa parisuhteessa mieluummin liikaa kuin liian vähän. Kysykää juuri mitä kuuluu, miten päivä meni, miten voit ja sitten tietysti myös kuunnelkaa.
Myös ystävien ja lähimmäistenne kanssa.Suomessa on paljon yksinäisyyttä ja moni tuntee, ettei kukaan välitä eikä kukaan halua kuunnella.
Ei tätä asiaa ainakaan puhumattomuudella ja tällä ajatusmaailmalla auteta, että mua nyt ei yhtään kiinnosta tai huvita tietää miten muut ihmiset jaksaa tai voivat, olen vain hiljaa itsekseni ja mietin omia asioitani. En jaksa ja viitsi puhua tyhmien ihmisten kanssa p...kaa.Useat tahallaan hiljaiset ovat äärettömän itsekkäitä ja epäempaattisia ihmisiä.
Ei kaikki, mutta ikävä kyllä useat.
Minulla on juuri päinvastainen kokemus. Pälättäjät ovat itsekkäistä ja usein pinnallisia. Puhutaan vaikka ei oikeasti tarkoiteta tai halutaan ottaa tila puhumalla koko ajan, vaikka ei ole mitään syvällistä sanomista. Tai puhutaan ulos ajatusvirtaa, kuitenkaan ajattelematta sitä loppuun. Aloitetaan punaisesta ja päädytään vihreään. Miksei voi miettiä asiaa ja sanoa sitten suoraan se vihreä? Puhujat harvoin antavat toisille tilaa, eli ovat siinä epäempaattisia.
Eiköhän kuitenkin suurin osa meistä ole ääripäiden väliltä. Itse annan puhujien puhua ja ymmärrän heidän puhumisen kuuluvan heidän persoonaansa, vaikka en ymmärrä miksi ihan kaiken maailman asioista pitää puhua kokoajan.
Ja tosiaankin puhun, jos haluan erota tai on jotain tärkeää.
Heh, kas kun siinähän se jutun ydin onkin, että keskustelu polveilee ja siinä voi esittää erilaisia näkökantoja. Ensin saattaa olla näkökanta a, mutta kun on aikansa juteltu niin voi olla, että onkin kin näkökanta a ja b. Tai vallan Y. 😀
Ei ole mitään keskustelua jos vain sanotaan: se on sininen. Töks pöks ja piste. Olen puhunut ugh.
Keskustelu on erilaisten mielipiteiden, ajatusten ja näkökantojen vaihtoa, "ahaa, olet sitä mieltä en ole tätä näin ajatellutkaa ennen, hyvä kun tuli puheeksi".
Siinähän se puhumisen rikkaus onkin.
Kyllä minä ne omat ajatukseni jo tähän ikään tiedän, on virkistävää välillä kuulla muidenkin ihmisten ajatuksia.
Mitä useampi näkökulma sitä enemmän saa itsekin taas ajateltavaa ja pohdittavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska puhuminen on mulle "rankkaa". En keksi helposti asioita mistä puhua ja jos keksin niin osaan puhua niistä vain pinnallisesti. Tykkään kuunnella ja kommentoida toki asioita joista olen innostunut.
Itse puhun ja mies puhuu, tottakai.Työpäivän jälkeen kyselen kuulumiset ja yleiset asiat, onko ongelmia, hoidettavia asioita jne.Itse en kestäisi puhumattomuutta, mutta turhan läpinä on turhaa. Jos ei puhu, ei tiedä missä mennään. Näin menty jo 20-vee
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen töissä monissa palavereissa ja kokouksissa huomannut, että juuri ne, jotka eivät vahingossakaan avaa suutaan siellä kun jotain kysytään tai täytyisi sanoa mielipide niin kyllä tilanteen jälkeen käytävillä ja työhuoneissa arvostelevat ja sanovat omat mielipiteensä varsin hanakasti. Usein juuri negatiivisen ja tyyliin
" kyllä minä olisin sitä ja tätä ja en missään nimessä olisi sitä ja tätä".
