Kertokaapa rehellisesti, mitä tavallisia asioita ette uskalla tehdä koska joko ette osaa tai koska nolottaa. Nyt ilman mitään sensuuria

Mä en osaa käyttää kassakonetta.

Eihän se kaikille olekaan must osata, mutta olen töissä lounaspaikassa ja toisinaan mäkin osun siihen luukulle, kun asiakkaita on. Tykkään heidän kanssa rupatella ja toimittaa asioita, mutta se halvetun kone sitten yleensä "tilttaa" mun kohdalla.

Mä olen pätevä teknisesti. Osaan asentaa ja handlaan tietokoneet ja älykännykät. Löydän telkkarista kanavat jne. Kassakoneet ovat mun akilleenkantapää.

Lisäksi vielä, kun olen esimies, niin uudet aina turvautuu muhun sen koneen kanssa. Jos esim virheitä sattuu, niin pyytävät mua jelppimään. Hauskoja tilanteita on ollut runsaasti, mutta kyllähän tää toisinaan ottaa pattiin, kun en vaan osaa.

Manuaalin olen opetellut ulkoa moneen kertaan. Ei vaan jää päähän, enkä osaa soveltaa. Kyse ei ole vaan tuosta yhdestä mallista, vaan 30 vuoden aikana on niitä tullut vastaan erilaisia ja minkään sielunelämä ei aukea.

Toinen asia, mulle on vaikeeta laskea rahasta takaisin. Kertotaulut ja päässä laskut menee sutjakasti. esim reseptien suurennokset ja pienennykset helposti onnistuu päässä, mutta kun rahasta tulee kyse ja ne summat on konkreettisesti siinä edessä ei tunnu onnistuvan. Tätäkin olen erikseen himassa opetellut, niin ei.. Tilitykset ja kirjanpito ei tuota ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Lueskelin näitä mielenkiinnolla ja huomasin, että mulla ei oo mitään sisäisiä esteitä tehdä mitään noista asioista, joista muut täällä on kirjoittanut. En tosin lukenut koko ketjua. Mutta onpa sittenkin! Mä en nuorena käynyt käytännössä koskaan baareissa. Nyt jos joskus käyn esim työporukalla, niin on iso kynnys ostaa alkoholia, koska en tiedä miten se tehdään 😆 En tiedä, onko tapana ostaessa sanoa vaan että siideriä tai vaikka kuivaa siideriä tai kuoharia vai kuuluisiko sanoa minkä merkkistä. Ja onko noloa pyytää jotain merkkiä, jota ei sitten olekaan tarjolla. Tiedän, kuulostaa ihan typerältä ja oon kaikin tavoin vapautunut ja iloinen luonne, mutta tuossa asiassa oon vaan jotenkin vieraalla maaperällä 😄 Missään muussa asiassa en jännitä nolaanko itseäni, enkä koskaan edes mieti sellaista. Mutta sivistäkää mua viisaammat!

Joissain paikoissa lukee valikoima, joten sen mukaan on hyvä tilata. Voit myös kysyä mitä paikassa on tarjolla. Tyyliin: "Haluaisin jonkin kuivahkon siiderin, mitä teiltä löytyisi?"

En kehtaa ottaa laivan buffassa simpukoita enkä oikeen katkarapuja kauan,kun en osaa syödä niitä. Miten niitä kuuluu syödä?

PeliMies76 kirjoitti:

Voi hitto te kaikki tämän ketjun ihmiset olette uusavuttomia ja heikkoluontoisia!

Hävettää olla suomalainen jos näin paljon heikkoluontoisia ihmisuä on olemassa, pelätään kaikkea ihmiskontakteista lähtien.Taitaa olla suomalainen sisu katoamassa toden teolla!!

Kyllä minä ainakin armeijan ja aliupseerikoulun käyneenä on kokenut nuo kaikki tuntemukset, mutta se kasvattaa ! Moni vielä kehtss väittää ettei armeija ollu paha 90-luvulla, mutta kyllä se vaan oli sellaista hattuilua ja nöyryytystä että sen koettua ei helpolla tuu noita fobioita.

