MIKSI? Avioeroon päädytään usein keskimäärin noin 40-vuotiaina

Mies nyt vaan sattui aloittamaan sivusuhteen. Se pitkä liitto oli sitten siinä. Ja vastoin kaikkia yleisiä luuloja, vaihtoi huomattavasti vanhempaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaimo alkoi pihtaamaan ekan synnytyksen jälkeen. Sen aikaa kesti kun lapset pieniä, mutta sitten ei enää jaksanut kuunnella selityksiä. Nuorikko löytyi ja nyt pääsee taas läyhyttelemään peiton reunoja. Ei sen monimutkaisempaa.

Jep. Helpompihan se on ottaa uusi nuori nainen joka ei vielä osaa vaatia kunnon seksiä, kuin opetella paremmaksi rakastajaksi ja antaa tyydytystä vaimollekin... Ei ihme että eroja tulee.

Eikös se ole ainakin nykyään raiskaus, jos ottaa haluttoman vaimon ns. väkisin?

Aika harvalla nelikymppisellä lapset on täysi-ikäisiä. Siis juuri 40 täyttäneenä. Vaikka kuinka nuorena olisi yhteen menty. Me ruvettiin seurustelemaan lukioaikana 16 ja 17-vuotiaana, nyt ollaan 42 ja 43, mutta ei me lapsia voitu tehdä ennenkun opinnot oli valmiina, joten heillä nyt ikää 12, 14 ja 16 vuotta. Ja silti omasta mielestäni ihan suht nuorena, 26-30- v lapseni sain. Vähän ohis, mutta kuitenkin. Ei nuorena yhteen meno tarkoita, että lapsetkin syntyy heti kun ollaan 18.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi ei kannata mennä naimisiin ennen kuin on täyttänyt 40 vuotta. Itselläni oli jostain syystä aina ollut selvää, etten mene naimisiin sitä ennen. Mieheni kanssa oltiin yhdessä 12 vuotta ennen kuin mentiin naimisiin nyt kun täytin 40 v. Vasta tässä iässä voi olla lähes varma, että liitto kestää.

Jokaisen pitäisi löytää puoliso, jonka kanssa ajattelee samoin asioista. Teille sopi tämä, että seurustelitte 12 vuotta, ennen kuin olitte varmoja, että pysytte yhdessä (mikä kuitenkaan ei ole varmaa, tiedän pareja, jotka ovat olleet avoliitossa toistakymmentä vuotta ja eronneet parin vuoden päästä, kun ovat menneet naimisiin)

Me emme taas olisi nähneet mitään järkeä katsoa ja pohtia, kestääkö tämä 12 vuotta. Menimme aika pikaisesti naimisiin, kun tuntui, että tässä se elämänkumppani nyt on. Silläkin riskillä, että elämässä saattaa tulla kriisejä jommalla kummalla ja jompi kumpi haluaa erota. Olimme kumpikin eläneet avoliitossa aiemmin ja siinä ei tuntunut siltä, että haluaisi tämän kanssa naimisiin. Toistemme kanssa halusimme heti alussa jo, eikä vain katsastella toista vuosikausia. Koskaan kun ei voi olla kuitenkaan mistään varma. Hopeahääpäivän vietimme tässä vastikään. Vielä ei ole haluttanut erota.

Avioliitto ei tosiaan kaikille ole se mitä ei koskaan saa purkaa, tai katua, vaan ihan alunperinkin avioliitto on tarkoitettu nuorille vastarakastuneille pareille, jotta he pääsevät aikuisen elämäänsä ja perheenperustamiseen kiinni. On ehkä otettu vähän liian tosissaan "vain kuolema meidät erottaa", jos ei kertakaikkiaan uskalla mennä naimisiin ennen kuin on jo se lastentekoikä ohitettu. Jännä että samaan mantrakirjasta löytyy kielto esiaviolliselle seksille, mutta sitä ei varmaan ole otettu yhtä tosissaan kuin tätä kuolemakohtaa ;)

