Lue keskustelun säännöt.
MIKSI? Avioeroon päädytään usein keskimäärin noin 40-vuotiaina
12.08.2019 |
Miksi avioeroon päädytään nykyään noin 40 vuotiaina, mikäli avioero tulee jossakin elämän vaiheessa? Kuuluuko joku tähän kastiin? Miksi?
Kommentit (126)
Nelikymppinen voi kokea, että sen hetkinen suhde ei ole täydellinen. Hän laskee, että ehtii vielä hankkia uuden antoisamman suhteen. Kuuskymppiä ei ole enää mikään paras uuden kumppanin etsimisikä, joten neljä- ja viiskymppiä on se jolloin on etsittävä uusi jos entisen kanssa ei halua olla loppuelämäänsä.
Paljon kumppaneita vaihtava ei ole pohjimmiltaan tyytymätön kumppaneihinsa vaan omaan itseensä. Pääkopassa ei ole kaikki järjestyksessä eikä osata olla oman itsen kanssa. Sitä sitten peitellään vaihtamalla kumppania ja syyttämällä kumppania omista virheistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehtii löytää uuden ja me naiset ollaan silloin kuumimmillaan.
Vierailija kirjoitti:
Nelikymppinen voi kokea, että sen hetkinen suhde ei ole täydellinen. Hän laskee, että ehtii vielä hankkia uuden antoisamman suhteen. Kuuskymppiä ei ole enää mikään paras uuden kumppanin etsimisikä, joten neljä- ja viiskymppiä on se jolloin on etsittävä uusi jos entisen kanssa ei halua olla loppuelämäänsä.
Paljon kumppaneita vaihtava ei ole pohjimmiltaan tyytymätön kumppaneihinsa vaan omaan itseensä. Pääkopassa ei ole kaikki järjestyksessä eikä osata olla oman itsen kanssa. Sitä sitten peitellään vaihtamalla kumppania ja syyttämällä kumppania omista virheistä.
Aika monet meistä nelikymppisenä eronneista on ollut puolet elämästään saman ihmisen kanssa. Meillä ei yleensä ole tekemistä ”paljon kumppaneita vaihtavien” kanssa vaan olemme hyvin vahvasti olleet sitoutuneita hyvin pitkään.
Kuvottaa eronneiden jatkuva sylkykuppina pitäminen. En itse ihannoi sitten yhtään pelkureita jotka roikkuvat ikuisesti suhteessaan ja voivat huonosti ja ihmiset ihastelee kuinka nuo nyt osaavat sitoutua ai kuinka ihanaa aijaijai.
Ihminen on rohkea ja sinnikäs kun tekee elämässään parhaansa. Joskus se valinta on suhteessa pysyminen ja joskus ero, paremmuusjärjestykseen näitä ratkaisuja ei vain voi laittaa! Koska kaikkien suhteet ovat kovin erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Me päädyttiin eroon nelikymppisinä. Oltiin oltu se klassinen 10v naimisissa ja miehellä alkoi menokenkä keulia. Vähän väliä oli päästävä baariin milloin kenenkin kanssa, vaikkei aikaisemmin ollut mikään baarin kävijä. Sitten se meni ja petti, jäi kiinni ja liitto sitä myöden vessanpöntöstä alas.
Sama tarina, yhdessä 20 vuotta joista 8 naimisissa.
Se eroavaisuus, että tunnustanut pettämistä, mutta vaistosin, että jotakin on käynnissä. Ja yhtäkkiä tapahtui hänen kertomansa mukaan se klassinen "kasvoimme erilleen". Minä tosin en kasvanut mistään erilleen, ihmeissäni seurasin sitä miehen kummalliseksi muuttunutta käytöstä. Mies vieläpä näytteli minulle ja kaikille muillekin tutuille erosta kärsivää miesraukkaa.
Eron jälkeen selvisi, että mies oli pettänyt kuukausia ja vaihtoi minut lennosta siihen pettämiskumppaniinsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmeen eroherkkiä ihmiset on kyllä, eikö ole kykyä sitoutua? Kuinka moni ottaisi noin vaan "eron" vanhemmistaan, sisaruksistaan, lapsistaan, ystävistään? Tietty kyllähän ihmissuhteita kuolee mutta mikä siinä on että aiemmin hyvä muuttuu huonoksi? Vai onko alunperinkään ollut kovin syviä tunteita tai mieluisa kumppani / suhde jos ne ollaan valmiita heittämään menemään?
