Sinkkuus ja yksinäisyys masentaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin tutulta kuulostaa. Ihmiset jotka eivät ole koskaan olleet oikeasti yksin, eivät sitä ymmärrä kuinka paljon elämästä puuttuu kun ei ole yhteisöä jonka kanssa tehdä asioita, jakaa ihan tavan arkea, kuulumisia, auttaa puolin ja toisin. Olen sinkku, ystäväni ovat joko muuttaneet pois tai perheellistyneet, oma suku asuu kaukana eikä jaksa pitää yhteyttä. Työyhteisökin on hiljaisia introvertteja. 

Aiemmin olin kuullut kokemuksia siitä kuinka ystävät hylkäävät kun eroaa aikuisiällä enkä ajatellut että minulle niin kävisi, kuvittelin että ystäväni ovat tuollaisen yläpuolella. Vaan tapahtui se kuitenkin kun erosin 35-vuotiaana, enää ei tule kutsuja syömään, käymään paikoissa, viettämään aikaa perheellisten ja pariskuntien kanssa. Yritin toki itse kutsua ja järjestää pitkän aikaa, kunnes turhauduin siihen ettei kukaan kuitenkaan tule. Bileseuraksi kelpaan silloin harvoin kun bilettävät, siinä mielessä olen ehkä erilainen kuin sinä että minua ei yöelämä enää näin nelikymppisenä kiinnosta, ei edes kumppaninhakumielessä. 

Omaa elämää voi elää ja tehdä itselle mieleisiä asioita, harrastaa, opiskella ym. Silti elämä jää tyhjäksi kun sitä ei kenenkään kanssa jaa. 

En ehdi nyt lukemaan koko ketjua, mutta tämä viesti kyllä toi monia ajatuksia mieleen. Itse en ole eronnut ja olen sinkku edelleen, mutta muuten juuri nuo yksinäisyyden kokemukset ovat todella suuria. Minullakaan ei ole koskaan ollut sellaista porukkaa jonka kanssa viettää aikaa ja ihmiset joihin olen syvemmin tutustunut ovat aina jollakin tavalla lähteneet elämästäni kuten osa muuttanut, mennyt naimisiin ja joillakin muuten kiireitä. Minun on muutenkin vaikeaa tutustua muihin helposti ja tämäkin yksi syy miksen löydä niitä uusia ystäviä. Kyllä se silti satuttaa todella, kun on aina yksi ja tämä asia ollut elämässäni aina mukana. Muutin lapsena toiseen kaupunkiin ja jäin siellä yksin ja kiusattiin. Tästä oikeastaan alkoivat ne ikävät vuodet. Myönnän kyllä sen, että minustakin on tullut arempi ihminen ja ymmärrän sen, että itse pitää tehdä töitä, mutta silti tämä kaikki ei ole mitään helppoa. Minunkin on todella vaikeaa enää tuppautua muiden seuraan tai päästä porukkaan, jossa muut jo tuntevat toisensa ja niitä nuoruuden kavereita ei oikeastaan kunnolla ollutkaan joten ne muutamat ovat jo kauan olleet elämästäni pois. Olisi kiva joskus elää sitä "normaalia" elämää johon kuuluisi edes pari ystävää. En ole mikään ikävä ihminen kuitenkaan, vaikka ujo olen. 

Tämä kaikki on välillä todella surullista ja tuntuu pahalta se, kun jotkut eivät ymmärrä sitä, että moni varmaan yrittää saada seuraa tai löytää parisuhteen muttei onnistu siinä. Minussakin on tietysti ne huonot seikkani, mutta ei tämä silti kaikkea selitä ja tiedän ihmisiä, jotka ovat ihan puheliaita ja rohkeita ja ovat silti jääneet yksin. Tällaiselle ujommalle ja introvertille kaikki on vaan vielä vaikeampaa. Yksinäisyyteen tottuu ajan kanssa, mutta kyllä minullakin päivät toistavat itseään ja pitäisi osallistua eri juttuihin, mutta yksin on vaikeaa välillä lähteä minnekään. Elämä menee vähän kuin puolitehoilla ja mitään asioita ei voi jakaa toisen kanssa. Sellaista tylsää ja tyhjää todellakin. Itse en edes kaipaa mitään parisuhdetta kovinkaan paljon, kun en usko siihen että löytäisin ketään ja tämä on pakko tunnustaa. Olisi ihme jos niin kävisi. Ja tällä en tarkoita, että säälisin itseäni, mutta olen vaan siihen todellisuuten herännyt. Kavereita silti kaipaan joka päivä ja olisi kiva tehdä niitä tavallisia juttuja toisen kanssa, kuten kerrankin mennä ostoksille jonkun seurassa. Olen vielä melko nuori nainen, mutta pelkään kaiken menevän vaan väärään suuntaan. Eilenkin oli niin surullinen olo, että oli pakko katsoa kaikki "rentoutusvideoita" youtubesta ihan sen vuoksi, että kuuli jonkun puhuvan. Myöhemmin tuo nauratti, mutta silloin olin niin surullinen.

