Lue keskustelun säännöt.
Kertokaapa rehellisesti, mitä tavallisia asioita ette uskalla tehdä koska joko ette osaa tai koska nolottaa. Nyt ilman mitään sensuuria
Inhoan bussilla kulkemista, koska nolottaa painaa sitä pysähtyy nappulaa. Minulla ei ole ajokorttia.
Kommentit (1890)
Älkää naurako, mutta en uskalla käydä illalla kaupassa. Hoidan ostokseni aina aamupäivällä. Säälittävää, tiedän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa kulkea Helsingissä julkisilla ja menen kaikkialle taksilla. T. maalainen :D
Minä taas en ole koskaan itse tilannut taksia. Taksit ovat jotenkin pelottavia. Ulkomaillakin kuljen julkisilla, vaikka tiedän, että taksi voisi monesti olla paljon järkevämpi ja helpompi. Esim. auton uskallan kyllä vuokrata ja ajaa ulkomailla. Korkeintaan voin istua taksin takapenkillä, jos joku muu hoitaa tilaamisen ja maksamisen.
Jos haluat taksin kotiovelle, soitat ja sanot esim. "Päivää, saisinko taksin osoitteeseen xxx." Kun kuljettaja saapuu, hän avaa oven ja sinä kerrot mihin haluat matkustaa.
Taksissa voi istua takapenkillä, jos kuskin vieressä ei ole luontevaa.
Perillä maksat matkan, joko kortilla tai käteisellä. Yleensä kuljettaja avaa oven. Kiität ja poistut. Joskus kuskilla on saattamisvelvollisuus, esim. synnyttäjän kohdalla.
Vierailija kirjoitti:
Älkää naurako, mutta en uskalla käydä illalla kaupassa. Hoidan ostokseni aina aamupäivällä. Säälittävää, tiedän.
Miten niin? Aamulla on turvallista.
Haluaisin käydä ihokarvojen sokeroinnissa kosmetologilla, mutta hävettää niin paljon. Olen lihonut 20 kiloa ja pelottaa miten kosmetologi arvostelee vartaloani. Sheivaamalla siis mennään...
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aika paljon tässä ketjussa kuvattuja estoja, nyt huomaan miten olen tavallaan rikkonut itseäni ikäni kun olen vaan kuullut korvissani että pitää olla reipas ja selviytyä, ja olen sitten puskenut tilanteisiin väkisin- ja joka kerta melkein saanut tuntea että käteen meni, olen ihan tallukka.
Parasta oli varmaan kun minä maalaistallukka aikanaan muutin Helsinkiin niin että olin aiemmin käynyt tässä ”kylässä” vain muutamaa viikkoa aikaisemmin työhaastattelussa- sain siis sen työpaikan. Voi elämä. Miksi edes hain sitä työtä, ja miksi lähdin siihen. Siinä sitä itsensä rikkomista jo kerrakseen, en edes todellakaan janonnut seikkailua enkä tykännyt Helsingistä yhtään. Onneksi edes mies muutti mukana, en ihan yksin ollut tollikoimassa.
Mutta ensimmäinen työpäiväni oli koulutuspäivä, jolloin lähdin minulle entuudestaan tuntemattoman työporukan kanssa hgin keskustasta syrjempään koulutukseen. Tunsin jo heti maalaisuuteni siinä porukan keskellä, mutta entäs kun päästiin bussiin.... tilanne oli niin kamala ettei mieleenikään tullut kysyä keneltäkään toimintaohjeita. Menin sitten porukan mukana keskimmäisestä ovesta sisään, ja kylmä hiki kihosi päälle kun näin että muut piippasivat matkakorttejaan laitteessa, minulla ei ollut minkäänlaista korttia... en osannut tehdä mitään, toivoin vain että matka menee äkkiä ja kunnialla, kunnes yksi isoääninen amatsooni alkoi toimittaa että eikö sulla oo korttia, sunhan pitää ostaa kuskilta lippu! Bussi kaasutti jo tuhatta ja sataa, kun minä naama punaisena luikin peräosasta kuskin pakeille horjahdellen ja kompastellen. Sain lipun mutta muistan ikuisesti ne uusien työkavereiden väheksyvät ilmeet, eikä ne siitään koskaan arvostavammiksi muuttuneet... sitkutimme kuitenkin maalaistallukoina muutaman vuoden kunnes tuli se ilonitkun päivä että muutimme takaisin omille huudeille.