Näin mekin ajattelimme. Emme kyllä ihan nuoria olleet, mutta vastarakastuneita kylläkin. Toisaalta yhtenä syynä oli se, että halusimme myös lapsia. Eli alussa tuli paljon keskusteltua tästä, että menemmekö naimisiin, teemmekö lapsia, tuleeko ero, kestääkö tämä. Mutta halu oli kova yrittää. Olin nimittäin sen ikäinen, että jos olisin koekaniinina ollut 12 vuotta, että mies pohtii ja miettii, että olisiko minusta hänen lastensa äidiksi ja hänen vaimokseen, niin lapsentekoikä olisi ollut ohi. Sama toisin päin. Jos olisin 12 vuotta miettinyt, kelpaisiko tuo lasteni isäksi, olisi hänestä tullut aika iäkäs isä.

Mutta olen koko ikäni tiedostanut sen asian, että älä koskaan sano, ettei koskaan. Eli mikään ei ole varmaa, muu kuin se, että kaikki me kuitenkin kuolemme. Joten en koskaan ole sanonut, että mieheni ei tule ikinä pettämään minua ja emme koskaan eroa. Mutta aina kun joku kysyy, että vieläkö olette naimisissa, olen vastannut, että vielä, koska vielä ei ole haluttanut erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuisi kurjalle että ei keskustelemalla voisi päätyä kompromisseihin puolisonsa kanssa. Minun on vaikea käsittää pariskuntia jotka “kasvavat erilleen” kun ollaan yhdessä miehen kanssa tehty aktiivisesti töitä jotta ollaan kasvettu yhteen kaikkien ihanien hetkien ja vaikeuksien keskellä. Ollaan käyty pariterapiassa ilman mitään varsinaista ongelmaa vain jotta oppisimme kommunikoimaan paremmin.

En tiedä onko tämä aktiivinen suhteen eteen työskenteleminen tuottanut tulosta vai olemmeko vain onnekkaita kun olemme vielä 15v jälkeen todella onnellisia ja yhteen hitsautuneita. Olisi kiva kuulla niiden erilleen kasvaneiden pariskuntien taustasta.

Me olimme n. 20v ja 30v tavatessamme ja meillä on kaksi lasta. Taustoihin mahtuu kulttuurieroja, maan muuttamista, töiden muuttumista ja vakavia sairauksia.

Te olette symbioottisia, miellyttämisenhaluisia ihmisiä, joille se yhteinen onni tuntuu kivalta, niin kivalta ajatukselta, että mieleen ei edes putkahtele niitä toiveita ja tarpeita mitä putkahtelisi jos olisitte sinkkuna. En siis tarkoita tätä pahalla, vastaan vain kysymykseen että mitä on se erilleen kasvaminen. Se on sitä, että joudutaan, tai ajaudutaan suhteessa nurkkiin yksikseen, jolloin mietintä alkaa siitä että mitä minä haluan ja mikä tekee minut onnelliseksi, tämä on helppoa kun on suhteen sisällä itsekseen, eikä tarvitse siis olla mitään riitaa tai muuta, riittää vain että henkisesti ollaan omissa hommissa, ja etäälä toisista.

Yhteenkasvaneilla se elämä on koko ajan yhteistä, myös ajatuksissa. Näitä pitkien parisuhteiden ihmisiä pidetään nykyään noloina, tyyppeinä jotka eivät pärjää yksin, ja siksi sietävät kaikkea pahaa parisuhteessaan-> läheisriippuvaiset. Ajatellaan myös että kaikki vaihtaisivat itselleen paremman puolison jos vain uskaltaisivat, ja täten erilleenkasvaminen on nykyään ennemminkin mahdollisuus kuin uhka.

Kuulostat ihan 58 vuotiaalta ystävältäni :). Hänellä on kolme liittoa takana ja on nyt ollut sinkku 9 vuotta. Hän se jaksaa selittää minulle, kuinka tylsä ja läheisriippuvainen olen, kun olen vain yhden miehen kanssa naimisissa. Kuinka ihmisen pitää kasvaa ja löytää ensin se nuoruuden huima rakkaus. Sen jälkeen se hyvä mies, kenelle tehdään lapset. Ja sitten se aikuisuuden kumppani, jonka kanssa tunnetaan sielunkumppanuutta. Vain läheisriippuvaiset, onnettomat nykijät ovat yhden miehen kanssa koko ikänsä.

