Lue keskustelun säännöt.
Miksi auttamispaikoissa eli sotepalveluissa (neuvola, lastensuojelu, koulupsykologi ym ym) vain arvioidaan ja arvioidaan, mutta koskaan ei saa mitään käytännön apua?!
21.08.2019 |
Kaikenlaiset sotepalvelut eli neuvolat, perhetyöntekijät, kouluopiskelijahuollot ja vastaavat vain arvioi ja arvioi asiakkaan/perheen/potilaan tilannetta? Niiden työntekijöiden koko työ on keskittynyt siihen, että he tekevät ihmisestä / perheestä arvion ja arvioita. Monesti arviosta seuraa joku heidän suositus, mutta sekin yleensä on vain lähete jonnekin taholle, joka taas arvioi ja arvioi mutta sieltäkään ei saa mitään käytännön apua. Ja heidänkin arviointi usein johtaa siihen, että tulee lähete kolmanteen auttamispaikkaan, joka taas vaan arvioi ja arvioi mutta mitään käytännön apua ei hekään taaskaan tarjoa.
Esim. äiti puhuu neuvolassa uupumuksestaan. Neuvola arvioi tilannetta, mutta ei tarjoa mitään oikeaa apua uupumukseen. Laittaa äidin arvionsa jälkeen perhetyön asiakkaaksi. Nekin taas juttelee ja arvioi ja arvioi (ja tarkkailee), mutta eivät tarjoa mitään käytännön apua sille äidille. Äidin uupumus pahenee, kun hän ei saa apua vaan vain arviointia, ja perhetyöntekijä laittaa perheen lastensuojelulle. Joka taas arvioi ja arvioi, mutta eivät tarjoa hekään mitään oikeaa apua. Ja lopulta äiti romahtaa, joutuu sairaalaan ja lapset sijoitukseen tms. Tämäkin olisi voitu välttää, jos äiti olisi saanut käytännön apua jo kun sanoi neuvolassa ekan kerran että alkoi uupumaan!
Tai ihminen menee terveyskeskukseen koska on masentunut. Siellä lääkäri arvioi ja sanoo, että on masennus. Mutta terveyskeskus ei anna hoitoa siihen masennukseen, koska siellä ei ole töissä psykoterapeutteja. Jos masennus pahenee, niin hänet lähetetään psykiatrialle, ja taas psykiatri arvioi ja arvioi. Suosittelee psykoterapiaa, mutta taaskaan ei anna sitä, koska sitä ei ole tarjolla ellet mene itse yksityiselle.
Tai lapsella on koulussa vaikeuksia. Oppilashuolto arvioi ja arvioi, mutta nopeaa käytännön apua (esim. pienryhmäopetus) ei koskaan saa vaan arvioidaan vaan kunnes tilanne on ehtinyt edetä jo todella pahaksi!
Miksi nämä kaikki Suomen julkisen puolen auttamispaikat (poislukien ehkä joku kirurginen/syöpätautien erikoissairaala) vain arvioivat kukin vuorollaan peräkkäin ja välillä yhtä aikaakin samaa asiaa, mutta mikään taho ei tarjoa mitään oikeaa käytännön apua!??
Kommentit (701)
Vastaus:
Apua ei ole tarjolla kuin vain harvoille ja valituille arvioiduille.
Arviointiarmeija saa palkkansa tästä paperipinosta, eikä konkreettisen avun tajoajia ei enää ole (ainakaan julkisen terveydenhuollon puitteissa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikkein vaarallisin työntekijä on nuori, nippa nappa maisterivaiheeseen päässyt intomieli. Pää täynnä teoriaa, itsetunto täynnä ylemmyyttä ja sydän täynnä opinahjossa opittua vanhempien halveksuntaa. Melkein kuin pommin päästäisi sinne kentälle.
Käytännön kokemuksen puute ja perusteeton itsetunto on pommi millä alalla tahansa. Kuvitelkaapa vaikka rakennukselle suunnittelemaan ja johtamaan töitä vasta amk:sta valmistunut kirjanoppinut työnjohtaja, joka ei ole itse tehnyt koskaan päivääkään sitä työtä. Ehkä homma toimii, jos työntekijät ovat ulkomaalaisia ...
Vaikuttaa siltä, että kauniina ajatuksena olisi ollut se, että arvioinnin perusteella voidaan perheelle antaa oikeaa ja tehokasta apua - mutta kun moni perhe ei koskaan muuta apua saa! Homma päättyy arviointiraporttiin eikä johda mihinkään toimenpiteisiin.
Onko nykyinen sosiaaliohjaaja sama kuin entinen kodinhoitaja? Ei tietenkään työ ole, mutta tarkoitan että onko sosiaaliohjaajan asema lapsiperheen tukiverkostossa sama kuin ennnen kodinhoitajan eli olisi lähimpänä perhettä?
