Kertokaapa rehellisesti, mitä tavallisia asioita ette uskalla tehdä koska joko ette osaa tai koska nolottaa. Nyt ilman mitään sensuuria

Hermostuttaa lähettää tekstiviesti. Täytyy tosi monta kertaa tarkistaa mitä olen kirjoittanut. Ja joskus kun lähetän tyhmän viestin, häpeän sitä ihan kauheasti.

Olen akateemisesti koulutettu, vaativassa työssä ja suht. korkeassa asemassakin oleva, yli 40-vuotias nainen. Kukaan ei uskoisi tätä minusta, mutta en kertakaikkiaan osaa puhua englantia. En saa suustani ulos edes yksinkertaisia lauseita. Ymmärrän kyllä, mitä vastapuoli puhuu ja luen englantia sujuvasti. Olen matkustellutkin paljon, mutta mieheni on aina puhunut puolestani kaikkialla. Äärimmäisen noloa myöntää. En myöskään osaa itsenäisesti toimia lentokentällä tai hotellissa, olen aina mennyt matkaseuralaisen vanavedessä. Hirvittää ajatus, että pitäisi lähteä koulutukseen tai työmatkalle ulkomaille yksikseni. Tähän asti olen jotenkin kummasti pystynyt aina välttämään sen jollain verukkeella.

Ennen jännitin sosiaalisia tilanteita. Olin töissä tehtaassa, joka oli itsenäistä työtä. Vaihdon alaa kaupan alalle ja nykyään keikkailen kassahommissa. Alku oli helvettiä, kärsin unettomuudesta, itkin vapaa-ajalla usein, olin ahdistunein ikinä. Nyt olen jo pari vuotta tehnyt sitä työtä ja kaikki sosiaaliset kammoni ovat tiessään. Tiedän miten erilaiset ihmiset toimivat. Mikään ei voi enää yllättää itseäni.

Vierailija kirjoitti:

Pelkään törmätä naapureihin kun vien roskia. Siksi vien ne aina keskellä yötä. Ja mitä pelättävää siinä tilanteessa on? Ei yhtikäs mitään, tiedän sen. Niin on ihmismieli kummallinen.

Riippuu siitä mitä sinne roskikseen kantaa. Kaikkihan muistavat Huononkäältä tapauksen Jarna Elf, Terho Tervaskanto ja iltapalaksi pitkää sikaa.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miten pitää toimia jos haluaa syödä ravintolassa lounaan seisovasta pöydästä; milloin maksan, jne.... Siksi tilaan aina listalta 😅

Ensin maksat kassalle, sitten menet seisovan pöydän linjaston alkupäähän, otat tarjottimen ja siihen astiat ja astioihin niitä ruokia, joita haluat. Menet pöytään syömään, haet lisää ruokaa jos haluat. Haet kahvin/teen, Lopuksi palautat astiat palautuskärryyn, jos sellainen on, jos ei ole, jätät käytetyt astiat poytään. Sitten lähdet pois.

En osaa vatkata muulla kuin sähkövatkaimella. Käsikäyttöisellä vispilällä en vaan löydä sitä oikeaa liikerataa tai ainakaan ilman hirveää roiskumista. Tämä on viimeisin sellaisen nolon "toivottavasti kukaan ei katso liian tarkkaan mitä teen" -tunteen aiheuttanut juttu. Epäilen vuosien varrella postanneeni tähän ketjuun jonkin muunkin jutun kyllä. 

Pelkään törmätä vahingossa ihmisiin, joiden kanssa olen joskus ollut tuttu tai jopa kaveri, tai seurustelukumppani, mutta joiden kanssa en ole ollut tekemisissä pitkiin aikoihin. En oikein tiedä miksi. Jotenkin jännittää tilanne että pitäisi sitten mennä juttelemaan ja päivittämään kuulumisia puolin ja toisin. Minulla on kyllä kokemuksia että nämä tilanteet ovat olleet ihan positiivisia joten en tiedä mistä tämä johtuu. Jännittää erityisesti jos olisin liikenteessä mammalookissa pienten lasteni kanssa että törmäisin johonkin cooliin ja menestyneeseen puolituttuun.