Sitä en tiedä, miksi tuo kolmas, aikuisten ihmisten sielunkumppanuus ei kestänytkään hänellä, kun sen vuoksi jätti sen hyvän miehen ja lapsetkin lasten isälle. Mutta kuulemma viettää huimaa ja ihanaa sinkkuelämää, missä kokee elämyksiä ja tapaa kaikkia ihania miehiä.

Ja totta. Olen nössö ja laiska. En missään nimessä enää jaksaisi riekkua kapakoissa ja kokea jännittäviä hetkiä miehen kanssa, kehen on vasta tutustunut ja lähteä hänen kanssaan huimalle eväsretkelle viinin ja patongin kera ja päätyä villisti rakastelemaan märkään hiekkaan joen rannalle ja ah niin avoimesti alasti uimaan ja sitten hoidattamaan taas kerran klamydiaa tk.n

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaimo alkoi pihtaamaan ekan synnytyksen jälkeen. Sen aikaa kesti kun lapset pieniä, mutta sitten ei enää jaksanut kuunnella selityksiä. Nuorikko löytyi ja nyt pääsee taas läyhyttelemään peiton reunoja. Ei sen monimutkaisempaa.

Jep. Helpompihan se on ottaa uusi nuori nainen joka ei vielä osaa vaatia kunnon seksiä, kuin opetella paremmaksi rakastajaksi ja antaa tyydytystä vaimollekin... Ei ihme että eroja tulee.

Paljon helpompaa on joo, jos haluaa seksiä. Haluttoman vaimon kanssa ei tosiaan voukaan opetella paremmaksi rakastajaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuisi kurjalle että ei keskustelemalla voisi päätyä kompromisseihin puolisonsa kanssa. Minun on vaikea käsittää pariskuntia jotka “kasvavat erilleen” kun ollaan yhdessä miehen kanssa tehty aktiivisesti töitä jotta ollaan kasvettu yhteen kaikkien ihanien hetkien ja vaikeuksien keskellä. Ollaan käyty pariterapiassa ilman mitään varsinaista ongelmaa vain jotta oppisimme kommunikoimaan paremmin.

En tiedä onko tämä aktiivinen suhteen eteen työskenteleminen tuottanut tulosta vai olemmeko vain onnekkaita kun olemme vielä 15v jälkeen todella onnellisia ja yhteen hitsautuneita. Olisi kiva kuulla niiden erilleen kasvaneiden pariskuntien taustasta.

Me olimme n. 20v ja 30v tavatessamme ja meillä on kaksi lasta. Taustoihin mahtuu kulttuurieroja, maan muuttamista, töiden muuttumista ja vakavia sairauksia.

Te olette symbioottisia, miellyttämisenhaluisia ihmisiä, joille se yhteinen onni tuntuu kivalta, niin kivalta ajatukselta, että mieleen ei edes putkahtele niitä toiveita ja tarpeita mitä putkahtelisi jos olisitte sinkkuna. En siis tarkoita tätä pahalla, vastaan vain kysymykseen että mitä on se erilleen kasvaminen. Se on sitä, että joudutaan, tai ajaudutaan suhteessa nurkkiin yksikseen, jolloin mietintä alkaa siitä että mitä minä haluan ja mikä tekee minut onnelliseksi, tämä on helppoa kun on suhteen sisällä itsekseen, eikä tarvitse siis olla mitään riitaa tai muuta, riittää vain että henkisesti ollaan omissa hommissa, ja etäälä toisista.

Yhteenkasvaneilla se elämä on koko ajan yhteistä, myös ajatuksissa. Näitä pitkien parisuhteiden ihmisiä pidetään nykyään noloina, tyyppeinä jotka eivät pärjää yksin, ja siksi sietävät kaikkea pahaa parisuhteessaan-> läheisriippuvaiset. Ajatellaan myös että kaikki vaihtaisivat itselleen paremman puolison jos vain uskaltaisivat, ja täten erilleenkasvaminen on nykyään ennemminkin mahdollisuus kuin uhka.