Mä ymmärrän sua, vaikka en olekaan koskaan ollut yksinäinen. Olen pahoillani puolestasi. 

Mä satuin syntymään perheeseen ja sukuun, jossa ollaan aina oltu yhteisöllisiä. En mihinkään uskonnolliseen yhteisöön vaan muuten vain sukurakkaaseen porukkaan. Ystäviä ja kavereita on elämän aikana tullut ja mennyt, osa on ollut lyhyemmän aikaa ja osa pidemmän aikaa. Kuitenkin mun siskoni ja serkkuni ovat aina olleet mulle ne läheisimmät, joiden ansiosta en ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Omat lapseni ovat saaneet kasvaa aikuisiksi sekä toistensa että siskoni lasten kanssa ja tämä syntymähetkellä syntynyt side on ollut niin vahva, ettei heillä ole  pelkoa yksinäisyydestä, vaikka kaikki ystävät ja kaverit katoaisivatkin elämästä. Vielä kolmekymppisinäkin ovat tiiviisti tekemisissä keskenään, viettävät aikaa yhdessä, lähtevät yhteisille mökkireissuille, käyvät viihteellä jne. Siskoni miniäkin kaivatessaan bileseuraa saattaa soittaa mun tyttärelleni eli miehensä serkulle ja pyytää mukaan. Ja usein he menevätkin. Kaikilla on toki ystäviä  ja kavereitakin, mutta varmin nakki saada itselleen seuraa on suku. Joko oma tai se, mihin on avioliiton kautta tultu. On ollut ilo seurata tälleen iäkkäämpänä ihmisenä, miten nuoremman sukupolven puolisotkin on ikäänkuin imaistu tähän sukuun mukaan ja kaikki ovat kuin sisaruksia keskenään. 

Jos tällainen yhteisöllisyys puuttuu ja ihmissuhtetet perustuvat vain tiettyihin elämäntilanteisiin (kuten sinkkkuuteen tai perheellisyyteen) , tilanne on varmasti vaikeampi.

Parisuhteessa ollessa oli tosi yksinäinen olo. Yritin olla kotona, että olisi edes teoriassa ollut mahdollista viettää yhteistä aikaa mut lähes aina turhaan, mies sulkeutui omiin hommiinsa. Oli niin yksinäinen olo et lopulta erosin ahdistuksesta.

Vaikka on jo lapset, nyt on paljon enemmän aikaa lähteä työkavereiden kanssa oluelle, naapurimamman kans puistoon tai lenkille tai lapsuusystävien illanviettoihin. Jos joskus on sellainen olo et ärsyttää olla kotona itsekseen mut ei oo kaveria lähdössä, lähden yksin. Ikinä ei oo tarvinnut istua pitkään soolona, vaan jonkun kans syntyy juttua kuin itsestään. En erityisesti etsi suhdetta, joten monesti on ollut hyviä keskusteluja naistenkin kans, kun ei oo miehenmetsästys päällimmäisenä ajatuksissa.

Ap vaikutat nyt vähän siltä, että odotat maailman järjestävän sun elämän, ja näinhän se ei mee. Mikä estää tekemästä yksin haluamiasi asioita? Eka kertaa yksin lähteminen tuntui kyllä todella stressaavalta, mut päätin suhtautua avoimesti kaikkiin asiallisesti keskusteleviin ihmisiin, ja ilta olikin tosi hauska.