En kehtaa mennä baariin yksin. En tiedä miksi, siinä ei ole mitään noloa. Se on vaan jotenkin todella vaivaannuttavaa jo ajatuksenakin.

Kun etäopiskelin, minua alkoi hävettää asunnon ulkopuolella näyttäytyminen, koska kuvittelin, että naapurit tietävät jotenkin, että olen aina kotona ja luulevat minun olevan työtön (työttömyys ei edes ole noloa!). Kauppaan lähteminen ahdisti ja roskatkin vein vasta myöhään illalla tai yöllä, ettei tarvinnut törmätä rapussa kehenkään.

Kaikki ravintolajutut jännittää.

Keväällä ystävä halusi mennä lounaalle. Siis sellaiseen paikkaan jossa on aina aamupäivällä lounas. Olen aina mieltänyt ne työssäkäyville ja vaikka tiedän että niihin saa mennä kuka vaan niin alitajuisesti pelkään että joku työntekijä tulee penäämään että missä olen muka töissä?

Tuolloin olin opiskelija ja en ollut varaa oliko minulla varaa syödä lounasta. Kaikki hinnat olivat laitettu pienellä präntillä suoraan asiakaspalvelijan yläpuolelle ja inhoan sitä. Pitäisi myyjän katsellessa itsevarmasti heti ilmoittaa mitä haluaa. Enkä minä tiedä. Mun pitäisi saada aikaa punnita miten paljon on kohtuullista maksaa just siitä lounaasta, entä ottaisinko jotain muuta ja mitä muuta. Inhottavaa heti päättää.

Viimeksi otin teen koska se on yksinkertainen ja tiedän että se on edullinen. Kahvia en oikein uskalla ottaa koska se vaikuttaa niin hankalalta. Otetaanko itse pannusta ja pitääkö se ottaa posliinikuppiin vai kertakäyttökuppiin ja veloitetaanko muovikannesta tai kermasta/maidosta erikseen? Jossain nimittäin veloitetaan ja pitää jo kassalla ilmoittaa että maidon kanssa tai mukaan ja inhottava jos ottaa ne tietämättään maksamatta kun on maksanut vain kahvista.

Lisäksi pelkään asioida pizzeriassa, häkellyn jos vastapuoli puhuu tosi murtaen suomea, kuten joku sanoi aiemmin niin alan epäillä ymmärsikö toinen minua ja puhuinko tarpeeksi selvästi. Nuorempana tuli paljon myös seksuaalista ahdistelua pizzerian miehiltä ihan tilausta tehdessä eikä silloin osannut sanoa takaisin kun oli teini, se on jättänyt jälkensä.

Viimeisin urotekoni oli käydä cittarin kahvilassa syömässä pizzaa. Siinäkin oli niin epäselvää etten tiedä miten onnistuin. Ei kerrottu maksavatko rasiat erikseen, maksaako vesi erikseen. Sitten jotkut jutut kuten mausteet maksoivatkin erikseen. Kassa oli ihan toisessa päässä kuin linjasto ja en vieläkään tiedä miten asia olisi pitänyt hoitaa.

Ja toki loppuun disclaimer että minäkin olen muuten ihan fiksu ja teen melko vaativaa työtä. Jotkut asiat vaan jännittää.

Jätän kaikki rapujuhlat väliin koska en osaa syödä rapuja. Hävettää edes pyytää jotain opettamaan miten rapujen kanssa tulisi menetellä. Olen aina estynyt, jos saan kutsun rapujuhliin.

Ystävä tarjosi vesimelonia. Senkin syöminen oikeaoppisesti on niin hankalaa, että kieltäydyin. Hänelle kerroin rehellisesti, etten osaa syödä sivistyneesti. Miten niiden siementen kanssa menetellään?

Vierailija kirjoitti:

Jätän kaikki rapujuhlat väliin koska en osaa syödä rapuja. Hävettää edes pyytää jotain opettamaan miten rapujen kanssa tulisi menetellä. Olen aina estynyt, jos saan kutsun rapujuhliin.

Ystävä tarjosi vesimelonia. Senkin syöminen oikeaoppisesti on niin hankalaa, että kieltäydyin. Hänelle kerroin rehellisesti, etten osaa syödä sivistyneesti. Miten niiden siementen kanssa menetellään?

