Lue keskustelun säännöt.
MIKSI? Avioeroon päädytään usein keskimäärin noin 40-vuotiaina
12.08.2019 |
Miksi avioeroon päädytään nykyään noin 40 vuotiaina, mikäli avioero tulee jossakin elämän vaiheessa? Kuuluuko joku tähän kastiin? Miksi?
Kommentit (126)
Vierailija kirjoitti:
Noh, me ollaan hiukan alle 40v pari, yhteisiä vuosia 15, kaksi lasta ja pahimmat ruuhkavuodet tässä menossa työ-päiväkoti-koulu-ikääntyvät isovanhemmat. Periaatteessa elämä on ns.valmis, on vakityöt, oma koti, vakaa talous, lapset tehty jne. Ja elämä on hiton tylsää, samaa, arkea. Mulla on ollut itsekkäitä eroajatuksia ihan vaan siksi että on tunne että tässäkö tämä elämä oli, hamaan tappiin tätä ilman mitään suuria kokemuksia, saavutuksia, tunteita. Elämä on liian tavallista ja harmaata. En usko ruohon olevan yhtään vihreämpää aidan toisella puolen, mutta kyllä tässä melkoisia ajatuksia käy lävitse. En halua olla se harmaa mokkapalamutsi vaan haluaisin vapautta.. en ole eroamassa kuitenkaan, kun mitään ns.oikeaa syytä siihen ei ole. Mutta ymmärrän niitä jotka ei tälläistä elämää halua ja eroavat tässä paineessa. Huomaan miettiväni miten paljon hauskempaa elämää viettävät ne yhteishuoltajuuden jakavat ystävät, jotka saavat rusinat pullasta - uuden puolison kanssa lapsivapaata, ylipäätään mahdollisuuden johonkin omaan ja uuteen, uusiin tunteisiin jne. Yhteisiä lomia meillä miehen kanssa ei ole ollut vuosiin, pelkään että ajaudutaan lopullisesti erilleen. Yritän vain uskoa siihen että tämäkin helpottaa, lapset kasvaa jne. Mutta vaikeaa on.
Tuossa kuviossa ei tosiaan kannata erota. Vaihda ennemmin työpaikkaa, lähtekää ulkomaille, etsi oma intohimosi, panosta omaan itseesi/kuntoon/ulkonäköön jne. Vihoviimeinen juttu erota, koska on ”tylsää”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuisi kurjalle että ei keskustelemalla voisi päätyä kompromisseihin puolisonsa kanssa. Minun on vaikea käsittää pariskuntia jotka “kasvavat erilleen” kun ollaan yhdessä miehen kanssa tehty aktiivisesti töitä jotta ollaan kasvettu yhteen kaikkien ihanien hetkien ja vaikeuksien keskellä. Ollaan käyty pariterapiassa ilman mitään varsinaista ongelmaa vain jotta oppisimme kommunikoimaan paremmin.
En tiedä onko tämä aktiivinen suhteen eteen työskenteleminen tuottanut tulosta vai olemmeko vain onnekkaita kun olemme vielä 15v jälkeen todella onnellisia ja yhteen hitsautuneita. Olisi kiva kuulla niiden erilleen kasvaneiden pariskuntien taustasta.
Me olimme n. 20v ja 30v tavatessamme ja meillä on kaksi lasta. Taustoihin mahtuu kulttuurieroja, maan muuttamista, töiden muuttumista ja vakavia sairauksia.Te olette symbioottisia, miellyttämisenhaluisia ihmisiä, joille se yhteinen onni tuntuu kivalta, niin kivalta ajatukselta, että mieleen ei edes putkahtele niitä toiveita ja tarpeita mitä putkahtelisi jos olisitte sinkkuna. En siis tarkoita tätä pahalla, vastaan vain kysymykseen että mitä on se erilleen kasvaminen. Se on sitä, että joudutaan, tai ajaudutaan suhteessa nurkkiin yksikseen, jolloin mietintä alkaa siitä että mitä minä haluan ja mikä tekee minut onnelliseksi, tämä on helppoa kun on suhteen sisällä itsekseen, eikä tarvitse siis olla mitään riitaa tai muuta, riittää vain että henkisesti ollaan omissa hommissa, ja etäälä toisista.
