Hyväksyttekö te vanhenemisen ja kuoleman?

Kuolema ei ole koskaan ahdistanut ajatuksena ollenkaan, päinvastoin olen usein elämäni aikana toivonut kuolemaa.

Vanheneminen sen sijaan ei tunnu ajatuksena mitenkään houkuttelevalta, ei kai kukaan erityisemmin halua rapistua?

Kuolemaa ei ole. Olen kokenut sen ja tiedän, että meitä tullaan vastaan.

Elä hyvillä mielin täällä nyt se aika, joka sinulle on sovittu. Kaikki me täältä lähdetään!

Kaikki vanhenee, sillä niin se täällä materiaalissa maailmassa menee.

Ei tässä muutakaan vaihtoehtoa ole. Kaikki vanhenevat joka hetki ja kukaan ei ole jäänyt elämään ikuisesti.

Mulla auttaa sen miettiminen, miten valtava, epätodennäköinen, kosmisen mittakaavan onnenpotku on ylipäätään ollut syntyä ja saada elää ja kokea kaikki jännät ja kauheat jutut. Ei mikään itsestäänselvyys, todellakaan. Mietipä vaikka niitä muita 300 miljoonaa siittiötä, jotka eivät päässeet perille. 

Siitä seuraa kiitollisuus. Ja siitä seuraa myös hyväksyntä, että joskus tämä loppuu ja hyvä niin. Olisi kohtuutonta, ja myös sietämätöntä, elää ikuisesti.

Muuten olen ihan sinut asian kanssa, mutta peilikuva ei vastaa sisäistä olotilaa. Mihinkään kauneusleikkausrumbaan en silti aio epätoivoisesti ryhtyä, en halua olla tulevaisuudessa monsterimummo.

Se on sentään hyvä asia, että kenenkään kohtuuttoman kurja elämä ei jatku täällä loputtomiin.

Esim jos kokee ison surun, ei se jatku loputtomiin vaan ehkä joitain kymmeniä vuosia.

Sinun kohdallasi ei minulla ole vaikeuksia hyväksyä niitä.

Surettaa, että joudun eroamaan puolisostani. Olen saanut paljon, mutta joskus tuntuu siltä kuin yksi elämä ei riittäisi hänen rakastamiseensa.

En hyväksy, joten lopetin vanhenemisen.

Olen 36-vuotias. Kävin tänään potkimassa palloa poikani kanssa ja otin spurtteja. Tunsin itseni edelleen nuoreksi ja nopeaksi. Ainoastaan ylipaino tekee sen etten jaksa kovin montaa sporttia peräjälkeen.

Olen hyväksynyt eikä ajatus ikilevosta tunnu lainkaan pahalta.

“Don’t let yourself forget how many doctors have died, furrowing their brows over how many deathbeds. How many astrologers, after pompous forecasts about others’ ends. How many philosophers, after endless disquisitions on death and immortality. How many warriors, after inflicting thousands of casualties themselves. How many tyrants, after abusing the power of life and death atrociously, as if they were themselves immortal.

How many whole cities have met their end: Helike, Pompeii, Herculaneum, and countless others.

And all the ones you know yourself, one after another. One who laid out another for burial, and was buried himself, and then the man who buried him - all in the same short space of time.

In short, know this: Human lives are brief and trivial. Yesterday a blob of semen; tomorrow embalming fluid, ash.

To pass through this brief life as nature demands. To give it up without complaint.

Like an olive that ripens and falls.

Praising its mother, thanking the tree it grew on.” 

― Marcus Aurelius, Meditations

On erittäin hyvä näkökulma, että on ollut jo huikea tuuri siinä että saa ylipäätään elää. Se saa tuntemaan kiitollisuutta elämästä, lyhyestäkin. Ja toisaalta, en edes tiedä mitä ajatella ikuisesta elämästä; olisiko se loppujen lopuksi vain kauhistus?

Se olisi ihanaa jos elämä olisi edes pidempi, ja nimenomaan elämän "hyvä" aika, terveyden ja hyvinvoinnin aika. Rapistua ei tosiaan kukaan halua.

Minulla tämä kaikki ahdistus on vyörynyt voimalla päälle, kun viime vuosina isoäitini on kriiseillyt valtavasti omasta iästään. Hänenkin vuokseen yritän ulospäin olla positiivinen, häntä muistuttelen hänen hyvästä kunnostaan ja vireydestään, ja siitä että hän voi elää vaikka yli satavuotiaaksi. Sisimpäni kuitenkin musertuu samanaikaisesti pieneksi tuskaiseksi mytyksi, kun yritän häntä rohkaista. Oikeasti olen itsekin kauhuissani mm. hänen iästään ja siitä, mitä kohti vääjäämättä tässä mennään :(

ap

Olen kai jollakin tavalka kypsymätön mutten hyväksy ajatusta että on pakko kuolla. Elinikäni tai haluanko elää ikuisesti pitäisi olla oma valinta. Toivottavasti keksittäisiin äkkiä lääke joka estää vanhenemisen ja pitää ihmisen muutenkin ikuisesti terveenä.