Te ihmiset olette eläny niin helpon elämän.Olette niin kaukana a-palvelusluokan ihmisestä kuin tervehdystä ja katsekontaktia pelkäävä naapuri tai harradtekaveri voi olla.

Mutta hyvä että myönnätte että omaatte heikkoluonteisuutta joka on jo jossain määrin mielenterveysongelma.

Olen kai osittain myös katkera kun en ole saanut niin helppoa elämää kuin moni teistä, kaikki nolot tilanteet ja nöyryytykset on nähty. Mutta ylitetty ja siksi hatuttaa rankasti kun ihmiset eivät kykene hoitaman asioitaan... ja iteltä vaadittu aina noon paljon uhrautumista,heittäytymistä ja olen luonnostaan auttanut ihmisiä.

Vastavuoroisesti moni pelkuri ei uskalla kehittyä kun "koskaan ei ole ollu pakko".

Eikö heikkoluonteisia voisi väkisin opettaa toimimaan?

Sitä kun on lapsena piesty luulot pois monia kertoja on pirun vaikeeta luottaa ihmisiin. Onneksi sulla ei ole ollut sellaista lapsuutta, kuten liian monella suomalaisella.

Mä näkisin tässä ketjussa, ettei kyse ole välttämättä pelosta, vaan juurikin luottamuksen puutteesta.

Sulta on itsetunto nujerrettu ja sä toimit tilanteissa kuin kone. En tiedä onko sekään sen parempi asia. Nää toiset taas vielä omaa jonkin näköisen vapaantahdon ja empivät sen suojissa. Kannattaako moikata naapuria? Entä jos se osoittautuu täydeksi k-pääksi? Entä jos se ei moikkaakaan takaisin? < siitähän sitten tunnistaisi toisen samanlaisen jäyhän suomalaisen. :)

Ketjussa on lueteltu monenlaisia sosiaalisten tilanteiden pelkoja, joita mullakin on ollut.

Esim kaupassa tuplatervehdys, ovisilmästä vilkuilu, että rappu on tyhjä, en tykkää soitella puhelimella, en tilaa subissa tai monessa muussakaan paikassa, eksyn monessa paikassa tai olen väärässä paikassa..... jne.

Sitten lapset tulivat ja olivat vielä alle kouluikäisiä, kun tajusin. Mähän olen niille esimerkki, miten noissa tilanteissa toimitaan. Siten muksut parhaiten oppii.

Pakkohan se oli kerätä rohkeutensa ja aina mihin menenkin aloin tervehtimään ääneen (ennen ehkä ujosti nyökkäsin), rappuun tai pihaan vaan, vaikka olisi varattu. Hissiin samaanaikaan naapureiden kanssa. Ja aina tervehdin kaikkia. Tervehti ne mua tai ei.

Ravintoloissa tosiaan se auttaa, kun kysyy. "miten toimin?" on aika yleinen kysymys, jonka kysyn. Jossain terveysasemilla tai sairaaloissa myös kyselen, että "olenkohan mä oikeassa paikassa?" - aina saan apua.

Soittamisissa pitää vielä kerätä hetken (ei tunteja tai vuorokautta) ja sitten ottaa puhelimesta kiinni ja soittaa. "soitinkohan oikeeseen paikkaan?" - aina tulee apua sieltäkin, jos osasto on ollut väärin.

Nyt muksut ovat teini-ikäisiä ja ovat saaneet kiitosta käytöstavoistaan, reippaudestaan ja tietystä itsenäisyydestään.

Yksi asia mulla on vielä nujerrettavana on subissa tilaaminen. Käyn välillä tyttären kanssa  siellä ja sitä nolottaa mun hitauteni tilaustilanteessa. Niin hän ottaa sitten homman haltuun ja tilaa mulle.