Yhteenkasvaneilla se elämä on koko ajan yhteistä, myös ajatuksissa. Näitä pitkien parisuhteiden ihmisiä pidetään nykyään noloina, tyyppeinä jotka eivät pärjää yksin, ja siksi sietävät kaikkea pahaa parisuhteessaan-> läheisriippuvaiset. Ajatellaan myös että kaikki vaihtaisivat itselleen paremman puolison jos vain uskaltaisivat, ja täten erilleenkasvaminen on nykyään ennemminkin mahdollisuus kuin uhka.
Höpön höpön. Meilläkin on tuollainen "symbioottinen" parisuhde, 15 yhteistä vuotta takana. Tosin on osattu kommunikoida ihan ilman terapioita. Ei se vaadi muuta kuin että vuorollaan pitää korvat auki ja suun kiinni ja sitten taas toisin päin.
Kun tuttavapiiriä katselee, eniten rohkeita elämänvalintoja tekevät juuri ne vakaassa suhteessa olevat. Jättävät kallispalkkaiset it-alan hommat ja lähtevät lampureiksi maalle tms. Kun suhde on vakaa, on ihan eri tavalla luottoa elämään ja voi tehdä radikaalimpia muutoksia kuin mihin useimmat ihmiset yksinään uskaltautuisivat.
Eikä tämmöinen parisuhde tarkoita, etteikö saisi yksikin mennä ja tehdä ja kasvaa. Oleellista on se keskusteluyhteyden ja MYÖS yhdessä tekemisen säilyminen kaikissa olosuhteissa: silloin kasvetaan suurin piirtein samaan suuntaan vaikka vähän ehkä eri polkuja.
Nuo pari ensimmäistä esimerkkiä "mies alkoi juosta baareissa ja petti" kertoo surullista kieltä siitä, että ei olla kasvettu yhtään. Minun mieheni aina välillä viikonloppuisin miettii miten jumalattoman tyhmä sitä oli tuhlatessaan nuorempana aikaa baareihin kun olisi ollut niin paljon kiinnostavampaakin tekemistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuisi kurjalle että ei keskustelemalla voisi päätyä kompromisseihin puolisonsa kanssa. Minun on vaikea käsittää pariskuntia jotka “kasvavat erilleen” kun ollaan yhdessä miehen kanssa tehty aktiivisesti töitä jotta ollaan kasvettu yhteen kaikkien ihanien hetkien ja vaikeuksien keskellä. Ollaan käyty pariterapiassa ilman mitään varsinaista ongelmaa vain jotta oppisimme kommunikoimaan paremmin.
En tiedä onko tämä aktiivinen suhteen eteen työskenteleminen tuottanut tulosta vai olemmeko vain onnekkaita kun olemme vielä 15v jälkeen todella onnellisia ja yhteen hitsautuneita. Olisi kiva kuulla niiden erilleen kasvaneiden pariskuntien taustasta.
Me olimme n. 20v ja 30v tavatessamme ja meillä on kaksi lasta. Taustoihin mahtuu kulttuurieroja, maan muuttamista, töiden muuttumista ja vakavia sairauksia.Te olette symbioottisia, miellyttämisenhaluisia ihmisiä, joille se yhteinen onni tuntuu kivalta, niin kivalta ajatukselta, että mieleen ei edes putkahtele niitä toiveita ja tarpeita mitä putkahtelisi jos olisitte sinkkuna. En siis tarkoita tätä pahalla, vastaan vain kysymykseen että mitä on se erilleen kasvaminen. Se on sitä, että joudutaan, tai ajaudutaan suhteessa nurkkiin yksikseen, jolloin mietintä alkaa siitä että mitä minä haluan ja mikä tekee minut onnelliseksi, tämä on helppoa kun on suhteen sisällä itsekseen, eikä tarvitse siis olla mitään riitaa tai muuta, riittää vain että henkisesti ollaan omissa hommissa, ja etäälä toisista.