Toisaalta ajattelin että kun kerran huomasin että ei noihin tilanteisiin kuole vaikka miten nolottaa niin sama puskea läpi vaan, niin olisin ehkä kuitenkin voinut olla joskus armollisempi itselleni. Lapsiani en ole koskaan pakolla työntänyt mihinkään uuteen ja outoon, ja olen ollut apuna niin monta kertaa kuin on tarvinnut,jopa itse varmistellen uusia tilanteita heiltä etukäteen että tietävätkö miten toimia ja muutaman hyvää tarkoittavan vinkin jakaen. 😉
Ei muuta kuin tulta päin, joskus on pakko. Sinä selvisit! Hienoa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ihan järkyttävän huono suunnanvaisto, siksi en pysty matkustamaankaan, koska eksyisin heti. En uskalla kertoa tästä kenellekään. Monta koulutusmatkaa on tullut peruutettua kyseisen asian takia, joten se haittaa elämääni aika paljon.
Myös mulla on tämä ongelma. Pelkään tietöitä, sillä 20 vuoden aikana olen oppinut yhden reitin töihin kerrallaan, kiertotie taas voi olla todella kiertotie. En löydä autoa parkkihallista enkä yleensä mistään takaisin samaa tietä, jota olen tullut. Maisemat näyttävät aivan erilaisilta kesällä ja talvella, mikä tekee kiintopisteiden löytämisen hankalaksi. En voi mennä sieneen yksin, luonnossa en hahmota sitäkään vähää. Miehestä on suunnattoman hauskaa, että a) en juuri kehity tässä ja b) olen koulutukseltani maantieteilijä. Jokin suuntaruuvi puuttuu päästä.
Noooh... mä olen rekkakuski ja mua jännittää tuolla tien päällä myös nuo kiertotiet ja tietyömaat ja aina kun tulee joku uusi purkupaikka tai paikka, jossa olen käynyt vain muutaman kerran, iskee paniikki että löydänkö sinne. Google Mapsistakin on apua vaan jonkin verran, koska ei isolla autolla voi vaan vetää u -käännöstä tai mennä jotain pientä kinttupolkua jos ajaa pieleen. Tämähän tietty aiheuttaa suunnatonta stressiä, joka pahentaa suunnistamista entisestään!
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin käydä ihokarvojen sokeroinnissa kosmetologilla, mutta hävettää niin paljon. Olen lihonut 20 kiloa ja pelottaa miten kosmetologi arvostelee vartaloani. Sheivaamalla siis mennään...
Miksi hän niin tekisi, kun hoitaa vain ihoa eikä ole ravitsemus-tai liikuntaneuvoja.
Asiakas maksaa hänen toimeentulonsa, ja heitä on kaiken kokoisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa pyöräillä Tampereen keskustassa - en kerta kaikkiaan tiedä missä saa pyöräillä ja missä ei. Autotielle minua ei saa kirveelläkään. Asiaa ei yhtään auta se, että poliisi haukkui ystäväni jalkakäytävällä pyöräilystä, muttei suostunut kertomaan, missä saa ajaa. Uhkasi vain sakoilla. En kerta kaikkiaan uskalla edes kokeilla ja pyörä seisoo vuodesta toiseen toimettomana kellarissa.
Minulla on varmaan myös joku hahmotushäiriö ja menen ihan sekaisin esim. ravintoloissa, joissa on linjasto. Eksyn etenkin ihmisten tekemissä rakennelmissa. Lähden aina väärään suuntaan ja voin pyöriä siellä puoli päivää etsien uloskäyntiä. Iän myötä olen onneksi oppinut nauramaan itselleni, enkä anna moisten asioiden rajoittaa elämääni. Ainoastaan tuo pyöräilyjuttu harmittaa ja nolottaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa sukeltaa veteen. Ikinä en ole edes uskaltanut yrittää hypätä korkealta, mutta en osaa myöskään laiturilta tai altaan reunalta sukeltaa sujuvasti, vaan kömpelösti lösähtäen. Tuntuu, että kaikki muut osaavat, lapsetkin, vaikka miten korkealta.
Mulla on tää sama! Ja asian tekee todella kummalliseksi se, että olen kohtalaisen hyvä uimari. Tykkään olla siellä vedessä ja uintitekniikkani on melko hyvä. Osaan päädyissä tehdä käännökset kohtuullisen sujuvasti, mutta ajatus altaan päädystä telineeltä veteen hyppäämisestä pää edellä... en pysty! Joskus olen kiivennyt 1 m ponnahduslaudalle ja yrittänyt hypätä jalat edellä, mutta käännyin pois, kun en vaan uskaltanut sitäkään.
Tuohan on normaali, vaistonvarainen tapa suojella päätään.
Joskus hypin pää edellä ja sain särkyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En uskalla mennä lentokoneeseen enkä hissiin. Onneksi tämä ei pahemmin vaikeuta elämääni. Eli käytän aina rappusia ja matkustan junalla. :D
Klaustrofobiaa eli ahtaan paikan kammoa. Yleinen juttu eikä aina mielestäni edes mikään ahdistusoire, vaan itsesuojeluvaistoa.