Vierailija kirjoitti:
Olen kirjoittamassa avunpyyntöä lapsiasiainvaltuutettu
Elina Pekkariselle. Jos kaikki tässä keskustelussa mukana olleet voisivat lähettää tänään tai huomenna sähköpostia tästä asiasta, olisin hyvin kiitollinen lasten puolesta.
Lapsiasiainvaltuutetun on pidettävä näitä asioita julkisuudessa.
Lapsiasiavaltuutetun toimisto
Vapaudenkatu 58 A, 3. Krs
40100 JyväskyläSähköposti: lapsiasiavaltuutettu@oikeus.fi
Henkilökohtaiset sähköpostiosoitteet: etunimi.sukunimi(at)oikeus.fi
Sosiaalinen media: www.facebook.com/lapsiasiavaltuutettu, @Lapsiasia
Vaihde: +358 (0)295 666 850
Faksi: (014) 337 4248
Lapsiasiavaltuutetun tehtävänä on edistää lapsen edun ja oikeuksien toteutumista (laki lapsiasiavaltuutetusta 2 §).
Nähtäväksi jää kirjoittaako Pekkarinen aiheesta! Millainen sähköposti tulisi lähettää
Sitä toivoisi, että yhteiskunnassa pystyttäisiin hakemaan säästöjä byrokratiasta mielummin, kuin palveluista. Säästettäisiin prosesseista eikä palveluista... Tällaista keskustelua tulisi saada esille enemmän.
Arviointiin menee ainakin tuplaten se raha määrä, mitä itse palveluun menisi.
Palveluista ei tule lisä kuluja vaan siitä ettei palveluihin pääse
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen muuten sitä mieltä, että jos ihmiset osaisivat soveltaa oppimaansa, niin korkea- tai yliopistokoulutus ei ole mikään este käytännöntyön tekemiselle. En nyt tarkoita sitä, että yliopistokoulutuksen saanut säännöllisesti toimisi kodinhoitajana, vaan esim tilanteita, joissa vaikeassa elämäntilanteessa oleva ihminen tarvitsisi sitä tukea ja apua päästäkseen oikeille raiteille. Tällaisissa tilanteissa harvoin auttaa se, että perhetyöntekijä istuu kahvittelemassa ja kertomassa mitä pitäisi ihmisen tehdä. Mutta korkeakoulutetulla pitäisi olla sen verran älliä ja hoksottimia että kykenee kohtaamaan ihmisen ihmisenä ja aidosti auttamaan häntä. Ja tässä kohtaamisessa auttaa se, että tarttuu yhdessä tämän autettavan ihmisen kanssa johonkin tekemiseen, vaikkapa nyt sitten siivoukseen. Keskusteluyhteys on paljon helpompaa ja luontevampaa luoda puuhailemalla samalla jotakin, kuin jäykästi sohvalla istumalla ja katsomalla ylhäältä alaspäin asiakasta.
Hehän eivät koe asiakkaikseen niitä perheiden vanhempia, vaan suhtautuvat jo lähtökohtaisesti näihin vihamielisesti ja ongelmien aiheuttajina.
Katselin kerran sosionomien opinnäytteiden nimiä ja ne oli kaikki tyyliä ”Mitä virheitä vanhemmat tekevät siinä ja siinä?” tai ”Miten valistaa tyhmää vanhempaa?” tai ”Miten jaksaa tyhmä vanhempi?”.
Juuri näin, etsivät ja kehittelevät vikoja vanhemmista sohvan nurkassa ja vanhemman pitäisi ehtiä heidän kanssaan rupatella, vaikka arkiaskareet kesken ja miten tämä kaikki vaikuttaakaan lapsiin, jos vanhemman "huomio" menee sohva tädin keskusteluihin, mieltähän siitä osoitetaan ja tämähän on vanhempien vika
Ymmärrän kyllä, että tarvitaan näitä korkeakoulutettuja tekemään vaativia päätöksiä (ei allekirjoittamaan muiden tekemiä raportteja, vaan tekemään ydintehtäväänsä). Lääkärit, psykologit ja AINA moniammatillinen työryhmä.
Ymmärrän myös ammattikoulutasolta valmistuvat kenttätyöntekijät (siivoojat, kotiapu, kehittäjät, sihteerit, arkistoijat).
En kuitenkaan ymmärrä tätä arvioija-armeijaa tässä välissä: sosionomit, toimintaterapeutit yms. joilla on asiakkaille kyllä kyselykaavakkeita ja arviointimetodeja, mutta nämä arvioinnit eivät koskaan johda mihinkään toimiin. Heillä ei ole päätäntävaltaa, ovat ilmeisesti pelkän infon kerääjiä.