Vähän ihmetyttää että miks ihmiset edes on parisuhteessa jos harkitsevat toisen jättämistä ja eroa, se ei ole reilua. Mulle olis ainakin aivan järkyttävän surullinen tragedia jos mieheni vaikka menehtyisi. En vois kuvitellakaan eläväni parisuhteessa jossa toisen läsnäolo on tyyliin "ihan sama".
Niin, miksi jatkaa parisuhteessa jos toisen läsnäolo alkaa olla tyyliin "ihan sama". Näin vaan joskus käy pitkässä suhteessa. Ja se siittä.
En myöskään ymmärrä mikä itseisarvo ja pyhä lehmä se parisuhde on. Jos se ei toimi, kannattaa erota. Ja ihan kuule hyvinkin moni on "ottanut eron" vanhemmistaan, sisaruksistaan tai ystävistään, kun on huomannut ettei se ihmissuhde anna enää mitään - tai vain ottaa ja ottaa. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi onnettomiin ihmissuhteisiin.
t. 30-vuotiaana eronnut
Ei parisuhde ole itseisarvo. Mutta kuten joku aiemmin totesi, ovat nämä eroavat usein jo alun perinkin tyytyneet. Hyvät oli jo varattu, ei kelvannut muille, ei ollut muitakaan, sinkkuus alkoi jo riittää, biologinen kello tikittää... Siinä sitten otetaan joku ihan OK. ajatellaan,e ttä ei se parisuhde ole niin kovin tärkeää. Otan nyt tämän Antin ja kasvatan siitä itselleni hyvän miehen. Tulee ihanat häät, pääsee mukaan kaveripariskuntien mökkiviikonloppuihin. Pääsee mukaan parien elämään ja niin paljon kuuluvuuden tunnetta, että se kaikin tavoin korvaa sen, että Antti ei ole kuitenkaan ihan se elämän rakkaus. Antti välillä bileissä kuolaa muita naisia, mutta yritän olla huomaamatta. Sitten muut alkavat saada lapsia joten niin mekin. Yksi, kaksi lasta ja siinä kuluu vuosia. Neljäkymmentä alkaa lähestyä. Tulee kriisi ja paniikki. Kaija Koo täysille. Ansaitsen enemmän. Niin ansaitset, kaverit sanovat. Ero, lapset vähän kärsivät mutta tottuvat.
Alun alkaen ongelma oli se, että oli pakko löytää joku. Lapset ei kaduta, joten kai suhteessa plussalle jäätiin? Ero oli ilmiselvä maali alusta saakka. Jos joskus kohtaisi elämänsä rakkauden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän vuoksi ei kannata mennä naimisiin ennen kuin on täyttänyt 40 vuotta. Itselläni oli jostain syystä aina ollut selvää, etten mene naimisiin sitä ennen. Mieheni kanssa oltiin yhdessä 12 vuotta ennen kuin mentiin naimisiin nyt kun täytin 40 v. Vasta tässä iässä voi olla lähes varma, että liitto kestää.
Jokaisen pitäisi löytää puoliso, jonka kanssa ajattelee samoin asioista. Teille sopi tämä, että seurustelitte 12 vuotta, ennen kuin olitte varmoja, että pysytte yhdessä (mikä kuitenkaan ei ole varmaa, tiedän pareja, jotka ovat olleet avoliitossa toistakymmentä vuotta ja eronneet parin vuoden päästä, kun ovat menneet naimisiin)
Me emme taas olisi nähneet mitään järkeä katsoa ja pohtia, kestääkö tämä 12 vuotta. Menimme aika pikaisesti naimisiin, kun tuntui, että tässä se elämänkumppani nyt on. Silläkin riskillä, että elämässä saattaa tulla kriisejä jommalla kummalla ja jompi kumpi haluaa erota. Olimme kumpikin eläneet avoliitossa aiemmin ja siinä ei tuntunut siltä, että haluaisi tämän kanssa naimisiin. Toistemme kanssa halusimme heti alussa jo, eikä vain katsastella toista vuosikausia. Koskaan kun ei voi olla kuitenkaan mistään varma. Hopeahääpäivän vietimme tässä vastikään. Vielä ei ole haluttanut erota.