Kuulostat ihan 58 vuotiaalta ystävältäni :). Hänellä on kolme liittoa takana ja on nyt ollut sinkku 9 vuotta. Hän se jaksaa selittää minulle, kuinka tylsä ja läheisriippuvainen olen, kun olen vain yhden miehen kanssa naimisissa. Kuinka ihmisen pitää kasvaa ja löytää ensin se nuoruuden huima rakkaus. Sen jälkeen se hyvä mies, kenelle tehdään lapset. Ja sitten se aikuisuuden kumppani, jonka kanssa tunnetaan sielunkumppanuutta. Vain läheisriippuvaiset, onnettomat nykijät ovat yhden miehen kanssa koko ikänsä.

Sitä en tiedä, miksi tuo kolmas, aikuisten ihmisten sielunkumppanuus ei kestänytkään hänellä, kun sen vuoksi jätti sen hyvän miehen ja lapsetkin lasten isälle. Mutta kuulemma viettää huimaa ja ihanaa sinkkuelämää, missä kokee elämyksiä ja tapaa kaikkia ihania miehiä.

Ja totta. Olen nössö ja laiska. En missään nimessä enää jaksaisi riekkua kapakoissa ja kokea jännittäviä hetkiä miehen kanssa, kehen on vasta tutustunut ja lähteä hänen kanssaan huimalle eväsretkelle viinin ja patongin kera ja päätyä villisti rakastelemaan märkään hiekkaan joen rannalle ja ah niin avoimesti alasti uimaan ja sitten hoidattamaan taas kerran klamydiaa tk.n

Ihankun näillä eronneilla naisilla olis jokin tavoite saada myös ystävätkin eroamaan. Ei ole nimittääin ihan ensimmäinen kerta, kun olen tollasiin puheisiin törmännyt.

https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhteen_…

Tuossa mielenkiintoinen artikkeli.

Luin sattumalta eilen tilastokeskuksen erotilastoja ja kyllä se neljänkympin paikkeilla taisi olla erojen huippuvuodet.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tuon vastauksen keksi aika äkkiä maalaisjärjellä. Tuossa vaiheessa suhdetta on yleensä takana sen verran, että on jo varmuus siitä, ettei se toimi. Tuossa vaiheessa myös lapset alkavat olla isompia ja se oman kodin viehätys ja idylli alkaa rapistua. Pitää miettiä, mitä elämältä tosiaan haluaa, kun pian lapset kasvavat ja lähtevät omilleen. On jo ehkä vaihdettu alaa ja mieli halajaa ehkä töiden perässä jonnekin muualle, kun taas sillä puolisolla saattaa olla katse ihan erilaisiin asioihin. 

Kyllä minä oikeasti haluaisin nähdä ne tilastot, ennen kuin lähden näihin spekulaatioihin eli 

a) minkä ikäisinä ihmiset eroaa

b) kuinka pitkään ihmiset ovat olleet yhdessä erotessaan ja miten tämä näkyy n. 40-vuoden iässä. 

Ihan yleisellä tasolla - ensisynnyttäjän keski-ikä alkaa olla jo aika lähellä 30. Jos lapsia on se kaksi, ne hädin tuskin ovat alakouluiässä molemmat, kun äiti on 40. Onko ne silloin isoja?

Moni eroaa, kun lapset ovat pieniä. Sitten uudessa liitossa tehdään taas lapsia ja samat ongelmat nousevat esiin. Ehkä kolmannella kierroksella menee paremmin niillä, jotka oppivat olemaan lisääntymättä. On kuitenkin ihan ihmeellistä, kuinka moni eronnut perheellinen syyttää huonosti menneestä liitosta puolison vikoja, eikä tajua elämänvaiheen osuutta vaikeuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Eroaminen on enemmän kiinni elämäntilanteesta kuin iästä. Jos menee 40 tienoilla naimisiin ja perustaa perheen, eroamisen aika tulee sitten viisikymppisenä. 

Mikä hitsin "eroamisen aika?"  Ei sellaista ole olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Eroaminen on enemmän kiinni elämäntilanteesta kuin iästä. Jos menee 40 tienoilla naimisiin ja perustaa perheen, eroamisen aika tulee sitten viisikymppisenä. 

Kuka enää edes uskoo loppuelämän kestäviin yksiavioisiin parisuhteisiin?