Ymmärtäisin nämä valmentajat ja terapeutit vain, jos he myös auttavat asiakasta, sen jälkeen kun nämä alkuarvioinnit valmistuvat. Näin ei ilmeisesti tapahdu.
Rahojen vähyys näkyy kenttätyöntekijöiden puuttumisena, sekä arviointitoimenpiteiden jälkeisen avun puuttumisena. Rajallisia resursseja "tuhlataan" arvioinneissa, joiden pohjalta ei toimita. Eli apua hakeva jätetään arviointien keskelle ilman apua.
Säästötoimet ovat valtavia, joten tukitoimiin on varattu enää vain hyvin rajallinen määrä resursseja. Ihmiset jäävät ilman apua. Piste.
Tukitoimien puuttumista korvataan lopulta hyvin järeillä tukitoimilla kuten huostaanotto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä, että tarvitaan näitä korkeakoulutettuja tekemään vaativia päätöksiä (ei allekirjoittamaan muiden tekemiä raportteja, vaan tekemään ydintehtäväänsä). Lääkärit, psykologit ja AINA moniammatillinen työryhmä.
Ymmärrän myös ammattikoulutasolta valmistuvat kenttätyöntekijät (siivoojat, kotiapu, kehittäjät, sihteerit, arkistoijat).
En kuitenkaan ymmärrä tätä arvioija-armeijaa tässä välissä: sosionomit, toimintaterapeutit yms. joilla on asiakkaille kyllä kyselykaavakkeita ja arviointimetodeja, mutta nämä arvioinnit eivät koskaan johda mihinkään toimiin. Heillä ei ole päätäntävaltaa, ovat ilmeisesti pelkän infon kerääjiä.
Ymmärtäisin nämä valmentajat ja terapeutit vain, jos he myös auttavat asiakasta, sen jälkeen kun nämä alkuarvioinnit valmistuvat. Näin ei ilmeisesti tapahdu.
Rahojen vähyys näkyy kenttätyöntekijöiden puuttumisena, sekä arviointitoimenpiteiden jälkeisen avun puuttumisena. Rajallisia resursseja "tuhlataan" arvioinneissa, joiden pohjalta ei toimita. Eli apua hakeva jätetään arviointien keskelle ilman apua.
Säästötoimet ovat valtavia, joten tukitoimiin on varattu enää vain hyvin rajallinen määrä resursseja. Ihmiset jäävät ilman apua. Piste.
Tukitoimien puuttumista korvataan lopulta hyvin järeillä tukitoimilla kuten huostaanotto.
Hyviä huomioita! Mietinpä täällä, että osuiko palveluiden muuttuminen konkreettisesta tekemisestä ja auttamisesta pelkkään loputtomaan kartoittamiseen ja jutusteluun samaan ajankohtaan kun ammattikorkeat perustettiin?
Nimittäin selvää on, että maisteri/lisensiaattikoulutettujen ammattilaisten eli lääkärien, psykologien, puheterapeuttien, erityisopettajien (ja osin sosiaalityöntekijöiden) tekemät ammattimaiset arviot ja kartoitukset ovat erittäin tärkeitä, jotta voidaan tietää että mikä ongelma / avuntarve on kyseessä. Näillä ammattilaisilla on ammattitaito ja osaaminen tehdä melko nopeasti syväkartoitus ongelman laadusta ja laatia siihen hoito/apusuositus.
Selvää on myös, että ennen ammattikorkeauudistusta ammattikoulupohjalta tulleet apuhoitajat/perushoitajat ja kodinhoitajat ja vastaavat matalasti koulutetut tekivät erittäin tärkeää ja hyödyllistä konkreettista auttamistyötä.
Mutta täysin epäselvää ainakin minulle on, että mikä näiden ammattikorkeasta tulleiden sosionomien ja vastaavien funktio ja hyöty on!
Minä en usko että ketään edes kiinnostaa auttaa perheitä. Kaikki vain haluavat oman siivunsa heidän ahdingostaan jossain vaiheessa sitä pyöritystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä, että tarvitaan näitä korkeakoulutettuja tekemään vaativia päätöksiä (ei allekirjoittamaan muiden tekemiä raportteja, vaan tekemään ydintehtäväänsä). Lääkärit, psykologit ja AINA moniammatillinen työryhmä.
Ymmärrän myös ammattikoulutasolta valmistuvat kenttätyöntekijät (siivoojat, kotiapu, kehittäjät, sihteerit, arkistoijat).
En kuitenkaan ymmärrä tätä arvioija-armeijaa tässä välissä: sosionomit, toimintaterapeutit yms. joilla on asiakkaille kyllä kyselykaavakkeita ja arviointimetodeja, mutta nämä arvioinnit eivät koskaan johda mihinkään toimiin. Heillä ei ole päätäntävaltaa, ovat ilmeisesti pelkän infon kerääjiä.
