Kertokaapa rehellisesti, mitä tavallisia asioita ette uskalla tehdä koska joko ette osaa tai koska nolottaa. Nyt ilman mitään sensuuria

En uskalla mennä syömään fine diningiin koska en tiedä miten siellä kuuluu toimia, millä syödään missä järjestyksessä. Toki ei oo pakollinen arkielämän juttu se edes.

Mutta en aiemmin mennyt Helsingissä julkisiin kulkuneuvoihin kun en tiennyt miten hankkia lippu ja kuuluuko viittelöidä että haluaa kyytiin.

Miten tämä ketju voi olla tuossa "Tasan viisi vuotta sitten"-otsikon alla? Ketju on aloitettu 23.8.2019 ja tänään on 5.9.2022, joten mun mielestä aloituksesta on vasta vähän reilu kolme vuotta. Voin kyllä olla väärässäkin.

Mutta sitten itse asiaan. Mä en uskalla lasketella. Kerran olen tullut laskettelurinteen alas pyllymäkeä, kun en tajunnut, kuinka niitä suksia oikein pitäis käännellä. Toista kertaa ei tule. Nyt olen jo niin vanhakin, että tuskin mustelmilla selviää.

Ahdistaa tilanteissa joissa en ole varma miten toimia. Esimerkiksi välttelin Burger Kingiin menoa vuosia kun en tiennyt että pitääkö siellä tilata automaateista ja miten se tapahtuu vai voiko tilata tiskiltä jne. Ahdistaa jos en tiedä missä on vessa ravintolassa ja haahuilen eksyneenä sitten etsimässä sitä.

Koen nolanneeni itseni monta kertaa tuollaisissa tilanteissa, joten välttelen nykyään niitä jos voin. Siis yksin ollessani. Jos mukana on joku joka tietää miten homma toimii niin sitten on ihan ok. Tiedän että tämä on tosi noloa, varsinkin kun olen kohta keski-ikäinen, en mikään teini.

Hävettää katsoa peiliin muiden nähden. Jäänyt siitä, kun teininä oli paha akne ja hävetti ajatus siitä, et kaikki tietää mun tietävän että mulla on akne ja se näkyy. Ajattelin et jos peilaan jonkun edessä --> se tajuaa et tiedän miltä näytän. Ja jos en kato peiliin muiden edessä niin ne ei ehkä tajua et tiiän kyllä olevani rupikonna :D 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En uskalla ratsastaa pippelillä :(

En minäkään. Jos mies ehdottaa tätä, niin en ikinä suostu. Eniten pelkään, että en huomaa jos mies laukeaa, ja minä vaan jatkan.

Oman, kylläkin rajallisen, kokemukseni mukaan on aika mahdotonta olla huomaamatta kun mies laukeaa. Vaikka kyllähän varmaan aina joku poikkeus löytyy.

Myönnän että on itsellenikin vähän hankalaa joskus arvioida uuden miehen kanssa, että missä kohtaa pitäisi omat liikkeet lopettaa kun toinen on tulossa. Mutta toisaalta luotan siihen että mies kyllä antaa signaaleja/kertoo tarkentavia ohjeita tarvittaessa. Ja kokemuksen kautta nuokin asiat petraantuvat.

Vierailija kirjoitti:

- En uskalla juosta bussiin jos näen sen lähtevän pian, koska nolottaa jäädä yksin pois kyydistä.

- Hävettää tilata Subwaysta ruokaa ja luetella kaikki mitä siihen leipään haluaa täytteeksi.

- Ravintolassa jos näen että ruokani saapuu, en uskalla katsoa tarjoilijaa päin koska pelkään että se ruoka ei tulekaan minulle vaan viereisessä pöydässä olevalle. Jotenkin noloa jos erehdyn luulemaan että nyt se oma ruoka tuli ja se meneekin toiselle.

:D

Tästä tuli mieleen, että mulle kävi äskettäin niin, että pöytääni tuotiin väärä annos ravintolassa. Pääraaka-aine oli siis sama kuin itse tilasin mutta lisukkeet ja kastike vääriä. En uskaltanut katsoa tarjoilijaa ja siksi huomasin että annos on väärä vasta kun tarjoilija oli jo lähtenyt. En tyhmänä edes heti tajunnut ajatella että jotain on pielessä, kun tuotiin vain yksi annos vaikka olin miehen kanssa syömässä. No, hävetti niin paljon että pyysin miestä, joka oli annoksen tuontiajankohtana juuri vessassa, viemään annoksen takaisin. Onneksi on kiltti mies joka ei pidä mua tyhmänä ja nolona vaikka itse niin koenkin.