Kun et roiku muissa tai odota, että toiset ihmiset mahdollistaa sun elämän, voit alkukauhun jälkeen löytää ihan uutta itsevarmuutta ja enemmän annettavaa ihmissuhteisiin omalta osaltasi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ap ihan sama tilanne, olen saman ikäinen kuin sinä, puuhailen ja kaipaan lähes samoja asioita kuin sinäkin. Olisi kiva jos olisi kaltaisesi ystävä, koen myös että olisi mukava jakaa hetket jonkun kanssa, olisi joku jolle lähettää viestiä välillä. Olisi kiva lähteä vapaalla kaverin kanssa vaikka kylpylään ja shoppailemaan toiseen kaupunkiin, nyt vapaat tuntuvat ihan turhilta. Ajattelin rohkaistua ja ladata tinderiin, vaikka juttu ei tunnu yhtään omalta.[/

Mutta koskaan yksinäiset eivät voi tutustua toisiinsa. Ei, vaan pitää väkisin kadehtia perheellisiä tai jo valmiiksi paljon kavereita omaavia.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteessa ollessa oli tosi yksinäinen olo. Yritin olla kotona, että olisi edes teoriassa ollut mahdollista viettää yhteistä aikaa mut lähes aina turhaan, mies sulkeutui omiin hommiinsa. Oli niin yksinäinen olo et lopulta erosin ahdistuksesta.

Vaikka on jo lapset, nyt on paljon enemmän aikaa lähteä työkavereiden kanssa oluelle, naapurimamman kans puistoon tai lenkille tai lapsuusystävien illanviettoihin. Jos joskus on sellainen olo et ärsyttää olla kotona itsekseen mut ei oo kaveria lähdössä, lähden yksin. Ikinä ei oo tarvinnut istua pitkään soolona, vaan jonkun kans syntyy juttua kuin itsestään. En erityisesti etsi suhdetta, joten monesti on ollut hyviä keskusteluja naistenkin kans, kun ei oo miehenmetsästys päällimmäisenä ajatuksissa.

Ap vaikutat nyt vähän siltä, että odotat maailman järjestävän sun elämän, ja näinhän se ei mee. Mikä estää tekemästä yksin haluamiasi asioita? Eka kertaa yksin lähteminen tuntui kyllä todella stressaavalta, mut päätin suhtautua avoimesti kaikkiin asiallisesti keskusteleviin ihmisiin, ja ilta olikin tosi hauska.

Kun et roiku muissa tai odota, että toiset ihmiset mahdollistaa sun elämän, voit alkukauhun jälkeen löytää ihan uutta itsevarmuutta ja enemmän annettavaa ihmissuhteisiin omalta osaltasi.

Minkä ikäinen mahdat olla? Monesti tuntuu että jostain syystä keski-ikäiset eronneet ovat niitä, jotka sanovat viihtyvänsä hyvin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Olin myös yksinäinen tuossa iässä, koska elin vauvavuosia kotona. En tehnyt mitään luettelemistasi asioista, enkä tee nytkään kun lapset ovat jo isompia. Opiskelu, työ ja yksi harrastusilta viikossa ovat minun sosiaalinen elämäni. Puolison kanssa meillä ei ole kahdenkeskistä aikaa. Tunnen silti eläväni (liiankin) sosiaalista arkea! Minun elämäni sosiaalinen suola on tuo harrastus, josta olen saanut ystäviä. Tapaamme tosin nimenomaan siellä harrastuksessa ja noin 3 kertaa vuodessa sen ulkopuolella parin-kolmen hengen porukalla, yleensä jonkun kotona. Jos kaipaat lähinnä parisuhdetta, en taida osata neuvoa. Löysin puolisoni edellisistä opinnoista hieman alle 30-vuotiaana. En ole kokeillut tindereitä ja sellaisia. Ja muuten mulla on aina ollu lyhyet hiukset, ihan tosi rumiakin pulipääkokeiluja. Ei se hiusten pituus puolison hankkimisessa ole ollut määräävä tekijä, kuten joku täällä arveli. Joku juuri mätsäytteli sinkkuja huvikseen, siitä oli juttu uutisissa. Uskaltaisitko moiseen osallistua?

Siis oikeasti, on tosi perseestä että ihminen joka on itse saanut KAIKEN tulee tällaiseen ketjuun lesoilemaan. 

T: Lapseton, työtön, parisuhteeton. No opiskelupaikka sentään on. Ja jatkuva yksinäisyys. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteessa ollessa oli tosi yksinäinen olo. Yritin olla kotona, että olisi edes teoriassa ollut mahdollista viettää yhteistä aikaa mut lähes aina turhaan, mies sulkeutui omiin hommiinsa. Oli niin yksinäinen olo et lopulta erosin ahdistuksesta.

Vaikka on jo lapset, nyt on paljon enemmän aikaa lähteä työkavereiden kanssa oluelle, naapurimamman kans puistoon tai lenkille tai lapsuusystävien illanviettoihin. Jos joskus on sellainen olo et ärsyttää olla kotona itsekseen mut ei oo kaveria lähdössä, lähden yksin. Ikinä ei oo tarvinnut istua pitkään soolona, vaan jonkun kans syntyy juttua kuin itsestään. En erityisesti etsi suhdetta, joten monesti on ollut hyviä keskusteluja naistenkin kans, kun ei oo miehenmetsästys päällimmäisenä ajatuksissa.