Avioliitto ei tosiaan kaikille ole se mitä ei koskaan saa purkaa, tai katua, vaan ihan alunperinkin avioliitto on tarkoitettu nuorille vastarakastuneille pareille, jotta he pääsevät aikuisen elämäänsä ja perheenperustamiseen kiinni. On ehkä otettu vähän liian tosissaan "vain kuolema meidät erottaa", jos ei kertakaikkiaan uskalla mennä naimisiin ennen kuin on jo se lastentekoikä ohitettu. Jännä että samaan mantrakirjasta löytyy kielto esiaviolliselle seksille, mutta sitä ei varmaan ole otettu yhtä tosissaan kuin tätä kuolemakohtaa ;)
En kyllä tiedä. Myötä ja vastamäessä on kuitenkin elämänmittaisella matkalla hieno juttu, palkitsee ne lopulta jotka siinä onnistuvat. Harva onnistuu. Mutta onneksi rakkaus ei maailmasta lopu. Pitkä kumppanuus sinänsä on kuitenkin suuri lahja. Edes arki ei ole silloin rakkautta pois nakertanut missään vaiheessa. Ihme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmeen eroherkkiä ihmiset on kyllä, eikö ole kykyä sitoutua? Kuinka moni ottaisi noin vaan "eron" vanhemmistaan, sisaruksistaan, lapsistaan, ystävistään? Tietty kyllähän ihmissuhteita kuolee mutta mikä siinä on että aiemmin hyvä muuttuu huonoksi? Vai onko alunperinkään ollut kovin syviä tunteita tai mieluisa kumppani / suhde jos ne ollaan valmiita heittämään menemään?
Vähän ihmetyttää että miks ihmiset edes on parisuhteessa jos harkitsevat toisen jättämistä ja eroa, se ei ole reilua. Mulle olis ainakin aivan järkyttävän surullinen tragedia jos mieheni vaikka menehtyisi. En vois kuvitellakaan eläväni parisuhteessa jossa toisen läsnäolo on tyyliin "ihan sama".
Niin, miksi jatkaa parisuhteessa jos toisen läsnäolo alkaa olla tyyliin "ihan sama". Näin vaan joskus käy pitkässä suhteessa. Ja se siittä.
En myöskään ymmärrä mikä itseisarvo ja pyhä lehmä se parisuhde on. Jos se ei toimi, kannattaa erota. Ja ihan kuule hyvinkin moni on "ottanut eron" vanhemmistaan, sisaruksistaan tai ystävistään, kun on huomannut ettei se ihmissuhde anna enää mitään - tai vain ottaa ja ottaa. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi onnettomiin ihmissuhteisiin.
t. 30-vuotiaana eronnut
Ei parisuhde ole itseisarvo. Mutta kuten joku aiemmin totesi, ovat nämä eroavat usein jo alun perinkin tyytyneet. Hyvät oli jo varattu, ei kelvannut muille, ei ollut muitakaan, sinkkuus alkoi jo riittää, biologinen kello tikittää... Siinä sitten otetaan joku ihan OK. ajatellaan,e ttä ei se parisuhde ole niin kovin tärkeää. Otan nyt tämän Antin ja kasvatan siitä itselleni hyvän miehen. Tulee ihanat häät, pääsee mukaan kaveripariskuntien mökkiviikonloppuihin. Pääsee mukaan parien elämään ja niin paljon kuuluvuuden tunnetta, että se kaikin tavoin korvaa sen, että Antti ei ole kuitenkaan ihan se elämän rakkaus. Antti välillä bileissä kuolaa muita naisia, mutta yritän olla huomaamatta. Sitten muut alkavat saada lapsia joten niin mekin. Yksi, kaksi lasta ja siinä kuluu vuosia. Neljäkymmentä alkaa lähestyä. Tulee kriisi ja paniikki. Kaija Koo täysille. Ansaitsen enemmän. Niin ansaitset, kaverit sanovat. Ero, lapset vähän kärsivät mutta tottuvat.
Alun alkaen ongelma oli se, että oli pakko löytää joku. Lapset ei kaduta, joten kai suhteessa plussalle jäätiin? Ero oli ilmiselvä maali alusta saakka. Jos joskus kohtaisi elämänsä rakkauden.