Yhteenkasvaneilla se elämä on koko ajan yhteistä, myös ajatuksissa. Näitä pitkien parisuhteiden ihmisiä pidetään nykyään noloina, tyyppeinä jotka eivät pärjää yksin, ja siksi sietävät kaikkea pahaa parisuhteessaan-> läheisriippuvaiset. Ajatellaan myös että kaikki vaihtaisivat itselleen paremman puolison jos vain uskaltaisivat, ja täten erilleenkasvaminen on nykyään ennemminkin mahdollisuus kuin uhka.
Höpön höpön. Meilläkin on tuollainen "symbioottinen" parisuhde, 15 yhteistä vuotta takana. Tosin on osattu kommunikoida ihan ilman terapioita. Ei se vaadi muuta kuin että vuorollaan pitää korvat auki ja suun kiinni ja sitten taas toisin päin.
Kun tuttavapiiriä katselee, eniten rohkeita elämänvalintoja tekevät juuri ne vakaassa suhteessa olevat. Jättävät kallispalkkaiset it-alan hommat ja lähtevät lampureiksi maalle tms. Kun suhde on vakaa, on ihan eri tavalla luottoa elämään ja voi tehdä radikaalimpia muutoksia kuin mihin useimmat ihmiset yksinään uskaltautuisivat.
Eikä tämmöinen parisuhde tarkoita, etteikö saisi yksikin mennä ja tehdä ja kasvaa. Oleellista on se keskusteluyhteyden ja MYÖS yhdessä tekemisen säilyminen kaikissa olosuhteissa: silloin kasvetaan suurin piirtein samaan suuntaan vaikka vähän ehkä eri polkuja.
Nuo pari ensimmäistä esimerkkiä "mies alkoi juosta baareissa ja petti" kertoo surullista kieltä siitä, että ei olla kasvettu yhtään. Minun mieheni aina välillä viikonloppuisin miettii miten jumalattoman tyhmä sitä oli tuhlatessaan nuorempana aikaa baareihin kun olisi ollut niin paljon kiinnostavampaakin tekemistä.
Niin, eli ei ole höpöä, koska itselläsikin on tuollainen symbioottinen suhde miehesi kanssa ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies nyt vaan sattui aloittamaan sivusuhteen. Se pitkä liitto oli sitten siinä. Ja vastoin kaikkia yleisiä luuloja, vaihtoi huomattavasti vanhempaan.
Me oltiin molemmat 40 ja just tuli 10 vuotta naimisissa täyteen. Halusin juhlia meidän "ysikymppisiä" mutta miehellä olikin silloin jo sivusuhde jo myöskin selkeästi vanhempaan naiseen. Olihan sillä ollut joku kriisi jo vuoden verran (ei minulle suostunut siitä puhumaan vaikka kyselin). Miehen mukaan ei ollut kipinää, oikeassa oli. Väsyin pyörittämään arkea yksin kun mies kriiseili. Ja lopulta häipyi samalla ovenavauksella sitten toisen syliin ja kotiin.
Eron jälkeen hetken esitti loistoisää, nyt on samat ongelmat toisessa kodissa mitä meilläkin ennen eroa. Aika paljon on mulla silmät auenneet eron jälkeen, hyvä että erottiin.