Ap vaikutat nyt vähän siltä, että odotat maailman järjestävän sun elämän, ja näinhän se ei mee. Mikä estää tekemästä yksin haluamiasi asioita? Eka kertaa yksin lähteminen tuntui kyllä todella stressaavalta, mut päätin suhtautua avoimesti kaikkiin asiallisesti keskusteleviin ihmisiin, ja ilta olikin tosi hauska.

Kun et roiku muissa tai odota, että toiset ihmiset mahdollistaa sun elämän, voit alkukauhun jälkeen löytää ihan uutta itsevarmuutta ja enemmän annettavaa ihmissuhteisiin omalta osaltasi.

Minkä ikäinen mahdat olla? Monesti tuntuu että jostain syystä keski-ikäiset eronneet ovat niitä, jotka sanovat viihtyvänsä hyvin yksin.

Oon 35, sanoisin et siinä kynnyksellä. Luulen, et keski-ikäinen ei uskalla enää erota, jos ei tiedä viihtyvänsä myös yksin (tai sit osalla on tietty jo uus alle katsottuna).

Ymmärrän sinua ap erittäin hyvin. Muutin aikuisiässä toiselle paikkakunnalle opintojen perässä. En ole löytänyt mitään vakituista kaveripiiriä täältä uudesta kaupungista, samaan aikaan vanhassa ne kaverit ja ystävät ovat jatkaneet ja eläneet elämäänsä eteenpäin joten ei muuttuisi mikään jos muuttaisin sinne takaisin kun en enää pääsisi samalla tavalla piireihin mukaan. Sinkkuna olen ollut jo yli 10 vuotta, on tinderit ja kaikki koluttu. Olen käynyt melkein jokaisen kanssa treffeillä joka on vaan pyytänyt. Silti ei vaan löydy mitään, ei kerta kaikkiaan. Yritän täyttää päiväni harrastuksilla, kuntoilulla jne. Kyllähän noista on jotain pinnallisia tuttavuuksia löytynyt mutta ei ketään jonka kanssa voisi lähteä kaljalle tms. Tuntuu että elämä vaan lipuu ohi ja olen itse sivustaseuraaja. 

N34

No jaa, olin yksin vuonna 1984. Kumppani on vaihtunut. En tajua, mistä valitatte.

Vierailija kirjoitti:

No jaa, olin yksin vuonna 1984. Kumppani on vaihtunut. En tajua, mistä valitatte.

Mene pois... 

Vierailija kirjoitti:

Täällä vielä yksi kohtalotoveri, epäonnekseni kaverit vakiintui jo parikymppisinä eli olen jo 10v ollut aikalailla yksikseni, ikää nyt 32v. Minullekin kelpaisi ap:n kaltainen kaveri, mutta ehkä kuitenkin pelottaisi liikaa että kaveri heti löytäisi puolison ja minut taas unohdettaisiin, näin on käynyt jo turhan monta kertaa.

Noille muutamalle miehelle tässä ketjussa haluaisin sanoa että ei, naisena ei todellakaan ole niin helppo löytää seuraa mitä kuvittelette. Minäkin olen hoikka ja pitkähiuksinen, ei ole kukaan ikinä lähestynyt. Kömpelöitä aloitteita olen yrittänyt tehdä (jossain pysäkillä/kaupassa kommentoinut jotain melko turhanpäiväistä ja toivonut että toinen jatkaisi aiheesta jos yhtään kiinnostaisi, ei yllättäen kiinnostanut), nettideittejä kokeillut 8v ajan. 175cm mies on ihan normaalin pituinen ja kelpaisi minulle (163cm) varsin hyvin.

Haluaisitteko vaikka olla avuksi ja neuvoa että missä teihin miehiin voisi tutustua/millaisisa tilanteissa olisi sopivaa ottaa kontaktia?

Missäköhän teitäkin kohtaisi? Joskus tulee katseita, sellaisia ilmiselviä flirttailuja. Mutta eihän sitä uskalla lähestyä, jos vaikka olisi tulkinnut katseet väärin. Katseet siis sellaisia kulmien alta katselua vienolla hymyllä. 