Ymmärtäisin nämä valmentajat ja terapeutit vain, jos he myös auttavat asiakasta, sen jälkeen kun nämä alkuarvioinnit valmistuvat. Näin ei ilmeisesti tapahdu.
Rahojen vähyys näkyy kenttätyöntekijöiden puuttumisena, sekä arviointitoimenpiteiden jälkeisen avun puuttumisena. Rajallisia resursseja "tuhlataan" arvioinneissa, joiden pohjalta ei toimita. Eli apua hakeva jätetään arviointien keskelle ilman apua.
Säästötoimet ovat valtavia, joten tukitoimiin on varattu enää vain hyvin rajallinen määrä resursseja. Ihmiset jäävät ilman apua. Piste.
Tukitoimien puuttumista korvataan lopulta hyvin järeillä tukitoimilla kuten huostaanotto.
Tukitoimien puuttumista korvataan lopulta hyvin järeillä tukitoimilla kuten huostaanotto.
Tästä olen täysin samaa mieltä, huostaanottoa ei edes kuuluisi sanoa tukitoimeksi, koska sen avulla lapset eivät pääse palveluiden piiriin esim. Nepsyt. EI kodin ulkopuolelle siirto näitä lapsia auta saati paranna.
Täällä on hyvä, laajaan tutkimukseen perustuva artikkeli siitä, miksi nimenomaan vanhemmuuden tukeminen on vakiintunut perhepolitiikan tavoitteeksi. Tässä keskustelussa on mietitty paljon sitä, milloin ja miksi on auttamisesta siirrytty tukemiseen.
https://www.perheyhteiskunta.fi/2018/08/24/ensin-vanhemmuus-katosi-sitt…
Vanhemmuuden tukeminen on vakiintunut 2000-luvulla perhepolitiikkaan ja perheiden kanssa tehtävän työn tavoitteiksi. Vanhemmuuden tukemisella tarkoitetaan useimmiten vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutuksen tukemista, vaikka vanhemmuus on paljon muutakin. Täällä keskustelussa on nostettu esille, että avun muuttumisen tueksi taustalla olisi se, että käytännön apu koetaan liian "alhaisena" omalle ammattikunnalle. Tämän artikkelin mukaan taustalla olisi hyvinvointiyhteiskunnan purkaminen ja yksilön vastuun korostaminen. Varmasti molemmat asiat ovat vaikuttaneet, samoin laman jälkeen tehdyt juuri näihin konkreettisiin apumuotoihin kohdistuneet säästöt.
Olen samaa mieltä jatkuvien arviointien älyttömyydestä. Samaan aikaan, kun konkreettinen apu on perheiltä hävinnyt, vaatimukset vanhemmuutta kohtaan ovat lisääntyneet ja perheiden tukiverkostot vähentyneet (esim. lapset tehdään vanhempina, jolloin isovanhemmat ovat iäkkäämpiä, saattavat asua toisella puolella maata jne.) Jos vanhempia autetaan konkreettisesti arjessa, heille jää voimavaroja enemmän vuorovaikutukseen lapsen kanssa, joten avulla tuetaan myös sitä vanhemmuutta.
Konkreettinen apu pitäisi ehdottomasti nostaa sille kuuluvaan arvoon! Mutta toki niin, ettei sillä passivoida ihmisiä. Valitettavasti, vaikka suurin osa avun tarvitsijoista hakevat sitä oikeaan tarpeeseen, on myös pieni joukko niitä, jotka mielellään teettävät kaiken epämieluisan muilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä on hyvä, laajaan tutkimukseen perustuva artikkeli siitä, miksi nimenomaan vanhemmuuden tukeminen on vakiintunut perhepolitiikan tavoitteeksi. Tässä keskustelussa on mietitty paljon sitä, milloin ja miksi on auttamisesta siirrytty tukemiseen.
https://www.perheyhteiskunta.fi/2018/08/24/ensin-vanhemmuus-katosi-sitt…
Vanhemmuuden tukeminen on vakiintunut 2000-luvulla perhepolitiikkaan ja perheiden kanssa tehtävän työn tavoitteiksi. Vanhemmuuden tukemisella tarkoitetaan useimmiten vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutuksen tukemista, vaikka vanhemmuus on paljon muutakin. Täällä keskustelussa on nostettu esille, että avun muuttumisen tueksi taustalla olisi se, että käytännön apu koetaan liian "alhaisena" omalle ammattikunnalle. Tämän artikkelin mukaan taustalla olisi hyvinvointiyhteiskunnan purkaminen ja yksilön vastuun korostaminen. Varmasti molemmat asiat ovat vaikuttaneet, samoin laman jälkeen tehdyt juuri näihin konkreettisiin apumuotoihin kohdistuneet säästöt.
