MIKSI? Avioeroon päädytään usein keskimäärin noin 40-vuotiaina

Entäs ikisinkut? Ei ole kenestä erota. Eronneilla on sentään lapset ja mennyt elämä suhteessa.

Nelikymppisenä alkaa pelätä ikääntymistä ja siksi pitää testata, käykö vielä markkinoilla kaupaksi. Itsekkäästi kaivataan jotakin kivaa ja räväkkää, unelmoidaan ja koetaan, että se vanha puoliso ja lapset ovat vain kaiken tiellä.

Totuus: eron myötä kaikki muuttuu vielä vaikeammaksi. Pitää pallotella omien lasten lisäksi niiden muiden puolisoiden lapsia ja sopia kaikkia tyydyttäviä ratkaisuja lomien ym. suhteen. Sitten on siskopuolenpuolia ja eksän-anoppeja pyörimässä perhejuhlakuviossa.

Luulenpa, että ne, joiden omat vanhemmat ovat eronneet, eroavat itsekin keveästi. Se parisuhdemalli on kotoa opittu. Tosin moni ei edes mene avioon asti, vaan elää avoparina, koska ”ero tulis kuitenkin”.

Vaimon 40-ikäkriisi tms. "onko elämä tässä",  "tässäkö kaikki oli" --> suhde työpaikalla --> ero. Ei ollut elämä siinä, tuli paljon muutosta kerralla. 

Vierailija kirjoitti:

Nelikymppisenä alkaa pelätä ikääntymistä ja siksi pitää testata, käykö vielä markkinoilla kaupaksi. Itsekkäästi kaivataan jotakin kivaa ja räväkkää, unelmoidaan ja koetaan, että se vanha puoliso ja lapset ovat vain kaiken tiellä.

Totuus: eron myötä kaikki muuttuu vielä vaikeammaksi. Pitää pallotella omien lasten lisäksi niiden muiden puolisoiden lapsia ja sopia kaikkia tyydyttäviä ratkaisuja lomien ym. suhteen. Sitten on siskopuolenpuolia ja eksän-anoppeja pyörimässä perhejuhlakuviossa.

Luulenpa, että ne, joiden omat vanhemmat ovat eronneet, eroavat itsekin keveästi. Se parisuhdemalli on kotoa opittu. Tosin moni ei edes mene avioon asti, vaan elää avoparina, koska ”ero tulis kuitenkin”.

Joillain varmaan noinkin mutta enpä usko että ”markkina-arvon” testaamiseksi tai varmuuden vuoksi monikaan eroa ottaa jos muuten menee ihan kivasti. Käytännössä siis selitys on yksinkertaisempi: suhde on vaan loppu.

Nelikymppisenä on ehditty opiskella, luoda ura, tehdä lapset ja kasvattaa ne niin isoiksi, että ero on mahdollinen. Samalla kaikki nämä vaiheet ovat testanneet suhteen laadun ja kasvattaneet osapuolet lopulliseen muotoonsa luonteen ja kypsyyden suhteen. Jos näissä on ongelmia, joita ei voi ratkoa, niin ero on ainut jäljelle jäänyt mahis edetä elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi ei kannata mennä naimisiin ennen kuin on täyttänyt 40 vuotta. Itselläni oli jostain syystä aina ollut selvää, etten mene naimisiin sitä ennen. Mieheni kanssa oltiin yhdessä 12 vuotta ennen kuin mentiin naimisiin nyt kun täytin 40 v. Vasta tässä iässä voi olla lähes varma, että liitto kestää.

Eiköhän se naimisiinmeno juuri laukaise sen ikäkriisin ja sitten erotaan. Ei se 40-kriisi tule aina juuri siinä tasan 40-vuoden iässä.

koska silloin on viimeinen mahdollisuus hankkia uusia kumppani ja rällätä, ennen kuin on siihen liian vanha ja väsynyt. Itellä käynyt myös mielessä, mutta pitänee odottaa vielä muutama vuosi, kunnes lapset on isompia.

Mä luulen, että ikäkriisi voi olla yksi iso syy. Voidaan huonosti ja ajatellaan, että sen pahan mielen syynä on puoliso, siitä pitää päästä eroon. 

Omallani oli sen sortin ikäkriisi, rakastui itseään puolet nuorempaan (melkein lapsensa ikäiseen) naiseen ja kaipa se oli jonkinlainen hätähuuto oman viriilin miehisyyden perään. Tästä on jo useampi vuosi, nyt odotellaan mitä tapahtuu viidenkympin korvilla... 