Monta tällaista casea nähneen olen samaa mieltä. Mun miehessäkin on ne samat "ongelmat" kuin hänessä oli entisen vaimonsa kanssa, mutta minä pärjään niiden kanssa paremmin, ja mies tekee kaikkensa sitten toisissa, häneltä sujuvissa asioissa. Sama toisinpäin. Emme tosin todellakaan alkaneet enää lisääntymään yhdessä, vaan halusimme molemmat aikuisen yhteisen elämän, jossa ei ole 24/7 joku rääkymässä huomiota. Oma jo aikuinen, ja miehen täällä vierailevat lapset riittävät mainiosti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh, me ollaan hiukan alle 40v pari, yhteisiä vuosia 15, kaksi lasta ja pahimmat ruuhkavuodet tässä menossa työ-päiväkoti-koulu-ikääntyvät isovanhemmat. Periaatteessa elämä on ns.valmis, on vakityöt, oma koti, vakaa talous, lapset tehty jne. Ja elämä on hiton tylsää, samaa, arkea. Mulla on ollut itsekkäitä eroajatuksia ihan vaan siksi että on tunne että tässäkö tämä elämä oli, hamaan tappiin tätä ilman mitään suuria kokemuksia, saavutuksia, tunteita. Elämä on liian tavallista ja harmaata. En usko ruohon olevan yhtään vihreämpää aidan toisella puolen, mutta kyllä tässä melkoisia ajatuksia käy lävitse. En halua olla se harmaa mokkapalamutsi vaan haluaisin vapautta.. en ole eroamassa kuitenkaan, kun mitään ns.oikeaa syytä siihen ei ole. Mutta ymmärrän niitä jotka ei tälläistä elämää halua ja eroavat tässä paineessa. Huomaan miettiväni miten paljon hauskempaa elämää viettävät ne yhteishuoltajuuden jakavat ystävät, jotka saavat rusinat pullasta - uuden puolison kanssa lapsivapaata, ylipäätään mahdollisuuden johonkin omaan ja uuteen, uusiin tunteisiin jne. Yhteisiä lomia meillä miehen kanssa ei ole ollut vuosiin, pelkään että ajaudutaan lopullisesti erilleen. Yritän vain uskoa siihen että tämäkin helpottaa, lapset kasvaa jne. Mutta vaikeaa on.
Tuossa kuviossa ei tosiaan kannata erota. Vaihda ennemmin työpaikkaa, lähtekää ulkomaille, etsi oma intohimosi, panosta omaan itseesi/kuntoon/ulkonäköön jne. Vihoviimeinen juttu erota, koska on ”tylsää”.
No sitä nyt ei kuitenkaan kukaan ulkopuolinen voi sanoa. Ihminen joutuu itse tekemään omaa elämäänsä koskevat arvioinnit ja valinnat. Voi olla, että se tylsyys on sietämätöntä. Voi käydä niinkin, että se oma intohimo edellyttää eroamista kuitenkin tai sen löytäminen johtaa eroon silti. Simppeleintä on tietenkin erota jos toinen tekee jotain pahaa. Mutta ei sitä tarvitse jäädä odottamaan, ei eroamiseen vaadita mitään perusteluita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pettäminen taitaa sitten olla suurimpia syitä 40+ vuotiaiden eroihin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmeen eroherkkiä ihmiset on kyllä, eikö ole kykyä sitoutua? Kuinka moni ottaisi noin vaan "eron" vanhemmistaan, sisaruksistaan, lapsistaan, ystävistään? Tietty kyllähän ihmissuhteita kuolee mutta mikä siinä on että aiemmin hyvä muuttuu huonoksi? Vai onko alunperinkään ollut kovin syviä tunteita tai mieluisa kumppani / suhde jos ne ollaan valmiita heittämään menemään?
Vähän ihmetyttää että miks ihmiset edes on parisuhteessa jos harkitsevat toisen jättämistä ja eroa, se ei ole reilua. Mulle olis ainakin aivan järkyttävän surullinen tragedia jos mieheni vaikka menehtyisi. En vois kuvitellakaan eläväni parisuhteessa jossa toisen läsnäolo on tyyliin "ihan sama".
Niin, miksi jatkaa parisuhteessa jos toisen läsnäolo alkaa olla tyyliin "ihan sama". Näin vaan joskus käy pitkässä suhteessa. Ja se siittä.