Olen samaa mieltä jatkuvien arviointien älyttömyydestä. Samaan aikaan, kun konkreettinen apu on perheiltä hävinnyt, vaatimukset vanhemmuutta kohtaan ovat lisääntyneet ja perheiden tukiverkostot vähentyneet (esim. lapset tehdään vanhempina, jolloin isovanhemmat ovat iäkkäämpiä, saattavat asua toisella puolella maata jne.) Jos vanhempia autetaan konkreettisesti arjessa, heille jää voimavaroja enemmän vuorovaikutukseen lapsen kanssa, joten avulla tuetaan myös sitä vanhemmuutta.
Konkreettinen apu pitäisi ehdottomasti nostaa sille kuuluvaan arvoon! Mutta toki niin, ettei sillä passivoida ihmisiä. Valitettavasti, vaikka suurin osa avun tarvitsijoista hakevat sitä oikeaan tarpeeseen, on myös pieni joukko niitä, jotka mielellään teettävät kaiken epämieluisan muilla.
Ed. kommentin lopussa tulee hyvin ilmi tämä oikeistolainen ideologia, jonka mukaan ihmistä pidetään ensisijaisesti epärehellisenä, ellei muuta näytetä toteen. Tällä argumentilla voidaan romuttaa kaikki hyvinvointivaltion tukitoimet, mutta myös yksityisille elinkeinonharjoittajille myönnetyt yritystuet ja muut valtiolta saadut etuudet.
Eikö näissäkin ole vaarana se, että yritystukia käytetään väärin? Pitäisikö tämäkin järjestelmä samasta syystä romuttaa?
Vierailija kirjoitti:
Täällä on hyvä, laajaan tutkimukseen perustuva artikkeli siitä, miksi nimenomaan vanhemmuuden tukeminen on vakiintunut perhepolitiikan tavoitteeksi. Tässä keskustelussa on mietitty paljon sitä, milloin ja miksi on auttamisesta siirrytty tukemiseen.
https://www.perheyhteiskunta.fi/2018/08/24/ensin-vanhemmuus-katosi-sitt…
Vanhemmuuden tukeminen on vakiintunut 2000-luvulla perhepolitiikkaan ja perheiden kanssa tehtävän työn tavoitteiksi. Vanhemmuuden tukemisella tarkoitetaan useimmiten vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutuksen tukemista, vaikka vanhemmuus on paljon muutakin. Täällä keskustelussa on nostettu esille, että avun muuttumisen tueksi taustalla olisi se, että käytännön apu koetaan liian "alhaisena" omalle ammattikunnalle. Tämän artikkelin mukaan taustalla olisi hyvinvointiyhteiskunnan purkaminen ja yksilön vastuun korostaminen. Varmasti molemmat asiat ovat vaikuttaneet, samoin laman jälkeen tehdyt juuri näihin konkreettisiin apumuotoihin kohdistuneet säästöt.
Olen samaa mieltä jatkuvien arviointien älyttömyydestä. Samaan aikaan, kun konkreettinen apu on perheiltä hävinnyt, vaatimukset vanhemmuutta kohtaan ovat lisääntyneet ja perheiden tukiverkostot vähentyneet (esim. lapset tehdään vanhempina, jolloin isovanhemmat ovat iäkkäämpiä, saattavat asua toisella puolella maata jne.) Jos vanhempia autetaan konkreettisesti arjessa, heille jää voimavaroja enemmän vuorovaikutukseen lapsen kanssa, joten avulla tuetaan myös sitä vanhemmuutta.
Konkreettinen apu pitäisi ehdottomasti nostaa sille kuuluvaan arvoon! Mutta toki niin, ettei sillä passivoida ihmisiä. Valitettavasti, vaikka suurin osa avun tarvitsijoista hakevat sitä oikeaan tarpeeseen, on myös pieni joukko niitä, jotka mielellään teettävät kaiken epämieluisan muilla.
Kiinnostava artikkeli.
" - - 2000-luvun alun yhteiskunnallisiin muutoksiin yksilön vastuun korostamisessa. Tällä viitataan hyvinvointiyhteiskunnan purkamiseen sekä yksilöiden vastuun kasvamiseen suhteessa omaan hyvinvointiinsa."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksilönvastuun korostaminen näkyy tässä mielipidetekstissä (HS 15.5.2014), jonka kirjoittaja työskenteli myöhemmin Turun vammaispalvelujen johtavana sosiaalityöntekijänä.
"Tuomo Perttilä toi esiin (HS Mielipide 27. 4.) asian, jota olen ihmetellyt jo useita vuosia. Miksi yhteiskuntamme pitäisi olla vastuussa lähes joka asiasta?