M33

Minä olen nelikymppinen ja ollut yli puolet elämästä suhteessa. Silti tapaan ystäviä usein, sekä sinkkuja että perheellisiä, toki perhe vie aikaa ja koti ja työt mutta ihan tuskastun jos en tapaa ystäviä. Ulkona yöelämässä käyn jonkin verran mutta se on vähemmällä ihan jaksamisen takia, ei niinkään parisuhteen. Käydään ystävien kans kahvilla, lenkillä, syömässä jne.

En ymmärrä miten joku jättäisi ystävyyssuhteen pariuduttuaan. Jokin tossa ap mättää. Joka tapauksessa olen kovin pahoillani.

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä. Tosin olen ihastunut työkaveriini ja haaveilen hänestä.

N25

Millaiseen työkaveriin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä vielä yksi kohtalotoveri, epäonnekseni kaverit vakiintui jo parikymppisinä eli olen jo 10v ollut aikalailla yksikseni, ikää nyt 32v. Minullekin kelpaisi ap:n kaltainen kaveri, mutta ehkä kuitenkin pelottaisi liikaa että kaveri heti löytäisi puolison ja minut taas unohdettaisiin, näin on käynyt jo turhan monta kertaa.

Noille muutamalle miehelle tässä ketjussa haluaisin sanoa että ei, naisena ei todellakaan ole niin helppo löytää seuraa mitä kuvittelette. Minäkin olen hoikka ja pitkähiuksinen, ei ole kukaan ikinä lähestynyt. Kömpelöitä aloitteita olen yrittänyt tehdä (jossain pysäkillä/kaupassa kommentoinut jotain melko turhanpäiväistä ja toivonut että toinen jatkaisi aiheesta jos yhtään kiinnostaisi, ei yllättäen kiinnostanut), nettideittejä kokeillut 8v ajan. 175cm mies on ihan normaalin pituinen ja kelpaisi minulle (163cm) varsin hyvin.

Haluaisitteko vaikka olla avuksi ja neuvoa että missä teihin miehiin voisi tutustua/millaisisa tilanteissa olisi sopivaa ottaa kontaktia?

Missäköhän teitäkin kohtaisi? Joskus tulee katseita, sellaisia ilmiselviä flirttailuja. Mutta eihän sitä uskalla lähestyä, jos vaikka olisi tulkinnut katseet väärin. Katseet siis sellaisia kulmien alta katselua vienolla hymyllä. 

M33

Sinä sanoit sen jo itse, ilmiselviä flirttailuja. Silloin ne ovat sitä! Itsekin on huomannut, että miehille saa kyllä vääntää rautalangasta kiinnostuksensa, eikä aina silloinkaan onnistu... Olen myös pyytänyt jätskille ym. ja luonut näitä katseita, mutta ilmeisesti vielä silloinkaan "ei uskalla lähestyä, jos vaikka olisi tulkinnut katseet väärin"... Mitä sitten! Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Jos yrität viitata jossain metoo-hengessä tähän "eihän sitä uskalla lähestyä", niin vakuutan, sinulla ei ole hätää niin kauan kuin et lähesty m*na pystyssä ja käsi p*rseelle. Teet vaan tikusta asiaa ja kyllä se kulmien alta katselija sitten lähtee juttuun mukaan, jos on lähteäkseen.

N30

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ap ihan sama tilanne, olen saman ikäinen kuin sinä, puuhailen ja kaipaan lähes samoja asioita kuin sinäkin. Olisi kiva jos olisi kaltaisesi ystävä, koen myös että olisi mukava jakaa hetket jonkun kanssa, olisi joku jolle lähettää viestiä välillä. Olisi kiva lähteä vapaalla kaverin kanssa vaikka kylpylään ja shoppailemaan toiseen kaupunkiin, nyt vapaat tuntuvat ihan turhilta. Ajattelin rohkaistua ja ladata tinderiin, vaikka juttu ei tunnu yhtään omalta.[/

Mutta koskaan yksinäiset eivät voi tutustua toisiinsa. Ei, vaan pitää väkisin kadehtia perheellisiä tai jo valmiiksi paljon kavereita omaavia.