Jaa, no en tiedä kun ei itsellä ole kokemusta. Minä rakastuin ensisilmäyksellä exään 19-vuotiaana. Rakastin kovin monta vuotta. Sit tuli väliin kaikenlaista, joista ei yli päästy. Sit se rakkaus kuoli. The end. Kauhean kiinnostuneita ihmiset on miksi, mutta niin nyt vaan käy joskus, vaikka parhaansa on yrittänyt.
Minä en viitsi lähteä tuomitsemaan muiden suhteita tai eroja tai tyytymisiä, kun kukaan ei toisten suhteista mitään voi loppupeleissä tietää. Enkä tuomitse niitäkään jotka tyytyy. Jos se parisuhde on tuonut henkilöiden elämään jotain hyvää, se on ollut sen arvoista, vaikka ei ollutkaan elämänmittainen parisuhde.
t. 30-vuotiaana eronnut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tossa iässä alkaa olla akka jo vahtokunnossa ja tuoreempaa pitää saada tilalle. Eihän kovin moni aja autookaan paaliin asti.
Tossa iässä alkaa ukoilla jo kepakko lerpattaa - pitää naisen saada nuorempaa, innokkaampaa ja kovempaa tilalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimo alkoi pihtaamaan ekan synnytyksen jälkeen. Sen aikaa kesti kun lapset pieniä, mutta sitten ei enää jaksanut kuunnella selityksiä. Nuorikko löytyi ja nyt pääsee taas läyhyttelemään peiton reunoja. Ei sen monimutkaisempaa.
Jep. Helpompihan se on ottaa uusi nuori nainen joka ei vielä osaa vaatia kunnon seksiä, kuin opetella paremmaksi rakastajaksi ja antaa tyydytystä vaimollekin... Ei ihme että eroja tulee.
Ei, pihtaus on pihtausta eikä se siitä miksikään muutu miestä perusteettomasti syyllistämällä. Ja miksi kuunnella jonkun pihtariharpun kohtuuttomia vaatimuksia jos nuorikko päästää tamppaamaan oikein kunnolla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän vuoksi ei kannata mennä naimisiin ennen kuin on täyttänyt 40 vuotta. Itselläni oli jostain syystä aina ollut selvää, etten mene naimisiin sitä ennen. Mieheni kanssa oltiin yhdessä 12 vuotta ennen kuin mentiin naimisiin nyt kun täytin 40 v. Vasta tässä iässä voi olla lähes varma, että liitto kestää.
Kumpihan se yleensä on, joka haluaa naimisiin ja ne hulppeat kirkkohäät? No nainen.
Ei pidä paikkaansa ainakaan minun mutulla, nimenomaan ne miehet vinkuvat naimisiin ja kosivat naisia.
En tunne yhtäkään naista joka olisi halunnut naimisiin, mutta minuakin on kosittu muutama kerta, jokaisen poikaystävän toimesta.
Toi on sellanen hääohjelmista opittu klise "jokainen tyttö haaveilee prinsessahäistä" soopaa jota toistelet, niissä esiintyy vain häähullut, paino sanalla hullut..eri kenelle vastasit
Juuri noin. Kyllä ne naiset jarruttelee ja miehet kiiruhtaa naimisiin menoa.
Ja mitkä prinsessahäät?. Nekö jotka nainen yksin järjestää ja mies tulee valmiiseen pöytään?
Yleensäkin naimisiinmeno tarkoittaa naiselle tuskaisen raatamlsen alkua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimo alkoi pihtaamaan ekan synnytyksen jälkeen. Sen aikaa kesti kun lapset pieniä, mutta sitten ei enää jaksanut kuunnella selityksiä. Nuorikko löytyi ja nyt pääsee taas läyhyttelemään peiton reunoja. Ei sen monimutkaisempaa.
Jep. Helpompihan se on ottaa uusi nuori nainen joka ei vielä osaa vaatia kunnon seksiä, kuin opetella paremmaksi rakastajaksi ja antaa tyydytystä vaimollekin... Ei ihme että eroja tulee.