Jos vanhempiemme ikäpolven eroluvut on karua luettavaa, niin mitkähän ne eroluvut on nykyisellä individualistisemmalla tinder ajan sukupolvella?

Tänäpäivänä monella 40 v. on pieniä lapsia.

Molemmat vanhemmat pystyneet luomaa uraa vauvan tuloon asti. Vanhempainloman jälkeen huomataakin että perheen takia nyt jommankumman pitäisi luopua uranluonnista.

Tulee valtataistelu. Ratkaistaan erolla, lasta pidetään jokatoinen viikko ja jokatoinen jääkin sitten uranluomiseen. Näin mennään akateemisissa perheissä, jos molemmat uraihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Me päädyttiin eroon nelikymppisinä. Oltiin oltu se klassinen 10v naimisissa ja miehellä alkoi menokenkä keulia. Vähän väliä oli päästävä baariin milloin kenenkin kanssa, vaikkei aikaisemmin ollut mikään baarin kävijä. Sitten se meni ja petti, jäi kiinni ja liitto sitä myöden vessanpöntöstä alas.

Aika härskiä vetää 10 vuoden liitto vessanpöntöstä alas yhden pettämisen takia. Ette kuitenkaan ole enää mitään teinejä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuisi kurjalle että ei keskustelemalla voisi päätyä kompromisseihin puolisonsa kanssa. Minun on vaikea käsittää pariskuntia jotka “kasvavat erilleen” kun ollaan yhdessä miehen kanssa tehty aktiivisesti töitä jotta ollaan kasvettu yhteen kaikkien ihanien hetkien ja vaikeuksien keskellä. Ollaan käyty pariterapiassa ilman mitään varsinaista ongelmaa vain jotta oppisimme kommunikoimaan paremmin.

En tiedä onko tämä aktiivinen suhteen eteen työskenteleminen tuottanut tulosta vai olemmeko vain onnekkaita kun olemme vielä 15v jälkeen todella onnellisia ja yhteen hitsautuneita. Olisi kiva kuulla niiden erilleen kasvaneiden pariskuntien taustasta.

Me olimme n. 20v ja 30v tavatessamme ja meillä on kaksi lasta. Taustoihin mahtuu kulttuurieroja, maan muuttamista, töiden muuttumista ja vakavia sairauksia.

Te olette symbioottisia, miellyttämisenhaluisia ihmisiä, joille se yhteinen onni tuntuu kivalta, niin kivalta ajatukselta, että mieleen ei edes putkahtele niitä toiveita ja tarpeita mitä putkahtelisi jos olisitte sinkkuna. En siis tarkoita tätä pahalla, vastaan vain kysymykseen että mitä on se erilleen kasvaminen. Se on sitä, että joudutaan, tai ajaudutaan suhteessa nurkkiin yksikseen, jolloin mietintä alkaa siitä että mitä minä haluan ja mikä tekee minut onnelliseksi, tämä on helppoa kun on suhteen sisällä itsekseen, eikä tarvitse siis olla mitään riitaa tai muuta, riittää vain että henkisesti ollaan omissa hommissa, ja etäälä toisista.

Yhteenkasvaneilla se elämä on koko ajan yhteistä, myös ajatuksissa. Näitä pitkien parisuhteiden ihmisiä pidetään nykyään noloina, tyyppeinä jotka eivät pärjää yksin, ja siksi sietävät kaikkea pahaa parisuhteessaan-> läheisriippuvaiset. Ajatellaan myös että kaikki vaihtaisivat itselleen paremman puolison jos vain uskaltaisivat, ja täten erilleenkasvaminen on nykyään ennemminkin mahdollisuus kuin uhka.

Yhteenkasvaminen tarkoittaa minusta enemmänkin sitä, että vuosien saatossa oppii ymmärtämään toista paremmin ja hyväksyy toisen sellaisena kuin hän on yrittämättäkään muuttaa toista. Vuosien myötä pariskunta usein oppii riitelemään ja käsittelemään asioita yhdessä rakentavalla tavalla ja selviämään yhdessä vastoinkäymisistä. Tietysti jonkin verran ajattelu ja arvot yhdenmukaistuvat, koska se helpottaa yhdessä elämistä. 