Kuolema pelastaa meidät kärsimyksiltä. Iästä riippumatta ihminen kuolee kun keho ei fyysisesti tai henkisesti enää jaksa.

Kun 1,5-vuotiaalla lapsellani todettiin syöpä ainoa pyyntöni lääkärille oli ettei lapsen tarvitsisi kärsiä.

Kun isäni kuoli 66-vuotiaana syöpään pidin häntä kädestä ja olin onnellinen kun rakkaan ihmisen kärsimykset loppuivat.

Olen seuranut vierestä myös äitini, kummitätini ja kolmen tätini syöpähoitoja. Ei kuolema ole pelottava. Uudet tuntemattomat asiat pelottavat vaistomaisesti mutta niin kuuluu ollakin. Muuten ei säily hengissä.

Itsekin sairastan parantumatonta neurologista sairautta. On nautittava tästä hetkestä koska huomenna voin olla sokea tai liikuntakyvytön. Lapsien on ikäänsä nähden ymmärrettävä elämän rajallisuus.

Isosisko teki itsemurhan, mummilla ja pikkuveljellä on syöpä, äidillä MS-tauti, pappa on ollut ohitusleikkauksessa jne. Meillä on keskusteltu paljon kuolemasta ja koko perheelle asia on tuttu ja meidän on helpompaa hyväksyä se

Vierailija kirjoitti:

Olen kai jollakin tavalka kypsymätön mutten hyväksy ajatusta että on pakko kuolla. Elinikäni tai haluanko elää ikuisesti pitäisi olla oma valinta. Toivottavasti keksittäisiin äkkiä lääke joka estää vanhenemisen ja pitää ihmisen muutenkin ikuisesti terveenä.

Sama! Pitäisi saada itse päättää miten kauan elää, siis niin että jos haluaa elää (parikymppisen fysiikalla) 1000 vuotta niin se onnistuu. Ei tarttis kriiseillä esim lasten teosta, urasta jne kun voisi tehdä lapsia vaikka 800-vuotiaana, kokeiltuaan ensin halutessaan sataa eri ammattia.

Kuolema ei pelota eikä minun ole vaikea hyväsyä sitä, mutta ruumiillinen vanheneminen kieltämättä tuntuu vähän ikävältä ja pelottavalta.

Ja kuten ap. mainitsit, niin myös läheisten, varsinkin omien vanhempien ruumiillinen vanheneminen tuntuu surulliselta joskus. Pari vuotta sitten katsoin pätkän kotivideota 90-luvulta, jossa vanhempani olivat nelikymppisiä, suunnilleen sen ikäisiä kuin itse olen nyt, ja vaikka he eivät vanhuudenraihnaisia vielä olekaan, tulin silti surumieliseksi siitä (mutta en tietenkään näyttänyt sitä). Haluaisin että vanhempani olisivat aina energisiä ja hyväkuntoisia!

Minulle itsenäinen elämä omassa kodissa on tärkeää henkisen hyvinvoinnin kannalta, senkin takia toivon, että pärjäisin omillani, jos elän vanhaksi.

Yksi huojentava näkökulma tähän on, että vanheneminen ei tapahdu kertarysäyksellä, vaan siten, ettei sitä huomaa tässä elämänvirrassa. Uskon, että siihen löytyy luontaisesti oikea suhtautuminen ajan mittaan, vaikka välillä kriisejä tulisikin.

Uskovaisena kristittynä minua helpottaa ajatus iankaikkisesta elämästä Jumalan luona. Raamatussa on monia kohtia, joissa puhutaan kauniisti ja lohdullisesti vanhuudesta, vanhuksista. 

"Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama,

hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan;

niin minä olen tehnyt,

ja vastedeskin minä nostan,

minä kannan ja pelastan." (Jes. 46:4)

Oman vanhenemisen ja kuoleman hyväksyn kyllä, muiden kohdalla se on vaikeampaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuolemaa ei ole. Olen kokenut sen ja tiedän, että meitä tullaan vastaan.

Elä hyvillä mielin täällä nyt se aika, joka sinulle on sovittu. Kaikki me täältä lähdetään!

Kaikki vanhenee, sillä niin se täällä materiaalissa maailmassa menee.

Eli tarkoitat, ettei kukaan kuollut ole oikeasti kuollut? Sinä olet kokenut sen? Entä minä, joka olen työni puolesta nähnyt paljon kuolemaa. Myös yksityiselämässä kuolemaa on ollut aivan tarpeeksi. Ja tiedätkö, en ole nähnyt mitään todisteita, etteikö kuolemaa olisi. Päinvastoin.

Joten kommenttisi on täysin turha kohdallani. Kuinka paljon olen toivonut, ettei elämä päättyisi kuolemaan. Kuitenkin omakohtainen kokemus kertoo, että kyllä päättyy. Kuoleman jälkeen ei ole mitään. Aivan kuten ei ollut ennen omaa syntymääkään.

Kaikki mikä syntyy, myös kuolee. Asia on helppo hyväksyä luonnon kiertokulkuna. Turha sitä vastaan on kiukutella.

Luonnotonta on nuorten ihmisten kuolema mutta siitä tässä ei puhuttukaan.