Koska kuvitellaan, että lapset ovat no niin isoja (varhaisteinejä), että kestävät sen. Koko siihenastisen maailmansa romahduksen. Ei olekaan äiti, isä ja minä ikuisesti.

Sitten ihmetellään, miksi teinit oireilevat ja käyttävät huumeita.

Vierailija kirjoitti:

https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhteen_…

Tuossa mielenkiintoinen artikkeli.

Luin sattumalta eilen tilastokeskuksen erotilastoja ja kyllä se neljänkympin paikkeilla taisi olla erojen huippuvuodet.

Olkaapa hyvät! Avioeronneisuus, eli avioeronneiden määrä suhteessa naimisissa oleviin iän mukaan:

Naiset

https://www.stat.fi/til/ssaaty/2017/ssaaty_2017_2018-05-08_kuv_004_fi.h…

Miehet

https://www.stat.fi/til/ssaaty/2017/ssaaty_2017_2018-05-08_kuv_005_fi.h…

Vierailija kirjoitti:

Ei erota ei!

Vielä ehdit, älä nyt turhaan mene vannomaan :)

Erosin  n. 4-kymppisenä, koska en voinut olla samassa taloudessa pienen lapsen ja alkoholstiksi muuttuneen miehen kanssa.

Siinä se.

Miksi tätä jaaritellaan ja kauhistellaan?????

..

Jotkut ovat hautaan asti onnellisesti naimisissa, jotkut vain siksi, että uskovat "vain kuolema meidät erottaa"-fraasiin.

..

Miksi olla surullinen ja ahdistunut, kun voi olla muutakin?

Vai pitäisikö vain hammasta purren mennä vastamäkeen huomatakseen, ettei kannattanutkaan?

..

Noh, me ollaan hiukan alle 40v pari, yhteisiä vuosia 15, kaksi lasta ja pahimmat ruuhkavuodet tässä menossa työ-päiväkoti-koulu-ikääntyvät isovanhemmat. Periaatteessa elämä on ns.valmis, on vakityöt, oma koti, vakaa talous, lapset tehty jne. Ja elämä on hiton tylsää, samaa, arkea. Mulla on ollut itsekkäitä eroajatuksia ihan vaan siksi että on tunne että tässäkö tämä elämä oli, hamaan tappiin tätä ilman mitään suuria kokemuksia, saavutuksia, tunteita. Elämä on liian tavallista ja harmaata. En usko ruohon olevan yhtään vihreämpää aidan toisella puolen, mutta kyllä tässä melkoisia ajatuksia käy lävitse. En halua olla se harmaa mokkapalamutsi vaan haluaisin vapautta.. en ole eroamassa kuitenkaan, kun mitään ns.oikeaa syytä siihen ei ole. Mutta ymmärrän niitä jotka ei tälläistä elämää halua ja eroavat tässä paineessa. Huomaan miettiväni miten paljon hauskempaa elämää viettävät ne yhteishuoltajuuden jakavat ystävät, jotka saavat rusinat pullasta - uuden puolison kanssa lapsivapaata, ylipäätään mahdollisuuden johonkin omaan ja uuteen, uusiin tunteisiin jne. Yhteisiä lomia meillä miehen kanssa ei ole ollut vuosiin, pelkään että ajaudutaan lopullisesti erilleen. Yritän vain uskoa siihen että tämäkin helpottaa, lapset kasvaa jne. Mutta vaikeaa on.

Vierailija kirjoitti:

Nelikymppisenä alkaa pelätä ikääntymistä ja siksi pitää testata, käykö vielä markkinoilla kaupaksi. Itsekkäästi kaivataan jotakin kivaa ja räväkkää, unelmoidaan ja koetaan, että se vanha puoliso ja lapset ovat vain kaiken tiellä.

Totuus: eron myötä kaikki muuttuu vielä vaikeammaksi. Pitää pallotella omien lasten lisäksi niiden muiden puolisoiden lapsia ja sopia kaikkia tyydyttäviä ratkaisuja lomien ym. suhteen. Sitten on siskopuolenpuolia ja eksän-anoppeja pyörimässä perhejuhlakuviossa.

Luulenpa, että ne, joiden omat vanhemmat ovat eronneet, eroavat itsekin keveästi. Se parisuhdemalli on kotoa opittu. Tosin moni ei edes mene avioon asti, vaan elää avoparina, koska ”ero tulis kuitenkin”.

Vaikuttaa kyllä lapselliselta ja typerältä kommentilta. Ensinnäkin, on aivan normaalia kaivata elämään sisältöä - moni tietää tehneensä virheen, mutta ehkä siinä 40 vuotiaana lapset ovat vähän isompia, vaimo takaisin työelämässä nin ero on mahdollinen.