Olen itse aina syönyt ne siemenet melonin mukana. Niin tietääkseni muutkin tekee yleensä. Ei niitä edes huomaa syödessä.

En osaa käyttää Nordean sovellusta laskujen maksamiseen. En siten myöskään osaa tehdä sitä tunnistautumista netissä. Olen etsinyt videota jossa näytetään miten se toimii mutta eipä ole löytynyt.

En ole kehdannut käyttää itsepalvelukassaa. Varmastikin on yksinkertaista ja mitä luultavimmin osaisin, mutta on vain kynnys mennä siihen ensimmäisen kerran varsinkin yksin "näyttämään tyhmältä".

Vierailija kirjoitti:

En osaa käyttää Nordean sovellusta laskujen maksamiseen. En siten myöskään osaa tehdä sitä tunnistautumista netissä. Olen etsinyt videota jossa näytetään miten se toimii mutta eipä ole löytynyt.

Menet ihan sille ensiksi aukeavalle sivulle.

Alalaidassa, toinen vasemmalta on maksut, valitse se. Sitten. Syötät saajan nimen, tilinumeron niille osoitettuihin kenttiin.

Tämän jälkeen määrä jonka maksat eli summa.

Sitten viesti ( ei pakollinen)

Lopuksi viitenumero

Sitten hyväksyt

Kyllä siinä tulee ok tmv

Menee vähän kuin itsestään kun seuraa ohjetta.

En tarkalleen ottaen tiedä, että mitä tarkoitat tuolla tunnistautumisella netissä?

Minulla on tunnusluku laite, muita en osaisi neuvoa.

Tsemppiä

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut niin kauan (noin 24 vuota) ilman seksiä kumppanin kanssa, että en tiedä miten tilanne voisi enää edetä siihen luontevasti ja kivuttomasti. - Olenko siis loppu iäkseni tuomittu olemaan "ilman"...  

  Et, poikaystäväni oli juuri tuon 24 vuotta ja neitsyt (ei ole enää kumpaakaan ;) ). Kunhan et stressaile, niin joku, joka osaa, suhtautuu kyllä myötätunnolla. Jos ei suhtaudu, niin et olisi halunnutkaan, ei meille kokeneemmillekaan kukaan ilkeä ja myötätunnoton kelpaa, kaikille sattuu ja tapahtuu sänkypuuhissa, hyvää huumoria ja lämmintä asennetta tarvitsevat ihan kaikki. Eikä se ensimmäisellä kerralla uuden kanssa ole ihan luontevaa kellekään, ei kokemus yhden (tai minkä tahansa numeron) ihmisen kanssa käänny yleiskokemukseksi, kun jokainen on erilainen (jos joku luulee olevansa joku "panomies" ja lahja naisille, hän luulee puutaheinää). 

  Itse vihaan puhelimessa puhumista. Olen ollut puhelinkeskuksessa (en roskamyyjänä, vaan tuessa) *töissä*, ja silti tuntuu, etten saa itseäni ilmaistuksi puhelimitse niin kuin pitäisi. Tulin puhelintyöstä aina kotiin aivan kuolleena. Nyt kun saan hoitaa työasiat emailitse, elämä hymyilee. En edelleenkään soita kellekään jos sen jotenkin voi välttää. Pelkään myös postia, joskin täysin ilman syytä, kun pystyn hoitamaan laskuni, eikä niiden maksaminen ahdista. Tuntuu vain, jos saan jostain laskun, että joku vaatii minulta jotain (niinhän ne tarkasti ottaen tekevätkin, mutta ei varmaan ketään kiinnosta maksoinko laskuni eilen, tänään, vai toissapäivänä). Silti jotenkin tuntuu että siellä joku ajattelee "ahaa, maksoi laskun vasta kolmessa päivässä, varmaan joku nisti jolla ei ole elämänhallintaa" -vaikka eräpäivä olisi ensi kuussa!

Vierailija kirjoitti:

Hermostuttaa lähettää tekstiviesti. Täytyy tosi monta kertaa tarkistaa mitä olen kirjoittanut. Ja joskus kun lähetän tyhmän viestin, häpeän sitä ihan kauheasti.