En myöskään ymmärrä mikä itseisarvo ja pyhä lehmä se parisuhde on. Jos se ei toimi, kannattaa erota. Ja ihan kuule hyvinkin moni on "ottanut eron" vanhemmistaan, sisaruksistaan tai ystävistään, kun on huomannut ettei se ihmissuhde anna enää mitään - tai vain ottaa ja ottaa. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi onnettomiin ihmissuhteisiin.
t. 30-vuotiaana eronnut
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh, me ollaan hiukan alle 40v pari, yhteisiä vuosia 15, kaksi lasta ja pahimmat ruuhkavuodet tässä menossa työ-päiväkoti-koulu-ikääntyvät isovanhemmat. Periaatteessa elämä on ns.valmis, on vakityöt, oma koti, vakaa talous, lapset tehty jne. Ja elämä on hiton tylsää, samaa, arkea. Mulla on ollut itsekkäitä eroajatuksia ihan vaan siksi että on tunne että tässäkö tämä elämä oli, hamaan tappiin tätä ilman mitään suuria kokemuksia, saavutuksia, tunteita. Elämä on liian tavallista ja harmaata. En usko ruohon olevan yhtään vihreämpää aidan toisella puolen, mutta kyllä tässä melkoisia ajatuksia käy lävitse. En halua olla se harmaa mokkapalamutsi vaan haluaisin vapautta.. en ole eroamassa kuitenkaan, kun mitään ns.oikeaa syytä siihen ei ole. Mutta ymmärrän niitä jotka ei tälläistä elämää halua ja eroavat tässä paineessa. Huomaan miettiväni miten paljon hauskempaa elämää viettävät ne yhteishuoltajuuden jakavat ystävät, jotka saavat rusinat pullasta - uuden puolison kanssa lapsivapaata, ylipäätään mahdollisuuden johonkin omaan ja uuteen, uusiin tunteisiin jne. Yhteisiä lomia meillä miehen kanssa ei ole ollut vuosiin, pelkään että ajaudutaan lopullisesti erilleen. Yritän vain uskoa siihen että tämäkin helpottaa, lapset kasvaa jne. Mutta vaikeaa on.
Tuossa kuviossa ei tosiaan kannata erota. Vaihda ennemmin työpaikkaa, lähtekää ulkomaille, etsi oma intohimosi, panosta omaan itseesi/kuntoon/ulkonäköön jne. Vihoviimeinen juttu erota, koska on ”tylsää”.
Jep, kyllä mä sen tiedän että vika on muualla kuin omassa suhteessa ja perheessä. Nuorempana oli aina se seuraava unelma ja tavoite saavutettavana ja nyt kun ne on tässä niin pitäisi osata arvostaa sitä, se on mulle vaikeaa. Mutta sen verran uupuneita ollaan kumpikin että ymmärrän kyllä eronneita, jos kumppanissa on joku oikeasti paha "vika". Omat ystävät on eronneet esim alkoholismin tai pettämisen takia ja saaneet näin huomattavasti paremman alun. Itse näen että samassa jamassa olisin lopulta kenen tahansa kanssa kunhan vuosia olisi tarpeeksi takana, enkä välttämättä näinkään hyvässä jamassa.
Mut kyllä tässä arjessa on toisinaan sen verran raskas löytää positiivisuutta, että ymmärrän niitä pettämiseen tai alkoon sortuviakin... nehän on oire jostain, aina. Toistaiseksi me on osattu nämä pahat tunteet jutella läpi, mutta kaikki ei siihen pysty ajoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihmiset eivät tajua, että ei tarvitse erota voidakseen tehdä jotain uutta ja jännää. Voit itsenäistyä vaikka olisitkin avioliitossa, hankkia uusia harrastuksia. Monesti ne rajoitteet ovat vain omassa päässä.
Vierailija kirjoitti:
Ihmeen eroherkkiä ihmiset on kyllä, eikö ole kykyä sitoutua? Kuinka moni ottaisi noin vaan "eron" vanhemmistaan, sisaruksistaan, lapsistaan, ystävistään? Tietty kyllähän ihmissuhteita kuolee mutta mikä siinä on että aiemmin hyvä muuttuu huonoksi? Vai onko alunperinkään ollut kovin syviä tunteita tai mieluisa kumppani / suhde jos ne ollaan valmiita heittämään menemään?
