Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Hyväksyttekö te vanhenemisen ja kuoleman?
24.08.2019 |
Minulla on valtavia vaikeuksia hyväksyä asiaa. Muutakaan vaihtoehtoa ei oikein olisi, mutta silti en pääse sinuiksi asian kanssa. Tämä on vaivannut minua lapsesta saakka, eikä ota laantuakseen. Pahenee vain, kun ennen pystyi ajattelemaan että no, olen sentään vasta 10-vuotias, 15-vuotias, 20-vuotias, 30-vuotias... Nyt tuollaista "vasta"-ajatusta ei enää keski-ikäisenä saa aikaiseksi lievittääkseen tuskaa. Ja sukulaisten ja rakkaiden vanheneminen vaivaa myös, ja paljon.
Miten te pärjäätte asian kanssa? Miten kestätte katsoa lapsianne ja ajatella, että ette ole ikuisesti olemassa heitä varten? Ja että hekään eivät tule pysymään nuorina, terveinä, ja, noh, elävinä ylipäätään. Miten kestätte katsoa läheistenne vanhenemista.
Kertokaa vinkkinne, jos sellaisia löytyy! Tiedän että jokainen etukäteismurehtimiseen käytetty hetki on hukkaan heitettyä, mutta minkä ahdistukselleen voi. Minä en ole helpotusta keksinyt kymmenienkään vuosien aikana.
Kommentit (57)
Vierailija kirjoitti:
Kaikki mikä syntyy, myös kuolee. Asia on helppo hyväksyä luonnon kiertokulkuna. Turha sitä vastaan on kiukutella.
Luonnotonta on nuorten ihmisten kuolema mutta siitä tässä ei puhuttukaan.
No ei se sen luonnottomampaa ole, turha siis sinunkaan kiukutella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Faith kirjoitti:
Kuolema ei pelota eikä minun ole vaikea hyväsyä sitä, mutta ruumiillinen vanheneminen kieltämättä tuntuu vähän ikävältä ja pelottavalta.
Ja kuten ap. mainitsit, niin myös läheisten, varsinkin omien vanhempien ruumiillinen vanheneminen tuntuu surulliselta joskus. Pari vuotta sitten katsoin pätkän kotivideota 90-luvulta, jossa vanhempani olivat nelikymppisiä, suunnilleen sen ikäisiä kuin itse olen nyt, ja vaikka he eivät vanhuudenraihnaisia vielä olekaan, tulin silti surumieliseksi siitä (mutta en tietenkään näyttänyt sitä). Haluaisin että vanhempani olisivat aina energisiä ja hyväkuntoisia!
Minulle itsenäinen elämä omassa kodissa on tärkeää henkisen hyvinvoinnin kannalta, senkin takia toivon, että pärjäisin omillani, jos elän vanhaksi.
Yksi huojentava näkökulma tähän on, että vanheneminen ei tapahdu kertarysäyksellä, vaan siten, ettei sitä huomaa tässä elämänvirrassa. Uskon, että siihen löytyy luontaisesti oikea suhtautuminen ajan mittaan, vaikka välillä kriisejä tulisikin.
Uskovaisena kristittynä minua helpottaa ajatus iankaikkisesta elämästä Jumalan luona. Raamatussa on monia kohtia, joissa puhutaan kauniisti ja lohdullisesti vanhuudesta, vanhuksista.
"Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama,
hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan;
niin minä olen tehnyt,
ja vastedeskin minä nostan,
minä kannan ja pelastan." (Jes. 46:4)
En voi uskoa jumalaan. Maailmassa on niin paljon pahuutta, ettei jumala voi millään olla olemassa. Tai jos on,on hän todellakin "kiivas ja kostonhimoinen jumala", joka "kostaa vanhempien pahat teot lapsille aina kolmanteen ja neljänteen sukupolveen asti". Kuinka voit uskoa moiseen olioon?
Jos jumala on olemassa, menen mielelläni kadotukseen, sanottuani kuolemani jälkeen hänelle muutaman sanan.
Kuolema on tabu ja siitä puhutaan harvoin. Se on kuitenkin hassua kun tottaka ihminen ajattelevana olentona kysyy varmasto jos on järjissään. Miksi minun on kuoltava?
Moni sairastuu ja jokainen kuolee. Sitä sanotaan elämäksi.
Jos asia on sinulle hankala, niin juttele ammattiauttajan kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Moni sairastuu ja jokainen kuolee. Sitä sanotaan elämäksi.
Jos asia on sinulle hankala, niin juttele ammattiauttajan kanssa.
Ei kai se nyt ole mielenterveys asia jos ihminen kysyy miksi on pakko kuolla eikä hyväksy asiaa sen pakollisuudesta. Sinä edustat fatalistista paskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tässä ole paljon vaihtoehtoja. Minkäs niille mahdat, vaikka et niitä hyväksyisikään.
Olen kai jotenkin raadollinen, koska en pitänyt äitini syöpäkuolemaa juuri millään tavalla kauniina. Tiesin, että hän olisi halunnut elää vielä, hyväkuntoisena ja terveenä.