Tilata baarissa juomaa. Kerran tilasin Ampparin (drinkki Ampiainen) ja baarimikko oli että ai Campari, kuulin että varmisti sen olevan Amppari ja nyökyttelin vaan että juujuu ja vähän ihmettelin kun kysyi haluanko siihen jäitä. En kehdannut juoman saatuani alkaa selittämään että väärin meni vaan kannoin juoman pöytään. Mies sitä taisi vähän siemailla :D

Toinen kerta oli samaisessa baarissa kun ehkä vähän humalassa menin tilaamaan juomaa. Muistaakseni se oli Jekkubattery (voi olla että oli myös Kossubattery) minkä halusin ja baarimikko alkoi utelemaan mitä siihen tulee, ei ole ikinä kuullut moisesta. Menin jäihin ja sössötin jotain aivan outoa, ja baarimikko katsoi oudosti ja sanoi että ethän sää edes maininnut Batterya mutta teki juoman kuitenkin. Kiusasi prkl.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En uskalla sytyttää tulitikkua, pelkään että sormeni palaa

Minä taas en osaa  käyttää sytkäriä. Pelottaa jos se leimahtaa! Onneksi sentään tulitikkuja. Ennen tulitikut olivat muuten laadukkaampia, saattavat katketakin raapaistaessa helpommin.

Mä en osaa kumpaakaan. Ikää on 46 v. Pelkään hullun lailla tulta ja kaasua. En voi ikinä muuttaa asuntoon jossa on kaasuhella, tai kerroksia yli 3. Tarkistan aina ensimmäiseksi palohälyttimen. Sorrenton loma meni piloille kun hotellissa ei ollut palohälytintä.

Aloitin pari kuukautta sitten uudessa työpaikassa (ensimmäinen ihka oikea työni valmistumisen jälkeen), ja minulle on jo tullut hirveä kynnys avata suuni palavereissa, workshopeissa jne.

Ehdotuksiini ja kysymyksiini suhtaudutaan nihkeästi, enkä edes kuvittele tätä. Yleensä kommenttini sivuutetaan täysin, ja kerran eräs työkavereista (mies), jopa nauroi eräälle ehdotukselleni, kun muotoilin sanat ehkä hieman huonolla tavalla. Itse ideaa ei taaskaan kommentoitu mitenkään. Pari viikkoa sitten meillä oli eräs luova ideointisessio, jossa sain mielestäni hyvän ajatuksen ja kerroin sen muillekin. Esimies vastasi tähän tuimasti, että "minähän esitin tuon ihan saman idean hetki sitten, sinä vain muotoilit sen eri tavalla".

Minusta puhuminen monen ihmisen kuullen on muutenkin tuntunut aina jännältä - joku koulutrauma ehkä - ja tuollainen suhtautuminen ei yhtään helpota asiaa. Haluaisin osallistua keskusteluun ja osoittaa aktiivisuuteni, mutta joka palaverin jälkeen tekee vain vähemmän ja vähemmän mieli puhua niissä mitään. Tulee vain tyhmä olo :(

Huutaa, en edes yksin kotona vaikka tekisi mieli joskus.

Tai jossain tapahtumissa kannustaa.

Taputan mutta en huuda kannustuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tampata mattoja pihalla kaikkien nähden.

Tämä. Mutta mun kohdalla se johtuu siitä, että en tiedä mihin aikaan mattoja saa tampata. Kerran yritin joskus illalla seitsemän ja kahdeksan välillä, ja mulle huudettiin että ei saa "näin myöhään" tampata. En ymmärrä tamppausetikettiä.

Mulle jos joku olisi rääkynyt tohon aikaan tamppaamisesta niin olisin läpsyttänyt niitä kokonaisen tunnin..

Vierailija kirjoitti:

En kehtaa ottaa laivan buffassa simpukoita enkä oikeen katkarapuja kauan,kun en osaa syödä niitä. Miten niitä kuuluu syödä?

Simpukat avataan ja sisältö irrotetaan haarukalla. Voi olla tiukasti kiinni.

Katkarapu taitetaan kahtia, ja syötävä osa löytyy pyrstöstä kuoren alta. Muu on roskaa.