Mitä väliä, jos jotkin asiat muuttuvat vaikeammaksi? Kuka elää elämänsä sen perusteella mikä on helppoa? Että

Ihan sama olla onneton, pilata se yksi ainoa elämä, kunhan se on helppoa? Sitäpaitsi ei Se ero tee elämästä mitenkään vaikeaa siinä määrin, ettei normaali ihmine siitä selviä. Naurettavaa. Sinulle mahdolliSssri haasteet eivät välttämättä ole ollenkaan haasteellisia muille.

Omat vanhempani olivat yhdessä ja olisin säästynyt paljolta, jos he olisivat eronneet. Nykyään moni ymmärtää , ettei elämän pituinen liitto ole mikään arvo tai juttu. Elämä ei ole mustavalkoista eikä yksinkertaista ja siihen mahtuu monta eri elämänvaihetta - ja parisuhdetta. Moni tämän hyväksyy ja ymmärtää, eikä siinä ole mitään huonoa tai pahaa. Miksi olisi?

Tätä ihmettelen ja pelkään. Itellä masis ja kriisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuisi kurjalle että ei keskustelemalla voisi päätyä kompromisseihin puolisonsa kanssa. Minun on vaikea käsittää pariskuntia jotka “kasvavat erilleen” kun ollaan yhdessä miehen kanssa tehty aktiivisesti töitä jotta ollaan kasvettu yhteen kaikkien ihanien hetkien ja vaikeuksien keskellä. Ollaan käyty pariterapiassa ilman mitään varsinaista ongelmaa vain jotta oppisimme kommunikoimaan paremmin.

En tiedä onko tämä aktiivinen suhteen eteen työskenteleminen tuottanut tulosta vai olemmeko vain onnekkaita kun olemme vielä 15v jälkeen todella onnellisia ja yhteen hitsautuneita. Olisi kiva kuulla niiden erilleen kasvaneiden pariskuntien taustasta.

Me olimme n. 20v ja 30v tavatessamme ja meillä on kaksi lasta. Taustoihin mahtuu kulttuurieroja, maan muuttamista, töiden muuttumista ja vakavia sairauksia.

Te olette symbioottisia, miellyttämisenhaluisia ihmisiä, joille se yhteinen onni tuntuu kivalta, niin kivalta ajatukselta, että mieleen ei edes putkahtele niitä toiveita ja tarpeita mitä putkahtelisi jos olisitte sinkkuna. En siis tarkoita tätä pahalla, vastaan vain kysymykseen että mitä on se erilleen kasvaminen. Se on sitä, että joudutaan, tai ajaudutaan suhteessa nurkkiin yksikseen, jolloin mietintä alkaa siitä että mitä minä haluan ja mikä tekee minut onnelliseksi, tämä on helppoa kun on suhteen sisällä itsekseen, eikä tarvitse siis olla mitään riitaa tai muuta, riittää vain että henkisesti ollaan omissa hommissa, ja etäälä toisista.

Yhteenkasvaneilla se elämä on koko ajan yhteistä, myös ajatuksissa. Näitä pitkien parisuhteiden ihmisiä pidetään nykyään noloina, tyyppeinä jotka eivät pärjää yksin, ja siksi sietävät kaikkea pahaa parisuhteessaan-> läheisriippuvaiset. Ajatellaan myös että kaikki vaihtaisivat itselleen paremman puolison jos vain uskaltaisivat, ja täten erilleenkasvaminen on nykyään ennemminkin mahdollisuus kuin uhka.