Vierailija kirjoitti:
Pelkään sitä, että bussi ei pysähdy oikealla pysäkillä, koska inhoan ja häpeän huutaa "hei anteeksi, mun pitäis jäädä pois" tms. Varsinkin, jos istun kaukana bussista vaikka bussin perällä niin, että koko bussi kuulee huutoni. En myöskään tiedä, mitä huutaa ilman, että kuulostaisin ihan tyhmältä.
Yleensä jos ovet ei jostain syystä aukeakaan automaattisesti, ihmiset huutavat "Avaatko keskioven/takaoven" sen mukaan mistä ovat menossa ulos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olen ensimmäistä kertaa tekemässä jotain mitä en tiedä tai epävarma niin tarkistan ytubelta tai googlen kautta, jos irtoaisi jotain luotettavan lähteen kautta. Ei ole montaa kuukautta, kun ensimmäistä kertaa päätin kokeilla itsepalvelukassaa. Senkin laskin niin, että kellonaika on sitä luokkaa, ettei ole ruuhkaa. Sitten lähestymään myyjää joka jeesaa.
En mene hierontoihin, koska pelkään että A.) Alapää haisee hierojan nenään tai b.) Maha menee ripulille.
Samoista syistä en myöskään ikinä kehtaisi mennä sokeroimaan alapäätäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen päässyt yli tästä pelostani, mutta kerron silti. Kammosin julkisia liikennevälineitä, jos ne olivat täysiä. Hävetti puhua tuntemattomille ja änkeä. Mistä saan pidettyä kiinni, jääkö laukku kiinni johonkin, ehdinkö ulos, horjahdanko jonkun päälle. Huolenaiheita siis riitti.
Helsinkiläiset tuntee seudut, muille pahoittelut, en jaksa selostaa etäisyyksiä. Hyppäsin väsyneenä vaan johonkin bussiin Rautatientorilla ja tarkoitus oli jäädä pois Hakaniemessä. Bussi oli kuitenkin niin täysi, etten ehtinyt ulos kun en ängennyt. Jäin sitten sinne ja nukahdin. Heräsin jostain hevonkuusesta ja kun joku jäi pois, jäin minäkin. Se oli pientaloaluetta eli ei tosiaan oltu Hakaniemen lähellä.
Menin tien toiselle puolelle ja ajattelin pääseväni takaisin. Niin. En päässyt. Menin siis bussiin ja jonkun ajan päästä se pysähtyi. Eikä liikkunut siitä. Apua. Kuski katsoi minua peilistä. Apua, apua. "Mihin sä olet oikein menossa?". Vastasin kysymyksellä "mihin tämä menee?". Kuski vastasi, että Malmille. Minä sanoin "okei, voin mennä sinne".
Tiesin, että Malmilta löydän helposti takaisin. Kuski mahtoi ihmetellä, että mikä tyyppi minä olen 😄
Sittemmin olen muuttunut oikeaksi matkailuässäksi. Olen matkustanut ulkomailla yksinkin eikä täälläkään ujostuta enää tuollaiset asiat. Nauran noille vanhoille jutuille.
Vierailija kirjoitti:
En mene hierontoihin, koska pelkään että A.) Alapää haisee hierojan nenään tai b.) Maha menee ripulille.
Samoista syistä en myöskään ikinä kehtaisi mennä sokeroimaan alapäätäni.
Minä menin ensimmäisen kerran hierojalle ja valitsin tietysti naisen. Hän ohjeisti että riisu ylävartalo paljaaksi. Tein niin ja astelin reippaasti t i s s i t heiluen siihen pöydän viereen. Hierojan ilme oli vaivaantunut ja minulle tuli tunne, että olisi pitänyt peitellä käsillä tai jotain. En mennyt tämän jälkeen ikinä kellekään hierojalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua nolottaa laittaa sadehousut jalkaan, vaikka ne on ehdottoman tarpeen sateella pyöräillessä. Mikä lie lapsuuden trauma, mutta tulee sellainen "ei kai kukaan nyt näe ja naura", vaikka kukaan ei ole koskaan mitään asiasta sanonut. Samaa materiaalia olevaa sadetakki on ihan ok, ei nolota ollenkaan.
Minulla pyöräilykypärä aiheuttaa samanlaisen olon! Ja käytän sitä siis aina pyöräillessäni, mutta niin ikään aina ajattelen, että nyt kaikki katsovat ja ajattelevat, että onpa noloa. Tiedostan kuitenkin, että se vasta noloa onkin: suhtautua pyöräilykypärään nolona. Silti tuntuu, kuin oikein keräisi negatiivista huomiota ja hihittelyä, kun käyttää kypärää. Absurdia!