Olen työskennellyt noin kahdeksan vuotta sosiaalitoimistossa aikuisten sosiaalipalveluiden parissa. Asiakkaidemme kautta olen päässyt näkemään aitiopaikalta nykyisen hyvinvointivaltiojärjestelmämme irvikuvan. Sen pääsanomaksi voisi kiteyttää ohjeen: "Älä tee mitään itse, koska voit aina vierittää asian yhteiskunnan hoidettavaksi."
Toki tällainen järjestelmä työllistää massiivisesti, mutta kyseisen toimintatavan laaja-alainen pesiytyminen asenteena erityisesti nuoreen aikuisväestöön syö pohjaa kansakuntamme tulevalta menestykseltä ja yhteisölliseltä vastuunkannolta.
Kunnat kamppailevat lakisääteisten palveluiden järjestämisestä yhä niukkenevien verokertymien parissa. Sopii mielestäni kysyä, olisiko aika muuttaa hyvinvointivaltion funktiota sellaiseksi, jossa yksilö joutuisi itse kantamaan vastuun omista elämänvalinnoistaan sekä seurauksista ilman julkisen sektorin tukea. Hyvinvointivaltio järjestäisi peruspalvelut mutta palauttaisi kaikki yksilön omaan elämänhallintaan liittyvät ongelmat takaisin kansalaisilleen.
Nykyinen hyvinvointivaltiojärjestelmä ei ole enää vuosiin edellyttänyt kansalaisiltaan omatoimista vastuunkantoa. Sen sijaan se on mahdollistanut laaja-alaisella palveluverkostollaan välinpitämättömän ja passiivisen kansalaisen roolin. Jos haluamme vastedeskin nauttia hyvinvointivaltiomme olemassaolosta, tulee alitajuntamme syvyyksistä kitkeä pois ajatus, jonka mukaan yhteiskunta on ensisijainen vastuunkantaja." https://www.hs.fi/mielipide/art-2000002731214.html
No ei ollut oikeistolainen agenda. Nimenomaan oli kommentissa, että suurin osa apua hakevista hakee sitä tarpeeseen, joten siitä lähtökohdasta on lähdettävä. Ei mitään apua tai tukea saa käyttää väärin (ei niitä yritustukia, ei palveluita, ei muita etuuksia), sillä se tarkoittaa sitä, että joku oikeasti tarvitse ei sitä sitten saa. Ei yhteiskunnan varat ole kuitenkaan loputtomat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä lastensuojeluasikkuus tuli eron myötä, paljon vaikeita asioita niin lapsilla, minulla kuten eksälläkin. Moni taho oli tehnyt meistä ilmoituksia, mitkä oli aiheellisia. Odotin lastensuojelulta apua. Turhaa sitä apua on 2v odoteltu.
Lastensuojelun palavereissa lähes aina tulee esiin se, että minulla pitäisi olla selvillä joku "tukimuoto" jota olisin vailla. Kun olen kertonut heille, että enhän voi tietää mitä heidän kauttaan voi saada ja olen kysynyt, että mitä on tarjolla, niin he vaan levittelevät käsiään etteivät oikeen tiedä ja antavat uuden ajan. Ajan jolloin taas "keskustellaan" mitä kuuluu ja taas uusi aika jne. Turhauttavaa. Todella vastenmielistä, että sitä konkreettista apua ei saa.
Saatiin kuitenkin muuta kautta perheneuvolasta ajan jossa keskusteltiin ja arvioitiin. Arvio oli se, että tilanteemme on niin vaikea, että se ei taida olla meidän tilanteelle oikea paikka auttaa. Ihan uskomatonta!!!
Olen niin väsynyt, että en tiedä missä on se taho mistä apua saa ja olen jo niin lopussa etten jaksa vaatimalla vaatia. Ikäänkuin oltaisiin jo alistuttu siihen, että apua ei heru ennenkuin tilanne on niin kaoottinen, että on myöhäistä tai erittäin kallista auttaa.
Ja samaan aikaan Suomessa tehdään vuosittain 80 000 aiheetonta ilmoitusta surkean lain takia ja niihin palaa aikaa ja rahaa ja perheet kärsii.
Kiireellisten sijoitusten määrä kasvoi 7 prosenttia
Lastensuojeluilmoitus tehtiin 78 875 lapsesta vuonna 2018. Lastensuojeluilmoitusten määrä (145 880) kasvoi 5 prosenttia edellisestä vuodesta. Yhtä lasta kohti tehtiin keskimäärin 1,8 lastensuojeluilmoitusta.