Tuo on omalla kohdallani niin totta. Olin nuorena avoliitossa 5 vuotta ja avopuolisoni olisi halunnut touhuta vaikka joka päivä. Minä en halunnut. Se oli sellaista pikkunysällä parin minuutin jynkyttämistä. Vaikka yritin sanoa monta kertaa, että hitaammin ja älä tule ihan vielä, niin eipä hän tajunnut. Syytti sitten pihtaamisesta, kun se nopeatahtinen jynkytys tympi minua, ei tehnyt joka ilta mieli. Hän vaihtoi nuoreen, kokemattomaan tyttöön (18 v.) ja minä jäin yksin. Vasta monien kokemusten jälkeen tajusin, miten huono meidän sänkyelämä olikaan ollut. Valitsin nykyisen mieheni sen mukaan, että molemmat saa nautintoa. Eipä ole alkanut 15 vuodessakaan maistua puulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimo alkoi pihtaamaan ekan synnytyksen jälkeen. Sen aikaa kesti kun lapset pieniä, mutta sitten ei enää jaksanut kuunnella selityksiä. Nuorikko löytyi ja nyt pääsee taas läyhyttelemään peiton reunoja. Ei sen monimutkaisempaa.
Jep. Helpompihan se on ottaa uusi nuori nainen joka ei vielä osaa vaatia kunnon seksiä, kuin opetella paremmaksi rakastajaksi ja antaa tyydytystä vaimollekin... Ei ihme että eroja tulee.
Ei, pihtaus on pihtausta eikä se siitä miksikään muutu miestä perusteettomasti syyllistämällä. Ja miksi kuunnella jonkun pihtariharpun kohtuuttomia vaatimuksia jos nuorikko päästää tamppaamaan oikein kunnolla?
Mutta sille pihtaukselle on syy. Se voi olla se ettå mies on yksi lapsista eikä kanna aikuisen vastuitaan. Miten nainen haluaisi seksiä semmoisen kanssa?
Tai mies ei ota naistaa ollenkaan huomioon senkun käy kimppuun kui sika limppuun ja tyydyttää itsensä ja se siinä eikä kosketa yms muuta kuin p.illun toivossa
Yksikään nainen ei kieltäydy hyvästå seksistä.
Vierailija kirjoitti:
Pettäminen taitaa sitten olla suurimpia syitä 40+ vuotiaiden eroihin...
Ei toki, vaan erilleen kasvaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmeen eroherkkiä ihmiset on kyllä, eikö ole kykyä sitoutua? Kuinka moni ottaisi noin vaan "eron" vanhemmistaan, sisaruksistaan, lapsistaan, ystävistään? Tietty kyllähän ihmissuhteita kuolee mutta mikä siinä on että aiemmin hyvä muuttuu huonoksi? Vai onko alunperinkään ollut kovin syviä tunteita tai mieluisa kumppani / suhde jos ne ollaan valmiita heittämään menemään?
Vähän ihmetyttää että miks ihmiset edes on parisuhteessa jos harkitsevat toisen jättämistä ja eroa, se ei ole reilua. Mulle olis ainakin aivan järkyttävän surullinen tragedia jos mieheni vaikka menehtyisi. En vois kuvitellakaan eläväni parisuhteessa jossa toisen läsnäolo on tyyliin "ihan sama".
Joskus vaan tulee tilanteita, että on parempi luopua toisesta, kun ei ole enää hyvä olla yhdessä. Arvomaailmat ei kohtaa.
Jos toinen ei halua ottaa vastuuta mistään ja toinen kantaa vastuun kaikesta, se voi käydä raskaaksi kummalle tahansa.
Ei ole helppoa tehdä päätöstä ja erota, kun puolison elämää säätelee riippuvuus. Eihän ne tunteet ole mihinkään kuolleet. Silti ei vain jaksa enää valvoa ja odottaa toista aamuyöllä kotiin. Siinäkin tulee mitta täyteen, vaikka kuinka rakastaisi. Vielä vähemmän jaksaa sitä, jos toinen makaa seuraavan päivän sängyssä tekemättä mitään. Ei silloin ole mitään yhteistä tekemistä, ei mitään puhumista enää. Rahat menneet, pankkikortti hukassa, kännykkää etsitään, housut kusessa, eikä toinen kykene mihinkään.
Liian helpolla luovutettu? Ehkä, mutta jokaisella on vain yksi elämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me päädyttiin eroon nelikymppisinä. Oltiin oltu se klassinen 10v naimisissa ja miehellä alkoi menokenkä keulia. Vähän väliä oli päästävä baariin milloin kenenkin kanssa, vaikkei aikaisemmin ollut mikään baarin kävijä. Sitten se meni ja petti, jäi kiinni ja liitto sitä myöden vessanpöntöstä alas.