Olen 29v nainen, enkä ole matkustellut juurikaan. En pahemmin välitäkään ulkomaanmatkailusta, vaellukset Suomen luonnossa riittäisivät minulle. Nyt uusi miesystävä haluaisi lähteä kanssani matkalle ja jännittää, nolaanko itseni, kun en tiedä, miten toimia minkään suhteen. Haluaisin kyllä lähteä matkalle ihan uteliaisuudesta. Mies tietää, etten ole matkustellut paljoa. Ehkä pitäisi vaan puhua hänelle tästä, on tosi ihana kiltti mies ja varmasti ymmärtäisi. Mies on onneksi matkustellut enemmän, että osaisi varmasti auttaa minua.

Minua jostain syystä nolottaa viittoa bussille pysäkillä, vaikka joka ikinen ihminen tekee sitä.

Ottaa poskeen, en uskalla, hävettää jos en osaa ja toisaalta se myös ällöttää.

Ei ole ihme, kun ihmiset ovat nykyään ahdistuneita, kun perus arkipuuhat tuottavat noin valtaisaa tuskaa.

Ahdistaa ihan älyttömästi ilmoittaa töihin, kun olen sairaana. Jännitän muutenkin puhelimessa puhumista ja siihen päälle vielä syyllisyys siitä, että joutuu olemaan pois, vaikka onkin kunnon syy... Onneksi esimiehelle riittää tekstiviesti. Haen myös melkein aina sairauslomatodistuksen työterveydestä, ettei vain epäile, että olisin aiheetta pois. Lisäksi ahdistaa aina, että pitävätkö työkaverit lintsatrina, jos on joutunut olemaan viikon kotona kovassa flunssassa.

Minulla on samoja pelkoja kuin muutamalla muulla. En uskalla soittaa mihinkään vieraaseen paikkaan ja esitellä että xx tässä hei. Joskus vaan on pakko.

Autolla motarille. Täällä turvaväli on aivan utopistinen käsite ja sydän kurkussa joutuu aina liittymään moottoritielle toivoen, ettei tapahdu mitään.

En myöskään halua käydä subwayssa jossa joutuu sanomaan myyjälle enemmän kuin yhden sanan. Johtuu siitä että minulla on aika matala ja hiljainen ääni enkä siedä sitä jos joku joutuu toistelemaan "ai mitä sanoit".

Ja myös se että en halua roskienvientireissulla törmätä naapureihin :D

Vierailija kirjoitti:

Viheltää ja naksuttaa sormiani. Olin kesän päiväkodissa töissä ja tunsin oloni jokseenkin typeräksi kun erään lorupätkän mukana lähes kaikki 5-vuotiaat vihelsivät ja naksuttelivat sujuvasti. Tyydyin taputtamaan käsiäni...

Minulla oli täysin sama juttu sormien naksuttelun suhteen! Nolotti aina tuollaisessa laulunkohdassa kun en osannut naksuttaa sormia ja taisin lopuksi vain teeskennellä naksuttavani. Edelleenkään kolmekymppisenä en osaa sitä tehdä enkä ymmärrä miten se toimii.

Olen aina tykännyt tosi paljon uimisesta mutta minulla on puhjennut kamala ihosairaus. En enää käy uimassa uimahallissa tai rannalla

sairauden takia koska näytän niin oudolta ja nolottaa oma ulkomuotoni :(

Jännittää pysäyttää tarjoilijaa ravintoloissa tilatakseni lisää, kysyäkseni jotain tai pyytääkseni laskun. :D Pelkään aina että häiritsen tämän kiireistä työntekoa enkä halua olla vaivaksi. 

Ravintoloista puheenollen en myöskään kehtaa mennä ravintolaan syömään yksin. Tulee jostain syystä olo että vaikutan joltain epämääräiseltä hyypiöltä vaikka olen ihan normaalinnäköinen nainen. Tätä olen tosin kuullut muiltakin, joten en olekkaan yksin vainoharhainen... kai?