Vuonna 2018 sijoitettiin kiireellisesti 4 390 lasta, mikä on 6,9 prosenttia enemmän kuin vuonna 2017. Huostassa olleiden lasten määrän (10 861) kasvu (2,3 %) oli hillitympää.
Kodin ulkopuolelle oli vuoden 2018 aikana sijoitettuna kaikkiaan 18 544 lasta ja nuorta. Lukumäärä kasvoi 2,6 prosenttia edellisestä vuodesta.
Lastensuojelun avohuollon asiakkaina oli 54 883 lasta ja nuorta vuonna 2018. Määrä väheni tuhannella asiakkaalla (1,8 %) edellisestä vuodesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä lastensuojeluasikkuus tuli eron myötä, paljon vaikeita asioita niin lapsilla, minulla kuten eksälläkin. Moni taho oli tehnyt meistä ilmoituksia, mitkä oli aiheellisia. Odotin lastensuojelulta apua. Turhaa sitä apua on 2v odoteltu.
Lastensuojelun palavereissa lähes aina tulee esiin se, että minulla pitäisi olla selvillä joku "tukimuoto" jota olisin vailla. Kun olen kertonut heille, että enhän voi tietää mitä heidän kauttaan voi saada ja olen kysynyt, että mitä on tarjolla, niin he vaan levittelevät käsiään etteivät oikeen tiedä ja antavat uuden ajan. Ajan jolloin taas "keskustellaan" mitä kuuluu ja taas uusi aika jne. Turhauttavaa. Todella vastenmielistä, että sitä konkreettista apua ei saa.
Saatiin kuitenkin muuta kautta perheneuvolasta ajan jossa keskusteltiin ja arvioitiin. Arvio oli se, että tilanteemme on niin vaikea, että se ei taida olla meidän tilanteelle oikea paikka auttaa. Ihan uskomatonta!!!
Olen niin väsynyt, että en tiedä missä on se taho mistä apua saa ja olen jo niin lopussa etten jaksa vaatimalla vaatia. Ikäänkuin oltaisiin jo alistuttu siihen, että apua ei heru ennenkuin tilanne on niin kaoottinen, että on myöhäistä tai erittäin kallista auttaa.
Ja samaan aikaan Suomessa tehdään vuosittain 80 000 aiheetonta ilmoitusta surkean lain takia ja niihin palaa aikaa ja rahaa ja perheet kärsii.
Kiireellisten sijoitusten määrä kasvoi 7 prosenttia
Lastensuojeluilmoitus tehtiin 78 875 lapsesta vuonna 2018. Lastensuojeluilmoitusten määrä (145 880) kasvoi 5 prosenttia edellisestä vuodesta. Yhtä lasta kohti tehtiin keskimäärin 1,8 lastensuojeluilmoitusta.Vuonna 2018 sijoitettiin kiireellisesti 4 390 lasta, mikä on 6,9 prosenttia enemmän kuin vuonna 2017. Huostassa olleiden lasten määrän (10 861) kasvu (2,3 %) oli hillitympää.
Kodin ulkopuolelle oli vuoden 2018 aikana sijoitettuna kaikkiaan 18 544 lasta ja nuorta. Lukumäärä kasvoi 2,6 prosenttia edellisestä vuodesta.
Lastensuojelun avohuollon asiakkaina oli 54 883 lasta ja nuorta vuonna 2018. Määrä väheni tuhannella asiakkaalla (1,8 %) edellisestä vuodesta.
Karua luettavaa
Marika Horttana
Saatteko tästä suurennettua? Kiteytettynä se, mihin suuntaan toivoisin erityislasten asioiden menevän on:
* Terkkareiden koulutus erityislasten tunnistamiseen varhaisessa vaiheessa.
* Kunnille (kaikkiin kuntiin) omat kuntoutustyöryhmät, joissa lapset pääsevät tarvittaviin tutkimuksiin toiminta-, fysio-, puheterapeutille. Kuntoutus järjestyisi lieville ja keskivaikeille lapsille kunnan palveluna.
* Varhaiskasvatuksen ja koulun yhteistyön tukeminen. Varhaiskasvatus tuntee jo lapsen, ja seikat mitkä tukevat lapsen toimintakykyä.
* Jos kunnassa ei ole omaa toimintaterapeuttia, silloin arviointi sekä kuntoutus ostopalveluna yksityiseltä terapeutilta.
* Tarvittava ADHD-lääkitys ja seuranta voitaisiin aloittaa omassa kunnassa. Sitä varten ei tarvitsisi mennä erikoissairaahoitoon. Eli lääkärien koulutusta miten se tehdään.
* Koulutuksen myötä myös F83 lapset voisivat saada omasta kunnasta arvioinnin, tukitoimet vanhemmille, kuntoutuksen.