Aika härskiä vetää 10 vuoden liitto vessanpöntöstä alas yhden pettämisen takia. Ette kuitenkaan ole enää mitään teinejä.
Kuulostat mieheltä, joka ei arvosta kumppaniaan.
Minä en lukeudu tuohon porukkaan jota seksiseikkailu haittaa mutta jos kumppanin pettää niin miksi olla hänen kanssaan?
Ei kyse ole sinun petoksesta vaan siitä miksi olet ihmisen kanssa jota päätät satuttaa?
Ehkä olet narsisti, joku syy siihen on miksi tuo ei kosketa sinua että pidät toisen loukkaamista vähäpätöisenä. Ehkä sinua voi myös kohdella huonosti? En tarkoita seksillä jonkun toisen kanssa, vaan pettää sinut vaikka rahallisesti? Miltä se tuntuisi?
Vierailija kirjoitti:
Mutta sille pihtaukselle on syy. Se voi olla se ettå mies on yksi lapsista eikä kanna aikuisen vastuitaan. Miten nainen haluaisi seksiä semmoisen kanssa?
Tai mies ei ota naistaa ollenkaan huomioon senkun käy kimppuun kui sika limppuun ja tyydyttää itsensä ja se siinä eikä kosketa yms muuta kuin p.illun toivossa
Yksikään nainen ei kieltäydy hyvästå seksistä.
Mutta joka tapauksessa AINA miehen vika.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me päädyttiin eroon nelikymppisinä. Oltiin oltu se klassinen 10v naimisissa ja miehellä alkoi menokenkä keulia. Vähän väliä oli päästävä baariin milloin kenenkin kanssa, vaikkei aikaisemmin ollut mikään baarin kävijä. Sitten se meni ja petti, jäi kiinni ja liitto sitä myöden vessanpöntöstä alas.
Aika härskiä vetää 10 vuoden liitto vessanpöntöstä alas yhden pettämisen takia. Ette kuitenkaan ole enää mitään teinejä..
Ei kannata leikkiä tulella ja kuvitella, että kyllä se suhde tämän ja tuon kestää. Mitä joskus näki työmatkoilla, poikain reissuja tyttöbaareihin. Tai vastaavasti keimaillaan miehille, testaillaan. Hakeudutaan tilanteisiin, joissa kuulemma "olisi ollut mahdollisuus pettää, mutta en tehnyt sitä". Myös, eikö jotkut parinvaihtokokeilut suhteen piristykseksi ole vähän riskin ottamista.
Vierailija kirjoitti:
Mekin melkein erottiin siinä 40 hujakoilla 10 yhteisen vuoden ja 2 lapsen jälkeen. Ihan klassinen tapaus: mieheen iski ikäkriisi ja kriisiä pahensi pieni töistä johtuva burn out. Asuttiinkin hetken aikaa eri osoitteessa mutta pariterapia, ja mies kävi vielä erikseen yksilöterapiassa, pelasti meidän liiton.
Tästä kriisistä on nyt neljä vuotta ja hyvin menee. Terapian kautta varsinkin mies oppi itsestään paljon. Mies siis tyypillinen äijä, joka ei ikinä ole pysähtynyt käsittelemään itseään ja omia tunteitaan. Opimme myös toisistamme ja vuorovaikutuksestamme suunnattomasti.
.
Joskus mitä parhainkin tyyppi perheellistyttyään alkaa pikkuhiljaa toteuttaa lapsuudenperheensä sairaita roolimalleja, tajuamatta sitä itse. Silloin terapia (ja ehkä aluksi herätys kun huomaa mitä on menettämässä) voi olla se käänteentekevä juttu.
Tältä palstaltahan saa lukea paljonkin näitä tarinoita, että ollaan alussa illmeisesti oltu hyvinkin rakastuneita. Mutta kumpikaan ei tajunut sitä työmäärää mitä lapsiperheen pyörittäminen vaatii. Lasten tultua käy niin, että toinen aikuistuu, ja toinen jättäytyy yhä enemmän ja enemmän vapaamatkustajaksi. Se vastuullinen ns nalkuttaa - tiimihenki ja rakkaus kärsii - kierre pahenee. Lasten hieman kasvettua (noin nelikymppisenä) pikkulapsivaihe on takana, jolloin tällä porukalla on enemmän aikaa ajatella - eroavat.
Joo rakastuit vaan uuteen mieheen. Sit alkoi vanha näyttää paskalta