Aina tulee tämä sama kommentti kun asiasta puhutaan ja se on vähän loukkaavaa. Kyse on kuitenkin aikuisista ihmisistä, jotka tarvisevat ystävyyteen vähän muutakin kuin se että molemmat ovat yksinäisiä! Jotain mikä yhdistää, kiinnostuksen kohteita, luonteiden yhteensopivuutta tai muuta sellaista. Toki me yksinäiset yritetäänkin löytää toisiamme ja tutustua (siitä on keskusteltu tässäkin ketjussa monessa viestissä, on fb-ryhmiä ja muuta), mutta ei aikuisilla toimi kuten lapsilla, että laitetaan kaksi samanikäistä yhteen ja ne leikkivät käytännössä aina tyytyväisenä samalla hiekkalaatikolla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä vielä yksi kohtalotoveri, epäonnekseni kaverit vakiintui jo parikymppisinä eli olen jo 10v ollut aikalailla yksikseni, ikää nyt 32v. Minullekin kelpaisi ap:n kaltainen kaveri, mutta ehkä kuitenkin pelottaisi liikaa että kaveri heti löytäisi puolison ja minut taas unohdettaisiin, näin on käynyt jo turhan monta kertaa.

Noille muutamalle miehelle tässä ketjussa haluaisin sanoa että ei, naisena ei todellakaan ole niin helppo löytää seuraa mitä kuvittelette. Minäkin olen hoikka ja pitkähiuksinen, ei ole kukaan ikinä lähestynyt. Kömpelöitä aloitteita olen yrittänyt tehdä (jossain pysäkillä/kaupassa kommentoinut jotain melko turhanpäiväistä ja toivonut että toinen jatkaisi aiheesta jos yhtään kiinnostaisi, ei yllättäen kiinnostanut), nettideittejä kokeillut 8v ajan. 175cm mies on ihan normaalin pituinen ja kelpaisi minulle (163cm) varsin hyvin.

Haluaisitteko vaikka olla avuksi ja neuvoa että missä teihin miehiin voisi tutustua/millaisisa tilanteissa olisi sopivaa ottaa kontaktia?

Missäköhän teitäkin kohtaisi? Joskus tulee katseita, sellaisia ilmiselviä flirttailuja. Mutta eihän sitä uskalla lähestyä, jos vaikka olisi tulkinnut katseet väärin. Katseet siis sellaisia kulmien alta katselua vienolla hymyllä. 

M33

Sinä sanoit sen jo itse, ilmiselviä flirttailuja. Silloin ne ovat sitä! Itsekin on huomannut, että miehille saa kyllä vääntää rautalangasta kiinnostuksensa, eikä aina silloinkaan onnistu... Olen myös pyytänyt jätskille ym. ja luonut näitä katseita, mutta ilmeisesti vielä silloinkaan "ei uskalla lähestyä, jos vaikka olisi tulkinnut katseet väärin"... Mitä sitten! Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Jos yrität viitata jossain metoo-hengessä tähän "eihän sitä uskalla lähestyä", niin vakuutan, sinulla ei ole hätää niin kauan kuin et lähesty m*na pystyssä ja käsi p*rseelle. Teet vaan tikusta asiaa ja kyllä se kulmien alta katselija sitten lähtee juttuun mukaan, jos on lähteäkseen.

N30

Olen eri tyyppi ketä lainasit, mutta itselläni on se ongelma että en ole ikinä täysin varma mikä on flirttiä tai kiinnostuksen osoittamista ellei se ole tyyliin silmän iskemistä tai sitä että joku tulisi suoraan juttelemaan. Kumpaakaan noista tosin ei käytännössä koskaan tapahdu. Pitkiä katseita tulee silloin tällöin ja hymyjä, mutta ajattelen niiden olevan vain kohteliaisuutta tai jotain muuta. Jos joku tulisi suoraan juttelemaan, pyytäisi kahville tai jäätelölle niin ei sellaisessa tilanteessa olisi mitään ongelmaa. Olen ihan supliikki kyllä, mutta aloitteen tekeminen on vaikeaa.

M27

Kuinka moni on kokellut facen ryhmiä ystävien etsimiseen? Löytyykö samanhenkistä seuraa? Harkitsen että pistäisin ilmoituksen johonkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä vielä yksi kohtalotoveri, epäonnekseni kaverit vakiintui jo parikymppisinä eli olen jo 10v ollut aikalailla yksikseni, ikää nyt 32v. Minullekin kelpaisi ap:n kaltainen kaveri, mutta ehkä kuitenkin pelottaisi liikaa että kaveri heti löytäisi puolison ja minut taas unohdettaisiin, näin on käynyt jo turhan monta kertaa.

Noille muutamalle miehelle tässä ketjussa haluaisin sanoa että ei, naisena ei todellakaan ole niin helppo löytää seuraa mitä kuvittelette. Minäkin olen hoikka ja pitkähiuksinen, ei ole kukaan ikinä lähestynyt. Kömpelöitä aloitteita olen yrittänyt tehdä (jossain pysäkillä/kaupassa kommentoinut jotain melko turhanpäiväistä ja toivonut että toinen jatkaisi aiheesta jos yhtään kiinnostaisi, ei yllättäen kiinnostanut), nettideittejä kokeillut 8v ajan. 175cm mies on ihan normaalin pituinen ja kelpaisi minulle (163cm) varsin hyvin.