*Yhtenäiset kuvat varhaiskasvatukseen ja kouluun. Nivelvaiheessa Boardmakerin kuvat tukevat koulun alkamista, lapsi osaa toimia tuttujen kuvien avulla koulussa. Satakunnassa suositellaan siis Boardmakeria.
* Kouluun rahoitusta, että saadaan keskittymistä ja oppimista tukevat välineet. (Dynairit painotuotteet, hypisteltävät ja kynätuet) Erityisluokka tarkoittaa usein erityisiä välineitä.
* Avustajien koulutus oppilaita tukevista toimintatavoista, tukiviittomista, aistisäätelystä jne.
* Autismin diagnosointi, neurologiset vammat ja sairaudet kuuluu erikoisssiraanhoitoon.
* Käytännön ohjausta kotiin niille vanhemmille kuka sitä tarvitsee.
* Yhteistyötä eri hoitavien tahojen välillä.
* Kolmannen sektorin (yhdistykset ym) järjestämiä tukia ja pieniä ohjauksellisia koulutuksia lapsen tukiverkolle. Esim. ADHD-lasten isovanhemmille tarkoitetut tapahtumat.
" Näille yhdistyksille rahoitusta palkata työntekijä tekemään työtä perheiden kanssa.
Eli onhan tätä sarkaa. Keskityn vuoden ajan nyt kouluihin. Se on hienoa ja hedelmällistä työtä.
Juttu satakunnankansassa 24.8
Vierailija kirjoitti:
Marika Horttana
Saatteko tästä suurennettua? Kiteytettynä se, mihin suuntaan toivoisin erityislasten asioiden menevän on:
* Terkkareiden koulutus erityislasten tunnistamiseen varhaisessa vaiheessa.
* Kunnille (kaikkiin kuntiin) omat kuntoutustyöryhmät, joissa lapset pääsevät tarvittaviin tutkimuksiin toiminta-, fysio-, puheterapeutille. Kuntoutus järjestyisi lieville ja keskivaikeille lapsille kunnan palveluna.
* Varhaiskasvatuksen ja koulun yhteistyön tukeminen. Varhaiskasvatus tuntee jo lapsen, ja seikat mitkä tukevat lapsen toimintakykyä.
* Jos kunnassa ei ole omaa toimintaterapeuttia, silloin arviointi sekä kuntoutus ostopalveluna yksityiseltä terapeutilta.
* Tarvittava ADHD-lääkitys ja seuranta voitaisiin aloittaa omassa kunnassa. Sitä varten ei tarvitsisi mennä erikoissairaahoitoon. Eli lääkärien koulutusta miten se tehdään.
* Koulutuksen myötä myös F83 lapset voisivat saada omasta kunnasta arvioinnin, tukitoimet vanhemmille, kuntoutuksen.
*Yhtenäiset kuvat varhaiskasvatukseen ja kouluun. Nivelvaiheessa Boardmakerin kuvat tukevat koulun alkamista, lapsi osaa toimia tuttujen kuvien avulla koulussa. Satakunnassa suositellaan siis Boardmakeria.
* Kouluun rahoitusta, että saadaan keskittymistä ja oppimista tukevat välineet. (Dynairit painotuotteet, hypisteltävät ja kynätuet) Erityisluokka tarkoittaa usein erityisiä välineitä.
* Avustajien koulutus oppilaita tukevista toimintatavoista, tukiviittomista, aistisäätelystä jne.
* Autismin diagnosointi, neurologiset vammat ja sairaudet kuuluu erikoisssiraanhoitoon.
* Käytännön ohjausta kotiin niille vanhemmille kuka sitä tarvitsee.
* Yhteistyötä eri hoitavien tahojen välillä.
* Kolmannen sektorin (yhdistykset ym) järjestämiä tukia ja pieniä ohjauksellisia koulutuksia lapsen tukiverkolle. Esim. ADHD-lasten isovanhemmille tarkoitetut tapahtumat.
" Näille yhdistyksille rahoitusta palkata työntekijä tekemään työtä perheiden kanssa.Eli onhan tätä sarkaa. Keskityn vuoden ajan nyt kouluihin. Se on hienoa ja hedelmällistä työtä.
Juttu satakunnankansassa 24.8
Mikä tämä on?
Onko joku oikeasti toteuttamassa jotain noista vai mikä ihmeen juttu tuo on?
Hehän eivät koe asiakkaikseen niitä perheiden vanhempia, vaan suhtautuvat jo lähtökohtaisesti näihin vihamielisesti ja ongelmien aiheuttajina.
Katselin kerran sosionomien opinnäytteiden nimiä ja ne oli kaikki tyyliä ”Mitä virheitä vanhemmat tekevät siinä ja siinä?” tai ”Miten valistaa tyhmää vanhempaa?” tai ”Miten jaksaa tyhmä vanhempi?”.