Vähän ihmetyttää että miks ihmiset edes on parisuhteessa jos harkitsevat toisen jättämistä ja eroa, se ei ole reilua. Mulle olis ainakin aivan järkyttävän surullinen tragedia jos mieheni vaikka menehtyisi. En vois kuvitellakaan eläväni parisuhteessa jossa toisen läsnäolo on tyyliin "ihan sama".
Tietenkin olisit järkyttävän surullinen kun sinulla on käynyt sellainen onni että sun rinnalla on ihminen joka on sulle sopiva ja joka on pysynyt sulle sopivana. Meillä kaikilla ei ole noin hyvä onni.
Ei minulle ollut 25 yhteisenä vuotena todellakaan mieheni läsnäolo ihan sama. Rakastin häntä paljon kun menimme naimisiin ja halusin jakaa elämäni hänen kanssaan. Hän kuitenkin lakkasi kiinnittämättä pikkuhiljaa huomiota minuun. Lasten myötä minusta tuli kodinhoitaja. Hän halusi jatkaa itsekkäästi omat tarpeet edellä menemistä, yritin kaiken, hän suostui jopa pariterapiaan. Mutta terapiahan ei auta jos ei ole valmis muuttamaan mitään, kehittymään missään.
Niin minä eroherkkä, huonompi ihminen kuin sinä, otin eron. Sen jälkeen elämänlaatuni nousi tappiin ja siellä on pysynyt, asun lasten kanssa jotka osallistuvat kotitöihin enkä enää huolla ja hoida aikuista miestä ja hänen jälkiään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naimisiin mennään siinä 20v alkaen ja miesten elinikä pyörii päälle 70 ikävuodessa. Eroja tapahtuu sitten siinä välillä milloin tapahtuu ja vuosien 20-70:n keskiarvo on 45v, joten tuosta voi vetää mutkat suoriksi ja sanoa, että 40-kymppisenä sitten erot tapahtuvat keskimäärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mekin melkein erottiin siinä 40 hujakoilla 10 yhteisen vuoden ja 2 lapsen jälkeen. Ihan klassinen tapaus: mieheen iski ikäkriisi ja kriisiä pahensi pieni töistä johtuva burn out. Asuttiinkin hetken aikaa eri osoitteessa mutta pariterapia, ja mies kävi vielä erikseen yksilöterapiassa, pelasti meidän liiton.
Tästä kriisistä on nyt neljä vuotta ja hyvin menee. Terapian kautta varsinkin mies oppi itsestään paljon. Mies siis tyypillinen äijä, joka ei ikinä ole pysähtynyt käsittelemään itseään ja omia tunteitaan. Opimme myös toisistamme ja vuorovaikutuksestamme suunnattomasti.
Mutta tuo klassinen 40 tietämillä eroaminen on kyllä totta. Siitä on oikeasti tehty tutkimuksiakin mutta kyllä sen huomaakin.
Jättikö tämä episodi sinuun mitään pelkoa, että sama tilanne saattaa toistua tulevaisuudessa, ja silloin se ero ehkä lopultakin tulee? Vai mikä se tilanne nyt on teillä, eikä niin voi enää käydä?
Yllättävän vähän mietin asiaa. Totta kai olen tietoinen, että se on mahdollista. Mutta eihän mikään ole varmaa missään suhteessa. Eronnut ystäväni sanoi minulle tuon meidän kriisin jälkeen, että uskoo meidän pysyvän pitkään yhdessä juuri tuon kriisin takia. Koska silloin siis kävimme terapiassa ja varsinkin mieheni opetteli tuntemaan itseään ihan uudella tasolla. Uskon, että nyt meillä on paljon suuremmat mahdollisuudet pitkään suhteeseen kuin mitä jos kriisiä ei olisi ollut. Opimme tuolloin todella paljon toisistamme ja itsestämme ja opimme kommunikoimaan ihan eri tavalla.