Sama. Mutta hyvinhän tuonkin kirjoittaminen sinulta sujui! Hyvä. Älä suotta hermoile.

Mulla on tosi vanha puhelin. Haluaisin ostaa uuden, mutta tässä puhelimessa on tolkuton määrä valokuvia joita haluan katsella usein. En osaa siirtää niitä kuvia uuteen puhelimeen.

Puheluiden soittaminen.

Autistisena mulle on vaikeita tilanteet, joissa voi tapahtua mitä tahansa "arvaamatonta". Se, ettei näe kuulijan kasvoja on minulle pelottavaa, koska en voi lukea sanatonta viestintää, mikä on minulle pääkommunikointikeino, kun sosiaaliset taitoni ovat niin huonot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli noista ryhmäliikuntaa kammoavista mieleen taannoinen spinning-tunti. Olen 27v nainen, normaalipainoinen ja peruskuntoinen. En siis todellakaan himoliikkuja mutta ihan hikoilemaan tunnille menin, en löysäilemään liikoja.ä tai itseäni esittelemään.

Olin käynyt jo muutamia kertoja spinningissä eli tiesin miten tunti etenee. Itselle sopiva pyörän vastus selvillä jne. Tällä kertaa oli miesohjaaja, mitä nyt pidin ihan samantekevänä. Hän polki omaa pyöräänsä ja tsemppasi meitä polkijoita. Välillä hän hyppäsi pois pyörän selästä ja käveli polkijoiden joukossa kertomalla yleisellä tasolla kaikille ääneen miten kannattaa polkea ja pitämässä sopivaa tahtia yllä. Minun ohi kävellessään hän yhtäkkiä mitään sanomatta lisäsi reilusti pyöräni vastusta niin että vauhti hidastui ja putosin täysin temposta.

Siinä hetkessä vain naurahdin hämmästyneenä ja löysäsin vastuksen takaisin sellaiseksi että sain poljettua ja uudelleen kiinni polkurytmistä. Mielestäni hieman nöyryyttävää puuttua tuolla tavoin toisten polkijoiden edessä. Jälkikäteen tämä vaivasi siinä määrin etten enää kyseisen miesohjaajan tunnille ole mennyt. Anteeksi nyt vaan jos en vetänyt aivan hampaat irvessä ja maksimisykkeillä vaan poljin biisin tahtiin itselleni sopivalla vastuksella. Itse haen hikiliikuntaa ja normaalia sykkennostoa noilta tunneilta, en sen enempää. Jäi jotenkin nolo olo ja kokemus etten nyt ollutkaan tarpeeksi hyvä kyseisen ohjaajan tunneille :/

Ohjaaja katsoi että jaksaisit paljon kovempaa. Se oli siis kehu, ei moite.

Pelisilmää tietysti tarvitaan ja joskus se menee vikaan, mutta "ekstraa" annetaan vain niille, jotka näyttävät siltä että pystyvät siihen helposti.

Liikunnanohjaaja

Vanha ketju mutta pakko kommentoida oma muistoni ryhmäliikuntatunnista, kun tuli tästä mieleen. Kerran osallistuin kahvakuulatunnille (pääsin tunneille ilmaiseksi kaverin kautta), lähinnä kaverin seuraksi ja oltiin ihan takarivissä, sillä olin vasta toipumassa selkä"vammasta"/lievästä tapaturmasta. En jaksanut enkä pystynyt tekemään kaikkia liikkeitä ja pidin sitten aina taukoa eli seisoin paikallani, mikä mielestäni on ihan normaalia ja tervettä. Ohjaaja huomasi tämän ja tuli sitten kesken kaiken sinne takariviin asti kysymään multa onko kaikki hyvin tms. Joojoo halusi varmaan vain olla huolehtivainen, mutta mielestäni oli todella turhaa ja nöyryyttävää kun en edes näyttänyt mitenkään kärsivältä tai häirinnyt tuntia. Ymmärrän kokemuksen jälkeen täysin, miksi jotain ahistaa ryhmäliikunta ja kuntosalit!