Silloin kyllä on helppoa kuin heinänteko. 😁
Kuka nyt haluaisi hyvän palaveritunnelman pilata? Työkulttuuriin on täällä iät ja ajat kuulunut vaikeneminen ja se istuu tiukassa. Pelon kulttuuria. Jos olet eri mieltä ja ilmaiset sen, ei siitä yleensä hyvää seuraa. Vähintään ihmisten kyräilyä jälkeenpäin. Niinhän sitä sanotaan politiikasta, uskonnosta ja palkkaeroistakin, niistä ei saa puhua töissä. Uskaltaako muuallakaan.
Mulla on yksi ystävä, joka kahden kesken on kovakin juttelemaan ja puhumaan kaikesta, mutta kun joku muu tulee paikalle, sulkee suunsa välittömästi. Minun pitää aina hoitaa keskustelu.
Matkoilla sen erityisesti huomasi. Hän suorastaan pomotti minua. Tyyliin "käyppäs kysymässä tuolta, että..." ja "Käy sanomassa, että..." jne. Toreilla tai myymälöissä minun piti aina hoitaa ostamiset myyjien kanssa.
Eikä sanan sanaa tullut suusta, kun oltiin isommalla porukalla, hän ikään kuin lymysi minun takanani ja kaiken keskustelemisen hoidin aina minä. Matkalla, missä oltiin kotimajoituksessa, minä sain hoitaa keskustelun isäntäväen kanssa. Hän katseli vain pitkin nurkkia. Ärsytti.
Yksi kotimaan harrastematka oli sitten sellainen, missä matkan loppuvaiheessa käytiin yhteenvetoa siitä, miten olimme asiat nähneet ja kokeneet. Hän oli taas työntämässä minua puhumaan meidän kummankin puolesta, mutta tein totaalisen tenän. Sanoin, että nyt puhut sinä, nyt on sinun vuorosi eikä aina minun..
Jotenkin se häneltä sujui, mutta koko loppumatkan hän istui vaiti ja vihaisena. Ei ottanut pitkään aikaan minuun yhteyttäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua tuhlata aikaani tyhjänpäiväisiin ihmisiin pölöttämällä vain puhumisen vuoksi. Monella ihmisillä on niin suuri tarve tuoda itseään esiin, harvemmin fiksuilla tavoilla. Tarkkailemalla opit toisesta ihmisestä yllättävän paljon, kuin nämä suu vaahdossa höpöttäjät osaavat sanoa esim. minusta, että hän on aina hiljaa.
Tämän olen myös huomannut, että hiljaiset passuuttavat puheliaampia kavereitaan.
Itse olen sellainen, että olen tottunut hoitamaan asioita ja ottamaan selvää.
Erä hiljainen ja arka kaverini pyytää aina minun hoitamaan kaikki siihen liittyvät asiat esimerkiksi jos lähdemme matkalle.
Hän pyytää tutkimaan eri kohteet, hinnat, varustetason yms.
Paikan päällä aina minä saan kysyä ja selvittää ja sitten selittää hänelle.
Jos ruokaillessa täytyy kysyä tai tilata tarjoilijalta jotain, niin sanoo, kysy sinä, tilaa sinä. Ihan mitä tahansa jossa täytyy suu avata.
Jos en juurtajaksain ole jaksanut kertoa ihan kaikkea, niin kiukuttelee.
Nykyään olen oppinut sanomaan, että voit sinäkin hoitaa jos ei kelpaa.
Sitten on hiljaa ja pelkää varmaan, että toteutan uhkaukseni.
Mutta jos hänelle asiat jäisivät ei matkasta tulisi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun poikani on puhumaton nuori, puhe lähti alun alkuaan hitaasti liikkeelle, sanoja ei löytynyt ja äännevirheiyäkin oli (lähinnä s hammasrautojenkin) takia. Puhui kyllä johonkin 5-6-luokkalaisrksi, sitten alkoi koulukiusaaminen, kotonakin hermostuttiin kun ei saatu selvää eikä kuultu mitä sanoi, siihen loppui puhe. Kiva fiksu poika joka nyt ilman kavereita viettää hiljaisuudessa illat, teineys vielä tekee väliä meihin vanhempiin. Todennäköisesti ei tule saamaan ystäviä myöhemminkään, saatikka puolisoa. No onpahan mulla joku jolle puhua ja joka ainakin kuuntelee, vielä.