Minä luulen että jos erotaan niin ei sitä silloin ole rakastettukaan, rakkauden kohteesta ei halua luopua ja sitä pitää vaalia ja kohdella hyvin. Ja yhdessä halutaan aidosti olla. Tietty voihan sitä sitten 20v yhdessäolon jälkeen havahtua että joku asia ei toimi :D Toki kun miehen kanssa elämää jaetaan, hän on suuri onni arkeen eikä mitään noloa. Myös on sovittu että kun me olemme kaksi erillistä ihmistä, on tärkeää toteuttaa kummankin haaveita. Yksin tai yhdessä, yhdessäolo ei estä minua toteuttamasta samoja asioita kuin haluaisin sinkkuna tehdä. Itselleni olis hirveä ajatus joutua etsimään uusi mies, vaikea olis yhtä hyvää löytää, mieluummin olisin sitten varmaan sinkku lopun ikää. Toiset vaan löytää onnensa aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Noh, me ollaan hiukan alle 40v pari, yhteisiä vuosia 15, kaksi lasta ja pahimmat ruuhkavuodet tässä menossa työ-päiväkoti-koulu-ikääntyvät isovanhemmat. Periaatteessa elämä on ns.valmis, on vakityöt, oma koti, vakaa talous, lapset tehty jne. Ja elämä on hiton tylsää, samaa, arkea. Mulla on ollut itsekkäitä eroajatuksia ihan vaan siksi että on tunne että tässäkö tämä elämä oli, hamaan tappiin tätä ilman mitään suuria kokemuksia, saavutuksia, tunteita. Elämä on liian tavallista ja harmaata. En usko ruohon olevan yhtään vihreämpää aidan toisella puolen, mutta kyllä tässä melkoisia ajatuksia käy lävitse. En halua olla se harmaa mokkapalamutsi vaan haluaisin vapautta.. en ole eroamassa kuitenkaan, kun mitään ns.oikeaa syytä siihen ei ole. Mutta ymmärrän niitä jotka ei tälläistä elämää halua ja eroavat tässä paineessa. Huomaan miettiväni miten paljon hauskempaa elämää viettävät ne yhteishuoltajuuden jakavat ystävät, jotka saavat rusinat pullasta - uuden puolison kanssa lapsivapaata, ylipäätään mahdollisuuden johonkin omaan ja uuteen, uusiin tunteisiin jne. Yhteisiä lomia meillä miehen kanssa ei ole ollut vuosiin, pelkään että ajaudutaan lopullisesti erilleen. Yritän vain uskoa siihen että tämäkin helpottaa, lapset kasvaa jne. Mutta vaikeaa on.

Mistä ihmeestä tulee käsitys, ettei se ruoho muka ole vihreämpää? Ainakin itse eronneena ja moni muukin on enemmän kuin tyytyväisiä eroon ja sitä kautta löytyneeseen elämään sekä mahdolliseen uuteen kumppaniin eivätkä vaihtaisi mistään hinnasta takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Lapset saatu isommiksi, talous sen verran parantunut että pankki ei pakota olemaan yhdessä ja ruuhkavuosien jälkeen alkaa herätä ajatuksia mitä haluaa tehdä loppuelämässä. Tämä ei tarkoita välttämättä halua saada uutta puolisoa, mutta esimerkiksi työkuvioihin kaipaisi niin suurta muutosta että se ei toimi vanhan kumppanin kanssa.

Tämä! Meillä vaimo halusi matkailua ja hienoja illanistujaisia. Minä halusin olla mökillä, saunoa, juoda viinaa ja grillata. Kun lapset lähti kotoa, niin ei paljon ollut yhteistä enää. Miksi siis oltaisiin jatkettu. Ex-vaimo matkailee nykyään vapaa-aikansa ja minä olen mökillä. Kummallakin samanhenkiset kumppanit. Ja se mitä harvoin ollaan ex-vaimon kanssa tekemisissä, niin kumpikin ollaan tyytyväisiä ratkaisuun ja voidaan nauraakin menneille. :)

Meillä tuli ero 15-vuotta kestäneestä liitosta miehen 40-kriisin takia. Mies petti eksänsä kanssa ja jättikin sen naisen. Tämän jälkeen tunnusti tämän omien sanojen mukaan "elämänsä suurimman virheen, joka pilasi hänen elämänsä". Avioehto onneksi oli ja molemmat sai pitää omansa = miehen elitaso romahti. Mies on nyt lääkärin diagnoosin mukaan masentunut ja syö mielialalääkkeitä.

Kaikki muuttui muutamassa kuukaudessa täysin yllättäen.

Ihmeen eroherkkiä ihmiset on kyllä, eikö ole kykyä sitoutua? Kuinka moni ottaisi noin vaan "eron" vanhemmistaan, sisaruksistaan, lapsistaan, ystävistään? Tietty kyllähän ihmissuhteita kuolee mutta mikä siinä on että aiemmin hyvä muuttuu huonoksi? Vai onko alunperinkään ollut kovin syviä tunteita tai mieluisa kumppani / suhde jos ne ollaan valmiita heittämään menemään?

Vähän ihmetyttää että miks ihmiset edes on parisuhteessa jos harkitsevat toisen jättämistä ja eroa, se ei ole reilua. Mulle olis ainakin aivan järkyttävän surullinen tragedia jos mieheni vaikka menehtyisi. En vois kuvitellakaan eläväni parisuhteessa jossa toisen läsnäolo on tyyliin "ihan sama".