Kun tilaan esim woltista ruokaa ja odotan sitä. Ei mua se kuski jännitä tai mitään, mut kun asun kerrostalossa niin naapurit. Ahdistaa jos ne sattuu samaan aikaan käytävälle. Nytkin odotan tilausta ja yks naapuri ramppaa koko ajan, ahdistaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tähän aiheeseen liittyen tuli luettua erittäin hyvä kolumni: https://yle.fi/uutiset/3-11050114

Lyhyt lainaus: "Uskallan pitää työkavereille puheita ja esiintyä televisiossa, mutta en uskalla tilata haluamaani hienoa kahvia."

"Mistä moinen arkuus ammentaa? Yksi ihmiselämän suurimpia tunteita on torjutuksi tulemisen tunne. Se tuntuu aina pahalta. Teinivuosien bänksit ja pesäpallojoukkueeseen viimeisenä valitseminen eivät unohdu. Sama tunnetila on läsnä kuluttajanakin. Mitä jos en osaakaan toimia oikein, ja sosiaalinen häpeä ottaa vallan? Mitä jos myyjä tai muut asiakkaat pitävät minua tollona? Kiusallisen tilanteen uhka leijuu niin lähellä, että jätän kokeilematta jotain uutta. Ja se vasta onkin hölmöä.

Kiusallisten tilanteiden välttämiseksi olen kehittänyt itselleni suojamekanismin. Se perustuu itsepetokseen. Valehtelen, etten ole kiinnostunut tietyistä asioita."

Tämä sopii kyllä hyvin minuun. Ehkä ne nöyryytyksen kokemukset nuoruudessa ovat suurin syy siihen etten vieläkään uskalla tehdä monia juttuja ja jos uskallan niin se on hyvin epämiellyttävää. Itse olen joutunut niin usein sellaisiin tilanteisiin missä olen hävennyt itseäni niin paljon. Sellaisiin tilanteisiin ei tahtoisi enää joutua.

Oikeasti silti se on itselle varmaan pahin asia, kun pitäisi aina yksin mennä kaikkiin uusin paikkoihin ja oppia toimimaan siellä oikein. Se on välillä niin vaikeaa ja joskus olisi kiva jos joku näyttäisi miten toimitaan niin oikeasti oppisin nopeasti, mutta yksin tulee jännitettyä kaikkea niin paljon. Oikeastaan silloin luovuttaa helposti jo valmiiksi ja se kynnys mennä johonkin on niin suuri, että mieluummin jättää menemättä. Tämäkin kaventaa elämää niin paljon. 

Omalla kohdalla ainakin koulukiusaaminen ja kouluvuosina koetut nolaukset vaikuttavat asiaan eniten. Vaikka olen suurimmalta osin päässyt asioista yli niin tietyt traumat ja käytösmallit istuvat niin tiukassa että en tiedä paranevatko ne koskaan. Esimerkiksi nauravat nuorisojoukot triggeröivät vieläkin omat häpeän tunteeni jotka johtuvat kiusaamisesta. Se huomio, mitä kiusaajat osoittivat minua kohtaan koulussa, sai minut aivan vainoharhaiseksi. Ja se huomio oli siis tietenkin negatiivista, tarkoituksena nolata minut muiden nähden. Pelkään siksi vieläkin että ihmiset nauravat minulle jos teen jotain omasta mielestäni noloa. Tiedän että ongelma on suurimmaksi osaksi omassa päässäni, mutta kun en asialle voi mitåän. Terapiassa olen käynyt. Auttoi suuresti mutta ei kokonaan.

Pitkään mietin mikä asia pelottaisi. Nuorena monikin, enää ei juuri mikään.

Yhen keksin, en uskaltanut kokeilla tyttären mopoa, koska en ole koskaan ajanut kaksipyöräisellä, enkä tajunnut vaihteiden vaihtamista. Tiiän että oppisin jos vaan alkaisin kokeilla.

Myös jännittää tilanne jossa voi olla mahdollista joutua riitaan/sanaharkkaan/konfliktiin. En pidä ristiriidoista...

Nolottaa soittaa pizzeriaan tms., jossa vastapuoli puhuu murtaen suomea. Tulee sellainen tunne, että ymmärsiköhän se mitä yritin tilata..

Taskuparkkeerata. Ei niinkään ettenkö uskaltaisi, en vaan kehtaa alkaa pysäyttää koko liikennettä ja altistaa itseäni tuijottelulle ja naureskelulle kun ähkin ja puhkin ees taas.

Saisin sen varmaan lopulta väliin, varsinkin jos saa käyttää auton 365-kameraa, mutta kyllä siinä aikansa kestäisi.