Yhteenkasvamiseen kuuluu toisen unelmien pitäminen yhtä tärkeinä kuin omia. Se tarkoittaa sitä, että aktiivisesti puolisoina ponnistellaan molempien unelmien saavuttamiseksi. Kompromissit ovat myös olennainen osa yhteenkasvamista. 

Tasajutut on sellaisia hyviä kohtia "kääntää sivu elämässä". Vuodenvaihdon jälkeen aloitetaan urheilu, uusi harrastus ensi kuussa, laihdutus maanantaina, jne. 40 on sopiva pyöreä luku tähän. Vielä jos lisää tähän ne pienetkin eroaikeet niin ne voi yhtäkkiä muuttua "mitä jos en olisikaan suhteessa?" -ajatteluksi ja lopulta oikeaksi eroksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuisi kurjalle että ei keskustelemalla voisi päätyä kompromisseihin puolisonsa kanssa. Minun on vaikea käsittää pariskuntia jotka “kasvavat erilleen” kun ollaan yhdessä miehen kanssa tehty aktiivisesti töitä jotta ollaan kasvettu yhteen kaikkien ihanien hetkien ja vaikeuksien keskellä. Ollaan käyty pariterapiassa ilman mitään varsinaista ongelmaa vain jotta oppisimme kommunikoimaan paremmin.

En tiedä onko tämä aktiivinen suhteen eteen työskenteleminen tuottanut tulosta vai olemmeko vain onnekkaita kun olemme vielä 15v jälkeen todella onnellisia ja yhteen hitsautuneita. Olisi kiva kuulla niiden erilleen kasvaneiden pariskuntien taustasta.

Me olimme n. 20v ja 30v tavatessamme ja meillä on kaksi lasta. Taustoihin mahtuu kulttuurieroja, maan muuttamista, töiden muuttumista ja vakavia sairauksia.

Te olette symbioottisia, miellyttämisenhaluisia ihmisiä, joille se yhteinen onni tuntuu kivalta, niin kivalta ajatukselta, että mieleen ei edes putkahtele niitä toiveita ja tarpeita mitä putkahtelisi jos olisitte sinkkuna. En siis tarkoita tätä pahalla, vastaan vain kysymykseen että mitä on se erilleen kasvaminen. Se on sitä, että joudutaan, tai ajaudutaan suhteessa nurkkiin yksikseen, jolloin mietintä alkaa siitä että mitä minä haluan ja mikä tekee minut onnelliseksi, tämä on helppoa kun on suhteen sisällä itsekseen, eikä tarvitse siis olla mitään riitaa tai muuta, riittää vain että henkisesti ollaan omissa hommissa, ja etäälä toisista.

Yhteenkasvaneilla se elämä on koko ajan yhteistä, myös ajatuksissa. Näitä pitkien parisuhteiden ihmisiä pidetään nykyään noloina, tyyppeinä jotka eivät pärjää yksin, ja siksi sietävät kaikkea pahaa parisuhteessaan-> läheisriippuvaiset. Ajatellaan myös että kaikki vaihtaisivat itselleen paremman puolison jos vain uskaltaisivat, ja täten erilleenkasvaminen on nykyään ennemminkin mahdollisuus kuin uhka.

MITEN toimiva parisuhde estää minua haaveilemasta ja toteuttamasta haaveitani? Miksi en voisi esimerkiksi vaihtaa työpaikkaa, aloittaa uutta harrastusta tai laihduttaa parisuhteessa? Elämänmuutos onnistuu nimenomaan tutulla ja turvallisella tuella eli hyvässä parisuhteessa.

Ollaan oltu yhdessä lukioikäisestä asti ja nyt kohti kuuttakymppiä.

En tiennytkään että meidänhän olisi pitänyt erota jo moneen kertaan! ;) 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuisi kurjalle että ei keskustelemalla voisi päätyä kompromisseihin puolisonsa kanssa. Minun on vaikea käsittää pariskuntia jotka “kasvavat erilleen” kun ollaan yhdessä miehen kanssa tehty aktiivisesti töitä jotta ollaan kasvettu yhteen kaikkien ihanien hetkien ja vaikeuksien keskellä. Ollaan käyty pariterapiassa ilman mitään varsinaista ongelmaa vain jotta oppisimme kommunikoimaan paremmin.