Itse olen sen verran vanha, että kypärä tuli pakolliseksi vasta aikuisiässä. Ja alkuun se oli juuri tuollaista. Joka kerta lähtiessä arvoin, että kehtaanko nyt laittaa vai enkö laita jne. Sitten jossain vaiheessa vaan päätin, että kypärä menee joka kerta päähän, vaikka ajaisin vain metrin. Ja tämä oli itsellekin sitten helpompaa, kun ei tarvinnut enää arpoa! :)
Tämä on jännä juttu kuinka suomalaiset vierastaa niin kypärää. Asun Englannissa, jossa ei ole kypäräpakkoa ja lähes jokainen tuntuu käyttävän kuitenkin kypärää.
Mietin kehtaanko pyytää siivoajaa, koska meillä on niin likaista. Lykkään ajatusta koska en ehkä kehtaa....
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ihan järkyttävän huono suunnanvaisto, siksi en pysty matkustamaankaan, koska eksyisin heti. En uskalla kertoa tästä kenellekään. Monta koulutusmatkaa on tullut peruutettua kyseisen asian takia, joten se haittaa elämääni aika paljon.
Ei suuntavaistoa tarvita, jos osaa lukea karttaa. Onko sekin sinulle haastavaa?
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan matkustanut ulkomaille, ja todnäk en koskaan tule matkustamaankaan- en tiedä miten laivaterminaalissa tai lentokentällä pitää toimia ja ajatus tämänikäisestä matkaneitsyestä olemassa öönä aapisen reunalla ko tilanteissa—- nounou! Lisäksi luulen että saisin lentokoneessa paniikkikohtauksen. Voisikohan missään käydä harjoittelemassa koneessa oloa ilman matkustamista, olis se hirveää todeta ekalla lennolla koneen ollessa jo ilmassa että tähän en nyt kerrassaan kykene?!
Olen ollut lentoemäntä ja matkustanut muutenkin paljon, silti kyselen kaikenlaista kentillä ja ihmettelen chekkausautomaatteja. Ei hävetä, eikä pidä sinunkaan. Rohkeasti matkaan vaan.
Minulla on aika paljon tässä ketjussa kuvattuja estoja, nyt huomaan miten olen tavallaan rikkonut itseäni ikäni kun olen vaan kuullut korvissani että pitää olla reipas ja selviytyä, ja olen sitten puskenut tilanteisiin väkisin- ja joka kerta melkein saanut tuntea että käteen meni, olen ihan tallukka.
Parasta oli varmaan kun minä maalaistallukka aikanaan muutin Helsinkiin niin että olin aiemmin käynyt tässä ”kylässä” vain muutamaa viikkoa aikaisemmin työhaastattelussa- sain siis sen työpaikan. Voi elämä. Miksi edes hain sitä työtä, ja miksi lähdin siihen. Siinä sitä itsensä rikkomista jo kerrakseen, en edes todellakaan janonnut seikkailua enkä tykännyt Helsingistä yhtään. Onneksi edes mies muutti mukana, en ihan yksin ollut tollikoimassa.
Mutta ensimmäinen työpäiväni oli koulutuspäivä, jolloin lähdin minulle entuudestaan tuntemattoman työporukan kanssa hgin keskustasta syrjempään koulutukseen. Tunsin jo heti maalaisuuteni siinä porukan keskellä, mutta entäs kun päästiin bussiin.... tilanne oli niin kamala ettei mieleenikään tullut kysyä keneltäkään toimintaohjeita. Menin sitten porukan mukana keskimmäisestä ovesta sisään, ja kylmä hiki kihosi päälle kun näin että muut piippasivat matkakorttejaan laitteessa, minulla ei ollut minkäänlaista korttia... en osannut tehdä mitään, toivoin vain että matka menee äkkiä ja kunnialla, kunnes yksi isoääninen amatsooni alkoi toimittaa että eikö sulla oo korttia, sunhan pitää ostaa kuskilta lippu! Bussi kaasutti jo tuhatta ja sataa, kun minä naama punaisena luikin peräosasta kuskin pakeille horjahdellen ja kompastellen. Sain lipun mutta muistan ikuisesti ne uusien työkavereiden väheksyvät ilmeet, eikä ne siitään koskaan arvostavammiksi muuttuneet... sitkutimme kuitenkin maalaistallukoina muutaman vuoden kunnes tuli se ilonitkun päivä että muutimme takaisin omille huudeille.
Toisaalta ajattelin että kun kerran huomasin että ei noihin tilanteisiin kuole vaikka miten nolottaa niin sama puskea läpi vaan, niin olisin ehkä kuitenkin voinut olla joskus armollisempi itselleni. Lapsiani en ole koskaan pakolla työntänyt mihinkään uuteen ja outoon, ja olen ollut apuna niin monta kertaa kuin on tarvinnut,jopa itse varmistellen uusia tilanteita heiltä etukäteen että tietävätkö miten toimia ja muutaman hyvää tarkoittavan vinkin jakaen. 😉