Vierailija kirjoitti:

Nolottaa soittaa pizzeriaan tms., jossa vastapuoli puhuu murtaen suomea. Tulee sellainen tunne, että ymmärsiköhän se mitä yritin tilata..

Sama! Vihaan puhua puhelimessa, ja vielä hirveämpää se on kun vastapuoli mumisee tai on puolikielinen. Isäni on aina puhunut niin epäselvästi, etten meinaa millään saada selvää, vaikka olen jo 30 vuotta sitä kuunnellut :D

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan järkyttävän huono suunnanvaisto, siksi en pysty matkustamaankaan, koska eksyisin heti. En uskalla kertoa tästä kenellekään. Monta  koulutusmatkaa on tullut peruutettua kyseisen asian takia, joten se haittaa elämääni aika paljon.

Kompassit on keksitty. Kännyssäsikin on ehkä. 

Onko paikalla veneilijöitä? Olen veneillyt 16 vuotta, enkä osaa sitä kätevää solmua, jota paljon käytetään, paalusolmu nimeltään - enkä muitakaan solmuja. Jos pitää vene kiinnittää sitä käyttäen, odotan, että mies tulee solmun tekemään. Joskus osaan sen hetken aikaa, sitten talven aikana taas unohtuu. Kanssaveneilijät pitää mua varmaan tosi blondina. N. 58 v.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin pussailla kadulla vastaantulevaa hyvännäköista naista mutta en uskalla

Hyvä esimerkki siitä miten pelko ja ujous voi olla hyväksi ja tarpeellista itsesuojelua. 

Kyllä se varmaankin on tuo naisten lähestyminen oikeassa elämässä, jota en ole koskaan tehnyt. En osaa enkä uskalla tehdä mitään, eikä toisaalta kannatakaan sillä ulkonäkö, kokemus ja tulot eivät ole tarvittavalla tasolla.

Internetin, Tinderin tms kautta olen kyllä naisiin tutustunut sekä treffeille ja sänkyynkin päässyt. Tästä huolimatta olen valovuosia jäljessä ikätovereitani mitä parittelu- ja suhdekokemuksiin sekä kaikkiin niihin liittyviin juttuihin tulee. Tästä ei tee yhtään helpompaa se, etten juurikaan viehäty oman ikäluokkani naisista (ainakin nettideittisivujen tarjonnan perusteella). En vaan jaksa uskoa, että minulla on mitään yhteistä huomattavasti kaikessa kokeneemman ihmisen (mukaanlukien työkokemus) kanssa. Edellytän naisilta myös lapsettomuutta. Naisia en tästä syytä vaan paskaa kasvatustani joka ylisuojeli minut saamattomaksi ja kunnianhimottomaksi luuseriksi.

Mies37

En osaa taskuparkkeerata. Autokoulussa osasin, kun sitä harjoiteltiin, eikä se vaikeaa olekaan, mutta nyt olen unohtanut, miten se tehdään. Olen muutenkin aika tuurikuski, yleensä sujuu hyvin, mutta joskus tyhmäilen. Yllättävässä tilanteessa olen pari kertaa painanut kaasua kun olisi pitänyt jarruttaa. Mitään pieniä peltikolhuja pahempaa ei ole kummiskaan käynyt. Olen siis mies ja siitä tulee enemmän paineita, koska "tottakai kaikki miehet osaa luonnostaan ajaa autoa hyvin."

Vierailija kirjoitti:

Julkisissa vessoissa tai työpaikalla kakkosella käyminen. Vältän viimeiseen asti, ellei ole ihan pakko mennä. Nolottaa aina.

Kakkoset housussa saattaa olla vielä nolompaa. 

Vierailija kirjoitti:

En pelaa lautapelejä. Pelkään, että mokaan sääntöjen kanssa ja muut nauravat. Joitakin todella tuttuja pelejä voin pelata, mutta ikinä en edes kavereiden kanssa pelaa jotain uutta peliä. Olin koulukiusattu ja eräs hyvin narstistinen ihminen aiheutti minulle paniikkikohtauksen, kun en suostunut pelaamaan jotain lautapeliä. Se paniikkikohtaus oli aivan järkyttävää.

Mulla vähän sama, eikä siihen edes liity mitään traumaa. Oon vain varma etten ymmärrä pelin logiikkaa sääntöjä ja kaikkien muiden mielestä ne on ihan yksinkertaiset ja selvät :D Noh, lisäksi pelaaminen ei kiinnosta niin paljon että olisin motivoitunut opettelemaan uutta.

Juosta.

-Aikuisiässä ei ole haitannut.

Nykyään jo kilot estäisivät.