Haluaisitteko vaikka olla avuksi ja neuvoa että missä teihin miehiin voisi tutustua/millaisisa tilanteissa olisi sopivaa ottaa kontaktia?

Missäköhän teitäkin kohtaisi? Joskus tulee katseita, sellaisia ilmiselviä flirttailuja. Mutta eihän sitä uskalla lähestyä, jos vaikka olisi tulkinnut katseet väärin. Katseet siis sellaisia kulmien alta katselua vienolla hymyllä. 

M33

Sinä sanoit sen jo itse, ilmiselviä flirttailuja. Silloin ne ovat sitä! Itsekin on huomannut, että miehille saa kyllä vääntää rautalangasta kiinnostuksensa, eikä aina silloinkaan onnistu... Olen myös pyytänyt jätskille ym. ja luonut näitä katseita, mutta ilmeisesti vielä silloinkaan "ei uskalla lähestyä, jos vaikka olisi tulkinnut katseet väärin"... Mitä sitten! Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Jos yrität viitata jossain metoo-hengessä tähän "eihän sitä uskalla lähestyä", niin vakuutan, sinulla ei ole hätää niin kauan kuin et lähesty m*na pystyssä ja käsi p*rseelle. Teet vaan tikusta asiaa ja kyllä se kulmien alta katselija sitten lähtee juttuun mukaan, jos on lähteäkseen.

N30

Olen eri tyyppi ketä lainasit, mutta itselläni on se ongelma että en ole ikinä täysin varma mikä on flirttiä tai kiinnostuksen osoittamista ellei se ole tyyliin silmän iskemistä tai sitä että joku tulisi suoraan juttelemaan. Kumpaakaan noista tosin ei käytännössä koskaan tapahdu. Pitkiä katseita tulee silloin tällöin ja hymyjä, mutta ajattelen niiden olevan vain kohteliaisuutta tai jotain muuta. Jos joku tulisi suoraan juttelemaan, pyytäisi kahville tai jäätelölle niin ei sellaisessa tilanteessa olisi mitään ongelmaa. Olen ihan supliikki kyllä, mutta aloitteen tekeminen on vaikeaa.

M27

Kuulostat kivalta :) Usein ne pitkät katseet voivat olla tarkoituksella pitkiä, varsinkin jos hymy on mukana... Kannatan edelleen sitä tikusta asian tekemistä ("tänään paistaakin aurinko"), mistä selviää vielä helposti "kuivin jaloin" pois, jos toinen ei olekaan yhtään jutussa mukana.

(helppo tässä itse esiintyä asiantuntijana, single af :D)

N30

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä vielä yksi kohtalotoveri, epäonnekseni kaverit vakiintui jo parikymppisinä eli olen jo 10v ollut aikalailla yksikseni, ikää nyt 32v. Minullekin kelpaisi ap:n kaltainen kaveri, mutta ehkä kuitenkin pelottaisi liikaa että kaveri heti löytäisi puolison ja minut taas unohdettaisiin, näin on käynyt jo turhan monta kertaa.

Noille muutamalle miehelle tässä ketjussa haluaisin sanoa että ei, naisena ei todellakaan ole niin helppo löytää seuraa mitä kuvittelette. Minäkin olen hoikka ja pitkähiuksinen, ei ole kukaan ikinä lähestynyt. Kömpelöitä aloitteita olen yrittänyt tehdä (jossain pysäkillä/kaupassa kommentoinut jotain melko turhanpäiväistä ja toivonut että toinen jatkaisi aiheesta jos yhtään kiinnostaisi, ei yllättäen kiinnostanut), nettideittejä kokeillut 8v ajan. 175cm mies on ihan normaalin pituinen ja kelpaisi minulle (163cm) varsin hyvin.

Haluaisitteko vaikka olla avuksi ja neuvoa että missä teihin miehiin voisi tutustua/millaisisa tilanteissa olisi sopivaa ottaa kontaktia?

Missäköhän teitäkin kohtaisi? Joskus tulee katseita, sellaisia ilmiselviä flirttailuja. Mutta eihän sitä uskalla lähestyä, jos vaikka olisi tulkinnut katseet väärin. Katseet siis sellaisia kulmien alta katselua vienolla hymyllä. 