En tiedä onko tämä aktiivinen suhteen eteen työskenteleminen tuottanut tulosta vai olemmeko vain onnekkaita kun olemme vielä 15v jälkeen todella onnellisia ja yhteen hitsautuneita. Olisi kiva kuulla niiden erilleen kasvaneiden pariskuntien taustasta.

Me olimme n. 20v ja 30v tavatessamme ja meillä on kaksi lasta. Taustoihin mahtuu kulttuurieroja, maan muuttamista, töiden muuttumista ja vakavia sairauksia.

Te olette symbioottisia, miellyttämisenhaluisia ihmisiä, joille se yhteinen onni tuntuu kivalta, niin kivalta ajatukselta, että mieleen ei edes putkahtele niitä toiveita ja tarpeita mitä putkahtelisi jos olisitte sinkkuna. En siis tarkoita tätä pahalla, vastaan vain kysymykseen että mitä on se erilleen kasvaminen. Se on sitä, että joudutaan, tai ajaudutaan suhteessa nurkkiin yksikseen, jolloin mietintä alkaa siitä että mitä minä haluan ja mikä tekee minut onnelliseksi, tämä on helppoa kun on suhteen sisällä itsekseen, eikä tarvitse siis olla mitään riitaa tai muuta, riittää vain että henkisesti ollaan omissa hommissa, ja etäälä toisista.

Yhteenkasvaneilla se elämä on koko ajan yhteistä, myös ajatuksissa. Näitä pitkien parisuhteiden ihmisiä pidetään nykyään noloina, tyyppeinä jotka eivät pärjää yksin, ja siksi sietävät kaikkea pahaa parisuhteessaan-> läheisriippuvaiset. Ajatellaan myös että kaikki vaihtaisivat itselleen paremman puolison jos vain uskaltaisivat, ja täten erilleenkasvaminen on nykyään ennemminkin mahdollisuus kuin uhka.

Jaa. Enpä allekirjoittaisi sinun mielipidettäsi. Olemme olleet yhdessä jo 28 vuotta ja edelleen suhteemme toimii loistavasti. Toteutamme omia juttujamme ja vaikka olemme yhdessä, olemme myös erikseen.

Se, mikä erottaa meidät kaveripareista, jotka ovat jo eronneet, on se, että nuo parit ovat tavanneet 30-35 -vuotiaina ja kiirehtineet avioon, asuntolainaan ja lapsiin, koska ovat jo iäkkäitä. Ei ole ollut aikaa tutustua toiseen, vaan kelpuutettu joku vaan hoitamaan tämäkin elämän velvoite ja prinsessahäät. Sitten paremmin tutustuttaessa ja perhe-elämän hulinoissa toinen ei olekaan sitä mitä toivoo, joten erotaan nelikymppisinä.

Eronneilla ole tiimityöhalua ja itsekkyys ajaa vaatimaan mahdottomuuksia. Syytetään heti parisuhdetta, jos itsellä on paha olla sisäisesti. Elämästä halutaan vain kermat päältä ja jos vastaan tulee ongelma, lähdetään tilanteesta vastuuttomasti pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me päädyttiin eroon nelikymppisinä. Oltiin oltu se klassinen 10v naimisissa ja miehellä alkoi menokenkä keulia. Vähän väliä oli päästävä baariin milloin kenenkin kanssa, vaikkei aikaisemmin ollut mikään baarin kävijä. Sitten se meni ja petti, jäi kiinni ja liitto sitä myöden vessanpöntöstä alas.

Aika härskiä vetää 10 vuoden liitto vessanpöntöstä alas yhden pettämisen takia. Ette kuitenkaan ole enää mitään teinejä. 

No, se on kuitenkin ihan normaalia vaikka susta olisikin härskiä. Melkein aina pettäminen johtaa eroon. Se on niin vakava loukkaus ja vie luottamuksen. Lisäksi se normaalien ihmisten tapauksessa on yleensä merkki siitä, että parisuhde on jo kuollut muutenkin.