Mutta mistä sitä tietää mitä elämä tuo tullessaan. Voihan se olla vaikka minä, joka höyrähdän 50 kriisiin ja lähden toisen miehen perään. Nyt eletään tätä päivää ja tällä hetkellä ollaan molemmat tyytyväisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nelikymppisistä miehistä tulee usein rasittavia jankkaajia, jotka kuvittelevat olevansa enemmän mitä ovatkaan. Ovat uhoavia ja ylimielisiä, kuvittelevat tietävänsä kaikesta kaiken. Yrittävät pysyä nuorekkaina, vaikka suunta on kaikilla elämän osa-alueilla alaspäin. Siis kaikilla, you know...
Nelikymppinen nainen taas voimaantuu, seestyy ja löytää todellisen itsensä. Tämän ikäinen nainen on jo henkisesti aika kova luu, koska elämänkokemusta on kertynyt lasten ym. myötä. Ei jaksa katsella nelikymppistä miestä, joka käyttäytyy naurettavasti kuin uhoava, pieni kukonpoika.
Nelikymppinen mies ja nainen eivät vaan sovi energeettisesti yhteen. Mennään ihan eri tasoilla.
Nelikymppiselle naiselle paras olisi noin 55v. mies, joka on jo saavuttanut henkisen kypsyyden, viisauden, ja on hyvää seuraa laadukkaaseen elämästä nauttimiseen.
Toissa päivänä lähti yks tuttu kotkalainen bloggari viiden lapsen äiti huarausteissulle kreikkaan. Vieraan miehen kanssa. Mies kotona lasten kanssa miettikää!
Kuulostaa edelleen että aikuiset ihmiset eivät ota vastuuta lapsistaan. Lapselle, isollekin, avioero on AINA trauma. Miksi ei voi ottaa vastuuta omasta elämästään ja tehdä elämästään mukavaa, aktiivista ja ihanaa sen kumppanin kanssa? Tämä siis näille jotka tylsyyttään tai yoloaan eroavat. Naimisiin mennään nykyään lähes järjestäen vasta aikuisena, yli 18-vuotiaana joten ottakaa itseänne niskasta kiiinni ja olkaa niitä aikuisia eikä mitään haihattelevia teinejä joilla pitää koko ajan olla supermageeta ja sigahienoa että voi tehdä lässyttäviä somepäivityksiä.
KUKAAN ei ole pakottanut teitä sitoutumaan, naimisiin tai tekemään lapsia. Nyt jumalauta kasvakaa aikuisiksi!
Vierailija kirjoitti:
Toissa päivänä lähti yks tuttu kotkalainen bloggari viiden lapsen äiti huarausteissulle kreikkaan. Vieraan miehen kanssa. Mies kotona lasten kanssa miettikää!
No mikäs parempi tapa ansaita lapsille elanto? Vai menikö siellä naisvihamielisessä ahtaassa mielessä nyt termit sekaisin?
Kato pilluas ja""voimaannu" siitä siiderilehmä
Vierailija kirjoitti:
Kato pilluas ja""voimaannu" siitä siiderilehmä
On kaunis, ihana, kiimainen ja kykenevä. Treenillä saatu kunnolla tiukaksi. Mites sun puuttuvan erektion laita? :(
Me oltiin molemmat 40 ja just tuli 10 vuotta naimisissa täyteen. Halusin juhlia meidän "ysikymppisiä" mutta miehellä olikin silloin jo sivusuhde jo myöskin selkeästi vanhempaan naiseen. Olihan sillä ollut joku kriisi jo vuoden verran (ei minulle suostunut siitä puhumaan vaikka kyselin). Miehen mukaan ei ollut kipinää, oikeassa oli. Väsyin pyörittämään arkea yksin kun mies kriiseili. Ja lopulta häipyi samalla ovenavauksella sitten toisen syliin ja kotiin.
Eron jälkeen hetken esitti loistoisää, nyt on samat ongelmat toisessa kodissa mitä meilläkin ennen eroa. Aika paljon on mulla silmät auenneet eron jälkeen, hyvä että erottiin.