Noiden hiljaisten ihmisten vastapainoksi tuli mieleen se ihmisryhmä, joka jaksaa puhu loputtoman pitkään kännykkään olivatpa he sitten paikallaan, kävelemässä, pyöräilemässä tai autoilemassa. Pahimmat tapaukset ovat niitä, jotka kailottavat kovaan ääneen omia asioitaan kaikkien sivullisten kuultaviksi tai joilla pitää olla kännykkä kädessä vaikka veisi pelkän roskapussin taloyhtiön roskakatokseen.
Henkilökohtaisesti arvostan huomattavasti enemmän kasvotusten tapahtuvaa keskustelua ja käytän puhelinta enemmänkin tapaamisten sopimiseen kun pitkiiin jaaritteluihin etenkin jos kyseessä on samalla paikkakunnalla asuvat henkilöt. On myös psykogisesti tutkittu että ihmisten välisessä kommunikaatiossa käytetyt ilmeet, eleet ja äänensävy vaikuttavat enemmän kuin pelkät käytetyt sanat viestin perille menemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun poikani on puhumaton nuori, puhe lähti alun alkuaan hitaasti liikkeelle, sanoja ei löytynyt ja äännevirheiyäkin oli (lähinnä s hammasrautojenkin) takia. Puhui kyllä johonkin 5-6-luokkalaisrksi, sitten alkoi koulukiusaaminen, kotonakin hermostuttiin kun ei saatu selvää eikä kuultu mitä sanoi, siihen loppui puhe. Kiva fiksu poika joka nyt ilman kavereita viettää hiljaisuudessa illat, teineys vielä tekee väliä meihin vanhempiin. Todennäköisesti ei tule saamaan ystäviä myöhemminkään, saatikka puolisoa. No onpahan mulla joku jolle puhua ja joka ainakin kuuntelee, vielä.
Asiaa ei tietenkään helpota tietää, että ihmiset ympärillä luulevat hiljaisen kiukuttelevan, määräilevän ja passuuttavan muita ihan pahansuopaisuuttaan.
Vierailija kirjoitti:
En puhu, koska minua ei kiinnosta. En ole kiinnostunut muista ihmisistä, olen ihmisvihaaja lähinnä. Joitain läheisiä on, joiden kanssa mun sosiaalisuuskiintiö täyttyy.
Katoppas kun veit sanat suustani. Suurin osa ihmisistä tykkää puhua itsestään ja jauhavat itsestään selviä asioita. Ei viiti edes kuunnella.
Olen viime aikoina alkanut pohtia olenko jotenkin epänormaalisti epäsosiaalinen. Itsestä vain tuntuu siltä, että kun olen aamuisin hymyillyt ja moikannut kaikkia töissä, niin siinä on riittävästi. Mulla on kiva työpaikka, jossa on kivoja ihmisiä, mutta silti jotenkin koen, että he tuskin ovat kiinnostuneita mistään sanomisistani. Olen privaatti ihminen luonteeltani ja tuntuisi oudolta alkaa kysellä esimerkiksi ihmisten viikonloppusuunnitelmista.
Yleisesti ottaen en ole kiinnostunut kovinkaan monista ihmisistä. 1 + 1 tilanteissa pystyn kuitenkin olemaan huomattavasti sosiaalisempi kuin jossain ryhmäjutuissa.
Joo, kaiken kaikkiaan sosiaaliset taidot on aika huonot ja tätä asiaa harjoittelen vielä melkein kolmikymppisenä.
Rupesin tapailemaan satunnaisesti miestä joka erittäin puhelias, vitsikäs ja seurallinen. Ja laaja ystävä piiri. Ja minä täysin vastakohta.😃 hävetti välillä kun olin hänen seurassa ujo ja hiljainen, tunsin olon vaivaantuneeksi. Ja tietysti ajattelin, että ei mies voi sen enempää kiinnostuakkaan. Oletin, että hän kiinnostuu enemmänkin hänen kaltaisista naisista.