M33

Sinä sanoit sen jo itse, ilmiselviä flirttailuja. Silloin ne ovat sitä! Itsekin on huomannut, että miehille saa kyllä vääntää rautalangasta kiinnostuksensa, eikä aina silloinkaan onnistu... Olen myös pyytänyt jätskille ym. ja luonut näitä katseita, mutta ilmeisesti vielä silloinkaan "ei uskalla lähestyä, jos vaikka olisi tulkinnut katseet väärin"... Mitä sitten! Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Jos yrität viitata jossain metoo-hengessä tähän "eihän sitä uskalla lähestyä", niin vakuutan, sinulla ei ole hätää niin kauan kuin et lähesty m*na pystyssä ja käsi p*rseelle. Teet vaan tikusta asiaa ja kyllä se kulmien alta katselija sitten lähtee juttuun mukaan, jos on lähteäkseen.

N30

Olen eri tyyppi ketä lainasit, mutta itselläni on se ongelma että en ole ikinä täysin varma mikä on flirttiä tai kiinnostuksen osoittamista ellei se ole tyyliin silmän iskemistä tai sitä että joku tulisi suoraan juttelemaan. Kumpaakaan noista tosin ei käytännössä koskaan tapahdu. Pitkiä katseita tulee silloin tällöin ja hymyjä, mutta ajattelen niiden olevan vain kohteliaisuutta tai jotain muuta. Jos joku tulisi suoraan juttelemaan, pyytäisi kahville tai jäätelölle niin ei sellaisessa tilanteessa olisi mitään ongelmaa. Olen ihan supliikki kyllä, mutta aloitteen tekeminen on vaikeaa.

M27

Kuulostat kivalta :) Usein ne pitkät katseet voivat olla tarkoituksella pitkiä, varsinkin jos hymy on mukana... Kannatan edelleen sitä tikusta asian tekemistä ("tänään paistaakin aurinko"), mistä selviää vielä helposti "kuivin jaloin" pois, jos toinen ei olekaan yhtään jutussa mukana.

(helppo tässä itse esiintyä asiantuntijana, single af :D)

N30

Kuin myös :) Noh, ehkä joskus sattuisi kohdalle sun tyyppisiä ihmisiä.

M27

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tinderistä löytää pelkkiä seksinvonkaajia, tai huijareita jotka esittävät haluavansa muuta mutta oikeasti ovat pelkästään seksin perässä.

Tämä yleistys v*tuttaa niin paljon, ettei veri kierrä. Itse olen kyseisessä sovelluksessa rehellisin tarkoitusperin sinkkuna ja parisuhdetta etsimässä. Ja niin on moni nainenkin ollut, jonka kanssa olen matchannut.

Olen tavannut useita mielenkiintoisia ja jalat maassa olevia hyviä naisia sovelluksen avulla, mutta vielä ei ole sitä minulle ainointa löytynyt. Kommenttisi on täysi loukkaus meitä tavallisia ihmisiä kohtaan, jotka haluaisivat löytää parisuhteen, eikä pelata vaan ihmissuhdepelejä.

Lukekaa niitä profiilitekstejä ja koittakaa katsoa niiden kuvien "ohi", sieltä ne aidot ihmiset löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisilla tämä on heppoa. Ole hoikka ja haluttavan näköinen vartaloltasi, niin miehet on kimpussa. Miehellä nämä asiat ovatkin sitten paaaljon vaikeampia. 175cm "pitkänä" erityisen vaikeita. Ehkä joku kehitysvammainen nainen saattaa huolia, mutta itse en taas halua perhettä sellaisten kanssa perustaa. 

Vaihtoehtoina on tietysti liittyä esim. johonkin rikolliseen moottoripyöräkerhoon, jolloin nuoria naisia on kimpussa. 

M33

Ei ole kyllä naisena noin helppoa. Olen aina ollut hoikka ja pitkähiuksinen, mutta miehet eivät vaan kiinnostu. Kysyntää on vain ulkomailla. Suomessa vaikka kuinka tekisi aloitteita, niin aina tulee pakit.

Nyt on taas ihan levotonta valehtelua täällä. Hoikka ja pitkähiuksinen nainen, jos oikeasti tekee aloitteita miehille, ei taatusti saa pakkeja muuta kuin jos yrittää samaa miestä jota kaikki muutkin naiset yrittää, tai jotain varattuja miehiä.

Millaisia miehiä olet lähestynyt ja miten?

M/39

Jos mies haluaa vain seksiä niin se on yhtä kuin pakit.

eri