Myöskään isän sairaudet eivät vaikuta mitenkään kauniilta. Itse hän ei tilastaan ole huolissaan eikä näytä sitä ymmärtävän, mutta minusta sitä on ikävä nähdä ja seurata.
Mutta minkäs teet.
Kai sitä pitäisi olla iloinen siitä, että on saanut elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmislaji on keksinyt kuolemanpelkoa ja myös vanhenemisen pelkoa vastaan uskonnot, joten sanoisin, ettei ihmiskunta ole kuolemaa hyväksynyt.
En itsekään ole kuolemaan ja vanhemeiseen mitenkään ihastunut. Sanon niin kuin suuri filosofi Syrio Forell: "Ei tänään, ei tänään".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ajattele positiivisesti: vanheneminen päättyy kuolemaan.
Tai vielä positiivisemmin: kun kuolet nuorena, ei tarvitse vanheta.
Vierailija kirjoitti:
Sinun kohdallasi ei minulla ole vaikeuksia hyväksyä niitä.
No mikäs,oikein hyväkäskö sinä sen sijaan luulet sitten olevasi ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemu raikkaihin aika!
Hetken kestää elämää, sekin synkkää ja ikävää
Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemu raikkaihin aika!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki mikä syntyy, myös kuolee. Asia on helppo hyväksyä luonnon kiertokulkuna. Turha sitä vastaan on kiukutella.
Luonnotonta on nuorten ihmisten kuolema mutta siitä tässä ei puhuttukaan.No ei se sen luonnottomampaa ole, turha siis sinunkaan kiukutella.
No kyllä se on. Luonnollinen kuolema tapahtuu korkealla iällä sängyssä nukkuessa, ei kaksivuotiaana tuskasta huutaen vanhempien itkiessä voimattomina vieressä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki mikä syntyy, myös kuolee. Asia on helppo hyväksyä luonnon kiertokulkuna. Turha sitä vastaan on kiukutella.
Luonnotonta on nuorten ihmisten kuolema mutta siitä tässä ei puhuttukaan.No ei se sen luonnottomampaa ole, turha siis sinunkaan kiukutella.
No kyllä se on. Luonnollinen kuolema tapahtuu korkealla iällä sängyssä nukkuessa, ei kaksivuotiaana tuskasta huutaen vanhempien itkiessä voimattomina vieressä.
No jos kyseessä on esim. joku sisäsyntyinen ,geneettisperäinen sairaus, niin sen yksilön biologisista ominaisuuksistahan se silloin johtuu.
Biologista voidaan myös siis nimittää luonnolliseksi.
Eläimiä luonnossakin kuolee vaikka missä iässä, eikä suinkaan vähiten ollessaan vielä pentuja, tai poikasia.
Vierailija kirjoitti:
Kuolema ei ole koskaan ahdistanut ajatuksena ollenkaan, päinvastoin olen usein elämäni aikana toivonut kuolemaa.
Vanheneminen sen sijaan ei tunnu ajatuksena mitenkään houkuttelevalta, ei kai kukaan erityisemmin halua rapistua?
Et ole vielä ymmärtänyt kuoleman n lopullisuutta. Minäkin ajattelin kuten sinä nyt ennen kuin tuli kuolemanpelko. Vähitellen tajuntaan hiipi ajatus että ihan oikeasti sinäkin kuolet joskus. Itkin kun tajusin joutuvani todella jättämään joskus tämän maailman missä on paljon kaunistakin. Ton jälkeen ajatus omasta kuolemasta vaikka eläisikin vanhaksi ei olekaan ollut simppeli enkä pysty hyväksymään sitä. Kuoleman hyväksyy masentunut joka ei näe elämällä arvoa. Sinä tuskin olet sitä vaan et vain ole vielä työstänyt todella asiaa mielessäsi.
Surumielisyys hiipii mieleen "tässäkö elämä oli". Luulin että aikaa on "loputtomiin". Lähes kaikki jäänyt tekemättä ja kokematta. Vielä jotain ehtisi.
Fyysistä vanhenemista en hyväksy. Kuolemaakaan en vielä toivo.
N41
Eipä ahdista. Ikää alkaa olla liki 50v, joten kaksi kolmasosaa on jo melkoisella varmuudella takana ja hyvällä mäihällä enää se yksi kolmasosa edessä.
Vierailija kirjoitti:
Surumielisyys hiipii mieleen "tässäkö elämä oli". Luulin että aikaa on "loputtomiin". Lähes kaikki jäänyt tekemättä ja kokematta. Vielä jotain ehtisi.
Fyysistä vanhenemista en hyväksy. Kuolemaakaan en vielä toivo.
N41
Sähän olet elämäsi puolivälissä.
Alue: Aihe vapaa
Mä ainakin kuvittelin olevani joskus uskossa. Ajatus omasta kuolemasta kuitenkin murentaa sen. Ajattelen kyllä edesmenneiden läheisieni olevan Taivaassa. Silti en saa minkäänlaista lohtua uskosta kun ajattelen että kuolen itsekin jonakin päivänä enkä voi sille mitään.