Ollaan oltu nyt yhdessä 5 vuotta❤️ Ja itse olen hänen myötä ns.puhjennut kukkaan 😁 olen seurallinen ja ystäviä on. En niinkään ujo enää.
Jälkeenpäin kun ollaan puhuttu meidän tapaamisista niin mies luuli hiljaisuuden ja etäisyyden takia etten ole kiinnostunut hänestä muuten kuin seksin takia vaikka olin umpi ihastunut 😂 ja se kuulemma innosti häntä enemmän, kun koki jonkinlaista haastetta minussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen töissä monissa palavereissa ja kokouksissa huomannut, että juuri ne, jotka eivät vahingossakaan avaa suutaan siellä kun jotain kysytään tai täytyisi sanoa mielipide niin kyllä tilanteen jälkeen käytävillä ja työhuoneissa arvostelevat ja sanovat omat mielipiteensä varsin hanakasti. Usein juuri negatiivisen ja tyyliin
" kyllä minä olisin sitä ja tätä ja en missään nimessä olisi sitä ja tätä".
Silloin kyllä on helppoa kuin heinänteko. 😁Kuka nyt haluaisi hyvän palaveritunnelman pilata? Työkulttuuriin on täällä iät ja ajat kuulunut vaikeneminen ja se istuu tiukassa. Pelon kulttuuria. Jos olet eri mieltä ja ilmaiset sen, ei siitä yleensä hyvää seuraa. Vähintään ihmisten kyräilyä jälkeenpäin. Niinhän sitä sanotaan politiikasta, uskonnosta ja palkkaeroistakin, niistä ei saa puhua töissä. Uskaltaako muuallakaan.
Tämä sama ilmiö näkyy usein kahvihuonekeskusteluissa. Porukassa on pari räväkkää äänekästä tyyppiä, jota muut myötäilevät. Jos olet eri mieltä jostain ja sanot sen ääneen, niin siitä saat sitten kärsiä.
Tällaiset keskustelut ovat niin teennäistä teatteria ettei niihin halua osallistua.
Sama kahvihuone vähän erilaisella porukalla voi olla ihan mukava ja siinä voi saada hyviäkin keskusteluita aikaan. Kunnes räväkät saapuvat paikalle muita arvostelemaan ja tivaamaan, miksi olemme niin hiljaisia. Luulevat vielä kohentavansa tunnelmaa. Heille äänekäs keskustelu = hyvä tunnelma.
Hiljaisuuteni ja ujouteni oli minulle lapsena todellinen riesa ja siitä aiheutuneet pelot ja ahdistukset vaikuttavat alitajuntaani vielä tänäkin päivänä.
Muistan kun lapsena(ala- ja yläasteikäisenä) tein etukäteen lupauksia itselleni siitä miten tänään puhun ihmisille ja kuinka muutun paremmaksi.
Sitten kun päädyin esim koulussa muiden seuraan päässäni pyöri vain yksi lause: "sano jotain, sano jotain, sano jotain, sano jotain"
Enkä tietenkään keksinyt mitään sanottavaa siinä paniikissa.
Joskus jos keksinkin jonkun sanottavan en uskaltanut sanoa sitä. Tässä tilanteessa pääni sisällä kävi tällainen vuoropuhelu itselleni: "sano... Nyt.. Kohta... Än yy tee.. Nyt... Eikun nyt.."
Enkä saanut sanottua.
Se oli aivan hirvittävää ja pienenä lapsena en tietenkään. Osannut käsitellä tällaista. Kukaan ei huomannut hätääni ja jos huomasi ei kukaan ainakaan osannut auttaa. Olisin tarvinnut apua.
Nykyään uskallan jo puhua ilman mitään tuollaista ja kestän myös hiljaisuutta siitä kiusaantumatta, mutta en minä siltikään mikään supliikki puhuja ole.
Sama tuli edellisestä mieleen. Ei ne oikeat hiljaiset selkään puukota. Heidät on vaiennettu hiljaisiksi.